Viihde, Viihdettä lapsille

Kanelia kainaloon

Ensimmäiseksi varmaan täytyy tunnustaa, että olen pitkän linjan Tatu ja Patu -fani, joten kaikki mitä tulet lukemaan on kirjoitettu hyvin outojen lasien läpi leffaa tiirailleen ihmisen näkökulmasta. Ensikontaktini Tatuun ja Patuun on ollut varmaan viitisentoistavuotta sitten kun veljenpoikani istutti meidät sohvalle ja iski taaperon päättäväisyydellä kouraani Tatu ja Patu päiväkodissa -kirjan. Olikin kohtalaisen selvää, että omalle lapselleni Tatut ja Patut olivat listan kärkisijoilla kun aloimme lapselle kirjahyllyä kokoamaan. Nyt kuusivuotiaana lapsi on jotenkin parhaassa Tatu ja Patu iässä. Lapsi tajuaa sanaleikit, intertekstuaaliset viittaukset ja nauttii aivan mielettömöstä kuvitusjälkestä. Kun näimme ensimmäisen kerran leffan mainoksen oli selvää, että elokuvaa mennään katsonaan niin pian kuin mahdollista ja tuo hetki oli viikko sitten lauantaina.

Aluksi vierastin hieman leffan toteutusta, jossa Tatusta ja Patusta oli tehty aikuiset, mutta itse elokuvassa valinta toimi täydellisesti. Leffan casting toimi muutenkin hyvin ja omalla tavallani tykkäsin myös siitä, että elokuvassa luotettiin tarinan kantavan vaikka taustalla tapahtui välillä vähän epäloogisia asioita kun lunta satoi, suli ja sekaan tuli vettä välillä kuin saavista kaatamalla. Tosin sellaisia nämä Helsingin talvet tuppaavat olemaan, yhtenä hetkenä ollaan talven ihmemaassa ja seuraavassa tuli uhrattua taas yhdet kengät loskan jumalille.

Elokuva oli melkoista fan serviceä. Nauroimme koko perhe kippurassa, mutta työkaverini joka ei niin ole sisällö kirjojen maailmassa totesi että hänelle leffa oli komedian tasolla pettymys. Tai toki asia voi olla myös niin, että meillä miehen kanssa on keskiverto kuusivuotiaan huumorintaju… Elokuva on kuitenkin selvästi koko perheen viihdettä, tosin meidän kuusivuotias änki yhdessä kohtaa syliin kun kuulemma jännitti liikaa. Sama asia on huomattu muutenkin elokuvien kanssa. Ihmisten näyttelemänä kohtaukset jotka animaatioissa ovat lällyjä, muuttavatkin todella hurjiksi ja pelottaviksi.

Tatu ja Patu jätti option auki myös jatko-osille, mutta toivon, että mahdollisuutta käytetään harkitusti. Nyt elokuva toimi hyvin kun tarinaan saatiin ammennettua monista tarinoista, mutta pelkään että ote menetetään jos tarinoita lähdetään tehtailemaan liukuhihnalta. Näin yksittäisenä kokemuksena uskon kuitenkin että elokuvasta tulee näiden 2000-luvun toisen vuosikymmenen alkupään lasten ikäpolvikokemus. Ja leffa oli myös hyvä esimerkki siitä, että kotimainen komediallinen viihde voi olla muutakin kuin Luokkakokouksia, joiden kakkososaa näppärästi mainostettiin myös Tatun ja Patun alussa pienellä klipillä. Jotenkin sitä toivoisi, että lastenleffoissa mainoksiinkin kiinnitettäisiin vähän enemmän huomiota, mutta onneksi lapsi ei mainosta juuri noteeranut. 

Yleinen

Täällä on ruuhkaa

Kun yrittää mahduttaa kalenteriinsa yhtä aikaa opintoja, työtä ja yhden yhdistyksen on pakko todeta että kalenterissani ei nyt ainakaan liikaa tyhjää aikaa ole. Pahimmillaan viikot ovat kuten tällä viikolla. Maanantaina kotiuduin kouluttamasta joskus vähän kymmenen jälkeen. Tiistaina istuin töiden parissa sihteeröimässä ja tulin kotiin kahdeksalta. Eilen taas tulin kotiin puolikymmeneltä vain lähteäkseni vähän kuuden jälkeen reissuun josta kotiuduin seitsemältä. Että onneksi huomenna on jo perjantai ja alkaa viikonloppu. Viikonloppu, jolloin tosin pitäisi käydä ensin juhlimassa työkaverin läksiäisiä ja lauantaina hyvän ystäväni syntymäpäivät. Niin ja sitten olisi vielä kirjamessutkin.

Että ainakaan ei tarvitse pelätä, että perheen naamat alkaisivat ärsyttää, kun niitä koko ajan katselee. 


Mutta kun rehellisyyden nimissä minä haluaisin katsella hieman enemmän tai oikeastaan aika paljonkin enemmän noita perheen miehiä.

Meillä tilanne on se, että lapsi ei muunlaisesta elämästä tiedä. Lapsen täyttäessä vuoden palasin töihin ja siitä eteenpäin olemme säännöisesti olleet toisistamme erossa. Lapsi ei myöskään oireile erosta. Meillä on omat tapamme tehdä arjesta hyvää. Aamut otetaan niin hitaasti kuin mahdollista ja teknologia auttaa reissuissa, mutta nyt ekaa kertaa kun yhtälöön lisättiin opinnotkin minusta yhtälö ei toimi. En tunne itseäni riittämättömäksi vieläkään, mutta minä yksinkertaisesti ikävöin lastani ja hänen seuraansa.

Pidän edelleen kiinni siitä, että nämä yhtälöni palikat ovat sellaisia, että niitä vähän järjestelemällä voi rakentaa tasapainoisen yhtälön. Taidan vain olla siinä pisteessä, että on pakko opetella sanomaan kaikille kalenteriani täyttäville tahoille, että ihan kaikki ei onnistu. Että kun ihminen ei vain voi olla yhtä aikaa monessa paikassa ja välillä sen ykköspaikan pitää olla kotikin. Koska ei yksinkertaisesti ole reilua miehellekään, että se pyörittää yksinään iltoja kokkaamisesta iltasatuun. Ja myös siksi, että minä haluan olla enemmän kotona.

Onneksi sentään sinne loppuviikon ohjelmaan saa lapsen sovitettua enemmän kuin hyvin mukaan. Kirjamessut kun ovat myös lapsen toivelistalla, sunnuntai kirjojen parissa taitaa olla juuri sitä mitä meidän perhe tarvitsee nyt.

Yleinen

Käsi ilmaan virheen merkiksi

Kun Nanso luopui tuotannostaan Nokialla alkoi kuulua uutisia, että joku taho käynnistäisi toimintaa uudelleen. Seurasin uutisointia into piukassa, koska konseptina kotimainen, eettinen tuotanto ja vaatteet nyt vain ovat lähellä minun sydäntäni. Olen nainen, joka seisoi ruokakaupan lastenruokahyllyllä selvittämässä äidinmaidon korvikkeiden tuotantomaita, löytääkseni kotimaisen tuotteen. Olen nainen joka ajoi 100 kilometrin lenkin noutamaan auton polkupyörätelinettä sen asemasta, että olisin tilannut sen satasen halvemmalla Saksasta. Olen kantanut vuosikausia työamatkojeni päivärahat Tampereella Super Mukavaan saadakseni kotimaisia vaatteita. Neulomon tulo oli siis kaikkea sitä mitä olin odottanut. Kesän alussa tilan koe-erästä yhteistyössä Tauon kanssa tehdyt housut ja asuin niissä suunnilleen koko kesän. Heinäkuussa kun Neulomon oma toinen myyntierä tuli myyntiin tilasin itselleni mekon ja hameen ja jäin odottamaan 70 työpäivän toimitusajalla luvattuja tuotteitani.

Viikonloppuna Hesari uutisoi isosti Neulomosta ja Prismoihin ilmestyi tuotteet. Tuossa kohtaa ensimmäinen ystäväni lähetti viestin, että onkohan niitä tuotteita kuulunut muille. Ei ollut. Aloimme etsiä tietoa ja löysimme äärettömän kiukkuisen asiaksryhmän Neulomon FB-sivuilta. Vielä viime viikon lopulla yrityksen väki jaksoi vastata viesteihin. Toimitusaikataulut venyy kuului geneerinen viesti, jota asiakkaille toitotettiin. Vastaukset olivat vältteleviä ja mitä pidemmälle kuin sitä pahempi maku minulle tuli suuhun. Tällä hetkellä tunnen asiakkaana oloni hyvinkin typeräksi ja ajatus koko Neulomon vaatteiden näkemisestä tuntuu lähinnä vastenmieliseltä.

Neulomon suunnalla tätä tunnetta ei kuitenkaan ymmärretä. Puoli viikkoa somessa asiakkaiden viesteihin kohdistuneen radiohiljaisuuden jälkeen tänään tuutattiin ensin someen alentuvasti kirjoitettu viesti, jossa kerrottiin, että he haluavat yhtä kiihkeästi lähettää tuotteemme matkaan mitä me laittaa ne päällemme. Tällä hetkellä oikeasti ainoa asia jota odotan kiihkeästi olisi Neulomolta rehellinen anteeksipyyntö. Sen myöntäminen, että me olemme nyt mokanneet. Toivoisin rehellisyyttä sen suhteen, että meille ennakkotilaajille myytiin tuotteita kovempaan hintaan kuin millä tuotteita nyt myydään Prismassa. Erikoisväristen mekkojen kohdalla vielä pienemmän eräkoon kohdalla hintaeron sulattaisin, jos ne ennakkomyyntituotteet olisivat oikeasti olleet ennakkotuotteita. Josta päästäänkin seuraavaan asiaan jota kiihkeästi kaipaan. Rehellisyyteen siitä, että meidän ennakotilaajien heinäkuussa antamilla rahoilla käynnistettiinkin se tuotanto, jolla täytettiin varastot Prismassa eikä suinkaan meidän yksityisasiakkaiden tilaustarpeet. Ja erityisen kiihkeästi haluaisin, että Neulomon päässä ymmärrettäisiin että kun asiakas on pettynyt ei mikään määrä sokerikuorutettua start up -pöhinäkieltä auta poistamaan mielipahaa.

Asiakkuudenhoitoprojektina tämä toinen ennakkomyynti on case-esimerkki, josta riittäisi työnsarkaa useampaan markkinoinnin sekä asiassuhteiden hoidon kurssiin materiaalia. Tänään illalla kuudelta Neulomo lähestyi ensimmäistä kertaa sähköpostilla asiakkaitaan sitten Weecosin kautta tulleen tilausvahvistuksen. Tähän asti viestintää oli hoidettu pelkästää FB:ssä ja itseltäni oli mennyt sieltä täysin ohi tiedot siitä että tilauksensa olisi voinut perua lokakuun alkuun mennessä. Tosin kirjoitusten perusteella rahojen palautuskaan ei ole mennyt kuin Strömsössä. Sähköpostissa, joka on täysin tilanteeseen sopimattomasti nimetty Neulomon ensimmäiseksi uutiskirjeksi, luvataan, että jokaiselle asiakkaalle lähetetään kiitokseksi kärsivällisyydestä henkilökohtainen lahjakoodi. Kaunis ele, mutta auttamattomasti myöhässä, koska en tosiaankaan tiedä haluanko enää jatkossa kantaa pennin latiakaan yritykselle, joka ei ole esimerkiksi prosessinsa aikana vastanut puolella sanallakaan sähköpostitse tehtyyn tiedusteluun tilaukseni statuksesta tai edellisessä kappaleessani esitettyihin selitystoiveisiini.

Ymmärrän kyllä Neulomon tarpeen saada tuotteet nopeasti myyntiin Prismaan, mutten ymmärrä miten he tämän prosessin yhteydessä ehdoin tahdoin halusivat pilata maineensa niiden heidän todennäköisesti muuten lojaaleimpien asiakkaittensa keskuudessa. Omassa tuttavapiirissäni en ole ainoa pettynyt asiakas ja jo tässä alkuviikossa kun olemme odottaneet tietoa myöhästyneistä toimituksistamme olemme ehtineet kertoa kokemuksistanme melko monelle ihmiselle. Olisin aidosti halunnut että Neulomolla olisi mahdollisuus menestyniseen. Kotimainen eettinen vaatetuotanto on edelleen sydämeni asia, mutta niin minulle sydämenasia on myös asiakkaan kuuntelu ja tässä yhtälössä ei nyt vain ole tekijät tasapainossa. Olisivat nyt edes olleet niin rehellisiä, että olisivat myöntäneet nyt tuli mokattua. Mokaaminen on inhimillistä, mutta se ettei mokaa tunnusta ja välttelee vastuuta on jotain paljon pahempaa. Se on täydellistä piittaamattomutta ja siihen ei yhdelläkään start up -yrityksellä pitäisi olla varaa.

Yleinen

Miten monella tapaa voi asian esittää väärin

Lehdistön murros on ollut jo vuosia pinnalla. Paperilehtien levikit ja tilaajamäärät ovat laskussa. Netin myötä ihmiset ovat tottuneet ilmaisiin uutisiin ja koska jollain homma pitää rahoittaakin niin sitten myydään mainostilaa ja pyritään saamaan paljon kävijöitä nettisivuille. Keltainen lehdistö on jo pidempään asioiden vääristelyä lööpeissä harrastanut, mutta yhä useammin samaan luokattomuuteen syyllistyvät myös ns vakavasti otettavat mediat. Tänään täysin turhan ja tarpeettoman somekohun laski liikkeelle Hesari, jota sittemmin muut aviisit kunniakkaasti komppasivat.


Klikknsäästäjä tiivisti päivän tapahtumat näppärästi yhteen kuvaan. Enpä muista koska olisin nähnyt viimeeksi näin vääristä lähtökohdista tehtyä otsikointia. Oikeasti voisi kuvitella, että median tavoitetila on ylläpitää kansan hiljaisten (tai no tänään harvinaisen ääneekkään) joukkojen käsitystä siitä, että feminismi on jotain joka vaatisi oman tautiluokituksen.

Klikkikiimassa kynäillyt otsikot yhdistettynä kansaan joista yhä useampi on saavuttanut sen lukutason ettei jutuista lueta kuin otsikot varmistivat, että pirun hyvin valmisteltu opas joka antaa menetelmiä tarpeettoman sukupuolijaottelun purkamiselle onkin yhtäkkiä pahinta mahdollista aivopesua, lasten kasvattamista homoksi ja ilmeisesti myös sen arvoista, että OPH:een on saatu lähettää uhkauksia. Elämme aikaa jolloin yhteiskunnallisen keskustelun taso on jo valmiiksi hävettävän alhaalla ja populistiset sutkautuket ovat voittaneet faktat. Tähän maailmaan kuin yhdistää sensaationhaluisesti klikkiotsikoita tehtailevan median ei voi kuin kysyä, että missä on journalistien ammattietiikka. Tuntuu, että tällä hetkellä parhaat avaukset saadaan ainoastaan Long Playsta ja muutamalta itsenäiseltä bloggarilta.Alan aidosti pohtia onko Hesarin tilaamisessa esim. mitään järkeä.

Yleinen

Henkilöbrändi lapsen silmin

Blogit ja FB ovat olleet täynnä lasten vastauksia vanhemiensa ominaisuuksista. Vastauksien lukeminen on mielenkiintoista, koska lapset ovat monessa suhteessa aika armottoman kriittisiä ja toisaalta lapset eivät myöskään aina hoksaa mitkä asiat ovat sellaisia, että niistä olisi sosiaalisesti älykästä vaieta. Lapselta saadut vastaukset eivät tietenkään ole kovin laaja-alaisia, mutta vastaavaa harjoitusta käytän usein omien uraohjausasiakkaitteni kanssa kun lähdemme kaivamaan esiin sitä osaamista, jolle ihmiset itse tulleet sokeiksi. Toki yleensä vähän enemmän vartaistasolta tulevat arviot ovat kehittävämpiä, mutta kyllä näitäkin vastauksia voi yhdensorttisena oman vanhemmuuden kehityskeskusteluna pitää.


Kuva toimii vastauksena kysymyksiin 7, 18 ja 19.

Oma lapseni suhtauu äärettömän huonosti kyselyihin joihin ei ole absoluuttisia vastauksia, mutta koska meillä on tavoitteena harjoitella nyt vähän hallittua epämukavuusalueella olemista niin tällaiset vastaukset tuo yhden lapsen brändityöryhmä minusta osasi kertoa:

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle? 
Lapsi: Kivoja asioita

2. Mikä tekee äidin onnelliseksi? 

Lapsi: Kun on mun kanssa

3. Mikä tekee äidin surulliseksi?

Lapsi: Jos mä teen pahoja asioita

4. Miten äiti saa sinut nauramaan?

Lapsi: Ainoa tapa on kutittaminen

5. Millainen äitisi oli lapsena?

Lapsi: En tiedä

6. Kuinka vanha äitisi on?

Lapsi: En varmaksi tiedä

7.Kuinka pitkä äitisi on?

Lapsi: Mä en tiedä sitä numeroa

8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?

Lapsi: Mun kanssa oleminen 

9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?

Lapsi: En tiedä koska en ole paikalla

10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?

Lapsi: No kun jos sinä tekisit jotain

11. Missä äitisi on tosi hyvä?

Lapsi: Kutittamisessa

12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä ?

Lapsi: Juoksemisessa

13. Mitä äitisi tekee työkseen?

Lapsi: On ihan tyhjä kallo

14. Mikä on äitisi lempiruoka?

Lapsi: Spagetti

15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?

Lapsi: Äiti on kiva

16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?

Lapsi: Kissanainen

17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?

Lapsi: Jahdataan Pokemoneja

18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?

Lapsi: Vihreät silmät

19. Mitä eroa teissä on?

Lapsi: Mulla ei ole silmälaseja

20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?

Lapsi: Siitä kun äiti aina halii

21. Mikä on äitisi lempipaikka, minne mennä?

Lapsi: Kaikki paikat

Yleinen

New York, New York

Reilut kolme vuotta sitten istuin kummityttöni kanssa sohvalla katsomassa Sinkkuelämää. Jostain se juttu sitten meni matkustamiseen ja siihen olisi kiva mennä New Yorkiin ja seuraavaksi oltiinkon jo sopimassa, että kunhan kummityttö kirjoittaa ylioppilaaksi niin sitten lähdetään. No ihan heti ei päästy valkolakin saamisen jälkeen reissuun, mutta viime lauantaina nousimme koneeseen ja lensimme New Yorkiin, toinen ensimmäistä ja toinen toista kertaa.


New York on kai kaupunki, jota kuuluisi rakastaa, mutta ensimmäisellä reissulla kaupunki ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta ja vaikka nyt fiilis parani niin ei tämä nyt minulle ollut mikään home away from home. Ystäväni kertaalleen kuvaili, että häntä häiritsee Roomassa se fiilis kuin olisi koko ajan lukittuna jättiläismäiseen ulkoilmamuseoon ja New Yorkissa minulla oli vähän samassa hengessä fiilis kuin olisin vieraillut koko ajan elokuvan tai tv-sarjan kuvauspaikalla. Toki kahdelle populaarikulttuurin massakuluttajalle tuokin toi oman erityisen fiiliksen reissuun, mutta tietty aitous jäi tälläkin kertaa kaupungista uupumaan.

Ensimmäisellä reissullani 2008 joulukuussa yövyimme miehen kanssa Midtownissa ja kaupunkiin iski hillitön jäämyrsy. Tällä kertaa sää pääsääntöisesti suosi ja majoituimme Brooklynin puolella. Brooklyn paransi minun kaupunkikokemustani ja koska uskallan jo nyt sanoa, että ainakin lapsen kanssa kaupunkiin jossain vaihessa tulen päätymään on majoituskohteeni taaskin Brooklyn. Sen minkä hävisi metrossa istutuissa minuuteissa voitti takaisin mahdollisuutena ihailla ihmisiä sen metron kyydissä. New Yorkin kohdalla monikulttuurisuus oli aivan eri tavalla läsnä ja silläkin uhalla, että vaikutan hullulta metrostalkkerilta niin etninen kirjavuus teki ihmisistä äärettömän kauniita katsoa.

Ajankohtanahan tämä oli valtavan kiehtova vierailulle. Presidentinvaalien vaalityö kävi kuumimmillaan ja oli kiinnostavaa päästä seuraamaan miten paikallinen media tilannetta seurasi ja myös sitä miten likaista se poliittinen peli aidosti tuossa vapauden mallimaassa oli. Reissun aikana ehdinme pohtia myös useammalta kannalta amerikkalaista unelmaa kun ohitimme hotellin liepeillä olevia julkisia kouluja. Ei ihan äkkiä uskoisi, että oman lapsen tulevan lähiperuskoulun oven yläpuolelle maalattaisin koulun sloganiksi ”Kasvatamme tulevaisuuden johtajia”. Yhdysvaltalaisten asenne työhön oli myös mielenkiintoinen. Ravintoloissa palvelu oli tippien toivossa ylitsevuotavan ystävällistä, mutta Empire State Buildingin lippuluukulla kassa viittä vaille haistatteli asiakkaille ja keskittyi lähinnä juoruamaan viereisen kopin myyjän kanssa arvostellen asiakkaita selvästi kuvitellen etteivät ulkomaalaistaustaiset asiakkaat ymmärtäneet englantia. Toki vastapainoksi törmäsimme myös käsittämättömän paljon sponttaaniin ystävällisyyteen ja kohteliaisuuteen alkaen siitä, että lentokenttätaksi tarjosi meille termarista kahvia.

Yllätys reissulla oli se, että kasvissyöjälle kaupunki ei ollut aivan helpoin kohde. Toki kaupunki oli täynnä kasvisravintoloita, mutta jos sellaista ei osunut kohdalle piti varsinkin vegaanista ruokaa katsoa vähän tarkemmin. Onneki Whole foods tuli mahtavan salaattitiskinsä kanssa tuossa kohtaa hätiin pariinkiin otteeseen. Katukojuistahan olisi kyllä saanut falafelia, mutta kun suunnilleen jokaisen kyljessä luki halal oli helppo tässäkin kohtaa äänestää jaloillaan. Kaupoista onneksi saatiin ostettua täydennystä ja löysimme myös aivan tolkuttoman hyvää mantelimaitoa lähi-Targetista.

Ostosten suhteen olen joko tullut kahdeksassa vuodessa krantummaksi tai sitten kotimaassa on kauppojen valikoimat parantuneet. Lopulta kassiin ei kotimatkalle montaa uutta tavaraa päässyt. Ostin yhdet housut American Apparelilta, mekon Uniqlosta ja kassin Urban Outfittersiltä. Lapsen tuliaiset löytyi Barnes&Noblesilta ja miehen Disney Storesta ja Momasta. Parasta antia reissulla olikin kaupungin ihmettely, se ettei ollut mihinkään kiire ja äärettömän hyvät keskustelut kummityttöni kanssa. Niin ja se että koska aikaeropäissäni heräsin joka aamu viideltä ehdin katsoa viiden päivän reissunme aikana Netflixistä koko How to get away with murderin toisen tuotantokauden…

Yleinen

Isänperintöä

Tänään oli hyvin samanlainen kuulaan kaunis syyspäivä mitä 20 vuotta sitten. Tänä aamuna kävelin ensin lapsen kanssa esikoululle ja siitä kehätien varteen odottamaan kimppakyytiä opiskelupaikkakunnalle. 20 vuotta sitten vastasin puheluun joka muutti koko elämäni ja matkustin kaupungin poikki tapaamaan isäni viimeisen kerran. Näiden päivien väliin tuntuu mahtuvan kokoinen elämä. Ja jos nyt miettii, että olen tällä hetkellä 35 niin ei nyt varmaan ole mikään ihmekään, jos tuntuu että isältä jäi väliin suurin osa elämäni merkityksellisistä hetkistä. Me saimme 15 vuotta, mutta tämäkin tosin taitaa olla laji jossa laatu korvaa määrän.


Kuvassa sarjakuvaa lukee mies, joka opetti minulle, että pojat todellakin lukevat, miehet eivät todellakaan toimi lapsenvahtina vaan vanhempana ja että pyttipannun sekaan voi hyvin nakata valkoisia papuja sekä kuivunutta leipää.

Isä kulkee myös mukanani sinä pienenä äänenä joka kannustaa kyseenalaistamaan jos joku väittää, ettei nainen pysty johonkin. En tiedä oliko isäni feministi vai oliko hän vain vakuuttunut tyttärensä erinomaisuudesta, mutta ainakin hän valoi perustan siihen, että minä olen feministi.

Isä myös opetti, että polkupyörä on pätevä kulkupeli kaikilla alle 100 kilometrin matkoilla ja tarvittaessa niilläkin. Kun pysähdyn päiväkodin eteisessä kuuntelemaan lapsen päiväkotikaverin aamuiset suuret uutiset ja huolet, teen sen koska isänikin teki niin minun ollessani pieni. 

Ja joka kerta kun katson X-Filesia muistan miten isäni yhden jakson jälkeen pohti miten ylipuhuisimme äitini siihen, että alamme viemärissä väijyvien olentojen varalta peseytymään pesuvadissa keskellä eteistä. Ja kun tässä sivusilmällä vilkuilen Teen Wolfia tiedän, että isä olisi tykännyt tästä teineille suunnatusta kauhusarjasta valtavasti, mutta vaatinut tämän jälkeen täydenkuun aikaan jonkun lapsenlapsistaan mörönsyötiksi sienireissuille. Niin eikä saa unohtaa sitä, että isä myös opetti että jos aikoo löytää sieniä kannattaa unohtaa kaiken mitä tietää hyvästä rytmistä.

Vuosien mittaan on tuntunut etten enää muista isää, mutta tarkemmin ajateltuna isä elää meissä kaikissa jäljelle jääneissä. Äiti näkee isän kun minä potkaisen kengät jalasta huolimattomasti samaan asentoon, veljeni näki isän kun poikani pettyneenä pyöristi hartiansa ja kun kummityttöni keskittyessään kipristää varpaitaan, muistan isäni sanonen että meidän sukumme laskeutui puusta muutaman sukupolven muita myöhemmin.

Ei meidän 15 vuottamme pelkkää auvoa ollut. Isällä oli omat ongelmansa ja näin aikuisena voin todeta, että isän olisi ehkä pitänyt vähän useammin viljellä ei-sanaa pikku prinsessalleen. Viimeisiä vuosiamme väritti myös teini-ikäisen riidat ja sanotaanko nyt näin, että jos olen perinyt isäni mustan huumorintajun olen myös perinyt isäni tavan heiluttaa sanan säilää. Viimeisen vuoden aikana otimme yhteen politiikasta ja voin vain kuvitella miten pahasti olisimme ottaneet yhteen jos isä olisi elänyt pidempään. Ehkä ikävimpänä perintönä isä jätti jälkeensä pelon. Pelon siitä, että joku kaunis päivä minuun sattuu yhtä paljon kuin 20 vuotta sitten. 

Pelon siitä, että spagetin paakkuuntuessa siivilässä kotiin ei tulekaan perheenjäsen vaan viesti poliisilta. Pelko syö minua ja kiristää myös minun ja miehen välejä kun soitan hysteerisenä perään jos toinen on viisi minuuttia myöhässä. Pelko pistää avaamaan myös Find my iPhone -toiminnon. Tänäänkin sen avasin ja katsoin miten miehen ja pojan kännykät paikantuivat liittymään, johon isän matka päättyi. Sitten näin miten kaksi pistettä jatkoi matkaansa ohi liittymän aina sinne parkkipaikalle, jonne isä ei koskaan palannut vaikkka se pirun spagetti odotti siivilässä. Ehkä tämä oli universumin tapa kertoa, että 20 vuoden jälkeen voisin lopettaa pelkäämästä. Jos jotain käy niin ei se ainakaan etukäteen murehtimalla helpotu.