Ihmeelliset vuodet

Lapsen esikoulu on päiväkodin yhteydessä ja tänään päiväkodilla oli järjestetty koko talon vanhemmille Ihmeelliset vuodet -teemainen vanhempainilta. Olin otsikkotasolla tuttu  tämän positiivisia kasvatusmenetelmiä hyödyntävän järjestelmän kanssa, mutta päätin nyt mennä kuitenkin paikalle ihan osin ammatillisen kehittymisen näkökulmasta. En siis itse tee lasten kanssa työtä, mutta osin lapsuudesta ja siellä opituista rajoittavista uskomuksista monien asiakkaitteni ongelmat kumpuaa. Ja toisaalta aina sitä on välillä hyvä myös selvittää missä mennään oman vanhemmuuden suhteen.

IMG_6831

Siinä kohtaa kun minä tulin ruttuisen vanhemmuuspyramidini kanssa kotiin oli mies oli lapsen kanssa jo toteuttanut ensimmäistä porrasta ja tehneet yhteistyössä pannukakkua.

Perusidea lähtee siis siitä, että lapselle pitää antaa aikaa. Ajatus esiteltiin meille vanhemmille ajatuksena että lapsen kanssa pitäisi leikkiä sellainen vartti päivässä. Ajatus, joka oli itselle vieras, koska me olemme aina lähteneet siitä, että me vanhemmat emme leiki, mutta tarkemmin kun aihetta avattiin niin tuo leikki oli ehkä vähän väärä sana sille mitä haetaan. Idea on se, että vartin verran päivässä lapselle taataan se, että vanhempi on kiinnostunut siitä mikä lapsella on milläkin hetkellä mielenpäällä. Tavalla vahvistetaan vuorovaikutusta, kiintymystä, ongelmanratkaisua ja tuetaan lapsen itsetunnon kehittymistä. Luodaan siis se pohja sille, että tuo tyyppi toivottavasti puhuisi asioistaan vielä teini-ikäisenäkin meille vanhemmille. Ja aivan pienillä se leikki on usein se paras keino sanottaa sitä mitä lapsen päässä liikkuu.

Seuraavalla portaalla pyritään vahvistamaan lapsen sosiaalisia taitoja, kehittää ajattelua ja motivoitumista. Eli kehutaan kun aihetta on, rohkaistaan yrittämään ja kehutaan vielä vähän lisää päälle. Palkitaan lasta. Ylistetään ja opetetaan lapselle, että hän on vallan mahtava tyyppi ja kannustetaan häntä rohkeasti laajentamaan sitä omaa mukavuuskuplaansa sekä harjoittelemaan tavoitteellisuutta. Tässä kohtaa ehkä selkeimmin nousi esiin teorian jenkkitaustaisuus. Teoriassa ne lapset, jotka eivät osaa ottaa kehuja ja kiitosta vastaan linkitettiin vahvasti käytöshäiriöihin ja siihen, että lapsi oli tottunut negatiivisiin viesteihin. Toki varmasti tuokin, mutta jotenkin tuntuu, että täällä kursailijoiden kansakunnassa kasvaneilla on myös tosi hyvin jo lapsena malliopittu se ei tehdä tästä nyt numeroa -asenne. Toki tuo voi olla myös kouluttajan omaa tulkintaakin.

Seuraavassa vaiheessa varmistetaan lapselle asioiden ennustettavuutta ja tuetaan sillä vastuullisuuden ja tottelevaisuuden kasvua. Tosin itse en tykkää tottelevaisuus-sanasta. Tottelevaisuus ja kilttiys on kaksi ominaisuutta, joita minä en juurikaan arvosta defaultominaisuutena. Ihmisen on syytä oppia olemaan empaattinen ja ihmisen on syytä oppia noudattamaan yhteisön sääntöjä, mutta tottelevaisuudessa ja kilttiydessä minusta kaikuu liikaa se ylhäältä annettu roolitus, mutta tämä nyt voi olla vain minun omaa kilttityttö angstiakin. Joka tapauksessa tämä tarkoittaa selkeitä rajoja, kodin sääntöjä, joissa kaikki perheenjäsenet ovat huomioitu sekä näiden rajojen ja sääntöjen johdonmukaista noudattamista. Eli pidetään perheessä säännöllisesti kutosluvun YT:t. Tosin sitä ennen vanhempien pitää ehkä pitää perheen Visio, Missio, Stratgia ja Arvot -työpaja, koska tämähän vesittyy heti alkumetreillä jos perheen aikuiset pelaa eri säännöillä. Eli tässä ei enää voida käyttää sitä hyvä ja paha poliisi -jakoa ja tämä myös vaatii kompromisseja. Meillä tämä nousi selvästi esiin pari vuotta sitten kun jouduin puhekieltoon. Vietin sen viikon enimmäkseen heitellen miestä kevyillä asioilla, koska mielestäni mieheni olisi pitänyt huomauttaa lapselle herkemmin asioista. Eli meillä oli hyvin erilainen käsitys siitä missä kulkee älähdyskynnys.

Ja tästä päästäänkin sitten seuraavaan vaiheeseen eli siihen, että oikeasti usein ärsyttävän käyttäytymisen paras vähennyskeino on vain se, että asiaan ei kiinnitetä mitään huomiota eli miehen linja oli tässä sitten ehkä kuitenkin se oikeampi. Itse olen valinnut tosin omalla logiikallani tähän myös kaksi suositeltavaa keinoa eli harhauttamisen ja huomion ohjaamisen toiselle. Että ihan muina mallivanhempina tässä mennään ja toimitaan.

No ei ihan…

Nimittäin sitten on vielä se pyramidin huippu. Miten saadaan aggressiokäyttäytyminen vähisemmäksi? Ei ainakaan polttamalla pääreensä. Mutta niin siinä vain käy, että ne päreet palavat. Kiihdyn nollasta saatanaan alle kuuden sekuntin ja jopa se maailman kärsivällisin puolisoni pärähtää lapsen temppuiluun. Oikeaoppinen lähestymistapa olisi seuraamukset, joista ensimmäisenä tulee aikalisät. Ei siis jäähyt koska ne ovat negatiivisia rangaistuksia vaan aikalisät, joiden aikana rauhoitutaan ja pistetään pelikuvio uusiksi. Toinen seuraamus on etuoikeuksien menettäminen eli se klassinen pleikkari ylähylylle, mutta tätä pitää käyttää hyvin harkiten ja tarjota myös lapselle mahdollisuus yrittää uudestaan ja sitten siitä yrittämisestä kehutaan. Ja punainen lanka on se, että seuraamukset ovat luonnomukaisia ja johdonmukaisia. Tähän kuvioon ei siis kuulu se kitapurje heiluen karjuva vanhempi. Vanhempi siis kyllä saa näyttää suuttumusta ja surua, mutta vanhempi ei saa raivostua. Tosin tämä raivostuminen on asia, josta ei myöskään ole yleisesti soveliasta puhua missään. Tästä sai karusti osansa myös esim. Valeäiti viime viikkoisen podcastinsa jälkeen. Tätä ajatusta varten laitoin kirjastosta varaukseen Ihmelliset vuodet kirjan. Olen nyt onnekas varausnumero 143 eli tovi tässä vielä odotellaan, mutta jotainhan tässä pitäisi tehdä jotta sitä oppisi löytämään sen sisäisen zenin kun taloutemme lyhyin kaksijalkainen temppuilee nukkumaanmenosta vielä 50 minuuttia nukkumaanmenoajan jälkeen, koska ajatus huomisista kurahousuista keljuttaa.

1,5 tuntiin saatiin siis mahtumaan aika kattava tietopaketti aiheesta, joka omaan korvaan kuulostaa hyvinkin järkevältä ja joka itselle on tässä kuudessa vuodessa valikoitunut yrityksen ja erehdyksen kautta meille hyväksi tavaksi toimia. Mutta ei tässä tosiaankaan valmiita olla. Ja sehän tässä on, että tuolla yhdellä tutisevalla huipulla helposti romutetaan koko vaivalla rakennettu pyramidi. Tällä hetkellä kirjaimellisella tuntuu, että lapsen lisäksi myös vanhemmat kaipaisivat meillä aikalisää. Sitä aikalisää ei vain taida tässä kohtaa olla tulossa ennen kuin tuo yksi angstinen uneton lastenhuoneessa on matkannut höyhensaarille.

Vähän kuin treffeille olisi päässyt

En ole millään mittarilla romanttinen ihminen. Siis lapsen ihmetellessä pääsiäislomalla Teatterisillan lemmenlukkoja ja kysellessä onko meilläkin sellainen isänsä kanssa saatoimme vain todeta, että ne on tarkoitettu sellaisille toisenlaisille pariskunnille. Että äiti ja isä ei nyt vaan ole kovin romanttisia. Silti naurettiin jo itsellemmekin kun tänään lapsen halutessa jäädä yksin kotiin suhtauduimme reilun 1,5 tunnin kauppareissuun kuin olisimme paremmillekin treffeille päässeet.

Että vaikka sitä miten epäromanttiseksi laskisi itsensä niin lauantai-iltapäivä Kaaressa ostamassa allergialääkkeitä ja ensi viikon ruokia ei kyllä mitenkään muutu romanttiseksi vaikka siihen kuinka yhdistäisi vierailun kirjakauppaankin. Ja varsinkin kun tyhjälle takapenkille kotimatkallekin löytyi täytettä kun päädyimme ostamaan lapselle ylläriksi suunnilleen lapsen kokoisen vappupallon.

IMG_6772

Tuleva syksy koulunaloituksineen on siis tuonut jo nyt meidät uuden tilanteen eteen. Lapsi alkaa laajentaa reviriään ja myös viettämään entistä enemmän yksin aikaa, joten tätä nyt sitten tässä harjoitellaan. Vajaassa seitsemässä vuodessa kun me vanhemmatkin ollaan totuttu siihen, että kaikki tapahtuu koko perheen tai vähintään lapsen ja toisen vanhemman voimin. Meillähän on täällä pääkaupunkiseudulla erittäin harva turvaverkko ja niin vaikealta kuin se kaiken tekeminen koko perheen voimin vanhemmuuden alkumetreillä tuntuikin niin siihen kuitenkin tottui ja nyt tuntuu oudolta että yhtäkkiä meillä vanhemmilla on lauantai-iltapäivänä aikaa käännellä paputölkkejä Prismassa ihan kaikessa rauhassa.

Mikähän seuraava tämänkaltainen virstanpylväs on? Ainakin reilun kahden vuoden päässä väijyy se hetki, jolloin ei tarvitse enää väijyä lapselle lapsenvahtia, jotta vanhemmat pääsee katsomaan K12 -nörttileffoja vaan voidaan ottaa tuo kolmas nörtti mukaan leffaan.

Orjattaresi

Ensimmäinen kontaktini Margaret Atwoodiin oli äitini työpaikan kirjasto ja sielä kesälomalukemiseksi lainattu Ryövärimorsian. Toisen kerran Atwoodiin tartuin yläasteikäisenä Runosmäen kirjaston scifi-hyllystä ja vaikka kirja teki jo silloin lähtemättömän vaikutuksen en kuitenkaan tullut palanneeksi sen pariin ennen kuin vasta hiljattain.IMG_6538

Tällä kertaa valinta osui alkuperäiskieliseen versioon, jonka ostin Elisa Kirjasta. Yleensä kirjojen lataaminen Elisasta sujui kuin tanssi, mutta tämän kanssa tuskailin pidemmän tovin, koska tiedosto antoi koko ajan virheilmoitusta ja samasta ongelmasta kärsi myös ystäväni, jonka vinkistä kirjaa lähdin tilaamaan.

The Handmaid’s Tale on tällä hetkellä monella tapaa ajankohtainen tarina. Sen lisäksi että se nyt vain osuu jotenkin oppikirjaesimerkkinä siitä meemistä miten dystopiatarinat voi pikkuhiljaa siirtää ajankohtaisten asioiden hyllyyn kirjastossa, on tarina myös tulossa kuvaruuduille kun HBO tuo sarjan Suomessakin katsottavaksi.

Juuri tuosta jälkimmäisestä syystä halusin palata tähän dystopiseen kokemukseen, koska haluan voida keskittyä tv-sarjaan siten että päässäni on selkeä kuva kirjan tarinasta. Kirjaa lukiessa päähäni piirtyi selvästi kuvakieltä siitä miten tarinan kertojan aikasiirtymät saadaan esitettyä. Tarina siis kulkee kirjassa usealla tasolla. On kertojan nykyisyys, jossa hän kuvaa elämäänsä dystopisessa yhteiskunnassa synnyttäjän rooliin alistettuna naisena. Nykyisyyden lisäksi tarina kulkee useammassa aikatasossa menneisyydessä. Ajasta jolloin yhteiskunta oli vielä entisellään, ajasta jolloin yhtesikuntajärjestys murtui sekä siitä miten hedelmälliset naiset siirettiin aivopestäväksi laitoksiinsa. Useassa tasossa kulkeva tarina kuitenkin tarjoaa herkullista kuvakieltä tarinan siltaamiseen. Toivon, että tässä on onnistuttu.

Orjattaresi kärsi minun jo viime kuusta iskeneestä lukujumista. Aloitin kirjan jo viikkoja sitten mutten päässyt 20 sivua pidemmälle. Nyt sitten luin kirjan oikeastaan kahdella istumalla loppuun. Ja tässä tarina on oikeasti hyvä. Eli eiköhän tämä lukujumisuus ole ihan vain minun pääni sisällä. Nyt vaan seuraavaksi pitäisi löytää joku punainen lanka sille mitä tässä seuraavaksi haluan lukea. Usein väsyneenä palaan vanhojen ystävien pariin, mutta nyt silläkään rintamalla ei oikein ole mitään puhuttelevaa.

Parhaiden päätösten pääsiäisloma

Näin ensimmäisenä päivänä arjessa pääsiäisloman jälkeen ei voi kuin kiitellä miten hyviä valintoja sitä tuli tehtyä tässä pääsiäisen ympäristössä. Tuntuu että pitkän viikonlopun asemasta olisin ollut lomalla kaksi viikkoa ja palannut arkeen täysin uutena ihmisenä. Ensinnäkin oli viisas päätös lähteä Turkuun äidin nurkkiin. Pääsi vähemmällä kokkailulla, ehti viettää aikaa perheen kanssa ja ehti kerrankin viettää aika ystävien kanssa sekä lapsien kanssa että ilman. Ehdimme käydä elokuvissa miehen kanssa vihdoinkin katsomassa Loganin.


Kelien puolesta pääsiäinen ei nyt varsinaisesti ollut juhlaa. Jos maassa on pääsiäisenä enemmän lunta kuin jouluna on moni asia perusteellisesti pielessä, mutta fiksujen päätösten pääsiäisen hengessä ängin trenssin alle äidilleni tuoman kevytuntuvatakin ja kävin ostamassa Televiosta aivan liian kalliin pipon jotta tarkenin lumisateisessa jokirannassa pelata Pokemonia koska eräs perheenjäsen oli mennyt sopimaan enonsa kanssa pokemonjahdista ilman kelivarausta.

Muutenkin ehdimme ulkoilla ja tässä varmaan on oli osa syytä sille, että nyt on niin levännyt olo. Fiksujen päätösten hengessä palasimme kotiin jo sunnuntaina ja ehdimme maanantaina käydä pitkällä lenkillä, tonkia viljelylaatikolla ja vielä lukea kirjaakin. Muutenkin hyvien päätöksien pääsiäiseen kuului se ratkaisu että torstaina luin jotain aivan muuta kuin lukujonossa olevia kirjoja. Ei ole sellaista lukustoppia, jota kunnon skandidekkari ei kukistaisi. Tai no tässä tapauksessa kaksi.

Ja vielä parempi päätös oli ottaa tämä ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen arkipäivä etäpäiväksi. Sain olla yksin, tai no kaksin kissan kanssa päivän kotona ja keskittyä miettimään ensi syksyn töitä. Sain tehtyä rungon yhteen kouluukseen, laitettua toisen muhimaan ja sain yhtä lähdeteosta selatessani ilmestysmäisen varmuuden siitä, millä tulokulmalla opinnäytetyötäni lähestyn.

Osin tämän kaiken salaisuus taisi olla myös se, että asioita ei liikaa suunniteltu. Treffejä suuntaan ja toiseen sovittiin vasta ihan pääsiäisen alla. Lähdimme reissuun asenteella, että tulemme kotiin kun hyvältä tuntuu ja kun kelitkään eivät suosineet ei tullut eläteltyä mistään tolkuttomia haaveita ulkoiluidylleistä. Lähtö kodista oli myös paikallaan. Täällä oli muutama keskeneräinen projekti, jotka olisivat vain ärsyttävästi nalkuttanut takaraivossa kotinurkissa, mutta joista pääsi eroon reissussa. Nyt kun malttaisi vetää samalla kaavalla myös vapun ja helatorstain niin ajatus siitä, että kesäloma alkaa vasta heinäkuun puolivälissä ei ole niin vaikea.

Lukupäiväkirja: maaliskuu

Alkuvuoden hyvä lukuflow alkoi hiipua maaliskuussa. Siinä missä helmikuussa luin kymmenen kirjaa tuli maaliskuussa luettua enää kolme. Osin valitsin varmaan vääriä kirjoja ja osin sairastelu vei lukuhalut ja tuijotin enemmin silmät neliöinä Netflixiä.

Kuun aloitin entisen työkaverini kirjoittamalla Venuksen vuodella, josta jo kirjoittelin enemmän auki ja joka oli kiistatta maaliskuun ainoa selvästi mielenkiintoinen ja koukuttava tarina, jonka luin.

Tämän jälkeen iskin käteni Milja Kauniston Corpukseen ja siinä kohtaa tuntui alkavan alamäki. Luin kesällä Kauniston koko siihen astisen tuotannon ja olin varmaankin ladannut Corpukseen liian suuret odotukset, mutta olin todella pettynyt kirjaan. Kirjan  ensimmäisetk kolme neljäsosaa oli tosi pitkäpiimäistä luettavaa. En pitänyt hahmoista enkä heidän motiiveistaan toimia. Sen verran hyvä koukku kirjan loppuun kuitenkin oli saatu, että varmasti suuntaan lukemaan seuraavan osankin Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuvasta romaanista.

IMG_6398

Anthony Doerrin Davidin uni meni vähän samaan sarjaan Corpuksen kanssa. Olin aikaisemman lukemani perusteella ladannut kirjalle isot odotukse ja kirja ei vain lähtenyt vetämään. Lopulta kun riittävän monen unettoman yön jälkeen pääsin kunnolla vauhtiin tarina oli ihan viihdyttävä ja en oikeasti tiedä oliko vika enemmän minussa ja ajassa jossa kirjoja yritin lukea, mutta jotenkin tarinat eivät vain nyt lähtenyt lentoon.

Tästä asetelmasta siis lähdetään huhtikuuhun, joka ei nyt ole ollut juurikaan sen parempi. Myös sohvapöydän alatasolla oleva aloitettujen, muttei lopetettujen kirjojen pino alkaa näyttä uhkaavan korkealta. Ehkä ne vielä tässä joskus saadaan luettua. Opintojen suhteen onneksi alkaa nyt jo vähän helpottaa ja samalla töissä työmatkat vähentyä joten aivoista toivottavasti löytyi nyt vähän enemmän kaistatilaa myös lukemiselle.

Kun mediakasvatus menee mönkään

Yksi parhaita puolia sille, että lapsen lukutaito on eskari-ikäisenä vielä hyvinkin lapsenkengissä on se, että lapsen saa kohtalaisen helposti pidettyä erossa maailman pahuudesta. Toisaalta yksi väärin muistettu lähetysaika televisiosta voi muuttaa kaiken. Näin kävi meillä sunnuntaina.

Olin katsonut Planettamme Maan uusintalähetyksen aloitusajan, mutta muistin sen viidellä minuutilla väärin. Ja toisinaan se viisi minuuttia on melko kriittisiä. Sen asemasta, että lapsen avatessa telkkarin siellä olisi näkynyt lumileopardi, pärähti ruutuun kuvat Tukholman terrori-iskusta, Yhdyvaltojen laivaston sota-aluksesta ja erittäin graafista materiaalia väkivaltaisista mielenosoituksista. Että juuri sellaista materiaalia joka lämmittää tunnelmia jokaisessa lapsiperheessä sunnuntaiaamuisin.

Siinä sitä sitten piti improvisoida lennosta vastauksia kysymyksiin, koska kuten arvata voi, niitä kysymyksiä tuli. Tukholma saatiin kuitattua sillä, että kerroimme, että siellä on auto ajanut päin sitä tavaratalon kulmaa, jossa syötiin hodareita joululomalla (joka omalla tavallaan on myös yksi perkeleen kylmäävä ajatus) ja että sen auton alle jäi ihmisiä jotka kuoli ja nyt Tukholmassa surraan. Emme lähteneet avaamaan mitään terrorismista emmekä tuoneet esiin mitään tahallisuudesta. Syyllistyimme siis uutisointiin, jota iltapäivälehdet harrastaa auto-onnettomuuksien kohdalla. Häivytimme kuskin ja puhuimme kuin auto olisi yksinään ollut asialla.

Sota-alus oli lopulta iisein. Se kun ei herättänyt lapsessa mitään jatkokysymyksiä. Väkivaltaisista mellakoista sen sijaan puhuttiin senkin edestä. Tässä kohtaa onneksi populaarikulttuuri hätiin. Kuusivuotiaalla on jo satujen ja piirrettyjen kautta tullut mielikuva hyvästä ja huonosta hallitsijasta. Puhuimme, että uutisen ihmiset asuvat maassa, jossa heillä ei ole hyvää hallitsijaa ja he haluavat muutosta. Tästä  käänsimme jutun lennosta päivän kotimaisiin vaaleihin ja siihen miten virvonnan jälkeen lähdetäänkin äänestämään ja että meillä Suomessa ihmiset valitaan valtaan äänestämällä ja samaa myös nuo uutisten ihmiset haluavat.

IMG_6647

Loppupäivä sitten juoksutettiinkin lasta pitkin metsiä, jotta raikas kevät sää pyyhkisi muistista ne materiaalit, joita ei kuusivuotiaan olisi tosiaankaan pitänyt nähdä.

Toisaalta varsinkin tuon mellakkauutisoinnin osalta kyseenalaistan miksi kenenkään pitäisi nähdä sitä kuvituskuvamateriaalia. Luen itse uutiseni lähinnä erilaisista verkkojulkaisuista ja katson äärettömän harvoin televisiosta uutisia. Nyt taas muistan miksi. Pystyn lukemani perusteella loihtimaan silmieni eteen riittävän ruman kuvan ihan ilman videomateriaalia. Kyseenalaistan myös Ylen ratkaisun esittää aamu-uutisissa tuollaista ohjelmaa suoraan ennen ohjelmaa, joka selvästi tiedetään koko perheen ohjelmaksi ja jota varmasti useissa muissakin perheissä näkymään virittelee lapset. Jotenkin toivoisi että uutisten ja luontodokumentin väliin laitettaisiin edes pariksi minuutiksi jotain puskurifeediä. Mutta sekin on pakko myöntää, että olihan tämä nyt vain ajan kysymys ja jossain vaiheessa meidän olisi mieheni kanssa ollut pakko käydä keskustelu siitä miten lapsen kanssa maailman tilasta keskustellaan.

Olen itse ollut pikkuvanha lapsi ja omiin lapsuudenharrastuksiini kuului muunmuassa Persianlahden sodan pelkääminen. Toki evakkovanhempien kasvattamana se sota on ollut aina meidän perheessä lähellä vaikka synnyinkin monta vuosikymmentä sodan päättymisen jälkeen, mutta muistan lapsena pelänneeni liki hysteerisesti kolmatta maailmansotaa. Lapsi on myös monella tapaa pikkuvanha ja eläessään ainoana lapsena aikuisten keskellä hän luultavasti tulee lähivuosina entistä enemmän altistumaan aikuisten maailman uutisille. Lapsesta myös huomaa, että hänellä on myös tiettyä myötäsyntyistä kiinnostusta aiheisiin. Lapsi seuraa jo nyt korvat höröllä kaikkia luontoon liittyviä uutisointeja ja hänellä on paljon mielipiteitä esimerkiksi susien ja ahmojen kaatoluvista. Kuitenkin osin omasta kokemuksesta tiedän ettei lapsi läheskään ole kypsä käsittelemään näitä teemoja. Eikä hänen missään nimessä tarvitsekaan. Kuitenkin viimeistään ensi vuonna olemme siinä tilanteessa, että lööppien maailma saavuttaa lapsen ja siinä kohtaa olisi parempi, että asioista puhutaan meidän vanhempien kanssa sen asemasta, että nuo minityypit keskenään käyvät aiheesta keskusteluja. Näihin kohtiin kaipaisi myös entistä enemmän puhtaasti kivoihin asioihin uutisoihin keskittyviä uutispalveluita, joita voisi tarvittaessa lapsen kanssa opetella käyttämään.

Uutistenlukutaidon lisäksi tulevien vuosien mediakasvatuksellisia haasteita on opettaa lapselle myös lähdekriittisyyttä. Sekä toisaalta myös kestää se, että mitä isommaksi lapsi kasvaa, niin sitä todennäköisemmin hän tulee myös haastamaan meidän vanhempiemme arvoja ja käsityksiä yhteiskunnasta. Tosin se on myös haaste meille vanhemmille. Miten alunperinkään opetamme lapselle sen, etteivät meidän vanhempien fillarikommunistiarvot ole mitenkään ehdottoman oikeita. Siitäkään kun ei yleensä mitään hyvää seuraa että lapsi nielee kyseenalaistamatta vanhempiensa arvot ja toistelee niitä kuin papukaija. Onneksi nämä ovat meillä vielä tulevaisuuden kysymyksiä ja sitä ennen luvassa on kaikki lukuisat leppoisat keskustelut kassajonosta siitä miten lööpissä kerrotaan insinöörin tappaneen vaimonsa paistinpannulla.

Että kaipa nämäkin ovat taas niitä asioista, joista todennäköisesti parhaiten selviää kun kuuntelee lasta herkällä korvalla eikä tee asioista liian monimutkaista. Maailma on monimutkainen, mutta lapsi ehtii kyllä huomata sen myöhemminkin.

 

Virvontavitsat ilman höyheniä

Siinä missä vanhan blogin puolella kirjoittelin vaikka miten paljon askartelujuttuja on tässä blogissa viimeinen askartelumerkintä vuoden takaa. Eli kaipa se opiskelu sitten näkyy tässä, ettei ole niin aikaa näille DIY-projekteille, mutta onneksi sentään nyt tuli askarreltua lapsen kanssa.


Olen vähän nipo vitsojen koristelija. Meillä ei käytetä höyheniä, koska niiden alkuperää on yleensä täysin mahdoton paikallistaa ja koska tuolla minun askarteluassistentilla ei yleensä riitä kiinnostusta mihinkään pikkusievään ja yksityiskohtaiseen näpertelyyn pitää koristeteema valita tekijöiden jaksanisen mukaan.

Tämän kertainen vitsaidea on yhdistelmä Kodin Kuvalehdestä bongattua langankieputusta ja Pinterestisä bongattua taikasauvaideaa. Me vanhemmat kieputettiin lankaa ja lapsi kiinnitti palloja silkki- ja helmimassasta. Vitsoista tuli minun mielestäni kivoja vaikka itse sanonkin.


Ensin vierastin helmimassaa, koska ajattelin sen näyttävän joltain ötökän kotelolta, mutta onneksi lapsi piti päänsä. Käytössä meillä oli askartelukaupasta ostetut massat ja huomasi, että kun nuo massat oli jo vähän vanhoja oli osa jo tosi jähmeitä käyttää. Kuitenkin askartelukaupan massa oli paljon ketterämpää käsitellä kun eilen Tigerista haettu heidän helmimassansa. Nuo kuvan vitsat kun tuli jaettua virpomisreissulla käyttöön myös osin kaveriperheiden lapsille niin piti vielä illalla koristella meille kotiin pääsiäiskoristeeksi muutamia vitsoja maljakkoon. Tigerin värikartta oli tosin näitä räikeämpi, mutta todettiin, että tuli sitten samalla tehtyä myös vappukoristeet paikoilleen. Johan sitä pääsiäisen jälkeen voi aloittaa opiskeluaikojen muistoksi sen kahden viikon vapun…

Massat toimivat vitsa-askartelussa sekä vitsojen että siivoamisen näkökulmasta. Kevyet massat kestivät hyvinä ohuissakin oksissa ja massa-askartelusta siivottavaksi jöi pari vitsoista varissutta pajunkissaa. Itse oksathan ostettiin kauppakeskuksen kukkakaupasta. Lähialueen pusikot oli varmasti jo koluttu läpi ja toisaalta en myöskään oikein tykkää että pääsiäisen varjolla nuo kaikki polunvieruspusikot raastetaan riekaleiksi.