Naiset ja urheilu

Tässä parin päivän lööppejä seurattuani olen tullut tulokseen, että nyrkkeilevän naisen kohdalla urheilutoimitus on vain mennyt tilttiin ja päätynyt kirjoittamaan otsikoin joiden teemassa kerrataan suuren ajattelijan, M.A. Nummisen, tyyliä potkivasta ja purevasta Joulupukista, koska oikeasti muuten en keksi miten kenenkään mieleen tulee kirjoittaa otsikkoa jossa kerrotaan Äiti Putkosen lyövän naisia Riossa.

Käynnissä olevien Rion kisojen kohdalla ollaan surullisen hyvin päästy huomaamaan, että elämme edelleen maailmassa jos on urheilijoita ja naisurheilijoita. Urheilijat saavat rahat ja naiset sitten sen mitä jäljelle jää. Sitten ollaankin vähän hämmentyneitä kun mitalitilin avaa nainen, jolle tukea on maksettu viimeisen vuoden aikan 10000 euroa ja jonka valmentaja, joka myös sattuu olemaan nainen, ottaa treenileirejä varten palkatonta vapaata. Isot rahat urheilussa edelleen pyörii miehillä. Esim. Girolla miesten kisan voittaja kuorii ihan kivat tulokset siinä missä naisten kisan voittajan rahapalkkiot on lähinnä rinnastettavissa raaputusarpavoittoon. Niin ja kun nyt pyöräilystä lähdettiin puhumaan niin voidaan samalla muistuttaa siitä, että Ranskan ympäriajossahan naiset eivät kisaa. Tai että olympialaisissa naiset siirrettiin ampumaan omassa sarjassaan kun sattui käymään niin ikävästi että nainen ampui paremmin kuin yksikään mies.

Urheilumaailmassa on varmasti paljon muitakin häiritseviä rakenteita, mutta tällaiselle penkkiurheilijalle esiin tulee kipeimmin juurikin se miten vähän naisten urheilua rahoitetaan. Siinä missä miehet ovat ammattiurheilijoita treenaavat naiset kaiken muun ohessa ja sitten päästäänkin siihen, että toimittajien on helppo repiä otsikoita kaikesta aivan muusta kuin naisten urheilusuorituksesta. Kerrotaan, että ihminen on äiti, kerrotaan että isä itki. Kaivetaan esiin vaikka mummo kertomaan kokemuksia ja muistetaan kertoa että mummon serkku on pärjännyt joskus vuosikymmeniä sitten jossain lajissa. Naisen tekemä kova työ mielelläön annetaan miespuolisen valmentajan ansioksi ja jos ei muute niin sitten otsikoidaan ainakin siitä, että miten söpöä on kun naismitalisteja kositaan olympialaisiassa.

En sano, että äitiys pitää kumittaa pois. Onhan se iso osa ihmisen identiteettiä. On myös tervettä että mediassa esiintyy esimerkiksi kuvia huippu-urheilijoista vaikkapa imettämästä. Äitiys ei ole este urheilu-uralle, mutta ei se nyt hyvä luoja voi olla ensimmäinen asia joka huippu-urheilijasta nostetaan esiin. Tai jos nostetaan niin sitten haluaisin tasapuolisuuden nimissä myös lööppiotsikoita siitä miten pienen vauvan isä viskoo keihästä (vaikka minua kyllä valitstettiin jo että tämä on täysin eri asia). Menestyvän naisen latistamassa äidiksi jättää kertomatta kuitenkin monia tarinoita eikä poikkea mitenkään siitä, että menestynyt nainen usein esitellään jonkun tyttärenä, vaimona tai siskona riippumatta siitä miten ansioitunut hän on. Ilmeisesti ajatus naisesta, jota ei jo heti otsikossa maadoteta jonnekin nyrkin ja hellan kotimaastoon kuulostaa pelottavalta monelle.

Omaa karua kieltään kertoo myös se, että nykyiseen uutisointiin ja tilanteeseen tyytymättömät ihmiset on taas tänään ohitettu nettikitisijöinä ja valittajina. Asia joka tuokin vain vahvistaa käsitystä siitä, että näistä asioista pitää voida puhua, koska selvästikään urheilutoimituksessa ei tiedosteta missä pieleen mennään.

35

Täytän tänään 35 vuotta. Aika hyvän kuuloinen vuosiluku vaikka itse sanonkin. Sellainen määrä vuosia joihin jo mahtuu aika paljon elämää. No ja itseasiassa maailman muutosta. Kuten ilmeisesti pikkusiskonsa vanhenemisesta ikäkriisiä poteva veljeni totesi, että silloin kun synnyin niin Kekkonen oli edelleen presidenttinä. Ihan nyt kuitenkaan Kekkosen valtakauteen tässä ei tarvits palata, mutta katsotaan nyt taaksepäin vaikka vuoden verran.


Tajusin tässä omaa ikääntymistäni pohtiessani, että kuluneen vuoden aikana olen tehnyt elämästäni oikeastaan sen näköistä kuin mitä elämäni haluan olevan. Löysin opiskelun ilon ja paiskoin kasaan erityisammattitutkinnon ja liudan kursseja. Olen nauttinut valtavasti äitiydestä, lapseni on huipputyyppi jonka kanssa oleminen on valtavan hauskaa. Ja hauskaa on myös miehen kanssa. Olemme kuluneen vuoden aikana nauraneet enemmän kuin aikoihin. Meidän pienellä perheellä on oikeastaan todella kivaa. Että suurta ajattelijaa, Sinkkuelämään Charlottea, mukaillen: olen onnellinen joka päivä. En ehkä koko päivää aina, mutta joka päivä. 

Tänään istuin kahvilan kabinetissa ympärilläni naisia jotka itseasiassa viime vuosi myös toi ympärilleni ja yksi näistä naisista pohti, että olisi ehkä enemmänkin syytä soveltaa elämään Kon Maria. Jos joku asia ei tuota sinulle iloa tai ole tarpeellinen, niin heivaa se. Kuulostaa ehkä vähän julmalta, mutta lisäsi hyvinvointia. Pitkään velvollisuussyistä esim. toimin taloyhtiön hallituksessa ja otin kuraa vastaa, nyt ilmoitin ettei tuo onnistu enää. Ja osittain tämä myös tarkoittaa, että tietyt ihmiset on kumitettu elämässäni aika pieneen rooliin, koska huomasin, että kohtaamisista ei tuntutunut tulevan kuin pahaa mieltä. Kaikkea ikävää ei elämästä voi poistaa, mutta aika monessa asiassa on itse voinut päättää kuinka suuren painoarvon näille ihmisille antaa. Muutos on myös vapauttanut enemmän aikaa sille mistä tykkään. Perheelle, ystäville, opiskelulle, uusille kirjoille ja muille asioille jotka antavat enemmän kuin ottavat.

Edellinen vuosi nosti riman alkavalle vuodelle korkealle, mutta edellytykset toisella onnistuneelle vuodelle on käsissäni. Nuo minun omat hyvät tyypit ovat edelleen mainioita ja ainakin tähän asti äitiys on laji joka vain paranee vuosi vuodelta. Opiskeluinto ei ainakaan ole laantumassa ja työrintamallakin asiat tuntuvat kehittyvän kivaan suuntaan. Ja niin ystävienkin kanssa tehdään varmasti tänävuonna vielä isoja asioita ja pidetään hauskaa. Ja ehkä jopa vuoden päästä voin muistella, että tämä on vihdoin se vuosi kun saimma lattialistat paikoilleen asunnossamme.

Seitsemän ekaa duunia sekä miten ihmeessä niiden pohjalta on päädytty tähän missä nyt olen

Ihmiseksi, joka työllistää itsensä uravalmentajana olen, olen harvinaisen surullinen esimerkki siitä miten suutarin lapsella ei ole kenkiä. Aamulla yritin kavereilleni listata seitsemää ensimmäistä työkokemustani ja lopulta jouduin korjaamaan listaa kahdesti kun en nyt ihan pysynyt kärryillä työpaikoissani. Sinäänsä säälittävää, koska loppujen lopuksi minulla niitä työpaikkoja ei ihan liikaa ole ollut. Seitsemään ekaan kun mahtuu niin ekat teini-ikäisenä tehdyt työt kuin jo ensimmäiset opiskeluaikaiset silloisen oman alan hommatkin.

  1. Postin kausiapulainen: Eli suomeksi joulukorttien lajittelija. Ja koska kultaisella ysärillä lähetettiin myös ystävänpäivä- ja pääsiäiskortteja pääsin nauttimaan myös silloin tienaamaan roposiani, jotka sain kantaa sittemmin erinäisten turkulaisten elokuvateattereiden lippukassoille.
  2. Siivooja: Elämäni ensimmäinen kesätyö. Vihasin jokaista työvuoroani. Joku viisaampi olisi ehkä todennut jo hyvissä ajoin, etten varsinaisesti ole vahvuusalueellani tässä puuhassa, mutta tulipahan kokeiltua
  3. Kouluavustaja: Lukion jälkeinen välivuosi. Aivan mahtavia mukuloita ja kiva työyhteisö. Sai jopa harkitsemaan opettajan uraa, mutta kun ovet OKL:ään ei auennut ekalla yrittämällä lukitsin parikymppisen viisaudella biotekniikan opinnot
  4. Teemapuistotyöntekijä: Eli enimmäkseen Vilijonkka, toisinaan Muumipoliisi ja muutaman onnettoman kerran Muumi. Siivoojakeikan ohella ainoa työtehtäväni jota en ole saanut suhteilla. Päivät olivat pitkiä, mutta työyhteisö mahtava. Asiakkaatkin olivat mukavia, jos ei lasketa sitä yhtä japanilaista turistia, joka tarjosi minulle työpaikkaa hänen henkilökohtaisena Vilijonkkanaan. Pääsyin edelleen valitsemaan biotekniikan opinnot Japaniin muuton asemasta.
  5. Sijaisopettaja: Ala-asteen opettajan sijaisuuksia samassa koulussa jossa olin ollut jo aikaisemmin. Tässä tienasi käsittämättömän hyvin ja kun lapset olivat tuttuja niin mikä siinä oli töitä tehdessä. Tosin noiden keikkojen jälkeen myös vahvistui päätös siitä etten ikinä hakenut OKL:ään uudelleen.
  6. Tutkimusavustaja: Ensimmäisen opiskelukesän jälkeen ekat alan hommat. Opiskelin aikana jolloin piti haalia kasaan 12 kuukautta alakohtaista harjoittelua joka käytännössä meillä tarkoitti sitä, että kaikki kesät piti painaa alan töissä. Minun tapauksessani tämä tarkoitti työskentelyä eräässä projektissa joka keskittyi humaanigenomiin. Enimmäkseen vietin kesän taistellen valtaisan pipetointirobotin kanssa. Tämän kesän jäljiltä opin myös kaatamaan käsivaralla snapseja, koska yhteen työvaiheeseen liittyi oleellisesti 40 ml nesteen kaataminen ja sen kun toistaa kesän aikana muutamaan sataan kertaan niin siinä kummasti syntyi rutiini.
  7. Tutkimusavustaja: Uusi kesä ja uudet kuviot. Tällä kertaa vaihdettiin genomihommat rukiiseen. Hämmentävä monikulttuurinen työtiimi, jonka ainoilla vakituisilla työntekijöillä ei ollut yhtään yhteistä kieltä.

Työ numero seitsemän ja nykyisen työn välissä on vielä kolme työnantajaa sekä seitsemän työtehtävää. Käytännössä jos miettii mistä työkokemuksellisesti minulle nykyisestä työstä on eniten ollut apua niin varmaankin noista koulussa tehdyistä hommista. Huomaa myös, että siitä kun olen viimeeksi ollut bioteknisessä labrassa töissä on jo 12 vuotta, koska jouduin todella paljon hakemaan sitä mitä edes olen tehnyt työkseni silloin. Välissä työskentelin diagnostiikkateollisuudessa ja viimeset 9,5 vuotta olen ollut töissä nykyisellä työnantajallani ja nyt työskentelen kolmannessa työtehtävässäni tässä organisaatiossa.

Nykyisellä työlläni ei käytännössä mitään tekemistä suorittamani korkeakoulututkinnon kanssa. Sekä ala että opintosuunta vetää ohi kovaa ja korkealta. En silti kadu, että parikymppisenä valitsin biotekniikan sen pohjalta että se oli asia joka minua oli kiinnostanut jo teininä. Ehkä paremmalla opinnonohjauksella olisin löytänyt jo suoraan ns. oman paikkani, mutta tosiaalta kanssani vastaavissa tehtävissä työskentelevillä ihmisillä on niin kirjavat taustat ettei mitään patenttiratkaisua olisi ollut olemassa. Suomessahan kun ei mikään taho tarjoaa suoraa tutkintoonjohtavaa koulutusta joka pätevöittäisi nykyisen kaltaisiin tehtäviin vaan osaaminen hankitaan pieninä paloina maailmalta meneltelmä koulutuksina, täydennyskoulutuksina sekä töiden ohessa uusia tutkintoja tai pätevyyksiä paiskien. Monilla kollegoillani on taustalla psykologian tai kasvatustieteiden opintoja, yllättävän monella kaupallisen puolen koulutusta ja sitten olen minä outo lintu insinöörin papereillani. Ilman niitä insinöörin papereita en kuitenkaan tässä nykyisessä työpaikassani olisi ja nykyistä työnantajaani saan monella tapaa kiittää siitä, että olen päässyt kasvamaan valmentajana ammattilaiseksi. Niin ja jäi niistä insinööriopinnoista myös yksi aviomies matkaan, joten sekin varmaan lasketaan plussaksi.

Tiedänkö minä vieläkään mitä minusta isona tulee? En mitenkään varmasti. Pidän nykyisestä työstäni valtavasti ja saamani palautteen pohjalta tiedän olevani hyvä ja pidetty oman asiakasryhmäni keskuudessa. Alkavilla opinnoilla toivottavasti vielä saan uusia näkökulmia omaan tekemiseeni ja itseasiassa sen jälkeen jonossa olisi vielä pari muutakin asiaa joihin haluaisin perehtyä heti kun vaan aikaa on. Tässä ja nyt minulla ei ainakaan ole mihinkään kiire. Valmentajana ja kouluttajana saan tehdä mielekästä työtä, saan oppia uusia asioita ja tuntu, että tämä matkahan on vasta alussa. Toisaalta kun tuossa pari viikkoa sitten erehdyin katsomaan työeläkeotetta niin on ehkä ihan  hyvä, että näillä fiiliksillä mennään työelämässä. Tällä hetkellä nimittäin sitä työuraa pitäisi olla edessä vielä oikeastaan saman verran, mitä elettyä elämää on takana, ja jos tässä nyt 35 vuotta pitää töitä paiskoa niin olisi varmaan kiva, että siitä työnteosta vois sanoa nauttivan.

Kasvatuskriitikko

Tyypillinen nettifoorumien valitusaihe on anopit, joille ei koskaan kelpaa mikään mitä miniät tekevät lastenlasten kanssa. Oma anoppini on kasvatuskritisoinnin sijaan keskittynyt pitämään miniänsä ja pojanpoikansa pakastepuolukoissa joten pitkään kuvittelin, etten joudu lainkaan kärsimään tällaista kritisointia. Vieläkin anoppi jättää minut rauhaan, mutta sen sijaan kissastamme on kuoriutunut pahimman luokan kriitikko.


Tällä ilmeellä tervehdittiin omistajia kun ne saapuivat takaisin mökille unohdettuaan lapsensa sinne viisi yötä aikaisemmin. Kissa ei ihan arvostanut.

Kissa ei myöskään arvostanut sitä että mies kehtais lauantaina tulla mökin vintiltä alas lapsen nukahdettua. Kissa ei saanut edes nukkua alkuiltauniaan sohvan nurkassa vaan joutui könyämään portaa ylös ja vahtikaan lapsen unta. Pari tuntia myöhemmin vinttiin kiivenneitä vanhempia tervehdittiin edelliseltä päivältä tutulla mulkaisulla.

Seuraava mulkaisu saatiin sunnuntaina. Kissa oli ilmeisesti unohtanut että kotona lapsi nukkuu omassa huoneessaan ja nukkunaanmenoajan tullessa nähtiin taas mielenosoituksellisesti lapsenvahtihommiin vääntäytyvä kissa.

Kissalla siis on kohtalaisen tiukat standardit sen suhteen mitä kaikkea kuusivuotias saisi tehdä ilman vanhempiaan. Ehkä emme kerro kissalle, että hänen ollessaan lomailemassa oli lapsi opetellut leikkimään yksin taloyhtiömme pihalle, käyttämään kinkkistä kotioven takalukkoa ja jäämään yksin kotiin kun vanhennat kipaiset kadun yli ruokakauppaan. Epäilen, että kissasta jälkeläinen olisi kypsä tähän suunnilleen kymmen vuoden päästä. Tai ainakin näin voisi päätellä siitä, että samainen kissa oli myös käynyt herättämässä kälyä kun tämän teini-ikäinen oli kehdannut jäädä nukkumaan mökin alakertaan.

Että ei ole helppoa olla kissa…

Nuku kuin…

Minulla on paha tapa selata kännykkää iltaisin vielä sängyssä. Kaikki unihygieniasta jotain ymmärtävät listaavat älylaitteet ensimmäisiksi sängystä ulosheitettäviksi asioiksi, mutta silti kerta toisensa jälkeen löydän itseni selaamasta somekanavia tai naputtelemassa vielä yhden viestin kaveriporukalle. Eilen tällaisen surfailun lomassa törmäsin juttuun jossa kerrottiin otsikon perusteella vinkkejä joilla nukut kuin vauva. Sen verran siinä kohtaa kuitenkin säteili, etten klikannut enää linkkiä auki vaan päädyimme miehen kanssa pohtimaan miksi kukaan haluaisi nukkua kuin vauva? Kun me nyt lähinnä keksimme syitä miksi kukaan ei haluaisi nukkua kuin vauva.

 

599553_10151047121468469_187171097_n

Kuva kesältä 2012 summaa aika hyvin  tunnelinäköiset fiilikset siitä kun oli kokeillut vauvantahtista nukkumista riittävän pitkään.

Ensinnäkin. En tosiaankaan halua nukkua 45 minuutin unisykleissä. Kokeilin sitä reilun vuoden. Se ei varsinaisesti parantanut persoonani miellyttävyyttä ja epäilin että olin synnytyksessä menettänyt vahingossa aivot istukan asemasta.

Toiseksi. Kuinka ankeaa olisi herätellä itseään kun säpsähtää moron heijasteen voimasta ja joutuisi pyytämään puolisoaan kapaloimaan itsensä. Entä jos pariskunnasta kumpikin on säpsähtelijöitä, vedetäänkö silloin pitkää tikkua siitä kumpi joutuu säpsähtelemään.

Kolmanneksi. Ilmavaivat. Jokainen joka on syönyt jotain sopimatonta tietää, ettei ole kovin kivaa nukkua kun mahassa vääntää. Entä sitten kun suolistosi olisi vasta kehittymässä? Ja jos ei ole ilmavaivoja niin sitten voi miettiä miten kivalta tuntuisi jos koko ajan närästäisi.

Neljänneksi. Yökastelu. Vaikka miten olisi ultra-dryta niin vaippaan lorottelu ei vain kuulosta kovin ihosensitiiviseltä yöpuuhalta.

Oikeastaan ainoa syy nukkua kuin vauva olisi se, että ne on lopulta nukkuessaan aika söpöjä, mutta niin ne kyllä on hereillä ollessaankin, joten senkin suhteen peli taitaa olla menetetty jo aikakausia sitten.

Että itseasiassa, jos pitäisi joku nukkua kuin -sanonta keksiä niin loppujen lopuksi taitaisin haluta nukkua kuin teini-ikäinen. Nehän ovat erinomaisia nukkujia. Nukkuvat oikeastaan ihan missä tahansa ja miten tahansa ja toisaalta myös kestävät kummasti väsymystä jos vain pääsevät säännöllisesti tasaamaan rytmejä.

Syksy kulman takana

Elokuu on hyvin usein vielä mainio kesäkuukausi, mutta yleensä viimeistään puolessa välissä kuukautta alkaa ajatukset kääntyä kohti syksyä. Kesän loppumisen tunnelmaa on usein vielä viimeistellyt se, että elokuussa yleensä kokoonnumme kauden viimeisen kerran mökille koko lapsuudenperheeni voimin. Takavuosina juhlittiin yleensä minun synttäreitäni, mutta kun satuin synnyttämään kahdeksan päivää ennen omaa merkkipäivääni lapsen olen nyt joutunut väistämään ja päästämään lapsen juhlimaan (no okei, viime vuonna kyönisti järjestin juhlat omana syntymäpäivänäni). Tänään oli vuorossa taas juhlat ja niiden jälkeen pakattiin lomalta ylijääneet riisit, soijarouheet ja tomaattimurskat kassiin, kaivettiin oppositiossa oleva kissa saunan perimmästä nurkasta kuljetusboksiin ja vyötettiin kiukkuinen lapsi turvaistuimeen. Mökille mennään vielä, mutta vain yhden yön reissuille ja seuraavan kerran perusvarastot täytetään ensikevään äitienpäivän maissa.

Tähän syksyyn liittyy pitkästä aikaa meidän perheessämme myös perinteistä syksynodotusta koulun merkeissä. Lapsi aloittaa eskarin ja vähän pikaistuksissa tehdyn päätöksen pohjalta täytetty yhteishakulomake ja kepillä jäätä kokeilemaan meiningillä tehty pääsykoe tuotti nimittäin yllättävän tuloksen ja loppukuusta meidän perheestämme löytyy melkein kymmenen vuoden tauon jälkeen korkeakouluopiskelija. Luvassa taitaa olla vielä entistä enemmän sumpilimista ja säätöä, koska eskarivuosi pudottaa tästä meidän perheen hurlumheiarjesta sen option että tarvittaessa lapsi lähtee miehen työmatkoille mukaan ja ottaa samalla mummiaikaa. Mutta eiköhän sitä tästäkin selvitä vaikka joudummekin ostamaan seinäkalenterin saadaksemme aikataulut selville. Tähän asti kun tätä meidän rulettia on pyöritetty lähinnä Outlook-kalenterikutsujen voimin.


Syksyrytmiin siirtyminen tietää myös kivojen rutiinien paluuta. Ehdimme hoitaa viidakoksi rehahtanutta viljelylaatikkoa, käydä iltalenkeillä juoksuttamassa Pokemon Go:n munia, kokata makaroonilaatikoita. Muutaman viikon päästä lähtee pyörimään harrastukset ja luultavasti ennen kuin huomaammekaan on ensilumi jo satamassa maahan.

Syksyyn kuuluu myös muutakin kuin pelkkää työtä ja aikataulusäätöjä. Lokuussa kutsuu New York, kaveriporukkaan syntyy uusia vauvoja (ilmeisesti kaikki tämän vauvakatovuoden vauvat ovat päättäneet syntyä tuttavilleni) ja kodin varalle on pieniä ehostussuunnitelmia mielessä. Kesäloman aikana purettu tsundokujono on kasvanut toisesta päästä samaa tahtia ja syksyntyömatkat taitavat mennä pitkälti nenä kiinni kirjassa. Että itseasiassa, syksy, tervetuloa! Olet meillä odotettu vieras!

Nerve

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin menin lupautumaan Tubeconiin vapaaehtoiseksi ja pääsin sitä kautta eilen katsomaan ennakkonäytöksessä viikon päästä ensi-iltaan tulevan Nerven.

Kohta 35-vuotiaana ylempänä toimihenkilönä en ehkä niinkään ollut leffan kohdeyleisöä ja laitoin teatterin aulasta jo miehelle viestin, jossa epäilin nostavani paikan keski-ikää vähintään viidellä vuodella yksinäni, muta koska teema kiinnosti niin leffaan mentiin (ja hei ja minähän en muutenkaan sano ei ilmaisille leffoille).

Nerve periaatteessa ammentaa samasta lähteestä mistä dystopiaelokuvatkin. Liutateinejä irrotetaan meille tutusta yhteiskunnasta ja jätetään selviytymään. Tällä kertaa miljöö vain oli dystopisen maailman asemasta New York. Itseasiassa jo pelkästään New Yorkin vuoksi leffa kannatti katsoa ja ehdin jo kehittää hillittömän matkakuumeen lokakuiselle matkalleni.

Mistä Nervessä sitten on kyse? Nerve on mobiilipeli, joka urkkii tietosi eri sosiaalisen median kanavista ja jossa katsojat voivat äänestää mitä pelaajan pitää tehdä. Eli vähän kuin virtuaalista pullonpyöritystä, jossa on jätetty totuus pois tehtävävalikoimasta. Elokuvan päähenkilö Vee (Emma Roberts) päätyy pelaamaan peliä vähän vahingossa näytäessään parhaalle ystävälleen ettei ole tylsä. Katsojat parittavat Veen nopeasti Ianin pariksi ja kuten videosta näkee niin haasteet kovenee.

Käytännössä jos olet nähnyt trailerin tiedät mitä elokuvassa tapahtuu. Elokuvan käsikirjoitkseen ei saatu sisällytettyä yhtään varsinaisesti yllättävää käännettä. Sen sijaan korkeanpaikankammoiselle ihmiselle siinä oli kyllä yllinkyllin jännityselementtejä. Kannattaako elokuva sitten katsoa jos juoni ei ole kovin hääppöinen? Vaikea sanoa. Elokuva oli viihdyttävä. En vilkuillut kelloa tai haaveillut kotiinpääsystä. Tarina rullasi eteenpäin vauhdilla ja elokuva ei ainakaan ärsyttänyt. Casting oli hyvä. Veen äidinä vilahteli Juliette Lewis ja aisapariksi kisaamaan oli castattu ihanan James Francon veli Dave. Sivurooleissa vilahti myös OITNB:sta tuttuja kasvoja (Kimiko Glenn ja Samira Wiley). Ja itse pääosanäyttelijä Emma Roberts tulee varmasti kuulumaan tulevaisuudessa elokuvamaailman vakikalustoon.

Nervessä kuitenkin mielenkiintoisinta minulle oli idea jota peli edusti ja varsinkin pelissä oleva koukku siitä ettei pelistä puhuta eteenpäin. Toteutus oli tietysti viety melko äärimmilleen, mutta tarina kyllä toi esiin sen miten virtuaalisessa maailmassa liikkuessasi sinun pitää ymmärtää että teoilla on yleensä seurauksensa ja maine harvemmin tulee kunnian kanssa samaan perhesäästöpakettiin pakettuna vaan pikemmin maine luo helposti kultaisen häkin ympärilleen. Julkisuuden kanssa pelatessa saa koko ajan tasapainoilla sen varassa hallitseeko itse julkisuutta vai julkisuus sinua. Eikä tämä nyt ole mitään sellaista ”netissä kaikki ei ole sitä miltä näyttää”-varottelua vaan oikeastaan jatkoa sille mistä viimeeksi kirjoitin. Mikä on se digitaalinen jalanjälki ja miten sitä käytetään? Oikeastaan olisi todella kiva tietää miten  ehkä enemmän elokuvan kohdeyleisössä olleet leffan hahmotti. Pitänee varmaan sukeltaa tubettajien maailmaan ja katsoa tuleeko sieltä millaisia kommentteja leffalle. Koska kirjoitetussa muodossa tuskin tästä ennakkonäytöksestä muita kommentteja tulee. Elokuvateatterin toinen yli 30-vuotias eli vieruskaverinkin paljastui tubettajaksi ja itseasiassa hänen innoittamaan itsekin pistin työpäiväksi taustalle pyörimään muutamia hyviä videoita. Radiossa hermostun helposti juontajiin ja aina ei jaksa kuunnella musiikkiakaan joten videot ja podcastit voisi olla kyllä siinäkin mielessä itselleni mielekästä kuunneltavaa.