Katse yksityiskohtiin

Eilen illalla lähdimme vielä lapsen kanssa puistoon vaikka periaatteessa olisi ollut syytä jo harkita iltapesulle siirtymistä. Viikko oli kuitenkin ollut vähän aikaulullisesti surkeiden sattumusten sarja ja olin liesussa keskiviikko-, torstai-, perjantai- ja lauantai-illat sekä vielä tuon sunnuntain juoksujutun. Sinäänsä ei mitenkään poikkeuksellista meidän arjessamme, koska teen sen verran paljon iltakoulutuksia, mutta nyt poissaolo selvästi rassasi lasta ja ikävä äitiä kohtaan oli suuri.


Yksi iltakävely ei vielä ihmeitä tee, mutta tuli selvästi tarpeeseen. Reilu tunti ulkona yksityiskohtia ihmetellen taisi olla juuri nyt sitä mitä tarvittiin, jotta saatiin kurssi kohdalleen vielä tähän viikkoon ja jaksetaan rutistaa viimeinen pariviikkonen ennen lomaa.

Itsellä tosin yksityiskohdat tuntuvat olevan hukassa arjessakin. Saatoin jättää tänään työkoneen kotiin, saatoin myös hävittää työpuhelimeni hetkellisesti työpaikalle (tai no hetkellisesti ja hetkellisesti, ehti se neljä tuntia olla kahvihuoneen pöydällä) ja muutenkin olo oli harvinaisen savolainen ja toivon, että kanssani keskustelleet ymmärsivät vastuun olevan puhtaasti kuulijalla.

Hieman hirvittää, että mitä kaikkea tuhoa ehdin saada aikaan ennen kuin lomalle pääsen kirmaamaan. Työkaveri kyllä jo lohdutti, että niin kauan kun en hävitä lastani niin kaikki on plussan puolella ja tuollainen viisivuotias nyt onneksi osaa roikkua itse perässä jos äidillä lähtee ajatus karkuteille.

Naisten kymppi

Olen varmaan vähän turhan epänainen ollakseni täysin mukavuusalueellani Naisten kympillä, mutta niin vaan taas tänään kiskottiin violetti paita päälle ja lähdettiin työkavereiden kanssa lenkille. Viime vuoden juoksuporukasta yksi vaihtoi työpaikkaa joten juoksemaan meitä lähti nyt vain kaksi muiden jäädessä kävelemään. Juoksuparini oli juossut alle puolimaratonin ja itselläni edellisen naisten kympin juoksun jälkeen tehdyt juoksulenkit voi laskea melkein yhden käden sormilla. Työkaverille kymppi meni siis leppoisissa merkeissä ja itsekin sain puuskutettua maalin.


Ja sain pinkin lahjuskassinkin kun perheen miehet kiltisti toimittivat minulle kotiin unohtuneen rannekkeen ennen juoksun lähtöä.

Stadikan remontti oli siitänyt lähdön Kansalaistorille ja lenkille lähdettiin Baanaa pitkin, josta kurvailtiin rantoja pitkin Pikku Huopalahden kautta Keskuspuistoon ja Töölönlahden kautta Finlandiatalon takana odottaneeseen maaliin. Reitti oli paljon viime vuotista parempi ja nyt liikkeellekin päästiin aikataulussa toisin kuin viime kerralla. Lähdimme kakkosryhmän jälkivaiheilla joka oli siinä suhteessa hyvä, että suuri osa perusjuoksusta meni omassa tahdissa ilman ettei tarvinnut lähteä koukkimaan. Kuuden kilometrin jälkeen meidän ohi meni porukkaa jonkun verran eli varmaankin seuraavan lähtöryhmän kärki sai meidät siinä kohtaa kiinni ja paikotellen juoksu oli melkoista poukkoilua eli jatkossa ihmisillä toivottavasti löytyy enemmän luottoa omiin lahjoihin eikö reilusti alle seitsemän minuutin kilometriaikoja juokset ihmiset lähtisi hölkkääjissä liikkeelle.

Äänentoisto Kansalaistorilla toimi Maija Vilkkumaan keikalla hyvin, mutta sitten lähtövaiheessa äänet hävisivät kokonaan eli ensi vuodeksi vain reilusti enemmän volyymia lähtöihin. Äänentoistollisia ongelmia ei sensijaan tuntunut olleen meidän taaksemme viimeisen juomapaikan jälkeen osuneilla naisilla. Saimme lenkin lisäksi nauttia myös monisävyisen kuunnelman naisten ystävien miestenmetsästyksestä ja hääkäyttäytäymisestä. Jatkossa toivoisimme kuitenkin selvempää nimien käyttöä. Nyt oli vähän vaikea pysyä kärryillä, että kuka nyt lähti mihinkin baariin ja miksi. Puhumattakaan häissa tapahtuneista edesottamuksista.

Niin ja miten kävi itse juoksussa. Maaliin tultiin neljä minuuttia viimevuotista nopeammin ajassa 1h18 min. Kiitokset loppukiristä menee vähän itselleni epätyypilliselle taholle eli Kristillisdemokraateille, jotka jakoivat urheilujuomaa kahdeksan kilometrin kohdalla. Reitin ainoa heikkous nimittäin oli se, että juomapisteet oli turhan lähellä tosiaan neljän ja kuuden kilometrin kohdalla. Jos tässä pysytään ensi vuonnakin niin ehdottomasti vielä yksi juomapiste Uimastadikan kulmalle, koska kun on on pungertanut itsensä Aurooran sillalta ylämäkeen sitä nestetytystä tarvitaan.

Kaverin juoksun helppoutta seuranneena päätin nyt kuitenkin, että josko sitä vaikka ensi kerralla itsekkin olisi vähän paremmin valmistautunut. Ja vähän tuossa heitettiin ilmoille ajatusta, että josko myös seuraavalla kerralla saataisiin alitettua 70 min. Kun ei se nyt tälläkään tahdilla ihan kamalasti vaatisi kilometriajoista nipistämään.

Siivouspäivä

Siivouspäivä on tunnettu kirpputoreistaan ja muista tempauksistaan.  Tällä kertaa me kuitenkin päädyimme viettämään päivää hieman toisen tyylisen siivouksen parissa. Otimme läheisen päiväkodin pihalta lainaan roskapihdit ja jätesäkin ja lähdimme ystäväperheen kanssa lähimetsikköön.


Aluskasvillisuus peitti alleen surkean näyn, mutta päivittäin reittiä kulkevana osasi iskeä oikeisiin kohtiin ja puolessa tunnissa olimme keränneet säkin täyteen ja maastoon jäi roskia edelleenkin eli pitää joku ilta käydä kyselemässä jätepihtejä kirjastolta ja lähteä uudelleen kaivamaan.

Yhdestä polunreunasta poimme varmaan viisi eriasteisesti haalistunutta ÄssäMix-pussia. Joko alueellamme tykätään karkeista tai sitten meillä asuu joku taparikollinen. Tosin sitten voi pohtia onko rikollisia yksi vai useampia, koska seuraavasta kohdasta säkkiin poimittiin läjä take away -kahvikuppeja. Viereinen rakennustyömaakin kantoi kortensa kekoon. Metsikköön oli kulkeutunut styroksia, muovikääritä ja polyuretaania. Ilmeisesti rakennuttajan kiinnostus roskien korjaamiseen loppuu sinä  kohtaa kun ei tarvitse pelätä naapuritaloyhtiön valitusta. 

Kaikista käsittämättömin asia kuitenkin, jota mustikanvarpujen alta esiin poimittiin, oli muovipusseihin pakattu koirankakka. Siinä niitä oli, neljä pussia saman näreen vieressä. Että Sannia siteeraten, kysyn nyt vaan, että mitähän vittua? Miten ihminen perustelee itselleen kerta toisensa jälkeen sen, että ensin kapaloi koirankakan muoviin ja sitten dumppaa sen pöpelikköön?

Tiedän, että kaupunkialueella roskiksia on todella harvassa, mutta jos ihminen on jaksanut kanraa sen kahvikupin noinkin pitkälle niin miksei sitten enää sitä reilua 200 metriä, joka metsästä olisi lähimmälle roskikselle. Roskan määrä tuntuu myös käsittämättömältä, koska kaupinginosassa on toiminassa hyvinkin aktiivinen Roska päivässä -liike. Samoin lapsen päiväkodissa metsäretkillä viikottain kerätään roskia matkaan. Eli miten ihmeessä noita roskia silti riittää? Mitä ajattelee ihminen, joka päättää kerta toisensa jälkeen tehdä yhteisestä ympäristöstämme oman kaatopaikkansa?

Kun on aika puhua

Lauantaina minä lähdin. Ihan alkuun on varmaan parempi sanoa, ettei meillä kotona ole pistetty lusikoita jakoon, en ole irtisanoutunut töistäni enkä myöskään joutunut riitoihin perheeni tai tärkeimpien ystävieni kanssa. Jätin taakseni virtuaalisen yhteisön, jossa olin vaikuttanut tiiviisti reilun vuosikymmenen. Repäisin irti laastarin, nostin kytkintä, ostin pelkän menolipun.

Vuodet yhteisössä olivat mahtavia. Tutustuin upeisiin ihmisiin ja löysin ystäviä jotka kulkevat sydämessäni loppuikäni. Yhteisöni opetti minulle paljon ihmisyydestä ja erilaisuudesta. Ilman tätä yhteisöä näkökulmani elämään olisi ehdottomasti suppeampi. Yhteisö oli turvallinen paikka käydä keskusteluja. Se toimi feministisesti ajateltuna minulle omana huoneena, virtuaalisena jatkeena kodilleni. Viime aikoina yhteisön ilmapiiri kuitenkin muuttui. Useissa keskusteluissa huomasi että arvot ovat koventuneet ja rasistisesta ilmaisusta on tullut hyväksyttävämpää. Samaan aikaan itselläni kehitys kulki toiseen suuntaan eikä ennen niin turvallinen yhteisö tuntunut enää turvalliselta tilalta kirjoittaa.

Sinänsä arvojen koventuminen ei tule yllätyksenä, koska elänhän minäkin tässä yhteiskunnassa. Harva laaja-alainen yhteisö on immuuni sille mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja nykyään turhan monen arvot ovat minun näkökulmastani katsottuna usein kovia ja rumia. Aikani jaksoin yrittää järjellä selittää asioita, mutta lopulta huomasin vain uupuvani. Niin tässä entisessä yhteisössäni kuin muissakin sosiaalisen median kanavissa kielenkäyttö muuttui sellaiseksi, että lopulta totesin, että ehkä kuitenkin lopulta haluan käyttää energiani ennemmin rakentavaan keskusteluun ja eheyttäviin tekoihin sen asemasta, että kuuluisan meemin tavoin vältteleen  nukkumaanmenoa, koska joku on internetissä väärässä.

Yhteiskunnan kannalta kuitenkin ne ihmiset, joilla on mielipiteitä, eivät ole lopulta ne jotka saavat eniten vahinkoa aikaa. Yksittäinen ihminen harvoin saa aikaan muuta kuin puhetta, mutta kun yksittäisen ihmisen ympärille löytyy ihmisiä, jotka hiljaisesti hyväksyvät toisen teon alkaa vahinkoa syntymään. On äärettömän helppo pestä omat kädet puhtaaksi asioista, jotka eivät suoranaisesti kosketa sinua, mutta tekemällä niin mahdollistat helposti ikävät teot. Tulostin viime syksynä työhuoneeni seinälle Martin Niemöllerin runon, koska halusin itse muistaa, että hiljeneminen, hiljainen hyväksyntä, on vain muutama sukupolvi sitten mahdollistanut kauheuksia.

First they came for the Socialists, and I did not speak out—

Because I was not a Socialist.

Then they came for the Trade Unionists, and I did not speak out—

Because I was not a Trade Unionist.

Then they came for the Jews, and I did not speak out—

Because I was not a Jew.

Then they came for me—and there was no one left to speak for me.

Toisen maailmansodan Saksaan sijoittuva runo on minusta äärettömän voimakas ja tarpeellinen viesti siitä, että miksi on tärkeää, että jokainen meistä käyttää ääntään. Hiljeneminen ja silmien sulkeminen on yhtä hyödyllistä kuin talvipakkasella housuun pisaaminen. Hetken voi olla lämmin, mutta pian huomaat olevasi kirjaimellisesti kusessa. 

Yhteiskuntamme on yhtä kuin meidän yhteiskunnan jäsenten summa ja siksi jokaisella meistä on merkitystä. Ei tämä tarkoita sitä, että kaikkien kanssa pitää olla aina samaa mieltä, mutta pitää nyt edes ainakin kyetä käyttämään sellaista kieltä, joka kunnioittaa vastapuolta. Vihapuhe internetissä on arkipäiväistynyt osin varmasti anonymiteetin luoman turvallisuusharhan ansioista, mutta tämä on asia jolle ei tarvitse antaa periksi. 

Verkkovuorovaikutukseen kuuluu aivan samat keskustelun lainalaisuudet mitä muuhunkin vuorovaikutukseen. Kuuntele, aseta itsesi kuulijan asemaan ennen kuin puhut ja muista puolustaa niitä, joilla itsellä siihen ei ole mahdollisuutta.

Sormet multaan

Jos eilen koin olevani myöhässä leffakatsojana niin tänään tuli taas sellainen fiilis, että myöhässä ollaan. Taloyhtiömme asukkailla on jo pidempään ollut puheissa pihaviljely ja nyt kun julkisivuremontti saatiin pois työjärjestyksestä vallattiin pihan yksi nurkka viljelijöiden lavakauluksille.

Fiksumpi ihminen olisi pistänyt jo ainakin kuukausi sitten kotiin esikasvatukseen asioita, mutta koska viisaus ei tässä suhteessa nyt asunut meissä, kävimme vain Prisman puutarhaosastolla ostamassa pussikaupualla siemeniä. Luultavasti olemme tehneet aloittelijan karkeita virheitä kasvien parituksessa vaikka vakoilinkin Facebookista entisen kollegan kuvaamia istutussuunnitelmia. Päädyimme myös kylvämään siemeniä aika hövelillä kädellä koska ennemmin harvennan penkkiä kun katselen ei-oota puskevia viljelmiä. Suuruuden hullu lapsi kun vielä valitsi sellaisia helppoja kasveja kasvatukseen kuin sipulit ja kukkakaalin. Viljely kuitenkin tehdään lapsen ehdoilla joten kokeillaan nyt kaikkea. Jos ei saada mitään versoamaan niin mennään ja ostetaan valmiit taimet (jotka tosin meidän tuurilla päätyvät pupun poskeen, koska pihallamme asuu puolikesy rusakko).

Ruokaoption ohella pihaviljely toimii mahtavana mahdollisuutena viettää aikaa naapureiden kanssa. Taloyhtiön lapsiperheet on tulleet tutuiksi hiekkalaatikolla vuosien saatossa ja taloyhtiön hallituksessa muutaman vuoden istuneena oli osa asukkaista tullut tutuksi, mutta on myös kiva tutustua naapureihin muutenkin kuin yhtiökokouksessa vesimaksun nostopaineesta ja tonttivuokrasta keskustellen. Ja nälkä tässä tuntuu kasvavan syödessä. Tämään toista laatikkoa kuokkimassa olleen perheen kanssa haaveiltiin jo viljelysalan tuplaamisesta ensi kesäksi vaikka vielä ei tiedetä saadaanko nytkään mitään satoa.

Captain America: Civil War

Kohta kuudessa vuodessa olen tottunut siihen, että lapsiperhe-elämä asettaa omat rajoituksensa elämälle, mutta on hetkiä jolloin sitä tulee kirottua ohuehkoja tukiverkkoja lähellämme. Montaa minulle ja miehelle oleellista yhteistä harrastusta voimme tehdä lapsi mukana. Voimme lähteä pyörälenkille lapsi peräkärryssä, voimme seurata sarjoja lapsen mentyä nukkumaan ja voimme matkustella lapsi mukanamme, mutta yksi asia hiertää. Käytännössä meidän aktiivinen elokuvaharrastuksemme on mennyt siihen, että käymme katsomassa lastenleffoja ja meitä kiinnostavat leffat katsastetaan joskus ja jouluna, miten nyt saadaan itsemme samalle paikkakunnalle jonkun lapsenvahdin kanssa. Kai sitä voisi useammin pyytää kavereita katsomaan lapsen perään, mutta koska minun työni on käytännössä mahdoton muille palveluksen korvaamisessa niin arkailen pyytää apua. Oikeastaan ainoat joita kehtaan pyytää lasta katsomaan ovat äitini ja veljeni. Kaikkien muiden kohdalla tuntuu, että lapsen ottaminen on kuormitustekijä. No miten tämä liittyy sitten Kapteeni  Amerikkaan. No sitten, että suunnilleen ja kaikki ja niiden isoäidit ehtivät leffaan ennen meitä. Lauantaina vihdoin kuitenkin leffaan päästiin ja juuri oikeaan aikaan. Viime viikon loppupuoli melkoista henkistä jännitystä niin työn kuin muutamien siviilipuolen asioiden kanssa ja asioiden selvittyä oli ihana kadota pariksi tunniksi leffateatterin pimeyteen.


Kuva

No niin. Elokuva ei nyt varsinaisesti ollut se mitä osa tosifaneista odotti eli tarina Stevestä ja Buckysta vaan itseasiassa valkokankaalle vyörytettiin liuta supersankareita puhumaan politiikka kun kiistakapulana oli sopimus, jonka synnyttäminen näytti vielä meikäläistä kilpailukykysopimustakin vaikeammalta. Elokuva myöskin oletti, että leffan katsojat ovat tehneet kotiläksynsä. Katsottuna pitäisi olla, paitsi aikaisemmat MCU-leffat, sekä lisäksi katsojalta pitää löytyä sarjakuvista löytyvää yleissivistystä, jotta edes osaa nimetä kaikki meemin henkilöhahmot. Elokuva jätti myös paljon tulkinnan varaan ja näemmä kohtalaisen samoista lähtökohdista elokuvaa katsomaan menneet ihmiset voivat käsittää sen aivan eri tavoin. Sunnuntaina, kun vihdoin pääsin jälkipuimaan leffaa ystävien kanssa paljastui, että oikeastaan jokainen oli tulkinnut tarinaa omasta näkövinkkelistään ja tästä syystä tarina ei kaikilla lähtenyt lentoon. Itse hain elokuvaan kaikupohjaa osittaisn nykyisistä kansainvälisistä sopimuksista kuten TTIP ja ystäväni taas kaiutti elokuvaa historian perspektiivistä.

Civil Warin yksi haaste oli se, ettei tekijänoikeudellisista syistä tarinaan saatu tuotua Ryhmä X:ää (siis kuinka siistiä, että suomennos on sukupuolineutraali vrt. X-men) ja tarina oli pitänyt taivutella istumaan nykyiseen settiin. Tarinaa kuitenkin tarvittiin, jotta toivottavasti tulevissa leffoissa päästään kurkkaamaan enemmän mitä Steven ja Buckyn pään sisällä tapahtuu. Tarina myös esitteli tulevien elokuvien sankareita ja asetti hyvän pohjan tuleville Avengers-leffoille. Eli minä siis tykkäsin leffasta. Tosin olen melkoinen fanityttö ja veikkaan, että olisin katsonut tyytyväisen elokuvan vaikka siinä Steve olisi yksin autiolla saarella ja puhuu Buckyksi ristimälle lentopallolle. Elokuva oli minulle myös eheyttävä kokemus siinä mielessä, että edellinen Avengers: Age of Ultron ei millään fanilinsseilläkään muuttunut hyväksi elokuvaksi. Tosin ehkä minun pitäisi katsoa se uusiksi jossain vaiheessa. Saatoin nimittäin nukkua leffasta hyvän siivun aikanaan ja se saattaa kummasti vaikuttaa mielipiteeseeni. Toisaalta, jos leffa on hyvä niin sitä katsoessa harvemmin nukahtaa.

MCU:n tarinoiden aikajanan pääsee lunttaamaan muuten Marvelin sivuilta. Muistutukseksi tässä kohtaa myös asiaan vihkitymättömille pienten supersankarifanien vanhemmille, että nämä leffat eivät ole mitään lasten kamaa. Jos kotonasi kuitenkin asuu pieni supersankarifani, kannattaa tutustua Legon pätkiin tai etsiä käsiin Phineas ja Ferbin Mission Marvel -erikoisjakson. Supersankarijutut ovat jo yllättävän pienille tosi kova juttu, mutta liian aikaisin liian vaikeiden ja hurjien leffojen katselusta ei hyödy kukaan. Tsekkaathan siis etukäteen sopivatko supersankarileffat tai -pelit ikärajoiltaan lapsellesi.

Terve sielu ja terve ruumis

Täytän elokuussa 35 vuotta ja sen kunniaksi sähköpostiin kilahti kutsu työterveystarkastukseen. Suurena pahiksena aikanaan laiminlöin 30-vuotistarkastuksen ja edellisen kerran minulta veriarvoja onkin tarkemmin taidettu syynätä keväällä 2007 kun aloitin nykyisessä työssäni.


Vähän epäilevällä fiiliksellä menin kättäni ojentamaan. Olen ylipainoinen, liikun liian vähän ja syön huonoa ruokaa. Olen saanut molemmilta puolilta karjalaiset geenit, jotka eivät nyt varsinaisesti auta asiaa. Kaksi päivää näytteenoton jälkeen klikkasin auki elääkäriaseman ja rehellisesti sanottuna olin hämmästynyt. Veriarvoissani ei ole mitään vikaa. Kolesteroli, sokerit ja kaikki muutkin. Kauniisti viitearvoissa ja terveystarkastuksessa verenpainekin ennemmin matala kuin korkea.

Vierailu työterveydessä oli kuitenkin silmiä avaava. Vaikka kaikkia arvot ovat kuosissa olen silti ylipainoinen. Olen silti astmaattinen, tunnen kipua selässä päivittäin. Kaikki nuo ovat asioita, jotka eivät varsinaisesti tue  tavoitetta ylittää 80 ikävuoden rajapyykkiä. Tämä siitäkin huolimatta että kumpikin isoäideistäni eli lähemmän 90 rajapyykkiä. Ikävuodet 30-35 eivät ole olleet minulle armollista aikaa. Painan nyt yhtä paljon mitä painoin lasta synnyttämään mennessä ja vaikka kuinka jaksan juosta ja pyöräillä en koe olevani varsinaisesti hyvässä kunnossa.

Jotain siis pitäisi tehdä ja jos itseni tähän jamaan olen viidessä vuodessa saanut niin otetaan aikajanaksi myös viisi vuotta. Viiden vuoden päästä kun minut kutsutaan työterveystarkastukseen en halua nähdä punaisella olevia mittareita, haluan veriarvojeni olevan vähintään tällä tasolla. Enkä tosiaankaan halua joka päivä ajatella selkääni. Viimeiset viisi vuotta on mennyt sekä henkisesti että fyysisesti sinnitellessä ja haluaisin sen ajan nyt olevan ohi. Uravalmentajana usein asiakastyössä keskitymme siihen, että kaikki lähtee siitä, että päättää vain edetä. No nyt minä olen tehnyt päätöksen edetä. Olen asettanut itselleni tavoitteen. Seuraavaksi sitten määritellään ne väliaskeleet, koska ilman niitä ajatus 15 kilon painonpudotuksesta, ruokaremontista, säännöllisestä perusterveyttä lisäävästä liikunnasta on ehkä vähän liikaa. Tai ainakaan en onnistunut koko pakettia ahmaisemaan.

Ja sitten kun ei auta että on vain se terve ruumis. Sitten tarvitaan myös tervettä sielua. Eli pistetään nyt samaan listaan myös se, että näiden viiden vuoden aikana lupaan olla itselleni ystävällinen, lupaan antaa haastetta aivoilleni, lupaan ympäröidä itseni hyvillä ihmisillä ja tehdä hyviä asioita.