Syömään pakottaminen

Tällä viikolla Pauliina perheineen teki äärettömän rohkean teon ja tulivat Hesariin omalla nimellään ja naamallaan puhumaan lasten nirsoudesta. Itse Hesarin juttu oli hyvin kirjoitettu, mutta olisi kannattanut jättää lukematta kommenttiosio ja vielä enemmän jättää lukematta Vauva.fi:n keskustelu nirsoudesta ja miten siitä päästään eroon.

Tiettyjen ihmisten mielestä nirsous on puhtaasti vallan käyttöä lapsen osalta ja varmasti he ovat siinä oikeassa. Syöminen ja vessassa käyminen kun on suunnilleen ainoita asioita joihin tuollainen metrin molemmin puolin huiteleva tyyppi voi itse vaikuttaa. Kuitenkin se miten tähän pitäisi suhtautua jakaa mielipiteitä. Itse sanoisin olevani nirsouden kokemusasiantuntija. Olen itse ollut nirso, äitini se vasta nirso olikin ja minulla on myös nirso lapsi. Usein väitetään että nirsous on mallista opittua ja että niroudesta pääsee kyllä eroon kun lapseen käytetään riittävästi kuria. Kuten Hesarin kommenteissa tiedettiin Syyriassa kyllä oppisi syömään. Paitsi ettei oppisi. Äiti on syntynyt sotavuosina ja kasvanut aikana jolloin Suomeen vielä tuotiin ruoka-avustusta lapsille. Eli on niitä jotka kuulemma kyllä oppivat syömään. Paitsi ettei oppinut. Sukumme parhaita tarinoita on edelleen ne synttärijuhlat joissa äitini tunki ananasta kenkään kun ei voinut syödä niitä. Tai kun hän luokkaretkeltö Helsinkin roudasi kotiin voipaperiin käärittynä kaiken epäilyttävän kuten liha-makaronilaatikon. 

Minun syntyessäni äitini oli kuitenkin kaikkea muuta kuin nirso ihminen. 1980-luvulla lapsuudenkodissani syötiin hyvinkin monipuolisesti ruokaa kun kauppojen valikoimat alkoi monipuolistua, mutta niiden lisäksi tarjolla oli myös kaikkea sellaista, joita kukaan täyspäinen ihminen ei enää tarjoa perusruokana lapsiperheessä. Olen syönyt tyytyväisen esimerkiksi maksakastiketta ja verilettuja lapsena. Lasagnen sitten jätin syömättä koska se oli klimppinen ja minun ja silakkapihvien onnetomaata suhteesta olen kertonut vaikka miten monesti. Nykyään sitten syönkin oikeastaan kaikkea muuta paitsi noita silakkapihvejä. Jopa lapsuuden ykkösinhokit kypsät kasvikset menevät hyvällä ruokahalulla.


Mutta sitten meillä on se kolmannen polven nirso, jonka kanssa niistä kasviksista vääntää. Se tyyppi, joka söi kuvan lautaselta perunat, muttei olisi halunnut koskea mihinkään muuhun vaikka rakastaa sekä raakaa kukkakaalia että porkkanaa sekä parsakaalia ja bataattia sosekeitossa.

Tässä päästään sitten siihen, että saako lasta pakottaa syömään? Mielestäni ei, mutta maistamista saa vaatia. Siinä sitten käytiin eilen ruoalla periaattellista keskustelua että maistetaanko ruokaa vai ei. Lopulta tyyppi söi kukka- ja parsakaalit kokonaan ja bataatin ja porkkanankin puoliksi. Puhuttiin että uusien makujen maistaminen vaatii 20 kertaa ja muuten ei opi syömään jos ei maista.

Itse yritän vanhempana löytää tasapainon nirsoilun, vallankäytön ja pakottamisen välillä. Perheemme ruokahuolto ei voi pyöriä lapsen määräämänä, mutta ruokailuista ei saa myös tulla tilanteita joihin jokainen perheenjäsen tulee jo valmiiksi kireänä. Ja kireäksihän se meininki menee jos kaikki osapuolet ovat jo kaivaneet kantapäät maahan ja ovat vakuuttuneita että pöydän ääressä ei ainakaan ole kotoisa tunnelma. Sillä tunnelmallakin kun on väliä. Itseasiassa juuri tällä viikolla kun söimme ravintolassa Tallinnassa ja myöhemmin Helsingissä lapsi itse nosti esiin että pöydän ääressä on hänestä kotoisa tunnelma. Että on kiva syödä kun istumme oman perhen kesken pöydän ääressä syömässä ja juttelemassa.

Tuon tunnelman vuoksi olenkin valmis tekemään melko paljon ettei tilanne kärjisty, mutta silti uittamaan lautaselle niitä uusia makuja. Tosin sitten on myös niitä iltoja ja viikkoja kun toinen vanhemmista on työmatkalla. Silloin meillä kyllä käännytään sen makaronilaatikon puoleen. Tosin isoäitinsä tavoin tuo lapsihan ei lihaversiota syö, mutta sitäkin enemmän papujen kanssa. Sitten kun aikaa ja paukkuja on enemmän tutustutaan siihen, että se sosekeitossa maailman parhaalta maistuva bataatti ei olekaan pelottavin kaikista.

Vihaan siivoamista ja muita valittuja totuuksia

Olen kasvanut perheessä, jossa ruuan olisi voinut kipata eteisen lattialle ja syödä siitä. Jostain syystä, tai ehkä juuri siitä, minä en ole koskaan oppinut luontevaksi kodinhoitajaksi. Tänään meillä oli sitten siivouspäivä. Loppuillan olen viettänyt googlaten tarjouksia kotisiivouksesta. Ihan vain, koska joskus on parempi myöntää, että tämän asian voisi hoitaa joku toinen paremmin.


Kuvasta löytyy myös seuraava totuus. Olen äärettömän hyvä ostamaan käsityötarvikkeita ja vielä parempi unohtamaan etten koskaan saa niistä tehtyä mitään mitä kuvittelen.

Tästä päästäänkin siihen, että haaveilen aloittavani opintovapaan aikaa operaatio täydellisen neuletakin. Mistään kun ei löydy kaupasta sellaista täydellistä polvipituista, oversized mitoitettua, mustaa luonnonkuidusta tehtyä luottovaatetta. Kuulostaa niin projektilta joka ei tule valmistumaan arviolta koskaan.

Tunnen suurta vastenmielisyyttä kookosta kohtaan. Itseasiassa jo pelkkä haju tai ajatus saa aikaan pahoinvointia. Luonnollisesti suurin osa ystävistäni rakastaa yli kaiken kookosta. Siinä missä kookos etoo jo ajatuksena on suhteeni silakkapihveihin täysin päinvastainen. Ne tuoksuvat hyvältä, ne jopa maistuvat hyvältä, mutta en vain saa niitä nieltyä. Tai saan, mutta oksennan heti perään.

En ole juonut maitoa 20 vuoteen. Edellä kerrotut kolme faktaa ovat ok, kun olen aikuinen, mutta jos olisin lapsi minulle saisi toivottaa hyvää lomaa Syyriassa Hesarin keskustelupalstalla. Jotenkin kummasti lasten nirsoilu on vallankäyttöä siinä missä aikuisilla se vain on valintaa. Tai ainakin väittäisin että ne aikuiset,  jotka eivät koskaan esim. lounaslinjassa  valikoi omaan makuunsa herkullisinta ruokaa vaan ottavat aina ensimmäisen, ovat vähissä.

Totuuksien äärellä usein unohtuukin se, että ne ovat vain meidän omiamme. Ne eivät ole asioita joita voi yleistää ja joskus on hyvä myös pysähtyä miettimään elääkö sitä itsekään niiden omien ehdottomien totuuksien mukaan. Usein varsinkin lapsilta vaaditaan asioita, joita emme vaadi edes itseltämme, koska meillä aikuisilla on usein vapaus olla tekemättä asioita joita emme halua tehdä. Oli kyse sitten siivouksesta tai silakkapihveistä.

Pyöräretkellä Vantaanjoenvarrella

Viime kesänä aloimme katsoa, että lapsi alkoi olla auttamatta liian iso pyöräperäkärryymme vaikka kuinka olimme ostaneet aikanaan markkinoiden tilavimman mallin. Peräkärry siirtyikin talven aikana eteenpäin ja nyt olimme ensimmäistä kertaa vuosiin siinä tilanteessa ettei meillä ollut lomalle pyöräretkisuunnitelmia.

Lapsella toki on oma pyörä, mutta vielä ollaan aika monen vuoden päässä siitä, että tuo kundi polkisi itsenäisesti 60 kilometriä päivässä. Minulla on myös pitkäperäpyörä, Kona Minute, jonka kyytiin lapsen saa hyvin, mutta 25 ylimäääräistä kiloa tarakalla tuntuu. Tosin tuolla pitkä perällä tavallista vähemmän koska sekä minun että pojan painot osuvat pyörän napojen väliin. Ooen myös ollut tavattoman laiska arkipyöräilijä Pasilan pyöräilykuvioiden muututtua Triplatyömaan vuoksi vähintäänkin ärsyttäväksi. Siinä missä ennen työmatkapyöräily oli energisoivaa aiheutti se nyt lähinnä hermeettisen vitutuksen.

Eilen kuitenkin päätin, että nyt lähdetään pyörällä liikkelle. Oltiin luvattu lapselle Heurekareissu ja koska me emme mielellään yksityisautoile paikkoihin jonne pääsee muutenkin jäi vaihtoehdoksi juna tai fillari. Kahden aikuisen seutulippuhinnat kuitenkin kannustivat miettimään että olisiko tässä nyt pyöräretken paikka. Reittiopas tarjosi lyhyimpänä reittinä 14 kilometrin polkemista suuntaansa, mutta reitti näytti vastenmieliseltä tienlaidassa kihnuttaniselta niin lisättiin pituuttaa 1,5 kilometrillä ja lähdettiin polemaan pitkin Vantaan- ja Keravanjokien laaksoja.


Reitti oli meille Vantaanjokilaakson osalta tuttua aikaisempien Haltialareissujen myötä, mutta poljimme tällä kertaa eri puolella jokea kuin normaalisti. Taidamme jatkossa polkea muutenkin ennemmin tuolla puolella koska pyörätie oli leveämpi ja reunoiltaan vähemmän rämettynyt kuin vastarannan reitti.


Keravanjoelta eteenpäin poljettiinkin sitten reittejä joita emme olleet aikaisemmin polkeneet. Tarakalla matkannut poikanen ihmetteli ihmisten erilaisia pihoja ja taloja ja me vanhemmat yritimme keskittyä pysymään reitillä. Aivan täysin tässä ei onnistuttu, koska yhden alikulkutunneliremontin myötä päädyimmekin joen väärällä puolelle juuri ennen Tikkurilaa.


Onnekas eksyminen voi kuitenkin joskus kuljettaa paikkoihin joita ei muuten tulisi nähneeksi.

Päivä pyörällä palautti taas mieleen sen mistä pyöräilyssä tykkään. Siitä, että saa liikkua omassa tahdissaan ja mennä omia polkujaan. Yleensä aina uuden reitin varrelta löytyy jotain uutta katsottavaa ja pääkaupunkiseutu tarjoaa myös upeita luontokokemuksia. Eipä näistäkään kuvista uskoisi että suurin osa ajasta poljettiin Tuusulanväylän ja Kehä III:n välittömässä läheisyydessä.


Täällä on myös kohtalaisen hyvät pyörätieverkostot, jolloin polkeminen on isolta osin huoletonta. Kuitenkin tälläkin reissulla tuli huomattua että miten tärkeää pyöräteistä olisi pitää huoltaa Kehä I:n muutenkin kapea, mutkitteleva ja mäkinen pyörätie oli entistä kapeampi kun paikoin reunuspusikot haukkasivat metrin väylästä. Samoin hiekkaisilla jokivarsireiteillä oli paikotellen tosi paljon löysää irtohiekkaa, joka luisti vähemmän kivasti renkaan alta.

Yhtä kaikki 31 kilometriä myöhemmin kotiin palasi uupunut polkija, iloinen tarakalla istuja ja vähän vähemmän uupunut puoliso. Kyllä tuo lapsi tarakalla polkeminen tosiaankin kuntoilusta käy, mutta tulee myös tarpeeseen. Silti ilmoitin jo eilen valmiiksi, että tämän päivän leffareissun lapsi saa polkea ihan itse. Äidin reidet tarvitsevät nyt lepopäivän.

Vaikka itsellä aika pysähtyy, niin muilla se jatkaa kulkuaan

Loman paras hetki on se kun tajuaa ettei suoraan muista mikä viikonpäivä on kyseessä. Emme ole avanneet televisiota kertaakaan mökillä. Olemme pitäneet radionkin kiinni ja oikeastaan ainoa minkä vuoksi on tarvinnut ponnistella viikonpäiviå mieleen oli se, että alueen kaatopaikka on auki vain keskiviikkoisin ja meidän piti tähdätä sinne. Muuten olemme eläneet kuin pellossa. Syöneet kun on nälkä, menneet nukkumaan kun väsyttää ja heränneet kun se sopivalta tuntuu. Kello ja sormukset ovat jääneet pöydälle, joka tarkoittaa sitä, että rannekellon osalta aika tosiaankin on pysähtynyt.


Mökkipaikkakunnalla välillä tuntuu muutenkin, että aika on pysähtynyt, mutta tarkemmin kun katsoo se onkin vain minä joka olen pysähtynyt ja muut jatkaneet menoaan. Meidän mökkihän ei ole aina ollut meidän mökki. Vielä kymmenen vuotta sitten se oli minun mummolani ja itseasiassa ensimmäiseen 24 elinvuoteeni en ollut tässä talossa yötä kuin muutaman hassun kerran. Tämä johtuu siitä, että mummolan lisäksi paikkakunnalla, vähän syrjemmässä tästä kirkonkylältä, oli myös mammala, jota kutsuin mökiksi silloin. Nykyisin äitini lapsuuskotia asuttaa enoni ja me siirryinne kirkonkylälle. Isoäitien vuoksi olen kuitenkin viettänyt paikkakunnalla aikaa myös perinteisten mökkeilykuukausien ulkopuolella. Talvilomalla mamman ja mummon luokse tultaessa ohjelmassa oli hiihtoa ja pitkästymistä. Turussa kun talvilomat olivat aina viikkoa aikaisemmin kuin Uudellamaalla lapsuudessani ja pikkuserkkuni olivat päivät koulussa. Tylsistymisen ja hiihtämisen vastapainoksi usein tarjottiinkin reissua paikkakunnan kylpylähotelliin ja koska myös Päiväkummussa on 25 vuodessa tultu eteenpin oli tänään aika lähteä kokeilemaan miltä uusittu kylpylä näytti.

Rehellisyyden nimissä olin skeptinen. Nettisivujen kuvaus kuulosti kyllä kivalta, mutta karu uima-allas lapsuuden uimareissuilta oli selkeänä mielessä. Ilokseni kuitenkin sain todeta, että uudistus oli onnistunut. Kylpylän uudistuksessa kantavana teemana oli Topeliuksen satu Koivu ja tähti (kuten nyt suunnilleen kaikessa muussakin Karjalohjalla, paitsi huoltoaseman baarissa, jota kutsutaan Unkaksi edelleen vaikka Unionin asemia ei ole vuosikymmenniin ollutkaan). Vanha 25 metrin uima-allas oli remontin yhteydessä saanut seurakseen pari poreammetta, kylmä- ja kuuma-altaat sekä terapia-altaan hierovine suihkuineen. Näiden lisäksi oli elämyssaunat eli Koivu ja Tähti sekä suola- ja höyrysaunat. Jälkimmäiset ovat juuri sitä miltä kuulostavatkin. Koivussa tarjolla on toisinaan vihtoja ja aina koivuntuoksua ja Tähdessä löylyjä nautitaan linnunratakaton alla. Elämyssaunat ovat unisex joten niihin pääsi kivasti oman perheen kanssa (saunoissa saa pitää uima-asut päällä).

Allasosasto toimi hyvin lapsen kanssa. Siinä missä esim. Caribiassa lapsen kanssa on turhauttavaa jos tämä on ylittänyt kahluuallas iän, muttei ole vielä kovin varma uimari tarjosi täällä altaat lapsen kanssa paljonkin vaihtoehtoja. Ensinnäkin lastenallas toimi myös äänialtaana eli kun kelluit tai sukelsit altaassa kuulit vedenalaisiara kaiuttimista musiikkia. Altaassa oli eri syvyyksiä ja meidän uimataitoinenkin intoutui kellumaan ja kuulemaan musiikkia. 25 metrin altaan toisessa päässä syvyys oli metrin ja toisessa 170 cm. Allas oli juuri meidän lapsen uimataidoille sopiva ja erityisen kiva oli altaan yhteen seinään kiinnitetty kiipeilyseinäke, josta pääsi hyppäämään altaaseen. Tuo osin asetti vähän haasteita, jos halusi kuntouida. Altaassa ei ollut ratoja ja kaikki lilluivat siellä enemmän tai vähemmän sikinsokin. Saimme kuitenkin miehen kanssa vuorottelemalla uitua kumpikin myös pienen treenin yleisen lillumisen lisäksi.

Ilmaistahan tämäkään lysti ei ole. Käytimme miehen ja lapsen sisäänpääsyyn Cityshopparikortin tarjousta, jossa lapsi pääsee ilmaiseksi ja maksoimme minusta opiskelijahinnan ja silti reissu kustansi 40 euroa. Ilman alennuskuponkia uinti maksaisi 51 euroa eli tosiaankaan ihan joka mökkiviikonloppu tuonne ei tulla menemään, mutta näin sateisena ja viileänä lomana tuo oli hyvää vaihtelua mökilläoleiluun. Päiväkummun majoitustiloista meillä ei ole käryä. Mökkimme sijaitsee kilometrin päässä hotellista, joten majoitukselle ei ole tarvetta. Muista palveluista laajennetulle perhekunnallemme on tutuksi tullut lähinnä tanssiravintola, joka toimii erinomaisesti, jos olet paritansseista nauttiva eläkeläinen. Tuo perheen paritansseista nauttiva eläkeläinen osasi myös vinkata, että paikallisen ravintolan pitsat ovat hyviä, joten nappasimme uinnin jälkeen kotiin vietäväksi vielä ruokaa, koska 2,5 tunnin allasrupeaman nälkä alkoi olla sillä tasolla että pian olisi itkenyt sekä lapsi että äiti.


En sitten tiedä oliko nälkä paras mauste, mutta tältä näytti pöydässä vartti kotiintulon jälkeen. Paritansseista nauttiva tietolähteemme tiesi myös kertoa, että pitsoja saa vegaanisena. Mausta en kyllä mene sanomaan mitään, mutta ainakin kummityttö oli jämät ottanut foliossa matkaansa eli ei se kai jäätävän pahaa voinut olla.

Muista Päiväkummun fasiliteeteista voin kertoa vielä sen, että heidän pihaltaan löytyy myös Karjalohjan ainoa Pokemon Go sali sekä toinen kunnan stopeista. Me tosin itse käytämme kirkon stoppia, koska sen vierestä löytyy myös mökkiä lähinnä oleva roskis. Se on tätä mökkielämäglamourin huipentumaa kun lyllertää Crocsit jalassa kirkolle viemään roskia ja hakemaan päivän pokemonin ja stopin. Kirkko noin muuten on myös mielenkiintoinen jos tuntee kiinnostusta moisia kohtaan. Silloin minun lapsuudessani kirkko oli vielä raunioina sen tuhouduttua tulipalossa 70-luvulla. 80-luvun lopulla kirkon korjaamiseen alettiin kerätä rahaa ja nykyään kirkko on katettu ja ikkunat uusittu. Ennen tulipaloa kirkossa oli parvet, mutta nyt sisustus on hyvinkin karu, mutta kirkko on monella tapaa viehättävä ja siellä järjestetään kesäaikaan varsinkin säännöllisesti konsertteja.

Että itseasiassa kun tarkemmin miettii niin kyllähän täällä on kaikki muu muuttunut ympäriltä paitsi se Unkan baari. Kirjastoonkin tuli täksi kesäksi laajennetut itsepalveluajat, joka on kyllä parasta maailmassa. Se hyötyä kylän keskellä olevasta mökistä on, että kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä ja kirjasto on kohde jossa olemme käyneet useita kertoja viikossa jo ennenkin. Nyt itsepalveluaikojen myös pystymme paremmin hyödyntämään palvelua myös loma-aikojen ulkopuolella, koska aikaisemmin viikonloppuisin oli turha haaveillakaan visiitistä kirjastoon.

Huomenna kuitenkin taitaa olla aika pistää tältä erää mökin ovi säppiin ja palata toviksi kaupunkiin. Tuntuu hullulta että tässä ollaan oltu koko perhe lomalla vasta vajaa viikko. Jotenkin sitä on päässyt niin täysin lomailuvireeseen että hetken aikaa piti pysähtyä miettimään että tässä on kuin onkin sitä yhteistä lomaa vielä kaksi viikkoa edessä viikon asemasta.

107 vapauden päivää

Tänään mennään päivssä numero neljä. 


Jäin siis perjantaina kesälomalle, joka jatkuu yhtä kyytiä elokuun puolivälissä opintovapaana ja töihin palaan vasta lokakuun loppupuolella. Luvassa on siis 107 vapaudentäyteistä päivää. Tai no vapauden ja vapauden… niin vapaa kuin sitä kohta 36-vuotias asuntolainaa lyhentävä, yhden lapsen äiti, jolla opinnot vaiheessa voi olla.

Vapautta kuitenkin on se, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pystyn itse olemaan kalenterini valtias. Ei koulutusreissuista täyttä kalenteria. Ei viikkotolkulla iltatöitä niin etten ehdi lenkille tai salille. Ei missattuja iltasatuhetkiä tai viikkoja jolloin en ole kertaakaan ruokapöydän ääressä. Tauko töistä tuli sopivaan taukoon siinäkin mielessä, että en tiedä miten pitkään olisin oikeasti jaksanut. Talven aikana opintorekisteriin kertyi yli 60 opintopistettä ja sen kun yhdisti työtahtiini ja pariin luottamuustoimeen voi huomata, että ihan liikaa elämässäni ei ollut nollaenergiajaksoja.

Vasta nyt lomalla huomaa sen että aivot surraavat edelleen täysillä. Olen nähnyt aivan päättömiä unia ja herännyt kaikkea muuta kuin levänneenä. Tein itseni kanssa diilin, että kesälomalla pidän lomaa myös opinnoista. Keskityn lukemaan juuri sitä mikä hyvältä tuntuu. Käyn päivittäin lenkillä. Pelaan SkipBoa lapsen kanssa. Olen niin lomalla kun vain ihminen voi olla. Elokuun puolivälissä lapsen lähtiessä kouluun palaan sitten minäkin arkeen. Työlistallani on opinnäytetyä ja pari kurssia. Onneksi tosin opinnäytetyön pitäisi olla niin hyvällä mallilla, että mitenkään täysiä päiviä vaan saan otettua siinäkin rennommin. Haettua lapsen aikaisin iltapäiväkerhosta, käytyä lenkillä ja toivottavasti edelleen lukea ja tehdä käsitöitä. 

Ja edelleen myös toivon, että tämä lapsipuolen asemassa ollut blogikin saisi ansaitsemaansa huomiota. Sitä ennen tosin taidan mennä saunaan ja pelata sen jälkeen muutaman kierrosta SkipBoa ja syödä liikaa juustoa.

Meillähän on aina Turku

Helsingin Sanomissa on nyt tämän kesän aikana tykätty syyllistää perheitä milloin mistäkin, ei osata nukkua oikein eikä lomaillakaan. En oikein arvostanut mitään jutuista, mutta nyt tuli vähän kuin vahingossa toteutettua asiantuntijan neuvoja ja lähdettyä heti loman alusta pienelle irtiotolle. Siinä missä jollain muulla pariskunnalla reissu olisi suuntautunut ulkomaille ja hotelliin pakattiin me auton kyytiin polkupyörät ja ajettiin lapsuudenkotiini.


Kun alkuvuodesta tuli tieto Ultra Braan paluusta oli selvää mitä meidän perheessä tehdään heinäkuun 9. päivä. Olin paikalla kun bändi palasi lavalle Haaviston tukikonsertissa, olin paikalla kun he kiersivät viimeistä kertaa ennen lopettamista ja olin paikalla kun bändin jätkät tulivat takavuosina alasti lavalle Ruisrockissa. Joten festareille tuli lähdettyä kymmenen vuoden tauon jälkeen.


Ruisrock on ollut minun ja miehen festarit jo vuosia ennen kuin edes aloitimme seurustelun. Viimeisen kerran festareilla olimme häiden jälkeisenä kesänä. Sen jälkeen elämä vei pois Turusta ja Ruisrock ei enää mahtunut kalenteriin. Ja sitten syntyikin lapsi ja jotenkin ei vain huvittanut festaroida. Varsinkin kun siinä samassa välissä Ruisrock muuttui somekielellä Ruissiksi ja oma somefiidi alkoi täyttyä Viplippuisten lautankuljettamien festarikokemuksista. Nyt kuitenkin oli aika uudistaa meidän ja Ruisrockin suhde (kieltäydyn puhumasta Ruissista, se kuulostaa minusta lähinnä asialta joka ripulissa tulee ihmiselle housuun). Kymmenessä vuodessa Kuusamon muikut olivat brändänneet itselleen streat foodhenkisemmän logon (jätin silti syömättä),  anniskelualueelta sai ostaa alkoholinsa ämpäristä (en ostanut) ja Anssi Kelan keikalla parikymppiset huusivat kuorossa Millaa (olin vähintään yhtä järkyttynyt kuin viikkoa aikaisemmin Kuopiossa kun viisikymppiset twerkkasivat Antti Tuiskun tahtiin). Jotkut asiat kuitenkin oli ennallaan.


Ruotsinlaivat lipuivat edelleen liki kosketusetäisyydellä. Rannan anniskelualueella kalliolla istuessa merituuli puhalsi huolet pois ja jostain käsittämättömästä syystä alueella pystyy aina kulkemaan suhteellisen hyvin vaikka reiteiltä löytyy pari äärettömän potentiaalista pullonkaulaa. Moni asia oli kehittynytkin. Pyöräreitti muualla kuin rannan kampitusreitillö oli enemmän kuin järkevä, samoin pyöräparkki oli suorastaan luksusta verrattuna siihen vuoteen kun yritinme yöllä kontata olemattomassa valossa opiskelukaverimme maahan pudottamaa pyöränavainta. Sääkin helli. Jonain vuosina ollaan kahlattu polvia myöten kuravellissa rantalavan edessä ja jouduttu hyvästelemään kengät viikonlopun jälkeen.

Tai no kyllä sitä tänäkin vuonna jouduttiin sen eteen.


Tosin näiden kenkien taru kyllä oli jo tiensä päässä ennen tätä viikonloppuakin. Otin hyvin palvelleet, maailman parhaat balleriinat vielä yhden kerran tanssimaan auringon lämmittämällä hiekalla. Äidin eteisessä kengät sitten näyttivät sen verran karuilta että kerrankin miehen ei tarvinnut salakuljettaa kenkiä vaimoltaan salaa roskikseen.

Veikkaan, että tämän jälkeen Ruisrockille ja meille ei tule vuosikymmenen taukoa, tai riippuu esiintyjistä. Niin turkulainen kuin olenkin niin Ruisrockiin on aina menty kuuntelemaan musiikkia. Ei sen vuoksi että se on helposti saatavilla. Toki 15 ja 25 ikävuoden välillä Ruissalo kutsui melkein joka vuosi, mutta välissä oli myös vuosia jolloin rajallinen viihdebudjetti kannettiin Provinssiin tai muille festareille.


Tänään vielä kelpasi jatkaa irtiotta keskustassa maleksimalla. Kiinnitimme pyörät taas autoon ja jätimme auton niin ikään meille tutuille kulmille tekun nurkalle. Kävimme laajennetulla perheellä lounaalla (koska romanttiseen rakkausirtiottoon kuuluu aina yksi isoveli ja veljentytär), jahtasimme mökin onnettonien pokemonapajien ääressä olevalle lapselle lippalakkipäistä Pikachua, ihailimme ja ihmettelimme kaupunkia joka oli yhtä aikaa niin tuttu, mutta jonka kadun nimistä ne vähemmän käytety on jo unohtanut. Niin ja kävimme leffassa. Koska eihän sitä vaihtoehtoa voi jättää väliin kun tarjolla oli Peter Parkeria.

Nyt sitten ollaan taas mökillä ja loput lomasta vietetäänkin hyvin tiiviisti koko porukka yhdessä. Miehet kiipesivät jo ullakolle tai kunhan saan tämän maailmalle taidan kiivetä sinne perästä mörönsyötiksi niin mieskin pääsee vielä iltatoimiinsa.

The Good Fight

Minun perheeni miehet päättivät lomanaloituksenaan lähteä viettämään kolmen sukupuolven miesten yhteistä laatuaikaa Turkuun sunnutaina ja ovat edelleen sillä reissullaan, koska päättivät vaihtaa vaarin suoraan lennosta mummoon kulkematta kodin kautta. Olen siis saanut nauttia siitä harvinaisesta herkusta, että olen ollut yksin kotona. Voidaan heti kärkeen todeta, että arjenhallintani on näemmä täysin riippuvaista perheeni miehistä. Välittämästi heidän lähdettyään olen tehnyt kymmentuntisia työpäiviä ja maannut illat sohvalla tuijottamassa telkkaria. Rappioelämä on vielä viimeistelty kyvyttömyydellä mennä ajoissa nukkumaan eli tosiaankin perjantaina työpäivän päättyessä olen loman tarpeessa. Toisaalta joskus parasta lääkettä on vain nollata aivoja viihteen parissa ja nyt löytyi sellainen sarja joka iski täysillä.

Rakastin varsinkin alkupään The Good Wife -sarjaa ja osasin odottaa, että The Good Fightkin minua puhuttelee. Sarja lähtee liikkeelle vuosi GW:n päättymisestä ja marssittaa ruutuun liudan tuttuja näyttelijöitä, mutta myös kokonaan uusia hahmoja. Siinä missä GW:llä oli omat ongelmansa moninaisuuden suhteen GF näyttää että televisioviihteessä todellakin on tilaa hyvinkirjoitetuille vähemmistöille. Sarjan tunnistaa monella tapaa tekijöidensä tuotteeksi. On oivaltavaa dialogia, ajankohtaisia teemoja oikeusjutuissa ja unelmien prinssinä pitkä tumma kapeakasvoinen juristi, jollaisia tottui näkemään GW:ssäkin Alician kiinnostuksenkohteina. The Good Fight on monella tapaa poliittisempi kuin edeltäjänsäkin, mutta niin myös aika on politisoitunut. Kritiikin kohteena on Trumpin hallinto, esiin nostetaan rakenteellinen rasismi, terrorismin monimuotoisuus ja vihapuhe. Teemoja käsiteltiin tuoreesti ja asiat harvoin olivat mustavalkoisia.

The Good Fightin ehdottomasti huonoin puoli oli se, että jaksoja on vain kymmenen. Eli minun käytössäni sarja tuli maaliin kahdessa illassa. Tai eihän se sarjan vika ole. Se minun holtittomuuteni ja tämän suoratoistopalvelun vika. Siinä missä ennen olisin kärvistellyt 42 viikkoa odotellen toista kautta on nyt edessä 51 viikkoa ja viisi päivää odottelua. Tuo tuo myös uuden haasteen viihdeteollisuudelle. Siinä missä ennen hitaammalla esitystahdilla hypeä kerättiin viikkoja ja kuukausia on nyt keskustelu pahimmillaan ohi viikonlopussa. Tuossa kohtaa eloon jäävät vain sarjoista parhaat ja itse tosiaankin toivon, että palaamme The Good Fightin vahvojen naisten pariin.