Yleinen

Soppatykki täyteen eli miten löysimme tukiverkon

Me kuten monet muutkin perheet Helsingissä muodostumme kahdesta junantuomasta vanhemmasta ja yhdestä hyvin helsinkiläisestä lapsesta. Yhtälö ei ole aina helppo. Yksinkertaisimmillaan se on sitä, että kinaamme onko silpata sana vaiko ei (no onhan se, tosin ilmeisesti ei kenellekään muulle kuin varsinais-suomalaisille) ja nolaamme lapsen sinnikkäästi tilaamalla kahvilassa piispanmunkkia (no okei, ei me tilata, mutta mussutetaan aina miehen kanssa miten tuote on väärinnimetty). Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että meillä ei ole tukiverkkoja käytössämme.

Pojan olessa vauva olin kateudesta vihreänä ystävilleni joiden äidit ja anopit tulivat hakemaan vauvoja vaunulenkeille tai joilla isovanhemmat ottivat kopin ja tulivat päästämään vanhemmat yhdessä leffaan tai vaikka ruokakauppaan. Meillä varsinkin kun vauvavuosi ei ollut sieltä helpoimmasta päästä olisin antanut käden, jalan ja toisen munuaisen siitä, että saisi jonkun helpottamaan sitä arkea. Ei mekään täysin oman onnemme nojassa oltu. Henkistä tukea tuli kyllä lapsen kummisedältä ja työkavereilta, mutta silti monessa arkisessa hetkessä ne lisäkädet jäivät uupumaan.

Reiluuden nimissä me kuitenkin olemme päässeet siinä mielessä helpolla, että äitini eläkeläisenä ja intohimoisena mummi-ihmisenä oli aina valmis hyppäämään junan kyytiin lapsen sairastuessa ja vauvavuotena otti meidät pojan kanssa säännöllisesti nurkkiinsa notkumaan. Ja itseasiassa vieläkin ottaa lapsen mielellään mökkeilemään kanssaan. Ja itseasiassa mitä pidemmälle tässä on menty niin sitä huomaa, että meillä itseasiassa on kuin onkin kehittynyt oma turvaverkostomme.

IMG_2884

Meidän turvaverkostomme on itseasiassa sitä mitä tarkoitetaan juurikin sillä kun puhutaan uusyhteisöllisyydestä. Tosin pohja tälle luotiin täysin perinteisen instituution pohjalta eli tämän meidän jengin perusporukasta kolme kohtasivat aikanaan kohta kahdeksan vuotta sitten perhevalmennuksessa, sieltä me jatketiin muskariin jonne minä puhuin myös matkaan sattumalta samaan bussiin osuneen tutuntutun. Sieltä silmäpussisten muskarinjälkeiskahvittelujen pohjalta rakentui se ystäväporukka joista osasta on tullut sen jälkeen myös naapureita ja porukka on kasvanut vielä lisää muutamalla muullakin lapsiperheellä. Tämä on sitä porukkaa, jotka kastelevat toistensa viljelypalstat loma-aikaan, ruokkivat kissan yliyönreissuilla, ovat ristiin toistensa lasten varahakijoina päiväkodissa ja jotka järjestävät kävelevän koulubussin kotiovelta koululle, ettei sen porukan arimmankaan tarvitse kävellä yksin. Tämä jengi on mahdollistanut sen, että kun työaikataulut meillä heittävät häränpyllyä niin lapsi on silti haettu ajoissa päiväkodista kotiin ja löytyy iloisena valmiina iltapalalle kun vihdoin me vanhemmat ehdimme kotiin. Ja tämän porukan pienemmät sisarukset ovat opettaneet tälle meidän ainoakisella valtavasti sitä miten ollaan reilusti se isompi kaveri pienemmälle.

Tänään sitten tällä porukalla yhden perheen muuton lomassa meidän pöydälle nostettiin viisi litraa keittoa ja korillinen leipää joilla ruokittiin kymmenen lasta ja kuusi aikuista. Ei me varsinaisesti oltu suunniteltu tätä. Pihalla tuli kylmä joten tultiin sisälle ja kun viestitin meidän vanhempien WA-ryhmään mistä lapset löytyy soi pian ovikello ja sieltä tuli vielä yhden perheen lapset isänsä kanssa meille. Siinä sitä lapset leikki, soppa katosi parempiin suihin ja muuttajat toivat vielä tullessaan kahvipöytään makeaa niin sitä sai tyytyväisenä huomata, että itseasiassa meillä on aivan mahtava oma turvaverkosto. Ja myös sen, että näitä hetkiä varten meidän kolmihenkisellä perheellä on jättikokoinen ruokapöytä ja viiden litran kattila.

Yleinen

Mitä jäi käteen vuodesta 2017 ja mitä seuraavaksi

Aina puhutaan, että some on pelkkää ulkokuorta ja että se harvoin kertoo koko totuutta elämästä. Se fiilis itselleni tuli kun katsoin Instagramin yhdeksän suosituimman kuvan kokonaisuutta omasta viimevuodestani. Kuvat ovat ihania ja on ihanaa että elämääni ovat nuo hetket myös mahtuneet. Toivoisin, että elämässäni olisi vuonna 2018 myös lisää näitä hetkiä, mutta sitten on se kääntöpuoli, jota nämä kuvat eivät kerro.

IMG_2173

Näiden kuvien perusteella meidän perheessä on vanhemmat kiirehtineet lähijunalle matkalla ystävien häihin, on korjattu satoa pihalla olevista viljelylaatikoista ja kokoonnuttu naapuruston ystäväperheiden kanssa itsenäisyyspäiväbrunssille. Olemme saattaneet lapsen koulutielle ja samalla minä aloitin opintovapaani joka päättyi aurinkoisiin tunnelmiin mökin pihalla lokakuussa. Työssä olen saanut paitsi rasittaa päätäni niin olen myös saanut juosta useita kertoja noissa itäpasilalaiissa kierreportaissa. Olen istunut naapurin luona rääppimässä lastenkutsuja ja auttanut omaa lasta ja edellisen kuvan juhlakalua pistämään pystyyn pop up-ravintolan. Olen pyöräillyt yksivaihteisellani huulipunalla punatut huulet hymyillen.

Se mitä nämä kuvat eivät kerro on se toinen tarina. Jouduimme juoksemaan junaan matkalla häihin koska taistelin sukkahousujen kanssa, lopulta lähdin juhlaan paljain säärin inhoten pöhöttynyttä ja hikistä olemustani. Olen voinut tämän vuoden aikana luvattoman huonosti. Puolet vuodesta olen ollut enemmän tai vähemmän puolikuntoinen kamalan flunssan myötä ja se näkyy myös olemuksessa. En ole koskaan painanut näin paljon mitä painan nyt ja se joka väittää että vaa’an näyttämä luku ei ole merkityksellinen ei kyllä tiedä tippaakaan mistä puhuu. Painon nousu nimittäin paitsi näkyy niin se tuntuu. Osa syy tähän on se, että oikeastaan tuota alakulman elämää ei viime vuoteen juurikaan mahtunut. Entisestä aktiivisesta työmatkapyöräilijästä kuoriutui julkisten käyttäjä kun Pasilan työmaa teki työmatkapyöräilystä energisoivan asemasta stressaavaa ja tuo nyt suunnilleen oli ainoita asioista joista stressiä saisin poistettua elämässäni. Ja itseasiassa tässä meidän naapuruston yhteisöllisyydessäkin on omat särönsä ja pari asukasta hartaasti vihaa noita meidän viljelylaatikoita.

Varmaan osin tästä kaikesta pääsi syntymään sellainen negatiivisuutta ruokkiva kierre ja kun tähän  vielä yhdistyi monia sellaisia asioita jotka eivät mitenkään ole minun omassa päätösvallassani jää varsinkin vuoden 2017 loppu mieleen aikana jolloin näköala on muuttamien päivien tai viikkojen päähän. En pysty suunnittelemaan oikeastaan yhtään mitään edes tälle vuodelle koska minulla ei rehellisesti sanottuna ole edes käsitystä siitä miten pystyn kesälomani pitämään, koska tällä hetkellä töissä pitää vain malttaa odottaa, että asiat a, b ja c selviäisivät.

Jäikö kuvien ulkopuolelle sitten jotain sellaista mitä voisin sanoa positiiviseksi viime vuodesta? Opinnot etenivät hyvin kevään ja kesän ajan. Sain opintovapaallakin 15 opintopistettä maaliin kivasti ja edellisen alkuvuoden aikana opintopisteitä kertyi ihan äärettömän hyvin. Opinnot on myös se asia joka minulla on tällä hetkellä vahvimmin omissa näpeissäni tätä vuotta ajatellen. Viimeiset kurssit vielä pakettiin ja sitten panostan opinnäytetyöhön. Olen jo miettinyt millaisen retriitin opinnäytetyöni kanssa toteutan, mutta joku vetäytyminen tässä pitää tehdä jotta saan sen maaliin.

Positiivista myös on se, että viime vuonna sain elvytettyä lukuharrastukseni. Siis olen aina lukenut paljon, mutta viime vuonna aloin tietoisesti haastaa itseäni ulos omalta dystopiaa-dekkareita-chicklitiä -mukavuusalueeltani ja tätä päätin jatkaa vieläkin. Lukeminen on mahtava harrastus ja aion aktiivisesti siitä myös sellaisen tehdä. Tämä tulee luultavasti näkymään myös täällä blogin puolella.

Toinen plussalle jäänyt on myös se minkä alku kuvassa näkyi eli lapsen koulunkäynti. Lapsi jolle muutokset eivät ole helppoja on ottanut koulun hyvin omakseen. Inhoan itse sitä, että me vanhemmat retostellaan lasten koulumenestyksellä, koska usein se on asia jota emme juurikaan voi pitää omana ansionamme. Joten tyydyn nyt vain sanomaan, että lapsella on koulu lähtenyt käyntiin hyvin. Hän pärjää akateemisesti mukavasti, on löytänyt itselleen hyvän kaveriporukan sekä naapuruston lapsista että vanhoista eskarikavereista, hän huolehtii hienosti itse tavaroistaan ja läksyistään siten että meille vanhemmille riittää vain sivusta seuraajan ja hiljaisen kannustajan rooli. Lapsi sen sijaan tulee siirtymään blogissa entistä enemmän taka-alalle muuten paitsi mediakasvatuksellisista teemoista puhuttaessa.

Tuolle omassa nahassa pahoinvoinnille toivoisin voivani tekeväni jotain. Ensin pitää tämä on-off-infektiokierre saada katkaistua ja sitten keskittyä uneen ja liikuntaan. Pyörittelin päässäni tavoitteita. Toivoisin lukevani tänä vuonna 50 kirjaa, tekeväni 50 kehonhuoltotreeniä ja 100 lenkkiä (kävellen, juosten, pyöräillen mikä nyt hyvältä tuntuu). Sitten lupaan juoda enemmän vettä ja pysyä erossa maitotuotteista mahdollisimman pitkälti koska mokomat tuppaavat tuon astmani kanssa riitelemään. Väsyneenä sitä löytää itsensä usein tekemästä typeriä, itselle haitallisia valintoja, mutta toivottaan, että tästä nyt löytyisi aikaa ja mahdollisuuksia sille, että pidän itsestäni parempaa huolta.

Että näin, vähän syvissä vesissä, räkäisten nenäliinojen keskellä tämä vuosi lähtee käyntiin. Katsotaan sitten 51 viikon päästä miten tämä vuosi taputellaan loppuun. Onko kirjoja luettu, lenkkipolkua kierretty ja opinnot saatu maaliin. Ja mitä tapahtuu työrintamalla? Jotain selviää jo tässä kuukauden aikana ja sitten sen pohjalta pääsee jo itsekin vaikuttamaan.  Toivotaan parasta.

 

Yleinen

Löydät minut makaamasta olohuoneen matolta

Tai junasta.

Tai Itä-Pasilasta.

Tai sinnittelemässä arjen parissa.

Haluaisin löytää energiaa kirjoittamiselle, mutta tässä ja nyt on pakko myöntää, että minulla ei vain riitä paukut. Töitä on liikaa ja tilanne ei ratkea sen osalta vielä toviin. Opintojakin pitäisi saada etenemään, mutta on ollut pakko myöntää, että nyt tällä hetkellä ei paukut riitä kuin siihen, että aamulla raahaudun töihin ja illalla raahaudun kotiin tai hotellille. Onneksi niiden opintojen suhteen tilanne ei ole katastrofaalinen. 15 opintopistettä pedagogisia opintoja pitää rutistaa helmikuun loppuun mennessä kasaan ja sitten ei jäljellä enää ole kuin opinnäytetyö, josta on jo teoriaosuus jo hyvällä mallilla. Eli ne voivat nyt odottaa, että saadaan töiden kanssa sinniteltyä.

Tavallaan ironista, että tämän syksyn ajan olen eniten kouluttanut meidän jäseniä ajanhallinnasta ja nyt sitten itse yritän vain sinnitellä ettei korttitalo romahda. Tai lähinnä keskityn vain toivomaan etten vaan sairastu tai ettei mistään puskista tule enää mitään yllättävä. Että jotenkin nilkutetaan helmikuulle, jolloin toivottavasti saan tiimiparini takaisin töihin ja muutenkin toivottavasti asiat lähtevät selviämään.

Lyhyesti sanottuna kuitenkin nyt on ehkä vain paras hyväksyä, että tämä blogi ei päivity vaikka miten haluaisin löytää tällekin aikaa. Palataan siis asiaan myöhemmin.

Yleinen

Ihanat rutiinit

Olen töihin palattuani reissannut ympäri Suomea lähinnä puhumassa ajanhallinnasta. Tämä on vähän tällainen ne jotka osaa tekee mitä vaan, jota ei, ne ryhtyy opettamaan -tyyppinen tilanne. Rehellisesti sanottuna kun olen ehkä maailman huonoin itsensä johtaja. Jos jonkun asian voi jättää huomiseksi niin sinne minä sen varmasti jätän.

Yksi asia kuitenkin missä olen aivan huippuhyvä on rutiineissa. Elin elämäni ensimmäiset 20 vuotta syöden suunilleen joka ilta iltapalaksi saman voileivän. Ja itseasiassa edelleenkin syön sen saman jälkiuuniruisleipäpalan iltapalaksi. Olen myös tässä suunnilleen pari kuukautta syönyt joka aamu aamupalaksi saman mahdollisen sekoituksen vegaanisesta rahkasta ja tykötarpeista. Jos ostan eväitä junaan ostan aina saman täytetyn sämpylän. Kävellessäni asemalta töihin kävelen yhtä reittiä ja palatessani iltapäivällä toista. Elämäni on täynnä rutiineja. Osa niistä on hyviä, osa niistä on huonoja. Kaikille niille yhteistä kuitenkin on se, että niiden olemassaolo vapauttaa minulta äärettömän paljon energiaa kaikkeen muuhun.

hallittuhysteria

Mitään järkeähän tämän kuvan valinnassa ei ole, olkoot se esimerkki niistä huonoista rutiineista. Työkoneeni on menossa tällä viikolla vauhtiin ja kun sitä olen nyt tonkinut on sen uumenista löytynyt käsittämätön määrä kansioimatonta tauhkaa kuten tämäkin muutaman vuoden takaisin blogin kuvituskuva.

Hyvistä rutineista taas puhuttessa huomaan olevani työmatkoilla rutinoitunut reissaaja. Yhdessä kohtaa ostin aina Joensuun Sokokselta rintaliivit koska siellä sattui olemaan hyvin isoja aakkosia pienellä ympärysmitalla. Nyt huomasin juovani varmaan viidettä kertaa putkeen misokeittoa Jyväskylän Hanko Sushista. Reissujen rutinoitumisesta kertoo myös se, että niin paljon kun yövyn hotelleista on minulta turha kysyä tarjottiinko hotelliaamupalalla pekonia. Itse osaan kertoa mistä löytyy puuro ja että oliko tarjolla kunnon ruisleipää vai yrittivätko ne syöttää Reissumiestä ihmiselle.

Olen itseasiassa tullut nyt siihen tulokseen, että tämä rutiinien luomisen taito on se ainoa millä pysyn selväjärkisenä tässä epäsäännöllisessä reissuarjessa. Kun minulla on ne tietyt hotelliaamupalat ja muut hotellirutiinit, junamatkan rutiinit ja mobiilityön rutiinit se matkustaminen ei vie oikeastaan lainkaan resursseja. Pakkaan kamatkin jo rutiinilla, ostan junaliput ja varaan hotellihuoneet rutiinilla ja sitten kuun lopussa välttelen kuittien selvitys viimeiseen päivään asti, sekin vahvasti rutiinien voimalla.

Kuitenkaan kaikki rutiinit eivät ole aina niin hyvästä. Juon aivan liikaa Zero Colaa ihan vain rutiinilla. Ostan sen epäterveellisimmillä täytteillä varustetun sämpylän rutiinilla ja tartun suklaalevyyn juurikin rutiinien voimasta. Eli nyt pitäisi löytää jostain rutiini sille, että jaksaisin lähteä uudelleenohjelmoimaan rutiinejani uusiksi paremmiksi rutiineiksi. Sille, että muistaisin kantaa vesipulloa mukanani, sille että rutinoisin itseni käymään kolmasti viikossa kävelylenkillä, sille että rutinoituneesti kävelisin sen epäterveellisiä sämpylöitä myyvän vitriinin ohi. Yksi rutiini josta voisin myös luopua on parita kolme-pelien pelaamisesta (eli siis Candy Crushit ja vastaavat, en sentään pyöritä vapaa-ajallani mitään polyamorista deittailupalvelua) ja korvata ne vaikka jollain rutiinien opetteluun tarkoitetulla pelillistämisen sovelluksella.

Niin paljon kun rutiineja rakastankin tässä kohtaa on myös kiitettävä tätä työtäni. Se tulee sopivasti ravistelleeksi tällaista rutiinien rakastajaa. Olen tässä nyt sen lisäksi että haastan noiden asiakkaiden ajattelua myös opetellut haastamaan omaa ajatteluani sen suhteen, että miksi toimin miten toimin. Ja itseasiassa joutunut huomaamaan, että siinä missä minä ehkä epäonnistunut itseni johtamisessa onnistun muissa ajanhallintaan liittyvissä kysymyksissä kun puhutaan siitä miten priorisoidaan, tehdään työtä näkyväksi ja suunnitellaan aikabudjetteja.

Tosin tämä töihin paluu on ollut myös yhdenlainen kantaanpään kautta oppimisen kokemus tuosta jälkimmäisestä. Otimme kesällä tietoisen riskin syksyä suunnitellessa ja nyt ne kaikki riskit sitten reaalisoituivat. Minun palatessani töihin joutui tiimikaverini jäämään pois töistä. Nyt tässä on sitten marraskuu tehty omien töiden lisäksi iso siivu myös työkaverin töistä ja tämän jälkeen kyllä muistan varmaan lopun ikääni sen että miksi aikabudjetointi pitää antaa sille pessimistisimmän aikakäsityksen omaavalle tehtäväksi. Siinä missä opintovapaa kirkasti minulle sitä että asioiden pitää muuttua ajankäytössäni ja priorisoinneissa on tämä marraskuu vaan entisestään korostanut sitä.  Kevään kalenteria koostettaessa lupaan itselleni, että luon uuden rutiinin ja syleilen sisäistä ajankäytön pessimistiäni, joka pyrkii tunnistamaan joka ikisen riskin aikabudjetoinnissa.

Viihdettä lapsille, Yleinen

Lapsi ja ruutuaika

Latasin marraskuun alussa lapsen iPadilla Storytel-sovelluksen, koska lapsi oli ehtinyt kuuntelemaan jo käytännössä kaikki äänikirjat mitä Bookbeatilta häntä kiinnostavista sarjoista löytyi. Storytelin puolelta taas tiedettiin löytyvän Harry Pottereita ja Liekehtivän pikarin kuvat silmissä lapsi odotti, että sovellus saadaan ladattua.

IMG_1808

20 päivää sovelluksen käyttöönoton jälkeen, eilen illalla noin kello kahdeksan kävi sitten niin, että Liekehtivä pikari tuli loppuun. Lapsi on siis kuunnellut viimeisen kolmen viikon aikana keskimäärin reilun tunnin äänikirjaa joka ikinen päivä.

Tämän rinnalla lapsi luonnollisesti on käynyt koulussa, jossa iltapäiväkerhoineen vierähtää kahdeksan tuntia. Hän nukkuu yössä yhdeksän tuntia ja tekee läksyjä, soittoläksyjä sekä puheterapiaharjoituksia noin tunnin päivässä. Kahtena iltana viikossa hän lähtee harrastamaan ja niihin menee matkoineen pari tuntia. Viikonloput ovat olleet vaihtelevan buukattuja. Silti sanoisin, että lapsen urakka on melkoinen saavutus. Ja hän ei ollut mitenkään uupunut tämän kuuntelunsa jälkeen vaan klikkasi heti innokkaasti seuraavan kirjan sarjasta. 33 tuntia ja laskettiin, että eiköhän tämä ole taputeltu jouluun mennessä.

Tämän lisäksi lapsi on viettänyt ruudun ääressä aikaa pelaten. Kuukauden suuri suosikki on ollut Clash Royale, joka lapsen puhelimeen päätyi kavereiden vinkkaamana ja jota meillä alkoi myös pelata mies, jotta saadaan toteutettua se periaate, että vanhemmat on about suunnilleen kartalla siitä mitä lapsi pelaa. Tämän lisäksi lapsi on päivittäin vieraillut pädille Netflixissä, Ruudussa tai Yle Areenassa. Ruudun ääressä siis tulee vietettyä aikaa melkoisesti jos kysytään niiltä ihmisiltä, jotka ovat tiukimpien rajoitusten ihmisiä. Itse kuitenkin tässä kohtaa kannustaisin katsomaan ikkunasta ulos. Marraskuu on ehkä ankein kuukausi mitä tästä maasta löytyy ja jos silloin nysvää enemmän sisätiloissa niin otetaan se sitten takaisin joku sellainen kuukausi kun ulkona voi liikkua ilman ettei silmälasit ole pisaroitunut umpeen.

Mediassa kuitenkin on nyt digipositiivisen kirjoittelun rinnalle alkanut nousta entistä äänekkäämin esiin tiukkojen rajoitusten koulukunta. Pahin näistä esimerkeistä löytyi tällä viikolla Hesarissa kun paljastui, ettei toimittaja edes antanut lastensa katsoa kerralla yhtä kokonaista elokuvaa. Mietin juttua lukiessani, että soveltaakohan hän myös itseensä näitä samoja toimitapoja ja jos ei niin miten hän mahtaa asian itselleen perustella.  Sillä välin kun lapsi on jatkanut siis itselleen luontevaa ruutuajan käyttöä minä päädyin sosiaalisessa mediassa vääntämään juurikin tuon Hesarin jutun pohjalta siitä, että onko munakellolla aikatauluttaminen hyvää mediakasvatusta vai ei. Itse sanon edelleen että ei ole. Ei edes siinä kohtaa kun lapsi on sitä addiktoituvaa sorttia.

Munakellottamalla  peliaika päättyy yleensä juuri siihen hetkeen jolloin sen ei ole hyvä päättyä pelin pelaajan kannalta. Kannustan itse edelleen ennemmin kokeilemaan sitä tapaa, että lapselle etukäteen ilmoitetaan koska on tarve pelaaminen lopettaa esim. vieraiden saapumisen, ruokailun tai kotoa lähdön vuoksi ja lapsi lopettaa pelin seuraavaan hyvään hetkeen. Tämä toimii, koska ainakin tuo oma lapseni sanoitti, että häntä eniten ärsyttää jos peli pitää lopettaa huonoon kohtaan.

Haluan tässäkin kohtaa taas korostaa, että se ettei ole peliaikoja ei edelleenkään tarkoita että lapsi saisi pelata aina ja joka paikassa ja mitä tahansa. Meillä vanhemmat tarkastavat pelit etukäteen. Lapsi ei saa ladata mitään kännykkäänsä itse ja selvästi myös kerromme koska saa pelata ja koska ei. Hesarin jutussa pelikokeilun fiaskoksi kerrottiin että lapset eivät irtautuneet pelistä kun isoäiti yritti houkutella pelaamaan. Meillä esim. pelaaminen loppuu kun kylään tulee vieraita. Toki lapsi pelaa myös isoäitinsä läsnäollessa koska välillä vietämme saman katon alla useitakin vuorokausia putkeen, mutta silloinkin pelit eivät esim. änge ruokapöytään. Ja vaikka lapsi tietää tämän niin ei se estä sitä yrittämästä kysyä sitä. Viimeeksi tänään kävimme keskustelun siitä miksi pädi ei ole tervetullut pöytään, mutta ei siitä mitään tunnereaktioita tullut. Lapsi tuli pöytään ja istuimme ruokailun ajan keskustellen heidän luokan itsenäisyyspäiväjuhliin valmistelemasta esityksestä.

Olen miettinyt, että mikä voisi meillä saada pelikäytännöt vaatimaan muutosta. Ensimmäinen olisi selvästikin se, että lapsi laiminlöisi omat velvollisuutensa koulun ja harrastusten suhteen. Tällä hetkellä kuitenkin lapsi soittaa esim. soittoläksynsä useampana päivänä kuin mitä hänen soittopen mielestä olisi edes tarpeen ja hän myös itsenäisesti huolehtii, että ärrätreenit tulee tehtyä viisi kertaa viikossa. Toinen hälyytysmerkki olisi yöuniin liittyvät ongelmat. Toistaiseksi lapsi itse ehdottaa useimmiten viimeistään puoli yhdeksältä että olisi aika mennä nukkumaan, klikkaa äänikirjan päälle ja palauttaa sopivassa vaiheessa tarinaa pädin iltasatuseurana olevalle vanhemmalle, pistää pään tyynyyn ja nukahtaa. Kolmas olisi keskittymisongelmat, mutta olemme saaneet sekä koulusta että musiikkiopistosta viestiä, että lapsi on hyvä keskittymään ja sanoisin, että tuo 24 tuntia 20 päivässä äänikirjaa kertoo myös siitä, että lapsi itse löytää mielihyvää myös siitä että rauhoittuu tekemään asioita. Neljäs olisi sosiaalisten suhteiden ongelmat. Vielä lapsella pyörii kaverisuhteet pitkälti iltapäiväkerhon varassa ja ne ovat täysin ruutuvapaata aikaa. Toisinaan lapsi sopii jonkun ystävänsä kanssa leikkitreffejä ja silloin tapaamisiin voi liittyä pelaamista tai sitten siihen ei liity.

Ja ihan koska meillä nämä asiat on nyt mennyt niin hyvin niin ollaan miehen kanssa nyt päätetty, että joululahjaksi ostamme Nintendo Switchin ja voin jo etukäteen luvata, että joululomalla tosiaankin pelaamme. Ihan vaan koska voimme.

Yleinen

Puhutaan parisuhteessa ja parisuhteesta

Valeäidin tontin kautta ajauduin lukemaan Hesarin artikkelia parisuhteista jotka ovat kriisin jälkeen löytäneet toisensa uudelleen ja pysyneet yhdessä. Luin jutun ja jäin miettimään, että noiden parisuhteenpelastusteemojen pohjalta eihän meillä pitäisi olla parisuhdetta laisinkaan.

Juttu lähtee siis siitä, miten helposti parisuhteessa kadottaa yhteyden. Viikon työmatkan jälkeenkin sen joutuu jo rakentamaan uusiksi. Tässä meidän suhteen valossa kuitenkin me ei ilmeisesti olla tehty mitään muuta kuin rakennettu sitä yhteyttä uusiksi. Meillähän tämä iso tarina kun menee niin että kun vihdoin kolmen vuoden ystävyyden jälkeen tajusimme opiskelukavereiden vähemmän hienovaraisen kannustuksen jälkeen että olisimme ehkä parempia pariskuntana kuin ystävinä emme ole ikinä olleet kovin tiiviisti yhdessä. Ensimmäisen seurusteluvuoden minä toimin valtakunnallisen opiskelijajärjestön hallituksessa ja vietin ison osan siitä vuodesta itseasiassa ystäväni sohvalla Helsingissä. Seuraavana vuonna kyllä muutimme yhteen, mutta viikko muuton jälkeen mies pakkasi putkikassin ja minun vanhan matkatelkkarin matkaansa ja muutti töiden perässä Hankoon. Toki vuorotyöläisen oli aina mahdollista pitkillä vapailla tulla kotiin, mutta suurin osa ajasra vierettiin eri osoitteissa ja kun kesätöiden jälkeen mies vielä jäi tekemään työpaikalleen opparia niin kahden kaupungin mallilla jatkettiin aina siihen asti, että kolme vuotta seurustelun alun jälkeen menimme naimisiin ja muutimme yhteiseen kotiin Kirkkonummelle.

Itseasiassa yhteistä kotiahan suositeltiin parisuhteen pelastuskeinona, mutta eihän me tuolloinkaan nähty toisiamme. Mies oli siirtynyt tekemään tuotekehityshommaa jossa ne pyörittivät vuorotyönä kolmen tyypin voimin prosessia ja aina viikon kerrallaan mies teki yö-, aamu- tai iltavuoroja. Eli tuolloin olimme yhtäaikaa kotona noin joka kolmas viikko. Edellyttäen etten itse ollut työmatkoilla. Vuoden verran jatkoimme tällä kunnes mies siirtyi toiselle työnantajalle ja alkoi tehdä sosiaalisia työaikoja. Paha juttu vaan, että järjestöduunarivaimolla ne työajat jatkuivat epäsosiaalisena. Siihen samaan soppaan voidaan myös lisätä se, että miehen työ on juuri niitä paheellisia insinööriduuneja joissa lähdetään viikoksi Keskieurooppaan ihmettelemään milloin minkäkin linjaston uutta toimijaa.

Että tämän pohjalta pitäisi olla pieni ihme, että me nyt ylipäätään olemme yhdessä. Ei tässä sitä laatuaikaa saada 15 tuntia viikossa, joka oli jutun pohjalta suositeltu määrä. Mahdetaanko edes saada kuukaudessakaan. Ei varmaan. Siis jos aktiiviseksi yhdessä oloksi lasketaan kahdestaan vietetty aika, johon ei saa liittyä television katsomista. Toki nytkin olemme viikonlopun koko perhe yhdessä, mutta meillä mukana kulkee tuo lapsi varmaankin koko viikonlopun. Jutussa korostettiin sitä, että parisuhde pitäisi nostaa lasten yläpuolelle, mutta kun juttelimme tästä lehtijutusta olimme kyllä yksimielisiä, että tässä arjessa jossa lapsi joustaa tosi paljon vanhempien työaikojen vuoksi on meidän perheen hyvinvoinnin salaisuus se, että lapsi voi hyvin. Se lapsi vain ansaitsee ja tarvitsee läsnäoloajan kasvunsa ja kehityksensä tueksi.

Toki parisuhteissa ja tilanteissa on eroa, mutta uskoisin, että meillä auttaa se, että olimme ensin ystäviä ja ei se ystävyys ole sieltä mihinkään kadonnut. Meillä on yhteinen arvomaailma ja yhteiset kiinnostuksen kohteet. Meillä se television katsominen käy yhteisestä harrastuksesta, koska siinä ruudun ääressäkin keskustellaan pyöri telkkarissa sitten tv-sarja tai jalkapallomatsi. Ja toisaalta me olemme myös luoneet muita kommunikaation muotoja.

Torstai-ilta Hämeenlinnassa. Koulutus loppui ja junan lähtöön oli vielä aikaa. Tein sen mitä aina teen tässä kohtaa. Soitin miehelle. Puhelin ei ehkä ole sama asia kuin kasvotusten juttelu, mutta kummasti sillä puhelimella on meidän parisuhteen arki pyörinyt jo 14. vuotta.

Varmasti suuressa kuvassa ohjeet siitä, että pitää viettää aikaa yhdessä, puhua kunnioittavasti ja korjata prioriteettijörjestyksjiä on tarpeen, mutta näistäkin tulee helposti vain lisää kuormitusta. Parisuhdeajan munakellottamisesta tuksin hyötyy kukaan. Ja olipa juttuun ängetty suosikkiohjeeni, joulun vietto kotona oman perheen kesken, joka tuntuu olevan tällä hetkellä se patenttikeino kaiken ruuhkavuosikiireen taltuttamisessa,

Toisaalta tässä varmaan vain pitää olla onnellinen siitä, että meillä vastoin kaikkia oletuksia tämä homma toimii. Koska ei me niitä työmatkoja voida karsia ja kummallakaan ei ole akuuttia halua vaihtaa työtehtäviä. Ja varmasti aina on syytä miettiä että huomioiko puolisoa parhaalla mahdollisella tavalla arjessa. Silti uskallan myös kyseenalaistaa sen tarvitseeko parisuhteenkin kohdalla käydä niitä ruutuaikakeskusteluja. Yhdet parhaat keskustelut kun meidän parisuhteessa käydään vikonloppuaamuisin kun kumpikin oman pädinsö takaa kommentoi Hesarin juttuja.

Yleinen

Osallistu tekemättä yhtään mitään

Viimeisten vuosikymmenien aikana maailma on muuttunut pienemmäksi ja verkkokaupan kehittymisen myötä maapallo on muuttunut kutakuinkin yhdeksi isoksi markkinapaikaksi. Tämän myötä meille Suomeen on myös rantautunut voimalla uusia kulutukseen liittyviä ilmöitä ja yhtä niitä juhlitaan parhaillaan. Kyse on siis Black Fridaysta, joka on ainakin minulla tukkinut niin työ- kuin siviilimeiliboksit sekä sosiaalisen median. Tarjousta tarjouksen perään tulvii silmille, mutta minä en edes ole klikannut niitä auki, koska minun kalenterissani tämä kiitospäivän jälkeinen perjantai on ollut teinivuosista jotain aivan muuta.

On mielestäni jotenkin tätä aikakautta kuvastavaa, että meille Suomeen rantautui ensin Black Fridayta kritisoivat Älä osta nitään -päivä ja sen jälkeen perässä raahautui tuo yksi vastenmielisin kulutusjuhlapäivä, jonka olevinaan pitäisi käynnistää joululahjakausi.

Nykyisellään ÄOM-liike itseasiassa keskittyy enemmän kritisoimaan koko jouluun liittyvää kulutushysteriaa, joka vähintäänkin tervetullutta. Meillä länsimaissa eletään sellaisten tavaravuorien keskellä, että se ei vain ole kestävällä pohjalla. Toki Black Fridayna ostoksia voi tehdä kestävällä pohjalla ja ostaa vain tarpeeseen, mutta käytönnössä ihmiset eivät vain ole alennusmyynneissä aina järkevimmillään kulutuksen suhteen. Tiedän myös, että itse ostelen välillä asioita ihan vain ostamisen ilosta, joten tämä päivä toimii taas hyvänä muistutuksena sille, ettei niin tarvitse toimia.

Tähän joulunalusaikaan tämä varsinkin sopii. Olemme jo aika pitkälle pohtineet joululahjojamme tänä vuonna meidän lahjamme taivat olla entistä usemmassa tapauksessa kirjekuoreen mahtuvia palvelusektorin hankintoja. Lapsi on saamassa meiltä edelleen ihan fyysisen lahjan, mutta tänä vuonna olemme koko perhe vähän siinä tilanteessa että emme oikein ole keksineet lahjatoiveita joten totesimme, ettemme lähde niitä myöskään väkisin keksimään. Itsehän en jouluiltani kaipaa kuin hyvää romaania, suklaata ja villasukkia. Ja koska meillä ei ole toiveita jouluksi ei meillä myöskään ole toiveita tai tarpeita täksi marraskuiseksi päiväksi. Kaupat saavat siis meidän puolesta pitää ostohysteriansa. Meillä tänään iltaohjelmaan kuuluu uimatreenejä ja sitä sama mitää toivon jouluksikin eli kirjojen lukemista villasukat jalassa. Tosin suklaa unohtui kauppaan edellisellä kauppareissulla ja saa siellä tämään myös pysyä.