Salaisuus, jonka kaikki muutkin löysivät

Meidän kotikulmamme on viimeisen parin viikon ajan ollut hillittömän kansanvaelluksen kohde. Tämä 50-lukuinen lähiö ei ole alkanut jakaa lähikaupan ovella ämpäreitä eikä täällä myöskään ilmaista viinaa ja kissavideoita tarjolla. Sen sijaan täällä on tarjolla kukkia. Ihan kokonainen metsällinen.

IMG_7893

Yhtäkkiä Alppiruusupuiston mesta, jossa käydä ja jonne jonotetaan autoilla niin pahasti, ettei ihminen tahdo polkupyörällä edes kaikkien autojen keskelle osua. Ja siis tänä vuonna tämä kukinta on poikkeuksellisen upea. Alppiruusut taisivat vähän ottaa itseensä takavuosien kovista lumi- ja pakkastalvista ja viimeiset viisi vuotta osa pensaista on ollut vähän nuupallaan. Nyt sitten viileä kevät ja aika olivat tainneet tehdä tehtävänsä ja puisto on ollut aivan mieletöntä katsottavaa.

Valitettavasti tässä nyt vaan sitten nousee tämä minun vaikea luonteeni pintaan. Kun kaikki muutkin löytävät sen mistä minä tykkään tunnen halua todeta, että pitkää tunkkinne. Tää oli mun juttu ja en halua jakaa. Äärettömän itsekästä, mutta kumpuaa lähinnä turhautumisesta. Sitä itse on vuosikaudet voinut intoilla jostain, mutta vasta sitten kun joku oikea auktoriiteetti asiasta kertoo, se muuttuu todelliseksi viisaudeksi. Ja siinä kohtaa minulla sitten loppuu motivaatio jatkaa leikkiä.

Näin kävi aikanaan muunmuassa The Crashin kanssa. Ne oli mitä mahtavin bändi, silloin kun se soitti kälyisissä turkulaisisa juottoloissa. Sitten niistä tuli koko kansan juttu ja se vaan meni pilalle. En edes ole kuunnellut viimeisiä levyjä kun ärsytti niin. Että kivat bändille kun saitte menestystä, mutta tämä meidän suhde ei vain enää toimi.

Toisen kerran jouduin tekemään reilulla kädellä sopeutumistyötä kun koko maailma löysi Game of Thronesin. Itse tutustuin tarinaan viitisentoista vuotta sitten kun veljeni osti minulle kirjan lahjaksi saatesanoilla, että tässä on maailman rumin kansi, mutta tarina on mieletön. Ja mieletön se tarina olikin. Sitten tuli HBO ja kaikki hehkutti miten mieletön se tarina oli. Luonnollisesti kirjaa lukematta. Minä istuin sohvalla ja kiukuttelin, että eipä kukaan minua uskonut vuosikymmentä aikaisemmin.

Ja nyt minä sitten istun kotisohvalla ja kiukuttelen, että tulivat tänne pilaamaan minun puistoni. Mies kyllä lohdutti, että aamulla kun sinne menee kuudelta niin saa kuulemma olla ihan keskenään, mutta niin pitkälle ei ihan tämä minun motivaationi taivu. Toisaalta viimeistään ensi viikolla tuo kukinta taitaa olla ohi ja sitten saamme puiston taas meille. Tosin voin vinkata, että tuo puisto on upean satumainen myös kukinta-ajan ulkopuolella. Tällä minun aikaisen omaksujan vaikuttamismahdollisuuksilla kun kukaan ei sitä kuuntele, ennen kuin joku muu tekee siitä jutun.

Ainahan ne on mielessä – loma ja sota

Sen jälkeen kun palasin lapsen syntymän jälkeen töihin ja oikeastaan jo ennen lastakin olen aloittanut kesäloman jo tässä kohtaa kesää. Olen yleensä polttanut pois ylityötunteja ja palannut töihin heinäkuun lopussa valmistelemaan tulevaa syksyä. Tällä kertaa järjestys on toinen. Olen polttanit ylityötunteja tasaisesti talven aikana opintojen lähipäiviin ja ilmoitin jo vuosi sitten tällä kertaa minä voisin olla se joka aloittaa lomat viimeisenä, koska lapsi aloittaa koulun. Muutenkaan loman jälkeen en ole palaamassa töihin kuin vasta lokakuun lopussa, koska lapsen aloittaessa koulun jään itse opintovapaalle.

Tämä on pistänyt meidän perheen lomasuunnittelmat uusiksi ja kroppa ei ole pysynyt ihan mukana. Mieli haluaisi jo lomalle kipeästi ja eilen karkasimme Suomenlinnaan varastamaan edes yhden lomatunnelmaisen päivän ennen miehen lähtöä Saksaan.


Suomenlinna on viime kesästä vetänyt puoleensa Pokemonpelaajia, mutta tällä hetkellä alueella ei kyllä saa kiinni mitään kovin ihmeellistä. Kyllä meilläkin peli kulki mukana päällä ja saimme haudutettua munia kivasta kierämällä saarta perusteellisti, mutta tällä kertaa meidät paikalle veti ensisijaisesti historia ja varsinkin sodat.

Kuusivuotias on tällä hetkellä nationalismissa hieman hommafoorumilaisesta älykkäämmällä tasolla. Lapsi haluaa käydä keskusteluja siitä miksi sodat syttyvät, oliko Neuvostoliitto paha ja mitä tapahtui niissä sodissa, joita sodittiin Suomenlinnassa. Lapsi haluaa tietää mitkä maat ovat pahoja ja mitä hyviä ja sitten sitä pitää olla itse aika kieli keskellä suuta mitä siihen vastaa, koska pienellä pönkityksellä lapsi kyllä nielisi aivan kaiken propagandan mitä sinne suuntaan kaataisi. Lapselle nämä Suomen viimeisimmät sodat tulevat aivan eri tavalla lähelle, koska minun molemmat vanhempani ovat evakkoja ja lasta kiinnostaa valtavasti ne tarinat. Vähän vanhempana lapsi saakin kuunnella isoisoäitinsä eli meidän mummon kummitädilleni antamat haastattelut evakkotaipaleesta. Ne samat tarinat mitä minä kuulin jo lapsena, mutta nyt olen päättänyt että oman lapseni kanssa nämä tarinat nyt saavat odottaa vähän pidempään. Sen sijaan olemme käyneet keskusteluja siitä, että harvoin kukaan tavallinen ihminen sitä sotaa haluaa. Että suurin osa sotilaista ovat sodassa koska heidät on sinne käsketty. Ja että sota ei tee venäläisistä pahoja. Tästäkin minulla olisi esimerkki kerrottavan, mutta taidetaan jättää ne Stalinin pakkosiirrotkin tuleviin vuosiin. Isäni lapsuuden alkuperäisessä kotitalossa asuva perhe on siis aikanaan pakkosiiretty Toisen maailman sodan jälkeen alueelle. Että surullisista ihmiskohtaloista tässä puhutaan ihan molemmin puolin rajaa. Harmaan sävyjen käsittely ei vain ole kuusivuotiaan parhaita taitoja, joten yritetään nyt ohjata kesän aikana lapsen sota- ja taistelukiinnostus enemmän syvemmälle historiaan.

Linnoitusten tutkimisten lomassa suunnittelimmekin mitä asioita haluaisimme tehdä kesällä. Listalle tuli jo varattu lomamatka Tukholmaan, jonka lisäksi lapsi myös älläsi päiväristeilyä Tallinnaan haluna tutustua vanhan kaupungin linnoituksiin. Listalle pääsi myös pyöräretki, jota pitääkin pohtia vähän tarkemmin nyt kun lapsi kasvoi ulos pyöräperäkärrystä eikä itse jaksa polkea vielä mitään tolkuttomia lenkkejä. Minä toivoin retkeä metsään ja nuotiolla kokattua ruokaa, mökilläoloa ja sellaista päivää jolloin menen aamulla kirjan kanssa riippumattoon enkä nouse sieltä ennen kuin kirja on luettu. Lapsi haaveilee myös lomaviikosta mummin kanssa mökillä ja me vanhemmat odotamme myös sitä viikkoa ja iltoja leffatreffien muodossa. Asia mitä en en varsinaisesti odota, mutta joka kuitenkin vie oman osansa kalenterista on kesäopinnot. Aivan täyteen emme kesää halua änkeä, koska joskus pitää ihmisen myös vain olla ja ladata akkuja. Eli toivottavasti myös tänä vuonna kesällä on aikaa syödä porkkanoita omasta viljelylaatista, lojua pihalla auringossa, istua Aurajokirannassa syömässä jäätelöä ja tehdä juttuja joista tulee vain hyvä mieli.

Terveisiä perunakellarista

Ja niin sitä tuli pidettyä vähän kuin huomaamatta kuukauden breikki kirjoittamisesta. Mietin kyllä usein kirjoittamista, mutta kun olisi pitänyt kirjoittaa päädyin enemmin kääntämään kylkeä sohvalla, rapsuttamaan kissaa tai lukemaan jotain. Useimmiten lapselle, koska iltasatukirjaksi valikoitui kaksi sellaista romaania jotka itse halusin lukea. Normaalisti siis kirjoitan blogitekstejä silloin kun mies kailottaa ääneen.


Kirjoitusvire on myös ollut kortilla kun tämä kevät ollut hieman raskas. Tuossa helatorstain kinttaalla alkoi tuntua, että niin tosiaan, olen opiskellut yli 60 opintopistettä korkeakouluopintoja ja tehnyt sivussa täyspäiväisesti töitä, istunut yhden yhdistyksen hallituksessa ja pienimuotoisesti suunnitellut myös yhtä sivutyöprojektia nykyisiin opintoihin liittyen. Ja tämä keli ei nyt varsinaisesti auta kun kesäkuussa kesken terassikahvien niskaansa saa raekuuron.

Lapsesta huomaa myös että tämä kevät on ollut pirun pitkä. Tieto siitä, että kesäloma ei nyt alkanutkaan eskarin kevätjuhlaan, ei varsinaisesti herättänyt suurta iloa taloutemme noin 130-senttisten keskuudessa. Ja ymmärrän äärettömän hyvin lasta. Kun paukut on lopussa niin ne on lopussa. Viikonloppuisin olemmekin vain olleet. Olemme käyneet temppuilemassa läheisen liikuntapuiston tasapainorahalla, pelanneet leikkipuistossa koripalloa, kylväneet siemeniä puutarhalaatikkoon, pelanneet sata erää Muuttuvaa labyrinttia ja lojuneet sohvalla pyjamassa.

Mutta ehkä tästä nyt pian voisi heräillä normaliin tahtiin. Listalla olisi ainakin huhti-toukokuun lukupäiväkirjaa, vähän mediakasvatusta ja sitten tähän ekaluokkalaisuusteemaan liittyen tekstiä siitä mitä yhtä isoa pelkoa meillä on työstetty viime viikkoina lapsen kanssa. Ja yksi täydellisen anti-Strömsöhenkinen vadelmavenepakolaisreissu Tukholmaan. Kirjoitustodennäköisyyttä lisää myös se, että perheemme toinen aikuinen karkaa sunnuntaina Saksaan ihmettelemään miten tulevaisuudessa astmapiippuni menevät pakettiin. Pitkät illat kun istuu yksin sohvalla niin kummasti tekee mieli alkaa avautua internettiin kaikesta.

Kun äiti sai lahjaksi saman tavaran mitä isäkin

Lapseni on äärettömän huono pitämään salaisuuksia ja koska viime viikolla vielä isänsä sattui olemaan työmatkalla eikä ehtinyt väliin takavarikoimaan äitienpäivälahjaa sain lahjani on keskiviikkona tiukkojen vaatimusten kanssa AVATA SE IHAN HETI JUST NYT, KOSKA HÄN EI VOI ODOTTAA!!!!,1!


Paketista kuoriutui täydellinen lahja lukevalle äidille eli lapsen tekemä kirjanmerkki. Ja tiedättekö mikä tekee lahjasta vielä mahtavamman? Se, että se on täysin samanlainen kuin miehen marraskuussa saama isänpäivälahja.

Joku voisi ajatella, että nyt mentiin eskarista alta riman kun eivät kahta erilaista lahja ideaa keksineet netin ollessa täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä askarteluideoita, mutta minusta tämä on täydellinen. Koska tämä opettaa, että oikeasti niitä lahjoja ei tarvitse sukupuolittaa kaikin mahdollisin tavoin. Että se isän kirjanmerkki ei tarvitse kaverikseen äidin pannunalusta. Tai ettei isän kortti ole auton ja äidin kukkien muotoinen

Sitten vielä kun kirjakaupatkin oppisivat tämän. Että lahjaideapöydälle ei marraskuussa nosteta sotaa ja murhia ja toukokuussa kukkienhoitoa, käsitöitä ja kakkureseptejä. Toki tämä lahja voi osien perheiden kohdalla ampua ohi niin äidin kuin isän kohdalla jos perheessä ei lueta, mutta meidän perheessä, jossa kirja on aina sopivin lahja jokaiselle tämä lahja oli täydellinen, koska se aidosti pääsee käyttöön. Ja rehellisesti sanottuna olin marraskuussa miehelle todella kateellinen kun hän kirjanmerkkinsä sai.

Miksi politiikan tulee olla lähellä lasta?

Presidentti Koivisto oli aina minuun lapsuuteni presidentti. Kekkonen luopui vallasta minun ollessani vielä lähinnä kiinnostunut neuvolasta tulleesta keltaisesta pallopääjulisteesta ja kun Koiviston toinen kausi päättyi olin jo teini-ikäinen. Manun kuolema kosketti monella tasolla, mutta tässäkin tapauksessa oli pakko todeta, että jälleen kerran kävi niin, että joidenkin asioiden arvon tajuaa vasta kun sen menettää.


Kun on saanut kasvaa maailmassa, jossa presidentti istuu Pikku Kakkosen käsinuken haastateltavana, on politiikka ollut jo lapsuudesta asti asia, joka on meistä jokaisen ulottuvilla. Lapsuudessani oli normaalia haaveille, että aikuisena on presidentti oli oman perheen tausta millainen tahansa. Toki Koiviston toimissa kaikuu edeltäjänsä ja aikakautensa teemat, mutta yhtä kaikki hän tarjosi myös lapsille tarttumapintaa politiikkaan.

Koiviston kuolema nostikin kiusallisen selvästi esiin sen, että tältä osin maailma on muuttunut. Omalla lapsellani ei ole edes mitään lapsentasoista tarttumapintaa politiikkaan. Hänellä ei ole edes käsitystä siitä kuka on Suomen presidentti vaikka neillä kotona päivänpolitiikka pysyy puheissa usein lapsenkin kuullen. Politiikka on lapselle vähän kuin viinipullot. Jotain sellaista jonka hän on niputtanut täysin aikuisten maailmaan kuuluvaksi. Eikä hän tunnu olevan ainoa.

Pidän kehityssuuntaa huolestutavana. Jos politiikka ja sen tekijät eivät tule lapselle tutuiksi on kynnys aikanaan lähteä äänestämään korkealla. Kynnyksen ollessa korkealla ihmiselle voi helposti tulla myös mielikuva siitä että politiikka ei tapa vaikuttaa hänen elämäänsä. Näissä tilanteissa ihminen helposti nukkuu vaaleissa ja populismi nauttii suosiosta. Näissä tilanteissa se valta myös helposti lähtee keskittymään jollekin tietylle homogeeniselle ryhmälle, joka on usein vielä kapea otanta kansasta. Tämä on tilanne, jossa häviäjiä ovat sekä yksilö että yhteiskunta. Yhteiskunnan tasapainon vuoksi meidän tulisi voida elää yhteiskunnassa jossa satamatyöntekijä voi nousta maan presidentiksi. Se on sitä oikeaa aitoa mahdollisuuksien tasa-arvoa ja sitä tulisi jokaisen meistä vaalia ja ennen kaikkea sitä tulisi vaalia niiden, jotka tällä hetkellä maassamme vallankahvassa istuvat.  

Että kun nyt kerran pääministeripuolueen kansanedustajatkin siteeravat Hämähäkkimiestä niin siteeraan nyt sitten minäkin. Suuri voima tuo mukanaan suureen vastuun. Ja tämä vastuu kantaa yli tämän vaalikauden. Sen lisäksi että niitä päätöksiä tehdään tässä ja nyt tulisi myös miettiä miten varmistetaan, että jatkossa jokainen lapsi ja nuori kokee, että politiikka on myös heitä varten ja heillä on tilaa sielä. Ollaan aidosti läsnä eikä suhtauduta ihmisiin vain lukuina budjeteissa tai viivoina fläppitaululla.

YT-neuvottelut perheessä

Pari viikkoa sitten sovin ryhmätyöaikataulua opiskelukavereitteni kanssa. Aikatauluja oli neljän työssäkäyvän kesken vähän vaikea hinkata yhteen, mutta löydettiin sopiva rako tapaamiselle. Varoitteilin vain, että saatan vain hieman myöhästyä jos meidän YT-kokous venähtää. En edes tajunnut sanomisissani mitään outoa kunnes yksi opiskelukavereista kysyi, että onko meillä YT-neuvottelut päällä. Jotenkin sitä itse unohtaa, että useimmille YT tarkoittaa sitä kasiluvun vähennyksiin tähtäävää toimintaa ja se lain varsinainen henki unohtuu. Siksi pitikin kertoa, että työpaikallani tämä yhteistoiminta tarkoittaa hieman jotain muuta. Se on säännöllistä vuoropuhelua työnantajan ja työntekijöiden edustajien kesken pyrkimyksenä kehittää yhdessä työpaikan toimintaa sellaiseksi että siellä olisi kaikki edellytykset tehdä tulosta ja voida hyvin.

Tämä pitkä alustus toimikoot nyt pehmityksenä sille ilmoitukselle, että meidän perheessä oli taas kerran aika käynnistää yhteistoimintaneuvottelut. Kuitenkaan kukaan ei ollut vaarassa menettää työpaikkaansa. Lähinnä kutosluvun hengessä teimme organisaatiouudistusta ruokakunnassamme miehen uusien töiden aiheutettua vähän haasteita prosessille.


Listalla oli messutuliaissuklaiden jakaminen perheen kesken, mutta myös moni sellainen asia, jonka avulla tämä uusimuotoinen arki saadaan rullaamaan.

Käytännössä miehen työt toivat meidän arkeen ihan uuden haasteen sillä, että työhön liittyy säännöllisen epäsäännöllisesti reissuja, jotka tulevat parhaimmillaan kuukauden ja pahimmillaan alta viikon varoitusajalla. Tähän asti asiat ovat menneet ihan hyvin, mutta huomasin, että minun laskentataulukkoaikatauluttaja luonteeni hieman (okei tosi paljon) stressasi sitä ettei asiat ole ennakoitavissa puolen vuoden päähän. Neuvottelujen tärkeimpinä pointteina olikin joustojen varmistaminen arjessa, käytännössä siis piti vain sopia uusiksi pari vuosien aikana vakiintunutta käytäntöä, jotka eivät oikein istu nykytilanteeseen.

Aikaisemmin vastaavia YT-neuvotteluja on käyty parisuhteessamme kun mies palasi töihin perhevapaan jälkeen, kun lapsi syntyi ja koomisimmat neuvottelut käytiin keväällä 2008 miehen vaihtaessa vuorotyöstä päivätyöhön jolloin meillä meni täysin solmuun aamuiset kylpyhuoneaikataulut. Joku ei näin ammattiyhdistyshenkinen ehkä sanoisi, että kun elämässä tapahtuu isoja muutoksia käymme keskusteluja. Neuvottelu kuitenkin ehkä on se mikä enemmän kuvaa keskustelujen tyyliä. Näissä keskusteluissa kun yritetään löytää se yhteinen nimittäjä, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua ja varmistaa että joustot ovat tasapainossa suhteessa velvollisuuksiin. Näissä yhteyksissä usein myös keskustellaan prosessiosien ulkoistamisesta alihankkijoille. Pöydälle nostettiin kotisiivoaja, kauppakassipalvelun hyödyntäminen sekä lakanapyykkien pesettäminen pesulassa. Yksi alihankintapalvelu meillä kuitenkin on, jota yritämme välttää viimeiseen asti. Lapselle ei palkata vieraita hoitajia vaan tilanteet yritetään sumplia kuntoon jo valmiiksi tuttujen aikuisten voimin, vaikka se meiltä vanhemmilta vaatisikin toisinaan vähän epämukaviin aikoihin matkustamista.

Seuraavaksi yhteistoimintalistalla olisi sitten strategian päivittäminen. Kun tuo jälkeläinen on saatu seuraavalle etapille elämänpolulla on meidän vanhempienkin ehkä hyvä miettiä tätä perhepoliittista strategiaa ja päivittää visiota. Arvot meillä sentään onneksi on pysynyt koko ajan samana, niiden varaan kun rakentuu aika moni kivijalka tässä perhearjessa.

Mikä muuttuu kun koulu alkaa?

Esikoulun viimeiset viikot ovat käsillä ja ensi viikon keskiviikkona on se jännä päivä jolloin kokoonnumme puolen naapuruston kanssa koulun pihalle katsomaan ja kuulemaan miten nämä yhtä aikaa niin pienet ja isot jaetaan ensi syksyä varten luokkiin.

Pitkin talvea lapset ovat eskarin kanssa käyneet tutustumassa koulun tiloihin. Ruokalan isot lapset, eli vissiinkin neljäsluokkalaiset, olivat kuulemma melkein kuin aikuisia. Erityisopettaja, joka oli pitänyt lapsille oppitunnin, on kuulemma todella kiva ja jumppasali se vasta siisti on ollutkin. Moni asia arjessa kuitenkin tulee muuttumaan syksyn myötä.

IMG_6964

Siinä missä eskarin eteisessä voidaan ottaa kuvia aamulla, jolloin kumpikin meistä otti jalkaansa sukat lapsen sukkalaatikolla, on koulu ja sen käytävät meille vanhemmille suljettua maailmaa vaikka kuinka oltaisiin vierailtu samalla sukkalaatikolla.

Lapsilla itsellään tuntuu myös olevan huolia kouluun liittyen. Viime perjantaina eskarin viikkokirjeessä tuli lasten huolista TOP 4 -lista:

1. Onko tiukkis ope

2. Ihan vaan yleisesti kun ei tiedä mitä se on

3. Jos joku kiusaa

4. Koulumatka

Tästä nyt sitä päästään myös niihin asioihin mitkä myös vähän eri kulmasta huolestuttavat meitä vanhempia.

Millainen opettaja lapselle tulee? Entä jos se on joku ammatillisen kunnianhimon 15 vuotta sitten kadottanut tyyppi, jonka mielestä nykyinen OPS on lähinnä opettajan kiusaamista? Entä jos se on ihan eri taajuudella kuin tuo meidän tyyppi. Tai jos se vaan on jotenkin tosi outo?

Ja samoin kun lapsilla niin tässä on meille aikuisillekin niin monta sellaista asiaa mistä ei tiedetä mitään. Peruskoulu 2010-luvulla on pikkuisen toinen juttu kuin se peruskoulu jossa allekirjoittanut aloitti 1989 elokuussa. Ja miten paljon meidän elämämme ylipäätään muuttuu koulun aloituksen jälkeen. Sen verran meidän perheessä jo tiedetään, että otamme pehmeän laskun tähän koulutaipaleelle siinä mielessä, että minä jään opintovapaalle koulun alkaessa tekemään opinnäytetyötäni ja palaan töihin vasta syysloman jälkeen eli saamme kaksi kuukautta harjoitella tätä uutta arkea vähän normaaliarkea kevyempänä versiona.

Sitten on se iso K.  Kaikista Kiva-kouluista huolimatta tarinat kouluista on välillä niin kovin karuja. Entä jos lapsi tulee kiusatuksi ja vielä pahempaa, entä jos tuosta omasta lapsesta kuoriutuu kiusaaja. Kun jonkun lapsiahan ne kiusaajatkin ovat. Ja mitkä on meidän vanhempien mahdollisuudet puuttua asiaan, jos hommat lähtevät menemään pieleen. Kertooko lapsi edes jos asiat menevät pieleen vai paketoiko se huolet sisälleen?

Lopuksi olisi vielä koulumatkat. Meillä koulumatka ei ole pitkä, parisataa metriä ja kaksi tienylitystä. Valitettavasti vain tuo toinen tie on sellainen, että meidän tässä asuessamme siinä on kuollut neljä ihmistä jäämällä auton alle ja kaupunki on vielä kaavailemassa liikennevaloristeysten muuttamista liikenneympyröiksi, jolloin jengi ajaa Kehältä noustessaan keskelle asuinaluetta talla pohjassa. Itse olin jäädä auton alle tuossa tiellä talvella kun minulle suojatien eteen tietä antaakseen pysähtyneen bussin takaa päätti lähteä joku ihmisen roska Audillaan ohittamaan vastaantulijoiden kaistan kautta. Meidän kohdalla tiellä on liikennevalot, mutta noissa valoissa on nähty niin kamalaa liikennekäyttäytymistä, että oikeasti itkettää ajatus, että lapsen pitää mennä siitä yli. Aluksi onneksi minä olen kotona käytännössä joka päivä ja töihin palattuanikin yritämme sumplia varmaan alkuun aikataulut niin, että pääsemme kulkemaan yhtä matkaa, koska lukujärjestyksiin ei pitäisi tulla kuin kasin ja ysin aamuja.

Näiden lisäksi tuntuu, että kouluun liittyy miljoona isoa ja pienempää asiaa joita pitää ratkaista. Veikkaan, että tässä seuraavan puolen vuoden aikana tunniste ”Kun koulu alkaa” tulee vahvistumaan tuolla tunnistelistalla. Ja veikkaan, että Facebook-kaverini tuleva kyllästymään minuun perinpohjaisesti kun joukkoistan siellä milloin minkäkin huoleni kansan pohdittavaksi.