Yleinen

Vasemmalla kädellä tehty

Perheessämme asuu kolme vasenkätistä ihmistä ja lapsen analyysin mukaan vasenkäpäläinen kissa. Lapsesta näki oikeastaan todella pienestä, että lapsesta tulee vanhempiensa tavoin vasenkätinen ja tähän asti asia on ollut oikeastaan hyvin ongelmaton, mitä nyt neuvolassa takavuosina leikkaamista testattaessa testiasetelma oli täysin oikeakätisille suunniteltu eikä hoitajalla riittänyt ammattitaitoa mukauttamaan testiasetelmaa vasenkätiselle ja minun paperit vasurille sopivaksi kääntäessä sain haukut.

Sukutarinat kertovat isovanhemmista joita on pakotettu oikeakätiseksi. Meilläkin miehen isoäiti oli aikanaan oikeakätiseksi pakotettu. Kuitenkaan vasenkätisten ymmärtämättömyys ei rajoittunut sotavuosiin vaan vasenkätisyys koettiin ongelmaksi vielä 1980-luvullakin. Minun vanhemmilleni oli ehdotettu päiväkodista, että kynää sinnikkäästi siirtämällä minusta vielä kasvatettaisiin hyvä oikeakätinen ja mies oppi koululaisena virkkaamaan vain koska isoäitinsä sen hänelle opetti. Vastaavia tarinoita on ikätovereideni lapsuus täynnä (ilmeisesti voi uskoa vasenkätisyyden ja matemaattisen lahjakkuuden kulkevan onnellisina auringonlaskuun ainakin oman tuttavapiirini otannalla). Aihe nimittäin muuttui yllättävän kuumaksi kun eilen jaoin tyrmistystäni lapsen esikoulukokemuksista.

Lastani ei ole yritetty pakottaa oikeakätiseksi, häntä ei myöskään ole pakotettu leikkamaan saksilla oikealla kädellä, mutta kun eskarissa oli opeteltu ensimmäistä kirjainta on yksiselitteisesti lapselle oli kerrottu että hänen tapansa tehdä H-kirjain väärä, koska hän vetää poikkiviivan oikealta vasemmalta eikä vasemmalta oikealle. Pieni juttu, mutta paljasti täydellisesti sen ettei esikoulussa lainkaan hahmoteta vasenkätisyyttä.


Vasemmalla kädellä tehtyjä muistiinpanoja. Kierrevihon ns väärälle lehdelle ja joka ikinen H:n ja A:n poikkiviiva väärään suuntaan tehtynä.

Vasenkätiselle käsin kirjoittaminen on käytännössä pelkkien kompromissien tekemistä. Itse kirjoitan käsi koukussa ja paperi parhaimmillaan 90 asteen kulmassa, mies on valinnut klassisen ainakirjoituksen jälkeen koko käsi mustana lyijystä -tekniikan. Yhteistä meille, kuten nyt kuulemani perusteella isolle osalle vasenkätisistä tutuistani, on vaakaviivojen vetäminen väärään suuntaan. Ihan vain siksi että se on kynää vasemassa kädessä pitävälle ergonomisempaa. Jos et usko niin kokeile itse kirjoittaa vasemalla kädellä tyyppikirjaimia tai vaihtoehtoisesti oikealla kädellä peilikirjoitusta.

Kirjoitussuunnan mukainen piirtosuunta on kirjoittamisessa tärkeää kahdesta syystä. Se nopeuttaa kirjoittamista sekä opettaa kirjaimien sitomiseen. 2000 käyttöön otetuiden tyyppikirjaimien kohdalla julkaistu ohjeistus vielä tähdensi sitä, että vasenkätisille kirjoitussuunta on väärä, mutta se pitää silti harjoituttaa. Kuitenkin vuonna 2016 ei ohjeistuksella ole mitään merkitystä. Lapsille kun ei enää opeteta kirjaimien sitomista eli tuttavallisemmin kaunokirjoitusta ja nopeuskin on nyt ihan riippuvaista kirjoittajan kädestä. Miksi siis ohjeistus jota esikoulussa annetaan nojaa menneeseen maailmaan?

Aamulla asiasta kysyin esikoulussa ja sain vastaukseksi että koulu on viestinyt että kirjoitussuuntia pitää tarkkailla. Asia on varmasti vielä pari vuotta sitten ollut totta, mutta onko se enää. Pikainen kysely paljasti ettei pikkukoululaisten käsialaan puutua muutoin kuin tapauksissa joissa käsiala on epäselvää tai piirtojärjestys hidasta kirjoittamista kohtuuttomasti. Loppujen lopuksi nuo meikäläiset aakkoset kun ei ole vivahteikkuudeltaan missään japanin kirjoitusmerkkien kastissa. Asian kaivelu on selvittänyt myös sen miten vähän esimerkiksi opettajakoulutuksessa vasenkätisyyteen tutustutaan ja miten vähän asiaa ymmärretään edellenkin.

 Olisi monella tapaa helppoa vain sanoa lapselle, että piirrä jatkossa se viiva toiseen suuntaan, mutta niin kauan kunnes joku pystyy minulle järkevästi perustelemaan miksi viivan piirtosuunta on tärkeä, en vain kykene. Asioiden tekeminen kyseenalaistamatta sitä miksi asiat pitää tehdä vaikeimman kautta ei vain toimi. En näe järkeä pakottaa lasta piirtämään viivoja ns oikein kun eskarin opettajakin itse totesi, että parin vuoden päästä on ihan se ja sama miten ne viivat piirtää. Erityisen ärsyttäväksi tämä asia tulee siinä, etten mielelläni kyseenalaistaisi lapselle esikoulun aikuisten auktoriteettiä. Lapsen maailmassa asioiden suuruuksien ja merkityksellisyyksien arvottaminen ei ole kovin helppoa. Väärään suuntaan piirretty viiva tai turvallisuusohjeet ovat molemmat yhtälailla ärsyttäviä ohjeita rajoittaa lapsen luontevaa olemista. Jos nyt opetamme, että hän saa kyseenalaistaa toisen niin miten varmistamme ettei hän seuraavaksi kyseenalaista myös toista?

Niin ja totetaan nyt sekin vielä kun vauhtiin päästiin, että varsinkin päiväkoteihin tiensä löytäneet molempikätisten sakset eivät muuten ole lainkaan sama asia kuin vasenkätisten sakset joissa terät on toisin päin kuin perinteisissä saksissa. Molempikätisten sakset teoriassa istuvat kauniisti käteen, mutta käytännössä ote ei toimi lainkaan niin kuin pitäisi. Eikä edes aloiteta siitä, että oman kokemukseni mukaan kukaan ei myöskään opeta että vasenkätisen kannattaisi aloittaa leikkaaminen ihan jostain toisesta kulmasta kuin oikeakätisen.

Lukupäiväkirja, Viihde

Baltimoren sukuhaaran tragedia

Olen nyt lukenut Joel Dickeriltä kaksi kirjaa ja tullut siihen tulokseen, että jos en jo olisi naimisissa niin tietäisin kenelle alkaisin avioliitosta haaveilevaksi stalkkeroivaksi fanitädiksi. Sillä jos mies osaa kirjoittaa minulle noin hyvin uppoavia kirjoja niin eihän kyse voi olla kuin aidosta rakkaudesta. Vanhasta blogista kun kaivelin faktoja luin Totuuden Harry Quebertin tapauksesta oikeastaan hyvinkin kaksi vuotta sitten. Tällä viikolla lähdin keskiviikkona Vaasasta Seinäjoen kautta kohti kotia ja klikkasin BookBeatista auki Baltimoren sukuhaaran tragedian.


Siis kirjahan on vielä julkaistu suomeksi minun syntymäpäivänäni. Voisiko asioita selvemmin enää kertoa?

Baltimoren suvun tragedia tuo luoksemme takaisin Marcus Goldmanin, mutta tarina ei silti ole jatko-osa THQT:lle. Useammassa aikatasossa kulkeva tarina lähtee avaamaan meille lukijoille Marcuksen kertomana tapahtumaa joka muutti ikuiseksi ajaksi Baltimoressa asuvien serkkujen elämän. Marcuksen kerronta on miellyttävää, mutta kuten usein meillä kaikilla Marcuskaan ei ole paras ihminen aina objektiivisesti arvioimaan omaan elämäänsä liittyviä tapahtumia ja lapsuuden uskomukset muuttuvat helposti aikuisen totuuksiksi jos omia kokemuksiaan ei kyseenalaista.

Jos vielä aloituksesta ei voinut päätellä niin pidin lukemastani aivan valtavasti. Dicker käyttää kaunista kieltä, suomennos toimi ilmeisen hyvin ja pidän siitä että Dickerin hahmoista puuttuu Woody Allenin populaarikulttuuriin istuttama kuva neuroottisista juutalaisista. Ylipäätään nautin valtavasti Marcuksen inhimillisyydestä. Lukukokemuksena kirja itseasiassa herätti aikalailla samoja fiiliksiä kuin Gilmoren tyttöjen katsominen vaikka kerronnallisesti tarinat nyt tietyllä tavalla janan eri päissä ovatkin. Henkilöhahmojen inhimillisyys on mielestäni  kuitenkin samassa janan päässä.

Kirja on taas mitaltaan melkoinen järkäle, mutta nopealukuisena sitä ei kannata pelätä. Tiiliskiviromaanien kanssa ekirjat ovat myös näppäriä. Työmatkalla järkälemäinen kirja vie usein kassista liikaa tilaa, mutta ekirja kulkee helposti matkassa. Olen nyt testannut ekirjojen kanssa BookBeatia ilmaisen kahden viikon kokeiluajan ja tässä parissa viikossa luin jos nyt oikein muistan kuusi kirjaa ja taidan pitää palvelun maksullisenakin ainakin tovin käytössä, koska onhan tämä kirjojen Spotify ihan törkeän näppärä työmatkaajalle. Tosin en pidä tabletilla lukemisesta niin paljon mitä lukulaitteella lukemisesta, mutta ainakin vielä olen jaksanut pädillä lueskella. Plussaa BookBeatille siitä että sivun taustan saa vaihdettua seepiansävyiseksi, jolloin kontrastista saa aika miellyttävän ja kun vetää kirkkaudet pienimmällä niin olen ihan hyvin saanut luettua näitä myös sängyssä pimeässä (paha tapa johon olen opetellut eli luen lukulaitteella tai tabletilla pilkkopimeässä miehen jo nukkueassa).

Yleinen

Kuka olen kolmella kuvitteellisella hahmolla kerrottuna

Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt haaste, jossa itseään pitää kuvata kolmella fiktiivisellä hahmolla. En jaksanut aikaisemmin pohtia valintojani, mutta aamulla löin oman kolmikkoni lukkoon kun yritin keksiä sijaistoimintoja matkalla hammaslääkäriin.


Eli tässä sitä ollaan. Olen yhdistelmä alisuoriutuvaa, omaa polkuaan etsivää Lelaina Piereceä, oman ylpeytensä vuoksi huonosti käyttäytyvää Elizabeth Bennettiä ja herästi itseään turhankin erinomaisena pitävää Uudenkuun Emiliaa eli Runotyttöä. Kaikki kolme hahmoa ovat olleet minulle rakkaita jo vuosia ellei jopa vuosikymmeniä ja päädyimmekin ystävieni kanssa käymään keskustelua siitä valitseeko tässä hahmoja joiden kaltainen haluaisi olla vai hahmoja joihin oikeasti samastuu. Kuten kuvauksesta voi päätellä niin ainakin uskon tunnistavani hahmot myös pahassa. Toki toivon myös löytyväni hyvässä muutenkin kuin rakkaudessa kirjoihin ja halussani dokumentoida maailmaa ja esitellä sitä ympäriinsä.

Seuraava keskustelu käytiin hahmojen taustoista. Itse valitsin tarinakaaressaan vanhimmilaankin nuorina aikuisina esiteltyjä hahmoja, jonka voisi olettaa kertovan jostain haikailuista ikuiseen nuoruteen, mutta ikävä kyllä en tuolta aikuisemmasta hahmovalikoinasta löytänyt juurikaan itselleni samaistuttavia hahmoja. Turhan usein hahmot määritellään puhtaasti heidän suhteessaan perheeseen ja se ei puhutellut minua. Ne hahmot joissa äitiys ei taas vaikuta olivat persoonaltaan ihan jotain muuta kuin mitä minä olen ja käsittämätöntä kyllä en osannut yhtää asettaa itseäni miespuolisten hahmojen saappaisiin.

Ehdin myös pohtia kenen saappaisiin itseni asettaisin jos haluaisin luoda fantasiaminää itselleni. Haluaisin olla Nälkäpelin Katnis, Hermione ja uuden Ghostbustersin Holtzmann. Tai sitten jotain viiltävän superanalyyttistä, älykästä ja ahtaanpaikankammotonta Scullyn, Starbuckin ja Ripleyn kanssa. Mutta sitten toisaalta kun ajatuskin avaruusalukseen sulkemisesta saa hyperventiloimaan on ehkä turvallisempaa vain tarkkailla maailmaa kännykän kameran läpi, lukea kirjoja ja tykätä kirjoittamisesta.

Yleinen

Liikuttavaa

Ystäväni linkitti tänään kaveriporukkamme viestiketjuun uutisen jonka pihvi kutakuinkin oli se että liikuntakasvatuksen ongelma on se, että liikuntakasvatusta tekevät ihmiset elävät kuplassa, jossa valitsee käsitys siitä, että liikunta on kivaa. Yksinkertainen havainto sinäänsä, muttaa kuvaa äärettömän hyvin monia muitakin valistuksellisia kuplia. Kun itse elää ja hengittää jotain asiaa ei välttämättä tajua, että omat puheet saavatkin kuulijan laittamaan korvat lukkoon koska viestiä ei ole sovitettu lainkaan kuulijan taajuudelle. Toinen ystäväni jatkoi keskusteluun, että hän on juurikin tuollainen liikunnanvälttelijä, mutta niin vain viikonloppuna kertyi huomaamatta lenkkeilykilometrejä Pokemon Go:n kanssa.


Pokemonien perässä on liikuttu myös meidän perheessä. Muovisen Pikachun lisäksi kaverina pelissä on kulkenut virtuaali-Pikachu. Kolmessa päivässä itsasiassa 23 kilometriä.

Itseasiassa tästä syystä blogikin on ollut taas hiljainen. Iltaisin olemme ulkoilleet, koska samalla on myös ollut oletettavasti viimeiset lämpimät illat aikoihin. Tällä hetkellä uskallamme väittää että lapsi täyttää moninkertaisesti uudistetut alle kouluikäisten lasten liikuntasuositukset. Toisaalta sovitaan että nämä liikutaan nyt varastoon marraskuullekin, koska sitten kun vettä tulee taivaalta vaakatasossa ja iltaviideltä on pilkkopimeää niin ajatus ulkoilusta ei välttämättä tunnu lainkaan niin hyvältä ajatukselta. Silloin voisi kuvitella täällä blogissakin tahdin taas vilkastuvan.

Miehen kanssa olemme miettineet millaisen liikuntamallin poika saa meiltä. Emme varsinaisesti harrasta liikuntaa. Minä käyn silloin tällöin juoksemassa, mies pyöräilee työmatkoja ympäri vuoden ja minäkin enemmän tai vähemmän lumettomat ajat. Kävelen lähijunalle bussin ottamisen asemasta ja ruokaostokset teemme yleensä kävellen tai pyöräillen. Samoin lapsen harrastuksiin ja kirjastoon kuljemme yleensä apostolinkyydillä. Ilmeisesti arkiaktiivuus on tullut lapselle jo luontevaksi osaksi, koska taannoin lapsi oli järkyttynyt kun menimme Prismalle autolla ja veimme samalla kierrätyspisteelle lajiteltuja jätteitä. Ihmettelisin jos lapsesta kuoriutuisi aikuisena intohimoinen yksityisautoilija, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Fakta on kuitenkin se, ettemme miehen kanssa välttämättä täytä useimpina viikkoina aikuisille asetettuja liikuntasuosituksia. Toki miehen talvisetkin pyöräilypäivät, jolloin tulee poljettua 24 kilometriä ja minun päivittäiset kävelyt junalle ovat tyhjää parempia, mutta nyt kun lapsi on jo isompi ja arki tavallaan asettuneempaa olisi ehkä syytä saada lisättyä meidän vanhempienkin liikuntamääriä ja päättää että yrittäisimme kerran viikossa tehdä jonkun liikuntajutun koko perheen voimin, koska nämä syysiltaiset kävelylenkit lähipoluilla ovat olleet paitsi mukavaa perheaikaa niin myös yllättävän tehokasta liikuntaa, etenkin lapselle joka yleensä valitsee tienpenkalta sen vaikeimman reitin. En usko, että liikkuminen vaatii intohimoista harrastamista enkä ainakaan halua ampua lapsen kalenteria täyteen liikuntaharrastuksia, mutta haluaisin antaa lapselle mallin että tietty liikunnallisuus on aiva yhtä normaali juttu kuin hampaiden harjaaminen aamuin-illoin.

Miten teidän perheessä liikutaan? Tuntuuko vaikealta löytää ruuhkavuosina aikaa lenkkipolulle tai punttisalille?

Yleinen

Avaimet maailmaan

Eskaria on kohta ensimmäinen kuukausi takana ja joka päivä pysähdyn ihmettelemään sitä miten isoksi tuo minun lapseni onkaan kasvanut. Tänään pyöräilin pojan ja tämän eskarikaverin perässä soittotunnilta kotiinpäin ja ihailin kahta pitkäksi venähtänyttä pellavapäätä, jotka polkivat sulassa sovussa kevyeenliikenteen väylällä. Prisman parkkipaikalla hämmennyin kuunnellessani lapsen mielikuvaa pilvistä. Kotisohvalla surin lapsen purkaessaan epäilystään siitä, että pidetäänkö hänestä aidosti. Kesän aikana tuntui, että lapsi kasvatti jalkoja viisi senttiä, mutta henkisesti venyi vaaksan.


Henkinen venyminen näkyy myös tavaroissa. Viime viikonloppuna lapsi pyysi kotiavainta ja koska aikanaan lukkojen sarjoituksen yhteydessä olimme pelanneet varman päälle ja tilanneet viisi avainta voitiin lapselle kaivaa avain heti käyttöön. Samaan lenkkiin meni myös polkupyörän lukon avain. Kesän aikana lapsi oppi avaamaan ja sulkemaan kenkun takalukossa olevan kotiovemme ja nyt harjoitellaan pyörän lukkitusts turvallisesti.

Henkinen venyminen näkyy siinä, että yhä useammin lapsi itsenäisesti soittaa meille vanhemmille jos hänelle tulee mieleen jotain mitä kertoa kotoa poissaolevalle vanhemmalle. Ja se näkyy myös siinä, että lapsi haluaisi olla enemmän yksin kotona ja nauttia siitä tunteesta jonka itsekin tunnistan kun käpertyy yksin ollessaan sohvalle ja ottaa käteensä hyvän kirjan tai pistää lempiohjelman pyörimään.

Seuraava askel olisi sitten venyttää henkistä napanuoraa siten että päästämme lapsen yksin maailmalle. Avaimet kädessä maailmalle lähetetyllä lapsella kotiovi on aina auki, mutta vielä sen paremmin lapsi kuin vanhemmmatkaan eivät reviirin laajentamisesta haaveile. Omalla pihalla kyllä lapsi viihtyy ilman meitä vanhempia, mutta kaduille lapsi ei vielä halaja. Ja onneksi tässä ei vielä ole mikään kiire. Koulun alkuun on vielä 11 kuukautta ja siihen asti yksin kulkemiselle ei ole mitään isoa tarvetta. Haluaisin uskoa, että lapsi kyllä sitten itse kertoo kun on asiaan valmis. Siihen asti kuljetaan edelleen tyytyväisenä käsikädestä ja nautitaan tästä vaiheesta kun lapsi on yhtäaikaa niin valtavan iso ja taitava sekä pieni ja oppiva.

Viihdettä lapsille

Poika, joka tutustui poikaan joka elää

Kuusivuotissynttäreiden myötä ylitettiin henkinen ikäraja iltasatumaailmassa. Kuluneen vuoden aikana iltasadut olivat muuttuneet oikeastaan tyystin lastenromaaneiksi ja keskittymiskyky kasvoi silmissä. Eskarivuosi avasi sitten pääsyn myös meidän vanhempien hyllyyn ja ensimmäiseksi hyökkäsimme Harry Potterin ja viisasten kiven kimppuun.


Moni tuttumme on lukenut Pottereita jo pienemmillekin, mutta meillä tähän oltiin valmiita vasta nyt. Lapsen oma kypsyys oli vasta nyt mielestäni tasolla, jotta hän pystyi sisäistämään tarinana ja en myöskään halunnut ottaa riskiä, että yksi lempitarinoistani pilataan hätiköimällä. Nyt kuitenkin aika oli otollinen ja poika on viime aikoina uponnut täysilla tarinaan pojasta joka elää. Itseasiassa ensimmäinen kirja on jo takana ja jatkoimme heti suorilta Salaisuuksien kammion pariin.

Ääneen lukemisessa tämä uusi vaihe on ihana. Kirjojen lukeminen on meille vanhemmille mielekästä ja oma hylly täynnä mitä loistavampia kirjoja. Potterit pistetään jäähylle kolmannen osan jälkeen, mutta sen jälkeen voidaankin iskeä Hobitin kimppuun ja sen perään pohtia Tarua Sormusten herrasta, joka oli aikanaan parhaan lapsuudenystäväni lempitarina. Tai sitten hyllyssä olisi odottamassa äärettömän kaunis Universumien tomu -trilogia. Joku toki voisi kehdata väittää että maailmassa on muitekin tarinalajeja kuin fantasia, mutta kun on viimeisen vuoden keskittynyt lukemaan lähinnä alakoululaisille suunnattuja dekkareita kuulostaa fantasiakirjallisuus juurikin sopivalta. Ja kun fantasiakirjat on kahlattu läpi voidaan vaihtaa scifiin. Hyllyssä odottamassa olisi jo ensimmäiset kolme osaa Kepler 62:sta, mutta niidenkin taidetaan antaa odottaa vielä tovi hyllyssä. Koska kuten Potterienkin kanssa oikea ajoitus taitaa tässäkin kohtaa olla kaikki kaikessa.

Viihde

Kolmen viikon katoaminen

Näemmä onnistuin pitämään kolme viikkoa huomaamattani blogitaukoa. Voisin perustella tauon kamalalla flunssalla. Kolmen viikon kurimus, joka aaltoilee, muttei nosta kunnollista kuumetta. Keuhkot vinkuvat ja kroppa on kuin piesty säkillisellä appelsiineja. Voisin perustella ne sillä, että aloitin opinnot ja niihin on liittynyt kaikkea säätöä. Tosin säätö ehkä kannattaa kun ensimmäisen päivän jälkeen opintorekisteriote näytti 65 opintopistettä. Voisin kertoa käyneeni Prahassa, vaikka olin siellä vain yhden yön. Voin kertoa fasilitointikoulutuksesta jonka kävin ja vähän vielä lesota pojan pianotunneilla. Rehellisyyden nimissä viimeiset kolme viikkoa olen kuitenkin käyttänyt kaiken normaalisti esim. blogin kirjoittamiseen käyttämäni ajan aivan muissa merkeissä.


Katsoin nimittäin seitsemän kautta Gilmore Girlsejä.

Ystäväni on hillitön Gilmore Girls -fani ja tulin aikanaan katsoneeksi jakson sieltä ja toisen täältä. Tiesin, että sarja olisi ns minun sarjani, mutta se vain osui huonoon saumaan elämässä. Ja lähetyskohta osui huonoon saumaan viikossa. Nyt sitten kuitenkin oli aikaa. Lopulta sitten katsoin kolmessa viikossa sarjan kaikki 153 jaksoa.

Gilmore Girls oli tähän väliin juuri sitä mitä tarvitsin. Naurua, itkua ja suuria tunteita. Roskaruokaa, populaarikulttuuria ja ihmissuhteita. Erityisesti pidin Gilmore Girlseistä siitä, että sarja oli äärettömän inhimillinen. Ihmiset tekivät sarjassa virheitä, osa heistä otti niistä myös opikseen ja monen hahmon kohdalla nähtiin aivan mahtavia kehityskaaria. Nautin myös erityisesti siitä, ettei tarinoissa takerruttu yhteen oikeaan rakkauteen vaan myönnettiin, että niitä elmän suuria rakkauksia voi olla monia ja että myös toisinaan vaikka miten ihmistä rakastaisi niin hetki on totaalisen väärä.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä sarja aikanaan siinä iässä kun Rory olisi ollut lähempänä omaa ikää, koska Rory vaikutti hahmolta johon samastua. Lorelai oli minusta läpi sarjan lähinnä lapsellinen ja ärsyttävä, mutta yllättävän paljon pidin Lorelaista silti. Ja kun nämä jaksot katsoi putkeen niin ehdin muodostaa myös vankkoja mielipiteitä Gilmoren naisten miessuhteista. Rorylle toivon tulevan minisarjan tuovan kokonaan uuden rakkauden, mutta näistä olemassa olevista poikaystävistä olen ehdottomasti Team Logan. Tai no Jess kyllä aikuistui hahmona kivasti myös. Loreille en taas pysty näkemään muita kuin Luken. Chris kun juuri on sitä väärä hetki -tyyppiä. Uusia jaksoja kuitenkin odotan nyt kipeästi. Epäilen, että miehellä on sopivasti tuona iltana pikkujoulut, joten pitänee ottaa illan sotasuunnitelmaksi saattaa lapsi ajoissa nukkumaan, ottaa sohvalle pesuvadillinen poppareita ja pitää maraton.

Siihen asti voisin sitten taas kokeilla elämä Netflixin ulkopuolella. Kännykkä piippasi juuri merkiksi että kahdessa e-lainassani on alkanut laina-aika. Opintoka varten pitäisi kirjoitella ensimmäiset paperit palautuskuosiin ja sitten olisi vielä niitä töitä, soittotunteja ja muutakin elämää elettävänä.