Halu olla yksin

Lomailu on ihanaa. Itseasiassa jos ei tarvitsisi murehtia mistään niin triviaaleisra asioista kuin asuntolainan lyhennyksistä ja yhtiövastikkeesta voisin hyvinkin ottaa tätä lomailua kalenteriini nykyistä enemmänkin vaikka työni pääsääntöisesti kivaa onkin. Yhtä asiaa kuitenkin arjessa kaipaan ja se on yksinolo. 10 minuuttia aamulla päiväkodilta junalle, junalla kolmessa minuutissa Pasilaan ja siitä viidessä minuutissa toimistolle. Ja iltapäivällä toistetaan harjoitus. Yhteensä puoli tuntia kävelyä sekä muutamia minuutteja junamatkustusta ja odottelua. Ei kuulosta ihmeelliseltä, mutta sitä ne vaan ovat. Olen hyvin mustasukkainen varsinkin noista minun kymmenistä minuuteistani. Ne ovat ne hetiet päivässä kun voin laittaa musiikin korville ja kävellä. Kuunnella rauhassa ajatuksiani.

Lomalla tämä rutiini luonnollisesti puuttuu ja yleensä noin 48 tunnin kohdalla alkaa ohimossa tykyttää siihen malliin, että yleisen perhesovun ylläpitämiseksi on parempi lähettää talouden rouva lenkkarit jalassa metsäpolulle.


Sillä jos joku keljutti vielä pari kilometriä sitten, niin tässä kohtaa ei kyllä keljuta enää mikään muu, kuin niskassa pyörivät verenhimoiset hyttyset.

En ole meditoivaa tyyppiä, mutta olen huomannut, että jalan liikkuminen kummasti kirkastaa ajatteluani. Nuorempana lenkkipolulla on tuulettu päässä niin läheisten kuolemat, riidat poikaystävien kanssa kuin omat tulevaisuudensuunnitelmatkin. Jos vaan saan itse valita niin lähden liikkeelle kävellen. Paremman puutteessa fillarikin kelpaa, mutta silloin en pysty kuuntelemaan musiikkia ja se on puolet elämyksestä.

Tänään lenkkipolulle lähti Musen tuoreimman kiertueen set list -soittolista ja vaikka takana oli pitkä päivä jalan kaupungilla niin lenkkipolulla jalat kulkivat kuin itsestään. Usein lenkillä olen täysin omassa kuplassani, mutta sen verran tässä kuplaani onnistuin raottamaan että havaitsin naapurustoon muuttaneen liudan koiranpentuja. En ole ikinä ollut oikein koiraihminen, mutta taas löysin itseni ajattelmasta, että koira olisi minulle kyllä täydellinen lemmikki. Tuli lähdettyä kävelemään  vaikka missä koiranilmassa ja olisipahan mukana joku mörönsyötti kun mielikuvitus lähtee pimeillä metsäpoluilla marraskuussa laukkaamaan.

Kesäkaverit

Lapsi oli loman alussa mummin kanssa mökkeillessään käynyt mökkipaikkakunnan puistoruokailussa ja saanut heti kärkeen itsellen puolentusinaa uutta ystävää. Lomalla on ollut myös aikaa leikkiä niiden naapuruston kavereiden kanssa jotka ovat arkensa viettävät eri päiväkodissa. Ja lomalla voidaan myös kutsua yökylään Turun ystäviä, joista lapselle tuli yllätyksenä, että hänen ystävyytensä perustuukin siihen, että ystävien äidit ovat olleet parhaita ystäviäni viimeiset 20 vuotta.


Ainoan lapsen kohdalla kahdeksan viikon kesäloma voi kuulostaa vähän hasardilta kaverikysymysten vuoksi, mutta lapsi onneksi löytää seuraa. Tarvittaessa vaikka rannan leppäkertuista.

Kahdeksan viikkoa poissa päiväkodin rutiineista on pitkä aika ja ekat pari viikkoa poika ikävöi selvästi päikkykavereitaan. Leikkitreffit bestiksen kanssa taisivat auttaa asiaa ja lapsi myös taitaa viihtyä hyvin ihan vain ylhäisessä yksinäisyydessäänkin. Kun on aikaa olla syntyy kodin ja mökin lattioille mitä mielikuvituksellisempia leikkimaailmoja ja sellaiset lelut joita me vanhemmat olemme olleet jo valmiita roudaamaan kierrätykseen ovatkin päässeet leikkeihin mukaan. Tylsyys taisikin toimia riittävänä muusana mielikuvitukselle kun ne fyysiset kaverit eivät ole menossa mukana.

Hektisen talven jälkeen kesäkaverit taitaakin tehdä lapsellekin hyvää. Päätös porrastaa lomat toimii siis meidän perheessä paremmin kuin hyvin ja vaikka miehen jäätyä lomalle tuleekin meille vähän intensiivisempi kolmiviikkoinen on lapsi saanut latailla akkuja jo siinä kohtaa kolme viikkoa. Ja minun palatessani töihin on lapsella vielä kaksi viikkoa lomaa jälkellä. Viikko isänsä ja viikko mummin kanssa. Eli vielä monta viikkoa ja monia kesäkavereita edessä.

Aina on syytä kakkukesteille

Naapurini valmistui eilen kandiksi ja koska pitäähän sitä ihmisen saavutuksua juhlistaa kannettiin pihapöydälle tänään liina ja kasa kakkuja. Pari tuntia saimme nauttia auringonpaisteesta ennen sadepilvien iskemistä kimppuun ja teetä hörppiessä tajusin taas miten onnellinen olen siitä, että pihan toiselta puolelta löytyy ihmisiä joiden kanssa voidaan pistää parin Whatsapp-viestin jälkeen sponttaanit kakkukestit pystyyn.

Muutimme taloyhtiöömme 6,5 vuotta sitten ja sen jälkeen yhtiön lapsiperheiden määrä on moninkertaistunut. Alue vetää puoleensta monella tapaa samanhenkisiä ihmisiä ja kuten monessa muussakin Helsingin kaupunginosassassa on yhteisöllisyys ollut kaikki nämä vuode kasvussa. Nyt huomaakin hyvin sen miksi en missään kohtaa kotiutunut edelliseen kotiinkin. Vaikka asunto oli kuinka kiva puuttui ympäriltä ihmiset jotka saavat tuntumaan, että  on kotona. Tosin tämän nykyisen kodin kohdalla se kotoisuuden tunne tuli jo pelkästä asunnosta. Miehellä oli aikanaan kova luotto vaimonsa makuun. Kävin näytössä yksin kesken työpäivää asuntoa katsomassa ja päätös ostamisesta piti tehdä suoraan, koska sisällä oli myös toinen tarjous. Mies pääsi näkemään ostamansa kämpän lopulta ensimmäistä kertaa vasta sen jälkeen kun olimme pankissa käyneet kaupat tekemässä. Onneksi se ensi vaikutelma piti ja edelleen joka kerta kun avaan pihan portin, kiipeän portaat toiseen kerrokseen ja ylitän kodin kynnyksen, tiedän tulleeni kotiin ja eipä tuolla toisellakaan lainanlyhentäjällä ole tainnut huonoja fiiliksiä tulla.

50-luvun kerrostalon noin 71 neliötä ovat tehokkaat, asunnossa kiertää valo kauniisti ja mittasuhteet sopivat täydellisesti rakastamiini vanhoihin huonekaluihin. Toki välillä haikailn työhuoneen perään ja olen jo mielessäni piirtänyt pohjakuvat siitä miten naapurin yksiön saisi yhdistettyä asuntoomme, mutta noin pääsääntöisesti meillä ei taida olla tästä asunnosta koskaan kiire minnekään.

Ihminen, joka osaa muun muassa kaiken

Taloutemme vahvistin hajosi. Itseasiassa jo 1,5 vuotta sitten, mutta saimme tehtyä parilla ohituksella kohtuullisen siedettävän viritelmän niin uuden ostaminen on nyt sitten jäänyt odottamaan aikaa parempaa. Osittain tämä johtuu siitä, että olemme miehen kanssa äärettömän hyviä elämään väliaikaisratkaisujen keskellä (ne lattialistat edelleen odottavat kiinittäjäänsä), mutta myös siitä, että olen huomannut olevani ihminen jolla on pakottava tarve osata muun muassa kaikki asiat. Erityisesti teknisissä asioissa sisälläni nostaa päätään kiukkuinen pieni ihminen, joka huutaa kurkku suorana MÄÄ ITTE, eikä todellakaan ilkeä mennä kauppaan tyhmäilemään ja kysymään, että kertokaa nyt minulle mikä vahvistin noihin minun Geneleceihin olisi hyvä.

En oikein itsekään tiedä mistä tämä toimintamalli on lähtöisin. Haluaisin tavallaan syyttää kaikesta isääni. Isäni oli päättänyt ilmeisesti kasvattaa tyttärestään itsellisen naisen, joten kun isä kuoli 20 vuotta sitten, osasin jo asentaa valaisimen sokeripalaan, vaihtaa sulakkeet, huoltaa kotioven kenkun lukon ja korjata ompelukoneen oikuttelevan alalangan syötön. Se, että tajusi selviävänsä jo teininä asioista, joista monet aikuisetkaan ei selvinneet oli aika eheyttävää ja kun jossain määrin isän kuolema romahdutti perusturvallisuudentunteeni, aloin pitää tietyllä tapaa ylpeydenaiheenani sitä, että minähän en tarvitse apua enkä varsinkaan miehiltä.


On ihmisiä, jotka kuvaavat työhuoneensa ilmastoinnin sääntölaitteen asennustöitä ja sitten on ihmisiä, joille se ei nyt ensimmäisenä tule mieleen. Kuva varmaankin kertoo kumpaan ihmisryhmään minä kuulun.

Tuolta pohjalta kun sitten lähti opiskelmaan tekniikkaa ei tuo ominaisuus ainakaan helpottanut, koska aloin törmätä myös käsityksiin siitä, ettei naisen kuuluisi asioita ymmärtää. Kiukkuinen MÄÄ ITTE muuttuu isoksi ja punahehkuiseksi silloin kun se törmää sukupuolensa vähättelyyn ja koska mansplainaus on asia jota vihaan maailmassa eniten heti silakkapihvien jälkeen en vain kykene menemään kauppaan olemaan tyhmä. Ja kun nyt tämän vahvistinasian kanssa on pakko myöntää, että olen ihan kujalla ja hifistely on vain asia joka ei minua kiinnosta pätkääkään. Toki haluan, että kajareista tulee ääni ulos, mutta maailmassa on niin paljon kiinnostavampiakin asioita opeteltavaksi, joten en ole jaksanut opetella teknistä puolta riittävästi jotta voisin luottaa, että löytämääni tietoon. Sisälläni siis käy samaan aikaan tappelua kiukkuinen MÄÄ ITTE ja laiskuri jota ei vain kiinnosta jonka seurauksena 1,5 vuotta sitten tehty oma asennus on edelleen voimissaan.

Tiedostan itsekin, että ”lisäksi tiedän asiasta myös seuraavaa”-ihmisen kanssa on rasittava elää, joten olen nyt yrittänyt löytää uusia tapoja toimia. Niin pitkälle en sentään vielä ole mennyt, että avoimesti joukkoistaisin kysymyksen sosiaaliselle medialle ratkottavaksi, mutta sentään sain selvitettyä itselleni muutaman johtolangan joiden pohjalta sain tehtyä riittävää taustaselvitystä, jonka loppuanalyysin ulkoistin miehelle ja uskoisin, että pystyisin nyt itsekin menemään liikkeeseen tekemään ostoksia ilman, että joudun alistumaan kuulemaan pikkurouvattelua tai minun ohi miehelle puhumista. Toki sekin auttaisi jos alan erikoisliikkeissä naiseenkin suhtaudutaan asiakkaana eikä pikkurouvana. Tästä muuten edelleen lämpimät kiitokset Frogin maahantuojan edustajalle joka fillarimessuilla puhui naiselle kuin ihmiselle eikä näyttänyt lapsen uuden pyörän jarrujen säätöjä minun ohitseni vain miehelle.

Kuin kaksi marjaa

Vanhan blogin puolella näitä identtisiä kaksosia tuli jaettua enemmänkin, mutta tänään kisastudiota katsoessa piti harhaileva katse kohdentaa kahteen kertaan ennen kuin tajusin, että pöydällä on Euro2016-kisamaskotti eikä Ryhmä Haun Riku.


Pehmolelut löytyi täältä ja täältä.

Kieltämättä kisamaskotti on jotenkin luontevampi asia, mutta toisaalta Ylen lähetystä kun seurataan niin olisivathan ne voineet tällä myös hyvitellä niitä pikkuihmisiä, joiden vanhemmat eivät ole vielä hoksanneet, että se Pikku Kakkonen pyörii kisojen ajan Teemalla.

Pidetään kiinni perinteistä

Näemmä meidän perheessä ei vain jäädä lomalle ilman suurta tuhotulvaa.


Suuri tuhotulva tosin tällä kertaa saapui vuorokauden myöhässä. Onneksi naapurissa tarjoiltiin soijabolognesea ja teetä ja illan synttärijuhlatkin sijaitsivat kivenheiton päässä. Juhlaeleganssiin silti yhdistettiin kumisaappaat ja sadetakki.

Sateinen lomanaloitus toimi täydellisesti. Kevät on ollut kiireinen ja varsinkin viimeiset viikot ovat olleet melkoista hullunmyllyä töissä ja olen samalla paketoinut työvalmentajatutkintoani pakettiin. Sade kannusti nyt kuitenkin pysähtymään. Aamulla nukuttiin niin pitkään kuin unta riitti ja sateen tauotessa tihkuksi ehti juosta pihan poikki ja kolme tuntia myöhemmin kotiin. Pienen lepohetken jälkeen käärittiin pilvikuvioiseen pakettiin Lontoosta käsimatkatavaroissa roudattu Frozen tuplabarbiepakkaus ja löydettiin korttilaatikosta överipinkein mustetahratekniikalla askarreltu kortti paketin päälle. Nyt päivän ainoa suuri valinta sitten onkin se, että koska ulkona sade hiipuisi riittävästi, jotta jaksaisin lähteä kärkkymään juhlista rääppiäisiksi luvattua kakkua ja kahvia.

Huomenna sitten pitäisikin ehkä miettiä arkisempia lomakuvioita. Aamulla pyöräillään ensin hammaslääkäriin (koska se viisivuotistarkastus olisi ehkä hyvä käydä tekemässä ennen kuin lapsi on kuusi) ja sitten pitäisi siivota. Hurlumheiarki nimittäin näkyy siinä, että tämä meidän asunto on kaikkea muuta kuin siinä kunnosa, jossa minun mielestäni asunnon pitäisi olla.

Tunkion siirtolaiset

Pari vuotta sitten kuokimme kirjaimellisesti naapurin viljelypalstalla ja kasvatimme taimia. Silloin esikasvatukseen laitetuista kurpitsansiemenistä iti lopulta vain kaksi. Oman viljelylaatikon kanssa lähdimme liikkeelle myöhässä ja lapsi latasi kovat odotukset sadolle, joten ängimme siemeniä reilulla kädellä mullan alle ja skeptisenä uumoilimme ett joudunme vielä tekemäön retken taimitarhaan. Yllätys olikin suuri kun pintaan alkoi puskea vihreä alku toisensa jäljeen. Lopulta oli pakko myöntää, että harvennuspuuhat ovat välttämättömät ja tänään mökille lähti kertakäyttökuppeihin pakattuna joukko siirtolaisia muhevampien multien perässä.


Täytyy toivoa, että siirtolaisemme selviävät siirrosta. Kaksi talvea muhinut kompostin pääty ainakin oli hyvässä mullassa ja paikkasin tilannetta myös äidin multasäkin lopuilla. Vähän israelhenkiseksi tämä kasvisiirtolaisuus kuitenkin meni, koska kompostia kääntäessäni onnistuin hajottamaan muurahaispesän. Ilmeisesti komposti oli enemmän luvattu maa kuin olisin koskaan arvannutkaan.

Näin aikuisiällä viljely on kivaa ja yllättävän hyvässä mielessä minulla on lapsuudessa opitut keittiöpuutarhaviljelytaidot edelleen. Toinen isoäideistäni kasvatti paljonkin juureksia omalla maallaan, joten harvennus ja perunnoiden multaus on ihan tuttuja juttuja. Lapsena tosin olisin ennemmin istunut pihakeinussa nenä kiinni kirjassa kuin kykkinyt mamman kasvimaalla. Isompiin viljelmiin ei nyt kuitenkaan riitä mahdollisuudet. Emme oli mökillä riittävästi, toisaalta emme myöskään ole kesällä kaupungissa riittävästi jotta kannattaisi hakea viljelypalstaa. Onneksi sentään on viljelylaatikot ja tunkio. Ovat neki tyhjää parempia.