Zootropolis

Pääsiäinen on hyvä aika katsoa leffoja ja tällä kertaa valinnaksi osui Disneyn Zootropolis. Olimme vähän empineet pojan leffaan viemistä, koska olimme kuulleet, että tällä kertaa ikäraja K7 olisi voinut olla enemmänkin. Ikärajathan toimivat niin, että huoltajan seurassa kolme vuotta nuorempikin pääsee leffaa katsomaan, mutta tätä en tosiaankaan suosittele juuri neljä täyttäneille, koska elokuvassa on paikoin hyvinkin synkkiä kohtauksia.

Johtuen osin synkistä sävyistä Zootropolis oli kuitenkin erinomainen elokuva, joka puuttui hyvin ajankohtaiseen kysymykseen lokeroinnista ja leimaamisesta. Tarinan keskushahmo on Judy. Kani, joka haluaa olla poliisi, Zootropoliksen kaupungissa, jossa teoriassa kaikki on mahdollista, mutta käytännössä lokerointi elää vahvasti. Poliisiksi valmistunut Judy kohtaa lokerointia, mutta pääsee vahingossa kaupunkia hämmentäneen katoamissarjan jäljille ja saa avukseen taparikollisena itsensä elättävän ketun, Nickin.

Elokuvassa on paljon animaatioille tyypillisiä komediallisia elementtejä, mutta mikään nauretaan pissa housuissa -leffa tämä ei ole.  Lapsi kuitenkin piti elokuvasta muuten, mutta lapsi antoi hyvin paljon kritiikkiä elokuvan saukkokuvauksesta, joka ei meidän saukkoasiantuntijan mukaan ollut yhtään saukolle lajityypillistä käyttäytymistä. Ja kieltämättä tuo häiritsi myös minua vähän laajemminkin. Zootropoliksessa siis eläimet ovat päättäneet asua rauhallista rinnakkaiseloa sen asemasta, että edelleen olisi peto- ja saaliseläimiä. Vanhat kaunat ja raisistiset uskomukset elävät kuitenkin tiukassa ja tätä asetelmaa leffassa lähdetään haastamaan.

Zootropolis on myös elokuva, joka joutui lokalisoinnin kohteeksi. Alkuperäinen nimihän oli Zootopia ja brittilehdistölle Disney on antanut selitykseksi nimivaihdolle sen, että nimi vaihdettiin paremmin alueelle sopivaksi, mutta totuus taisi olla kuitenkin se, että Zootopia on Euroopan alueella Tanskaan rakenteilla olevan eläinpuiston nimeksi. Sinäänsähän lokalisointi ei ole harvinaista. Espanjankielisillä alueilla ymmärrettävästi Laputa sai uuden nimen ja Inside Outissa isän tunteet seuraavat joko lätkää tai futista riippuen siitä kumpi on suositumpaa. Niin ja Riley dissaa taaperona japanissa parsan asemasta vihreitä paprikoita.

Zootropolis on nimiveivauksista ja huonosta villiintyneen saukon kuvauksesta kuitenkin hyvä elokuva, joka toimii aasinsiltana keskusteluun siitä miten välillä ihmiset myös lokeroinnilla päätyvät olemaan ilkeitä ja tyhmiä.

 

Pääsiäissaari

Eilen pääkaupunkiseudulle iski harvinaisen tiukka sumu. Aamupäivällä kun pakkauduimme autoon ja lähdimme kohti Korkeasaarta oli näkyvyys paikotellen vain reilua sataa metriä ja riittävän monta teini-ikäisenä luettua kauhukirjaa pistivät pohtimaan miten järkevää on suunnata saarelle, jota ei sillan toisessa päässä edes näkynyt sumussa (koska se harvemmin tietää mitää hyvää).  

Sankka sumu teki Korkeasaaresta erikoisen. Eläimetkin olivat jotenkin unenomaisessa tilassa ja paikotellen kissalaaksossa sai katsoa nukkuvia tiikereitä ihan ylhäisessä yksinäisyydessä. Muutenkaan ruuhka ei oikein vaivannut muuten kuin Karhulinnalla olleessa nikkarointipisteessä sekä trooppisissa taloissa.

Tämä oli meidän perheemme ensimmäinen visiitti myös uusittuun Karhulinnan ravintolaan. Remontoitu ravintola näytti kivalta ja saimme pöydän ikkunan vierestä juuri karhujen lounasaikaan joten pääsimme vähän pörröisemmässä seurassa lounastreffeille. Karhuille ruoka näytti maistuvan, mutta niin se kyllä maittoi meillekin. Lapsi söi lihapullia, mies hampurilaisaterian ja itse possunniskaa paahdetuilla perunoilla. Aikuisten ruoat maksoi noin 15 euroa ja lapsen puolet siitä ja hinta-laatu-suhde oli hyvin kohdillaan. Mustikkamaan sillan kupeeseehan on myös auennut uusi pitseria ja myös Pukki on remontissa ja Karhun remontin pohjalta täytyy nekin käydä tutkimassa. Sillan ravintolan remontin myötä siinä aikaisemmin sijainnut matkamuistomyymälä suljettiin  ja kesällä aukeaa lauttarantaan uusi. Nyt leluvalikoimaa oli näytillä pop up-konttikaupassa Karhulinnan vieressä ja valikoimaa on uusittu vastaamaan paremmin Korkeasaaren omia eläimiä.

Seuraava retki Korkeasaareen toivottavasti päästään tekemään fillareilla. Sääli, että kevyenliikenteen uusi silta avataan vasta loppukesästä, koska Vuosaaren sillan työmaa tekee reitistä todella epämiellyttävän pyöräillä. Pyöräretkikohteena Korkeasaari on kuitenkin kiva kausikorttilaisille, jotka voivat pistäytyä katsomaan vain jotain tiettyä eläintä jos ajatus herää. Uusi kevyeenliikenteen silta tekee pyöräilystä vielä mukavampaa ja toivottavasti samalla myös Korkeasaari panostaa vähän enemmän pyöräparkkiin. Nykyiset vanteenvääntäjäpyörätelineet eivät ole mitenkään päin hyviä ja runkolukittavuus olisi myös hyvä ominaisuus telineelle johon pyörä helposti jätetään useammaksi tunniksi.

Popples

Netflix on nyt keksinyt mistä naruista kannattaa vedellä meitä alle nelikymppisiä vanhempia. Nostalgiahan myy kuin häkä ja 80-luvulta on hyvä ammentaa uudelleenkäynnistettyjä sarjoja. Hallinallejen lisäksi uuden Netflix Originals -sarjan on myös saaneet Popplesit. Tai no Poppleinahan noista varmaan pitäisi puhua muffiniesimerkin hengessä.

Itselleni Popplet oli kova juttu varsinkin pehmoleluina. Olen ollut varmaan viiden tai kuuden kun pääsin Turun legendaarisesta Muovitukusta ostamaan omaa pehmolelua. Itse sarjaa en muista katsoneeni, mutta hyvin leikit ja muu oheiskrääsän kerääminen silti onnistui. Itseasiassa äidillä in edelleen käytössä minun vanha Popples-kansioni.

Uudelleen käynnistetyillä Poppleilla on aika vähän yhtymäkohtia kasariedeltäjiinsä. Tyypit edelleen muuttuvat palloiksi ja ovat söpöjä, mutta siihen se sitten jääkin.  Tarinoilta on turha odottaa mitään suuria opetuksia. Ystävyys, auttaminen ja erilaisuuden suvaitseminen kulkee tarinoissa mukana, mutta huumoria ammennetaan lähinnä fyysisestä kohelluksesta. Plussaa sarjalle voisi kuitenkin antaa siitä, ettei sarjassa ole yhtään pahista (aika harvinaista lastenohjelmissa) ja että sarjassa on ihan hyviä  persoonia esiteltynä ja hahmot rikkovat myös perinteistä sukupuolijakoa kiinnostustenkohteillaan.

Netflix Popplesia tarjolla on kaksi tuotantokautta. Viime lokakuussa julkaistu ensimmöinen kausi ja tämän kuun puolivälissä julkaistu toinen. Jokainen kausi sisältää viisi jakso, joista jokaisessa on kaksi tarinaa. Jaksojen pituus on 22 minuuttia. Sarjan yhteydessä valmistetaan kasarityylisesti myös oheistavaraa ja leluja, mutta tällä hetkellä ilmeisesti ainoa myyjä on Walmart, joten ainakin vielä sarja on myös oheiskrääsävapaa Euroopassa. Blogilähteiden perusteella ilmeisesti muitakin jälleenmyyjiä olisi tulossa ja lelut on ainakin näin kasarinostalgialinssien läpi katsottuna söpöjä.

Seuraavaksi voidaankin miettiä mikä olisi seuraava Netflixin uudelleenkäynnistämä sarja. Olemme miehen kanssa ihmetelleet, että miksi ihmeessä He-Man ei ole vielä tehnyt uutta tulemista animaationa. Myös Kapteeni Planeetta voisi olla aika kova juttu.

Mitä lapsuuden televisiosarjoja teillä haluttaisiin katsoa?

 

Pääsiäismuffinit

Vietimme palmusunnuntaita virpomisteemaisen brunssin merkeissä ja nyyttärimeiningillä kun mentiin päädyimme leipomaan muffineita, koska lapsi tykkää niitä leipoa ja löysimme Tigerista vitsakoristeita etsiessä sympaattisia pahvisia kukkavuokia.

  
Leivonme muffarit olikeastaan aina samalla perusohjeella, joka on peräisin nelivuotiaana ystävältäni lahjaksi saamasta Mikki Hiiren keittokirjasta. Seitsemän kääpiön muffinsit (argh, tuo s) eivät vaadi vaahdotuksia tai muita kotkotuksia vaan taikinan saa hämmennettyä helposti kasaan ja sattumilla sitten säädellään sitä miltä ne maistuvat. Arkisin leivomme yleensä mustikkamuffineita joissa sokerin tilalle tulee banaani, mutta juhlan kunniaksi taikinaan meni tällä kertaa sokeria, kaakaojauhetta ja Mariannrouhetta.

Seitsemän kääpiön muffinssit:

50 g voita

1 dl sokeria

1 muna

1 dl maitoa

3 tl leivinjauhetta

2 tl vaniljasokeria

2,5 dl vehnäjauhoja

Paistetaan 175 astetta noin 15 minuuttia, jos taikinassa on pakastemarjoja pidennä paistoaikaa.

Resepti ei ole mitenkään kranttu. Itseasiassa usein voin asemasta lorautetaan öljyä taikinaan ja sekaan tungetaan usein kaikkea mitä kaapin perältä löytyy. Jos muffinit haluaa kuorruttaa kannattaa paistaa ne hyvissä ajoin (me tehtiin jo edellisenä iltana), jotta ne varmasti ovat jäähtyneet ennen kuorruttamista.  Mariannella maustettuihin muffineihin koristeeksi sopi täydellisesti Pandan minttusuklaamunat ja värimaailmastakin tuli sopivan pinkki miellyttämään seurueen alle 125 senttisiä.

Yksilöä kohtaamassa

Olin jo pari päivää pyöritellyt päässäni ajatusta tasa-arvoista kohtaamista käsittelevästä postauksesta. Kaikki lähti liikkeelle oikeastaan siitä kun luin Kolmistaan -blogin kommentteja ja törmäsin jälleen kerran ajatukseen siitä, että lapsien erillaisuuden spektri kyllä tunnistetaan, mutta silti on tärkeää määrittää mihin lokeroon kukakin kuuluu ja vielä asettaa nokkimisjärjestykseen niin tyttömäiset tytöt, poikamaiset tytöt, poikamaiset pojat ja tyttömäiset pojat.

Tässä kohtaa minusta olisi äärinmäisen tärkeää tajuta se, että pitämällä kiinni lokeroinneista me pidämme edelleen kiinni siitä valtarakenteesta, joka taustalla vallitsee. Niin kauan kun emme kohtaa yksilöä yksilönä ei tilanne pysty kehittymään ratkaisevasti parempaan suuntaan. Oman ajattelunsa haastamiseksi voisinkin kaivaa vanhan blogin puolelta esiin tasa-arvoisen kasvattajan muistilistan. Lapsenihan oli päiväkotinsa kautta tasa-arvoista kohtaamista tukevassa hankkeessa ja sieltä jäi meille vanhemmillekin kättäpidempää matkaan.


Eilen jutun aihe kuitenkin lähti laajenmaan kun Leluteekin Emilian kautta tietooni tuli Vanhemmat rasisimia vastaan -liike, koska loppujen lopuksi tasa-arvoinen kohtaaminen on paljon muutakin kuin sukupuoli. Tämän päivän aateilmastossa varsinkin pitää tiedostaa se, että meidän vanhempien sanoilla on valtaa. Me vanhemmat sanoitamme lapsillemme tämän heitä ympäröivän maailmaan ja siksi jokaisen meistä tulee pohtia miten ja miksi käytämme sellaista kieltä kuin mitä käytämme.

Ylläoleva sukupuoliseen tasa-arvokasvatukseen liittyvä listaus toimii hyvin yleisenkin tasa-arvokasvatuksen listana varsinkin ensimmäisen kohdan osalta. Meidän aikuisten tulee kiinnittää huomiota siihen miten esimerkiksi saduissa ja lastenohjelmissa esitetään sukupuolisen moninaisuuden lisäksi myös etninen moninaisuus. Varsinkin lastenohjelmien kohdalla tässä vielä meillä melkoinen matka kuljettavana, koska kun vaikkapa katsoo Pikku Kakkosen ohjelmalistausta on keskeinen toiminnallinen hahmo edelleen useimmiten valkoihoinen poika. Sitä voikin sitten miettiä mitä se tekee yksilön itsetunnolle, jos kasvuvaiheessa et löydä arkisesta populaarikulttuurista yhtään itsesi näköistä hahmoa.

Myös listan viimeinen kohta on ajakohtainen rasisimikeskustelunkin osalta, millä sanoilla sinä kuvailet lapsillesi heitä ympäröiviä ihmisiä ja kuuletko miten lapses kuvailee. Lapsi on usein täysin sokea väreille tai ainakin oma lapseni on. Juuri hiljattain hän kertoi ryhmään tulleesta uudesta lapsesta, joka on tullut opettelemaan heidän kanssaan suomenkieltä. Lapsen nimen perusteella pystyi hyvin päättelemään jotain hänen etnisestä taustastaan, mutta lapsi meille kuvailleessaan keskittyi kertomaan ihan muita asioita kuin sitä minkä värinen lapsi oli. Itseasiassa lapsi ei myöskään ollut aivan varma uuden lapsen sukupuolestakaan, mutta oli vakuuttunut siitäkin ettei tuo haittaa. Ainoa mikä merkitsi oli se, että nyt porukkaan tuli uusi kaveri ja heidän kanssa leikkiessään uusi kaveri oppii puhumaan suomea. Tuon asenteen kun lapsi säilyttää jatkossakin niin voidaan varmaankin todeta, että jotain me tässä kasvatustyössä ollaan tehty oikein.

Muumien maailma

Eräänä sateisena kesänä 80-luvun puolen välin kieppeillä olin isäni kanssa mökkeilemässä. Lähdimme kirjastosta hakemaan luettavaa ja seuraavat pari päivää vietimme tiukasti vaakatasossa sateen ropistessa katoon ja isäni lukiessa Muumipappaa ja merta. Muumien maailma oli minusta hurmaava ja yksi suurimmista haaveista ja toiveista  oman lapsen kohdalla oli päästä toistamaan tuo oma lapsuuden muistoni ja vihdoin viime kesänä aika oli kypsä Taikurin hatulle.

Lapseni ei ole koskaan perustanut Muumi-animesta. Siis siitä Kakkosen ties kuinka moneen kertaa näyttämästä piirrossarjasta, jonka seurauksena lukuiset minua nuoremmat ikäluokat ovat traumatisoituneet Jääkuningattaresta. Itsehän olin Muumien tullessa vähän liian vanha, mutta kyllä niitä silti piti katsoa. Lopullisesti Muumeilla minut kyllästettiin niinä kolmena kuukautena, jotka paiskoin töitä Vilijonkkana Muumimaailmassa. Kymmenen vuotta myöhemmin lapsen kanssa Muumimaailmaan palaaminen tuntui kuitenkin hyvältä ajatukselta ja muumeja katsomattomalle lapselle Muumimaailmasta muodostui jokakesäinen pyhinvaelluskohde, jonka ainoa huono juttu on se, ettei siellä saa halailla Mörköä. Viime kesäisen reissun jälkeen lapsi kuitenkin halusi saada lisää tietoa Muumeista ja niin kirjat muuttivat meille. Taikurin hattu on lapsen lempitarina Mörön vuoksi ja siitähän ilo repesikin kun lapsi löysi kirjastosta DVD:llä kirjoille uskollisia Muumitarinoita.

Vuosina 1978-1982 tehdyt puolalaiset pala-animaatiopätkät ovat saaneet kritiikkiä lapsia pelottavasta ulkonäöstä ja synkästä kerronnasta, mutta meillä se upposi lapseen täysillä, koska tarinat ovat erittäin uskollisia alkuperäisille kirjoille. Ilo olikin melkoinen kun huomattiin, että Netflixistä löytyy myös näitä restauroituina versioina, joissa tunnuslaulun esittää ihana PMMP. Netflix esittää jakso kahteen tuotantokauteen jaettuna ja ainakin Wikipediassa esitettyyn listaukseen verrattuna myös hyvin sattumanvaraisessa järjestyksessä. Pätkissä käydään läpi Taikurin hattua, Taikatalvea ja Vaarallista juhannusta, jotka ovat minun ja lapsen lempitarinoita. Seuraavaksi yritetään väijyä miten päästäisiin näkemään Muumi ja punainen pyrstötähti -elokuva.

Muumien maailma -pala-animaatio ainakin tällä hetkellä Netflixissä.

Virvon varvon

Isoäitini, pesunkestävä Karjalan evakko, tapasi suhtautua virpomiseen asiaan kuuluvalla vakavuudella. Mitkään noidathan ei karjalaiseen perinteeseen kuuli, mutta ilmeisesti vaikka ruisleivän kuminassa mummo ei taipunut niin virpojien noita-asut sentään pitkin hampain hyväksyttiin vuosien väsytystaistelun jälkeen. Sen verran mummo piti kuitenkin perinteistä kiinni, että perehdytti kaikki ovelleen eksyneet pikkunoidat oikeaoppisen virpomisen saloihin. Ei sitä vitsaa vain kevyesti heilutella vaan virpomisessa pitää olla tunnetta mukana. Pojantyttärenpojan virpomasuoritus ei olisi vanhanmummon katsastusta läpäissyt ja veikkaan myös, että mummovainaalla olisi ollut sanansa sanottavana myös pojantyttärensä vitsaratkaisusta.  

Laiskat vanhemmat nimittäin ostivat perjantaisella kauppareissulla Prismasta kimpun siniseksi maalattuja koivunoksia. Näiden nyt pitäisi olla varmaankin täydellisen allergiaystävällist, tai no tiedä nyt millö lyijymaalilla nuo risut on maalatti, mutta ainakaan tuolta ei mitään hiirenkorvia ala versoa.

Sulka-angstia potevana päädyimme hakemaan koristeet Tigerista ja nyt meiltä löytyy kymmenen vitsan koristelun jälkeen  edeleeen 140 psykedeelisen väristä piippurassia (jostain perinteistä minäkin pidän kiinni, ne on piippurasseja eikä mitään askarteluchenillejä) sekä kolme rullallista huonostiliimautuvaa tiputeemaista paperiteippiä. Silkkipaperikukkien materiaalit löydettiin askartelukaapin perukoilta ja kolmihenkinen työpajamme sai oksat valmiiksi ennätysajassa sen jälkeen kun lapselle kerrottiin, että ainostaan oksia askarrelleet saa syödä palkkakarkit. Kirisitys, uhkailu ja lahjonta – kasvatukseni kulmakivet.

Koska oma virpomaperinteeni pohjaa vahvasti sotien jälkeen syntyneeseen karjalaisen virvonnan ja pohjalaisen trullittelun hybridiin oli selvää etten edes avaa keskustelumahdollisuutta sille, että asu olisi jotain muuta kuin noitateemainen. Kaupat eivät selvästi olleet kartalla noitarekvisiitan myynnissä, mutta onneksi Prisma pelasti tässäkin suhteessa ja löysimme mustan noitahatun. Itse olin kaavaillut hatun seuraksi viittaa, mutta Pinterestiä sujuvasti selannut lapsi ilmoitti, että sen pitää kylläkin olla kaapu ja musta sellainen. Materiaaliaihioksi valittiin miehen poistoon menossa ollut musta t-paita, joka oli pesujen saatossa leventynyt ja lyhentynyt. Lopulta paidalle ei tehty mitään koska lapsesta hyvä noita-asu tuli kun sen vain kiskaisi mustien leggareiden ja tähtikuvioisen hupparin päälle. Naapureille kiitos siitä, ettei kenelläkään ilme värähtänyt pienen Beetlejuicen varustevarastosta karanneen virpojan kohdalla. Tosin me yhdistimme virpomisen kaveriperheiden brunssiin, joten kahdeksan pikkuvirpojaa muodostivat riittävän söpön kokonaisuuden vaikka yksi tosiaan näyttikin enemmän nuorelta Winonalta noitavermeissään.

Meillä tämä oli ensimmäinen kerta kun lapsi oli virpomassa. Tähän asti olemme olleet todella usein palmusunnuntaina ulkomailla tai muuten liesussa ja sopivaa hetkeä ei ole tullut muutenkaan. Vaikka me olemme uskonnoton perhe on virpominen meistä ihan meillekin sopivaa puuhaa (ja ihan kaikille muillekin, että terveisiä vain Tampereen suunnalle) ja nykyisellään osa kotimaista kultuuriperintöä. Mielestäni esimerkiksi mitään karkki vai kepponen -kierroksia ei Suomeen tarvita, koska meillä on jo yksi tällainen päivä, joka on vakiintunut ihmisten käytäntöön. Meidän taloyhtiössämme vielä kivasti oli virpojat tervetulleksi toivottavat laittaneet oveen tipukoristeita jotta virpojat löysivät perille joten ei tullut epämukavaa voikohan sitä ovikelloa soittaa vai ei -fiilistäkään vastaan.

Niin ja höveli nuorimies osti vanhempien perustelut, että vain vitsoja askarrelleet saavat syödä herkkuja ja jakoi saaliinsa mukisematra meidän vanhempien kanssa. Tai sitten se ei vain itse tykännyt saamistaan Hopeatoffeista…