Ghostbusters

Palasin maantaina töihin ja muun perheen lähtiessä vielä jatkamaan lomaa isovanhempien luokse kuvittelin käyttäväni valtavasti paukkuja blogiin. No kuten huomataan niin blogi oli hiljainen joten itse keskityin enemmän käymään ihailemassa juuri maailmaan saapunutta pientä ihmistä, itkemään räkäposkella Orange Is The New Blackin tuoreinta tuotantokautta ja uusimaan viime kesänä ystäväni kanssa alkaneen tavan, jossa käymme ystäväni kanssa katsomassa jonkun viihdyttävän chick flickin. Viime vuonna käytiin katsomassa Mad Max Fury Road ja tällä kertaa katsottiin Ghostbusters


Joo joo, tiedän, ettei chick flickeillä ihan tarkoiteta tätä, mutta ehkä parempi olisi että tarkoitettaisiin.

Ghostbusters oli saanut todella ristiriitaiset arviota. Sellaisetkin kriitikot joiden kanssa meillä menee yleensä maku yhteen eivät nyt leffaa ostaneet ja leffan tiimoilta on käyty valtavasti keskustelua siitä oliko reboot ylipäätään tarpeen. Yllättäen tätä keskustelua ei ole käyty Turtlesin, Transformersien tai vaikkapa Batmanin kanssa, joten edes kovin tiukasti istuvaa foliohattua päähän sovittelematta uskaltaisin epäillä että nyt kenkä puristi castingissa.

Itse koin, että castaus oli todella onnistunut. Rakastan Kristen Wiigiä ja Kate McKinnon oli roolissaan aivan mieletön. Tietyissä piireissä vastustusta on herättänyt Chris Hemsworthin roolihahmon tollous, mutta tässä kohtaa ehkä syytä olisi tarkastella niitä sukupuolirooleja. Lapsen päiväkodin osallistuessa Tasa-arvoinen kohtaaminenpäiväkodissa -hankkeeseen oli yksi saatuja vinkkejä lukea tarinoita niin että sukupuoliroolit käännetään päinvastoin. Jos luettu kuulostaa hassulta niin silloin sukupuolikuvaukset ovat poteroituneet. Tämä elokuva alleviivaa kiusallisesti sitä miten blondi nainen voi olla luvallisesti koominen tyhmä hahmo, mutta miehen kohdalla se muuttuu osalle kiusalliseksi. Itse sanoisin että Hemsworth näytti leffassa siltä, että hänellä oli harvinaisen hauskaa leffaa tehdessään.

Leffa oli noin muutenkin minusta enimmäkseen hyvällä fiiliksellä tehty ja jälki oli hyvännäköistä. Kehittynyt animaatiotekniikka oli toimi tarinan eduksi ja kokonaisuudessaan leffa teki hiendosti kunniaa originaalille. Toki itse en ole koskaan ollut originaalileffan suuri fani, joten jos se alkuperäinen on ollut lapsuutesi paras elokuva kannattaa pohtia miten kestää tarinan herättelyn. Noin muuten kuitenkin leffaa suosittelen ja pidän tärkeänä että nyt valkokankaalle mahtuu myös naishahmoja tämän tyylisissä elokuvissa. Itselleni ainakin lapsena olisi ollut todella tärkeää nähdä tällaista kuvastoa ja lapsena. Elokuvan jälkeen paransimme ystäväni kanssa maailmaa fajitasten ja mansikkamargaritojen äärellä ja työstimme ajatusta lapsuuden populaarikulttuurin vaikutuksista omaan ajattelumalliin. Tästä tosin taidan kirjoittaa ihan oman postauksen. Muutenkin toiveissa on että syksyn myötä saadaan blogi uuteen lentoon.

Ghostbusters on K12 elokuva eli harkinnan mukaan yhdeksänvuotiaan voi viedä aikuisen seurassa leffaan. Elokuvassa on kummitusten myötä kauhuelementtejä, joten kovin herkkää yhdeksänvuotiasta en leffaan veisi. Muuten elokuva toimii mielestäni hyvin esiteinien koko perheen leffana ja suosittelen että katsomaan viedään myös poikia.

Naisten viikon kirjailija 3: Margaret Atwood

Olin vähän raivostuttavan pikkuvanha lapsi ja tapasin lukea kirjoja, joiden ymmärtämiseen olin auttamattomasti liian nuori, mutta joita luin silti. Jotkut näistä kirjoista kuitenkin olivat sellaisia, että ne menivät ihonalle ja yksi näistä oli Margaret Atwoonin Ryövärimorsian. Oli ehkä hyvä, että tutustuin Atwoodiin ensin muun kuin spefin kautta, koska pelkään Orjattaresin jälkeen olisi ollut vaikea tarinaan tarttua, mutta toisin päin yhdistelmä toimi. Ryövärimorsiamen pariin en ole uskaltautunut uusiksi yli 20 vuoteen, mutta spefiklassikot Orjattaresi sekä Oryx ja Crake ovat kumpikin pitäneet pintansa.


Viime kesänä mökkikirjastossa sain käsiini rakastamani Oryx ja Craken itsenäisen jatko-osan, mutta koska viime kesä oli lukemisen kannalta takkuista aikaa jäi kirja lukematta. Nyt otin Herran tarhureille kuitenkin revanssin. Joku nokkelampi saattaisi ihmetellä, että miten ihmeessä ihminen joka pitää kirjalijan kirjoista voi viisi vuotta nukkua jonkun teoksen ohi, mutta haluaisin puolustautua sillä, että vuonna 2010 en ollut ihan parhaimmillani. Raskauden hapertamalla ajattelukyvyllä en saanut luettua kuin Twilight-sarjan ja lapsen synnyttyä epäilin seiraavat pari vuotta, että istukan asemasta lapsen vanavedessä ulos tulikin aivoni. Että ehkä ihan hyvä etten silloin edes haaveillut kirjasta.

Nyt kirja ja minä olimme selvästi oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tarinan maailma tuntui tultua ja rakastan Atwoodin tapaa kuljettaa tekstiä. Atwood on selvästi minulle elinikäinen ystävä. Sellainen, jonka kanssa ollaan viimeeksi käyty kaljalla seitsemän vuotta sitten, mutta nyt kahvikupin ääressä voidaan jatkaa siitä mihin viimeeksi on jääty. Ja nyt on helppo tehdä lupaus, että nähdään tämän ystävän kanssa useammin kun tsundokujonossa olisi miltein tungokseen asti kirjoja luettavaksi myös Atwoodilta. Voisinpa melkein etsiä käsiini Ryövärimorsiamenkin ja katsoa, että miten meillä nykyään synkkaa.

Naistenviikon kirjailija 2: Jane Austen

Jane Austen saapui elämääni 90-luvulla kun Järki ja tunteet tuli elokuviin sekä Ylpeys ja ennakkoluulo televisioon. Olin otollista maastoa historiallisille draamoille, jotka tosin näin tarkemmin ajatellen kirjoina ovat kylläkin aikalaiskuvauksia, jotka vain ovat onnistuneet säilymään nykypäivään tuoreina ja viihdyttävinä.


Jos BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo ei vielä tehnyt Mr Darcysta unelmien poikamiesta niin Bridget Jones viimeistään viimeisteli asian. Austenin tarinoista minulle omin oli juurikin Ylpeys ja ennakkoluulo ja olen kerännyt melkoisen kattauksen tarinaa hyödyntäneitö kirjoja ja elokuvia myös omaan hyllyyni vaikkakin osa niistä on melkoista hampaidenkiristelyä laadullisesti. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tutustumaan Ylpeyteen, ennakkoluuloon ja zombiehin, joka on hyvinkin viihdyttävästi kirjoitettu tarina.

Aikaansa nähden Austen oli poikkeuksellisen koulutettu ja tarinoissa esiintyy paljon huumoria, joka kantaa tähän päivään asti. Toki kirjoja lukiessa auttaa, jos on edes jotenkin kartalla 1700-luvun lopun englantilaisesta yhteiskunnasta, mutta kirjat myös opettavat paljon siitä miten heikko yläluokkaisen naisenkin asema oli jos hänellä ei ole miestä suojanaan. Austen itse eli naimattomana ja kuoli verrattain nuorena. Kaksi viimeistä romaania, Persuasion ja Northanger Abbey, julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen ja ovat ilmeisestikin Austenin veljen nimeämiä. Austenin perhe toimi muutenkin tarinoiden beetalukijoina tai oikeistaan -kuulijoina. 1811 julkaistu Järki ja tunteet -kirjan sisasrusparin tarina oli luettu ääneen nimellä Elinor and Marianne jo 1790-luvun puolivälissä. Samoin Ylpeys ja ennakkoluulo kuultiin nimellä First Impressions saman vuosikymmenen loppupuolella. Tarinat olivat siis jo olemassa hyvinkin 15 vuotta ennen julkaisuaan. Näin tietokoneen ääressä istuvan nykykirjoittajan on muuten vaikea kuvitella miten haastavaa kirjoittaminen on ollut, Austenkin ilmeisesti on muokannut ensilukujen ja julkaisujen välissä kirjojen muotoa ja kertojanäkökulmaa uusiksi eli on joutunut tekemään melkoisen urakan tekstin muokkaamisessa. Voisi olla, että itsellä olisi romaanit jäänyt tuossa kohtaa kirjoittamatta (eh, tosin niin ne näyttää jäävän nytkin).

Jos jaat kanssani innostuksen Ylpeyteen ja ennakkoluuloon kannattaa tsekata P.D Jamesin Death Comes yo Pemberley-romaaniin perustuva sarja Yleltä. Kirja oli parhaimmillaan keskinkertainan, mutta minisarja on saanut hyvän castauksen.

Naistenviikon kirjailija 1: Marian Keyes

Viime kesänä jumituin lukemisissa kirjaan joka ei vain edennyt ja tökkivä lukufiilis seurasi mukana pitkälle syksyyn. Tämän vuoden puolella kirjat ovat maistuneet ihan eri tavalla ja varsinkin kesäloma on mennyt kiinni kirjoissa. Eilen huomaisin alkaneen naisten viikon kunniaksi, että lukupinooni oli tarttunut poikkeuksellisen paljon naisten kirjoittamia kirjoja, joten tartutaan viikon ensimmäiseen naiskirjailijaan Marian Keysiin.
Marian Keyes on kirjailija joka kirjojensa kansitaiteen ja alkupään tuotantonsa vuoksi löytyy yleensä kirjaston romantiikkahyllystä. Jonkun sortin chick litistä kirjoitta on kyse ja romantiikkaakin useammisra löytyy, mutta romantiikan vieressä kulkee usein paljon julmempia tarinoita. Siinä missä kohtalaisen nopeasti alkupään kirjoihinkin tuli mukaan jättäviä puolisoita tai päihdeongelmia on tuoreempi tuotato hypännyt pääedellä mielen syvään päähän. Näennäisesti kevyiden tarinoiden alta kuoriutuu esiin itsetuhoisuutta, masennusta sekä pirullisen tarkkoja kuvauksia siitä miten nurinkurisesti ihmisen mieli voi toimia. Ei siis ihan perinteisempiä mahdollisia tarinoita romanttisiin kansiin pakattuna.

Marian Keyesin kohdalla uskaltaa myös sanoa, että nainen tietää mistä puhuu. Kirjailijanura sai alkunsa alkoholismista ja viime vuosikymmenen taitteessa Keyesillä oli pidempi julkaisutauko kirjoissa vaikean masennuksen vuoksi. Osin varmasti tuossa on syy miksi Keyesin kirjoista niin pidän. Niissä nauretaan vaikka samaan aikaan taustalla tapahtuu kamalia. Kamaluutta ei kuitenkaan kumiteta taka-alalle vaan tarinat keskittyvät resilienssiin. Siihen, että elämä kannattaa vaikka välillä siihen uskominen on vaikeaa. Pidän myös rohkeana sitä, että kirjailija niin avoimesti puhuu ongelmistaan. Perinteisessä keskustelussa päihde- ja mielenterveysongelmat tungetaan todella ahtaaseen muottiin ja olisi terveempää lisätä ihmisten käsitystä siitä mistä asiassa on kyse.

Normaalisti hotkin Keyesin kirjan heti käsiin sen saatuani, mutta yksi kirja oli jäänyt pidemmäksi aikaa jumittamaan tsundokuuni. The Mystery of Mercy Close ei vain iskenyt. Kirja on osa Keyesin Walshin perheestä kertovaa kirjasarjaa, jossa kaikki osat toimivat irrallisinakin koska keskushahmo on aina eri, mutta joista tämä viimeinen kärsi liikaa siitä, että olin aikaisempien neljän siskon kuvausten pohjalta oppinut lähinnä inhoamaan lapsellista ja impulsiivista Heleniä. Pakko sanoa, etten tämänkään kirjan myötä Helenistä oppinut pitämää , mutta pidin siitä miten hahmo kasvoi kiukuttelijasta rikkinäiseksi ja epäsympaattiseksi, mutta ymmärrettäväksi hahmoksi. Walshin perheen kuopuksen jatkoksi nappasin mökkikirjastosta suomennetun version Tarinan toinen puoli -kirjasta, jonka olin lukenut aikaisemmin kymmenisen vuotta sitten. Suurimman osan Keyesin kirjoista olen lukenut alkuperäiskielisenä ja tätä lukiessa tuli fiilis, että niin kannattaa tehdä jatkossakin. Toki suomennoskin on jo ns. vanha, mutta osa sanavalinnoista vain tökki ja pilasi kirjan fiiliksen (Vinkki: hintti ei nyt vaan ole mitenkään päin korrekti ilmaisu).

Keyes on kuitenkin kirjalija jota suosittelen lämpimästi kokeiltavaksi, jos koet ettei chick lit iske yleensä, mutta haluaisit antaa genrelle mahdollisuuden. Toki näistä romantikkaa löytyy, mutta niin löytyy myös komediallisuutta ja sitten niitä synkkiä sävyjä. Kirjoja voisi kuvailla elämänmakuisiksi, jos se ei olisi sana joka saisi oksentamaan pieniä määriä takaisin suuhun. Plussaa kirjoille myös siitä, että ne kuvaavat ihanasti irlantilaisten tapoja toimia. Itse olen tuntenut aina jotain lukkarinrakkautta tuota vihreää saarta kohtaan, joten kirjojen lukeminen on siitäkin syystä mukavaa. Pääsee matkalle vaikka oikeasti ensimmäinen tuli luettua lähinnä mökin tuvan puusohvalla pötköttäen.

Krokettia lyömään

Tule pelaamaan meidän kanssa krokettia

lyömään puisella mailalla

erivärisiä puisia palloja läpi porteista

tule pelaamaan me pitäisimme sinusta

tule pelaamaan me pitäisimme sinusta

pitäisimme sinusta.

Saattoi tosin käydä niin, että pelin kesken liimattiin ja teipattiin yksi peliväline kuntoon sekä haettiin siimaleikkuri pelialustan siistimiseksi. Pelatessa paikalla myös oli melkein yhtä monta asiantuntijaa mitä pelaajaakin, joten pohdittiin,  että seuraava hankinta voisi olla toinen setti ja pallojen tuunaus niin, että kaikki pääsisivät pelaamaan. Nuorin pelaaja tosin luovutti molemmilla kierroksissa parin lyönnin jälkeen ja vaihtoi trampoliinille.

Huomenna, jos säätiedotteeseen on luottamista, pihapelit vaihtuu sisäpeleihin. Kaivelimme pojan kanssa jo lautapeleistä ne millä voimme aloittaa kun muu jengi vielä nukkuu ja sekä Uno että Skip-Bo -kortit ovat asemissa odottamassa pelaajiaan. Minulla myös polttelisi lukemista odottava kirja tuossa sivupöydällä. Maailmassa ei meinaan montaa rentouttavampaa asiaa ole kuin sadepäivinä kirjojen lukeminen vintillä niin että sade ropisee peltikattoon. Ropinassa tosin on riskinä, että huomaamattaan tulee ottaneeksi aika monet päiväunet.

Mörönsyötti

Maailmassa ei ole viisivuotiaalle montaakaan pelottavampaa asiaa kuin mökin vintti.

Mökkimme ei varsinaisesti ole mökki. Talo on vanha hirsitalo, joka on 70-luvulla siirretty nykyiselle paikalleen ja isovanhempani muuttivat taloon jäätyään eläkkeelle maanviljelystä. Kaksi eläkeläistä ei juurikaan tilaa tarvinnut joten talon vintti jätettiin rakentamatta ja veljeni rakensi kymmenisen vuotta tilaan lattian ja siitä asti vintti on toiminut suvun suurena yhteisenä siskonpetinä.

Tila on kuitenkin edelleen keskeneräinen ja onhan se aikuisellekin aika pelottava paikka. Itsekään en siellä kovin mielelläni yksin nuku (paitsi kun olin huonounisen lapsen kanssa valvonut 10 kuukautta ja pääsin nukkumaan yksin vintille. Nukuin 12 tuntia välittämätä nastasta joka oli pystyssä sängyssä). Siksi lapsen mennessä nukkumaan tarvitaankin paikalle mörönsyötti.


Siellä puolihämärässä pitää valita huolella mitä aikoo lukea. Tai katsoa. Hyllystä löytyisi miehen yhdeksänkymmentäluvulla nauhottamat X-Filesit ja sängyn päädystä VHS-soitin. Niiden jälkeen tosin mörönsyötti voisi tarvita oman mörönsyötin.

Ensi kesän suurena tavoitteena olisikin tarttua noihin vintin mörköisiin nurkkiin, jotta pääsisimme nauttimaan kunnolla tuosta noin 60 neliön ”loftistamme”. Tämä isovanhempien eläkemökki kun tätä nykyä on majasija parhaimmillaan yhdeksälle hengelle niin olisi kivaa että tila myös olisi kunnolla käytössä.

Törmäyskurssilla

Mansikkasadon hupenemisesta kertovat otsikot kannustivat perhettämme tekemään pikaisen käännöksen kotiin, jotta ensi talvenakin saadaan marjoja syödä.  Lapsi yritti tingata samassa setissä keikkaa myös uimahalliin, mutta koska kaikki lähihallit olivat sunnuntaina kiinni päädyimme elokuviin katsomaan uusinta Ice Age -leffaa lasten päivän ennakkoon.

Elokuva kesti tunnin ja 35 minuuttia. Tiedän tämän koska noin tunnin kohdalla oli pakko käsilaukun uumenissa googlata tieto siitä kuinka kauan tätä vielä kestää. En sano, että leffa olisi ollut huono, mutta ei se hyväkään ollut. Elokuvaa katsoessa tuli fiilis, että muutkin tuotantoyhtiöt voisivat hypätä Pixarin kelkkaan ja lopettaa jatko-osien tehtailun. Kun ideat on ammennettu loppuun niin jäljelle jää vaan kourallinen pissalle, kakalle ja pierulle perustuvia vitsejä ja ilmeisesti tämän hetken animaatioiden ykköslopetus eli jotain discohumppaa laulava naissivuosahahmo, johon alkuperäiskieliseksi castataan joku laulutaitoinen.

Lapsi elokuvasta kuitenkin tuntui pitävän, koska viereinen penkki hytkyi useampaan otteeseen leffan aikana. Tosin jos elokuvan huumori perustuu pissalle, kakalle ja pierulle niin yleensä silloin liikutaan viisi-kuusivuotiaiden suhteen aika turvallisilla vesillä. Elokuvan tarinan kantava voima oli kasvu ja irti päästäminen, mutta kun viimeaikoina katsojia on hemmoteltu todella hyvillä tarinoilla jäi mammuttityttö Kirsikan aikuistuminen aika latteaksi kokemukseksi. Varsinkin kun reitti pois vanhempien nurkista kulki erittäin heteronormatiivisesti avioliiton kautta. Muutenkaan tarina ei oikein lähtenyt lentoon. Meteoriitti uhkaa maapalloa ja jotain pitäisi tehdä, mutta juoni on jo niin absurdi että vähemmästäkin lähtee silmät pyörimään päässä.

Jos olet pitänyt todella paljon aikaisemmista osista niin luultavasti pidät tästäkin edes jollain tasolla. Minulle Ice Aget eivät ole koskaan ollut mikään oma juttu. Ne on jenkkiyleisölle kirjoitettuja aivot narikkaan leffoja joissa kyllä saa nauraa, mutta joista jälkikäteen on vaikea muistaa mitä missäkin leffassa tapahtui. Aivottomalla viihteelläkin kuitenkin on aikansa ja paikkansa, joten sellaiseksi tämä pätkä kyllä sopii erinomaisesti.