Uusi viikko

Kello 6.05, lentokenttätaksi noutanut yhden, toinen selaa juna-aikatauluja ja varmistaa onhan kolmannen repussa avaimet sivutaskussa, jotta pääsevät mummin kanssa sisälle.

Kello 8.05, yksi istuu koneessa rullaamassa kiitoradalle, toinen yrittää penätä nihkeältä hammashoitolan vastaanottoihmiseltä tarkoittaako kiireettömän päivystyksen jono tuntia ja vai kolmea. Kolmannella on hammas lohjenut.

Kello 21.05, yhdellä kello on tuntia vähemmän, toinen istuu junassa 1,5 tunnin päässä kotona ja kolmas toivottavasti vetää sikeitä kotona.

Että tällä reseptillä lähdettiin tähän päivään. Huomenna on vielä mummi hätinä ja torstaina tulevat ihanat naapurit hätiin. Perjantaina jännätään tuoko sinivalkoiset siivet yhden ajoissa kotiin, jotta tämä ehtii hakea kolmannen eskarista ja toinen pääsee pikkujouluihin.

Nämä kuvaillun kaltaiset päivät ovat raskaita ja pakostakin saavat miettimään että tunteeko lapsi olonsa miten pahasti heittopussiksi perheen arjessa. Näitä ei onneksi ole mitenkään kuukausittain, mutta kuitenkin useampia vuodesta. Toki voi sanoa että ei se lapsi muusta tiedä koska tämä on aina ollut sitä meidän elämää. Joku saattaisi kuitenkin muistuttaa että se meidän kiireinen arkemme on tuon lapsen lapsuus. 

Pakostakin miettii että miten lapsi nämä ajat muistaa. Maistuuko makaronilaatikko äidin työmatkoilta ja nakkikeitto päiviltä jolloin kumpikaan vanhemmista ei kotiudu ja ruokaa tarjoaa mummi (tämä siksi että lapsi rakastaa nakkikeittoa ja me vanhemmat ei niinkään). Toisaalta toivon että meidän mallilla lapsi oppii siihen että työt kuuluvat arkeen ja toisaalta myös sen että onnistuminen vaatiin panostamista. 

Haluaisin kuitenkin että lapsi muistaa sen ettei vanhempien töiden vuoksi ikinä jätetty hänen asioitaan väliin. Ja että kun kotona ollaan niin vanhemmat eivät tee töitä. Työt vievät vanhemmat välillä pois hänen luotaan, mutta hänen luonaan vanhemmat eivät tee töitä.

Neljä viimeistä sanaa

ÄLÄ LUE TÄSTÄ PIDEMMÄLLE, JOS ET TIEDÄ NELJÄÄ VIIMEISTÄ SANAA JA HALUAT MYÖS OLLA TIETÄMÄTTÄ!!!

Eli seuravaksi seuraavan videon alapuolella aloitan Gilmore Girlsin tuoreimpien jaksojen läpikäynnin joten lukeminen omalla vastuulla, jos et ole sarjaa vielä katsonut.

Netflix teki siis sen mikä alkuperäiseltä sarjalta vietiin. Tarjosin mahdollisuuden Amy Sherman-Palladinolle kuljettaa tarinan päätökseen niillä neljällä sanalla johon sarjan alunperinkin piti päättyä.

Paluu Stars Hollowhin ei ollut ongelmaton. Paluu Gilmorejen perheen pariin piti sisällään jo tiedon, että jotain on muuttunut pysyvästi Lorelain isän näyttelijän kuoltua. Suru leimasi varsinkin ensimmäistä osaa Talvea ja tarjosi pohjan A Year in the Lifen hienoimmalle kasvukertomukselle, jossa Emily vihdoin alkaa elämään elämää itselleen sen asemasta, että toimisi niin kuikn kokee että häneltä oletetaan. Uudistunut Emily onnistuu myös siinä missä ei ole koskaan aikaisemmin onnistunut eli pitämään kotiapulaisen. Uusista hahmoista Berta olikin loistava. Tosin itse tajusin vasta IMDB:tä selatessani että häntä näytteli Stars Hollown automekaanikko Gypsya koko sarjan näytellyt Rose Abdoo.

Neljä vuodenaikaa olivat kuvattu kovin epätasaisesti. Itselleni suurin pettymys oli kesä, joka tuntui keskittyvän liikaa musikaalikohtaukseen sekä avausjako talvi, jossa tunnuttiin juoksuttavan ruutuun tuttuja naamoja vuosien takaa ihan vain siitä ilosta, että niin tehtiin. Parhaiten minusta onnistuivat sitcomaiseksi arvosteltu kevät sekä tarinan lopettanut syksy. Tuntui myös, että sarjassa haaskattiin yllättävän paljon aikaa juoniin, jotka eivät kehittäneet tarinana suurta kaarta eteenpäin. Itse koin myös, että tarinassa Lorelai käytti aivan liikaa ääntä ja koska en koskaan juurikaan pitönyt Lorelaista hahmona pidin tätä häiritsevänä. Suomalaisesta yhteiskunnasta käsin myös jatkuva Lorelain ja Luken avioliitottomuuden taivastelu tuntui typerältä.

Hämmentävintä sarjassa oli Roryn tarinakaaren suppeus. Saimme kuulla yllättävän vähän siitä mitä Rory oli vuosien saatossa puuhaillut. Jonkun näköinen asema hänellä viestinnän allalla on, mutta printtimedian murroksessa omaa sijaa ei tuntunut löytävän. Uravalmentajanäkökulmasta katsottuna sarja nosti hyvin esiin petetyn sukupolven ongelman. Kun tiedossa on jo ettei koskaan saavuta vanhempiensa elintasoa niin miten pystyy itsenäistymään? Rory olisi ansainnut minusta enemmän. Epäparisuhde Pauliin ja salasuhde Loganiin tuntuivat häiritsevältä ja mitä pidemmälle sarjassa päästiin alkoi käydä selväksi, että Roryn, Jessin ja Loganin suhteesta luotiin rinnakaista Lorelain, Luken ja Chrisin suhteelle.

Pidin jo alkuperäisessä sarjassa Chrisin ja Lorelain suhteesta. Se oli hieno kuvaus siitä, että joskus rakkaus ei vain riitä jos aika ja paikka on aina joltain osin väärä. Olisin toivonut Rorylle ja Loganille muuta. Minulle harvassa tarinassa on niin selkeää OTP-visiota, mutta Logan ja Rory ovat sellaisia ja kumpikin heistä ansaitsisi enemmän mitä nyt he olivat saamassa. Ja tästä päästäänkin niihin neljään viimeiseen sanaan. Lähdin uumoilemaan asiaa jo syksyn puolivälissä ja viimeistään keskustelu Chrisin kanssa varmisti epäilyni siitä, että sarja tulee päättymään tietoon siitä, että olemme saamassa vielä yhden Gilmoren (tytön?). Toisaalta viimeisessä osassa ajettin vahvasti myös Jessiä takaisin peliin mukaan.

Sivuhahmoista parhaiten palasivat Paris ja Kirk, jotka olivat hyvin hahmoilleen uskolliset ja kehittyneet hyvin siihen suuntaan mihin heidän olisi voinutkin kuvitella kehittyvän. Alkuperäisessä sarjassa nautin eniten Roryn opiskeluajoista, joten Life and Death Brigaden vierailu lämmitti sydämessä. Deanin vierailu onnistui myös ilman päälleliimattua fiilistä, mutta muuten osa sivuhahmoista jäi lähinnä turhan fiilistelyn kohteiksi. Esimerkiksi Hep Alienin bänditreenit tuntuivat täysin päälleliimatulta ja pakkoko se Mr Kimkin oli vihdoin näyttää. Paljon hyvääkin sarjaan oli onnistuttu tuomaan Kirkin toinen elokuva ja salakapakka oli ehtaa Gilmore Girlsiä. Sarja onnistui myös tuomaan uusiin osiin moninaisuutta paljon aikaisempaa enemmän. Moitittavaa silti jäi tältä osastolta. Jaksoihin oli uitettu naurettavaa fatshamingiä ja osin käytös oli hauskan asemasta vain ilkeää esim. Roryn onnetonta poikaystävää Paulia kohtaan eikä asiaa selitä edes se, että hahmolla irvailtaisiin Lorelain alkuperäisen sarjan poikaystäville joiden tarkoitus oli vain hidastaa parisuhdetta Luken suuntaan. Ja niin onnistunut kuin Emilyn kotiapulainen Berta olikin koin vaivaannuttavana sen, että tämän perheen puhumasta kielestä irvailtiin.

Kokonaisuudessaan neljä jaksoa jättivät jälkeensä hengästyneen olon ja halun vaatia tarinalta lisää. Jääkö Rory yksinhuoltajaksi, pystyykö Logan irrottautumaan isänsä peukalon alta ja jos pystyykin niin ottaisiko Rory häntä takaisin. Entä miten Jess. Miten Lorelai kehittää hotelliaan? Miten Emily kehittyy eläessään elämäänsä kerrankin omista lähtökohdistaan. Toivon ja samalla vähän pelkään, että Netflix onnistuu tekemään tarjouksen josta ei vain voi kieltäytyä ja saamme palata vielä kerran Stars Hollowhin. Itse toivoisin ettei sarjaa pitkitettäisi, mutta toivoisin myös ettei tarinaa jätettäisi näin pahasti auki. Varsinkin Roryn kohdalla tarinaa on vielä kerrottavana. Niin ja Loganilla kuten sarjan fiilistelychatissa ystävieni kanssa todettiin. Jos ei muuta niin haluamme lisää Matt Czuchrya, jonka Gilmorejen lisäksi tällä viikolla hyvästelimme myös Good Wifen. Näiden kahden sarjan myötä sarjataivaalta katosi Mattin lisäksi valtava määrä hyvin kirjoitettuja naishahmoja ja molemmista mielelläni viihteessäni nauttisin.

Lastarisuhde Porvoossa

Eilinen lepopäivä teki tehtävänsä ja uskallauduin aamulla lähtemään ystävien kanssa tyttöjen lounaalle Porvooseen. Pieni kaupunki rannikolla on nimittäin mitä parhain laastarisuhde Stars Hollowlle, ainakin kotimaisessa mittakaavassa puhuttuna.


Tällä kertaa Porvoo vielä ylitti kaikki odotukset.

Lounastimme Zum Beispielissä. Pöytä kannettiin täyteen mitä herkullisempia hampurilaisannoksia, laseihin kaadettiin pienpanimoiden limonaadia ja jälkiruoaksi syötiin vielä vähän lisää tautisen hyvää leipää. Ja jos tässä ei nyt vielä oltu riittävän Gilmoreja niin sponttaani Tiernapoikaesitys piti huolta siitä, että tunsit tippuneesi elokuvan lavasteisiin.


Kahviakaan ei tällä reissulla unohdettu. Kävin Skafferissa ostamassa miehelle tuliaiseksi Keakoffeen Arabicaa ja itselleni teetä. Viereisestä Designdelistä ostin herkutteluun lakritsia. Muutenkin vanha kaupunki on täynnä toinen toistaan kiehtovampia putiikkeja, joihin pistäytyä.

Jälkiruoat kävinme syömässä Petris Chocolate Roomissa, josta jokaiselle lautaselle löytyi omanlainen kakkupala ja sielti vitriiniin jäi vielä aika monta makua testattavaksi.


Henkilökohtaisesti parasta tässä Stars Hollowssimulaattorissa on se, että Gilmoren tyttöjen asemasta  seuraksi saatiin vielä hurmaavampaa paikallista äiti-tytärseuraa. Ja ihana lokaali asukas oli vielä lastannut vaunujen alakorin täyteen Hesarin glögitestin voittajalla, joten huomenna päästään kotioloissakin fiilistelemään kunnolla alkavaa joulunalusaikaa.

Päiväretki Porvooseen oli kyllä mitä parhain laastarisuhde akuuttia Stars Hollowikävää potevalle. Kotimatkalle kurvatessanme ohitimme vielä joulukulkueen soihtuineen ja pukkeineen. Ainoa mikä tässä jäi uupumaan oli Kirk virittelemässä kasaan jotain bisnesyritelmäänsä.

Onko elämää Gilmoren tyttöjen jälkeen?

Yleisestä kohteliaisuudesta en vielä mene uusien jaksojen sisältöön enkä tosiaankaan kerro neljää viimeistä sanaa.


Tälle päivälle oli kalenteriin merkitty varaus kotisohvalla kello kahdeksalta, mutta kohtalo päätti toisin. Eilen kotimatkalla Jyväskylästä nousi kuume ja koska olen kuullut juttua ettei työnsankareita varsinaisesti juhlita jäin tänään kotiin torkkumaan sohvalle ja kympiltä iskin selaimen refresh-nappia ja kohtasin vanhat ystävät.

Olin kuvitellut pääseväni maaliin jo ennen miehen ja pojan kotiutumista, mutta päivää sotki sinäänsä odotetut uutiset miehen työrintamalta joten miesten palatessa kotiin oli kautta jäljellä 30 minuuttia ja nyt kun ne lähtivät uimakouluun niin jäljellä ei ole sitäkään ja epäilen tarvitsevani kipeästi laastarisuhdetta. Uskon, että useimpien sarjojen kohdalla se että ne lopetetaan enemmin kuin myöhemmin olisi täysin oikein, mutta tässä kohtaa toivoisin vielä yhtä paluuta Stars Hollown  kaduille, koska monella tapaa tätä tarinaa olisi vielä kerrottavaksi. Tai ehkä on parempi ettei sinne palata ja saan itse kirjoittaa tarinalle juuri haluamani lopun.

Nyt kuitenkin etsitään tositarkoituksella laastarisuhdetta. Tai sitten vain palaan suosiolla katsomaan vitoskauden jaksoja. Eli sarjaa tunteville ei varmaankaan tarvitse kertoa minkä nimen minä painaisin t-paitaani.

Eläköön ihana turhamaisuus

Meillä asuu pieni ihminen, jolla on hyvin vahva käsitys siitä mitä päälle puetaan milloinkin. Jos eskarissa lähdetään käymään keskustassa retkellä ei päälle tosiaankaan laiteta haalaria, koska se ei ole kaupunkivaate. Ja tosiaankin sillä on väliä minkä näköiset ulkohousut takin kanssa laitetaan. Yleensä ihmiset näistä kuullessaan hämmästyvät siitä, että miten poika voi olla niin tarkka. Ilmeisesti yleinen kiinnostus vaatteisiin ja siihen miltä asiat näyttävät kuuluvat vahvasti vain naisten maailmaan.

Itselleni se miltä asiat näyttävät ovat todella tärkeitä ja en tiedä onko lapsen tarkkuus minulta opittua vai myötäsyntyistä, mutta tietyissä asioissa meillä eletään hyvin vahvasti juhlien ihanaa turhamaisuutta. Toisinaan kuitenkin on aamuja, jolloin toivoisin, että lapsi ei asiasta niin välittäisi ja pystyn ymmärtämään miten 30 vuotta aikaisemmin kotini eteisessä vanhemmat hengittivät raskaita hengenvetoja yhteenpurtujen hampaiden välistä kun aamukiiressä tytär vaati kampaustaan uusiksi väärässä järjestyksessä olevien hiuslenkkien vuoksi. Jaoin ajatukseni myös viime viikolla sosiaalisessa mediassa ja hämmästyin kuin ensimmäinen kommentoija kommentoi että tämä on näitä nykyajan rikkaiden kotkotuksia ja että hänen lapsuudessaan piti olla kiitollinen kun oli edes puhdasta ja ehjää päälle. Tietyllä tavalla ymmärrän että kyllähän nämä ovat ensimmäisen maailman ongelmia, mutta halu kauniiseen ja omaa silmää miellyttävään ei ole mitenkään rahasta kiinni. Itseasiassa sanoisin päin vastoin.

Raha kun ei takaa minkäännäköistä idearikkautta oman tyylinsä suhteen. Ja oli rahaa tai ei niin aina on löytynyt niitä ihmisiä, joille vain on hieman tärkeämpää että onko tukka kiinnitetty millä tavalla tai huivi oikein solmittuna. Raha tekee asioista helpompaa ja takaa suurennan valikoiman, mutta hyvällä hahmotuskyvyllä pääsee pitkälle. Tulen perheestä, jossa on pitkät perinteet käsitöissä ja niin kauan kuin muistan ole täsmätilannut itselleni neuleita äidiltäni  palvelemaan senhetkistä tarvetta. Olen ottanut puikot ja koukun käteen ja tehnyt itselleni niitä asusteita joita haluan ja olen kietonut kaulaani isoäitin kangaspuilla kutoman villahuivin. Ja rehellisesti sanottua itse en ole käsitöissä kuin korkeintaan keskinkertainen kun vertaan itseäni esimerkiksi ystävääni joka muuttaa kerän lankaa tai pari metriä kangasta tuossa tovissa mitä mielenkiintoisemmiksi luomuksiksi.

Jostain syystä kuitenkin tuota lahjakkuutta tai luontaista kiinnostusta ei tunnuta arvostavan. Muoti nykyisen kertakäyttökulttuurin aikana ei ole ongelmaton harrastus, mutta se että on tarkka tyylistään ei tarkoita kerskakulutusta. Itseasiassa yleensä täysin toisinpäin. Mitä varmempi on omasta valinnastaan niin sitä pienemmällä valikoimalla pärjätään.  Toisaalta toisinaan tekee hyvää myös tuulettaa omia käsityksiään siitä mitä päälleen on pukemassa. Perjantaina äidin tyyliä pääsi tuulettamaan tyylistään tarkka lapsi.


Ja joskus on hyvä myös itse pitää mielessä että jos tarjolla on kaksi kiinnostavaa villasukkaa niin mikään ei estä tekemästä niistä paria.

Sukellus veskan uumeniin

Tiedättekö ne somessa kiertävä kuvat, joissa kuvaillaan A- ja B-tyypin ihmisiä. Samaan vertailuun voitaisiin ottaa myös kuvapariksi käsilaukkujen sisällöt minulta ja Rouva Erikssonilta. Ensinnäkin olen pahamainen laukkujen vaihtelija, valitsen veskan sekä roudattavan tavaramäärän, että yleisen fiiliksen perusteella. Tämän viikon maanantaina matkaani lähti Marimekon laukku.


Siinä se kököttää ja kyllä, 35-vuotias asiantuntija voi käyttää sujuvasti Crocsin kumiteräisiä kenkiä kunhan pitää huolta, että töistä löytyy vaihtokengät…

No mitä sitten laukun uumenista löytyi.


Olin perjantaina fasilitointikeikalla, joten aamulla kassin uumenista löytyi reilu parikymmentä fläppipaperia odottamassa materiaalien työstämistä. Samaisesta syystä matkassa oli myös läppäri suojapussissaan, läppärin laturipiuha, muovipussillinen maailman parhaita tusseja sekä liimalappuja, jotka ovat jokaisen itseään kunnioittavan fasilitoijan päätyökalu.


Toisesta taskusta löytyi työpuhelin (päädyin pari vuotta sitten ottamaan työnumeron rinnalle oman liittymän jotta saan paremmin irtauduttua töistä, tosin kun siirsin aikaisemman työliittymän omiin nimiini on tilanne se, että esim. esimieheni soittaa minulle aina henkilökohtaiseen liittymään), henkilökortti, purkillinen soijapapuja (koska hyvänä työkaverina sympatiapaastoan työkaverini joulupaaston ajan), purkillinen tomaatteja (mökkipaikkakunnan kasvihuoneelta, tuettaan paikallista), matkakortti (ja tuo kuva tuossa on Dalek), työavaimet ja lompakko.


Ja sitten se mikä tekee minusta B-tyypin persoonan. Bonussektori, jota ei koskaan voisi kuvitella löytävän siistien ihmisten laukusta. Kuukautissuoja, mikrokuituliina, läjä teepusseja (älkää kysykö), nimikyltti koodaustapahtumasta, johon osallistuin liki kaksi vuotta sitten sekä.läjä puoliksi käytettyjä nenäliinapaketteja. Siis varmasti näitä kamoja löytyy muillakin mutta yleensä ne sentään kulkee omassa pussukassaan (terveisiä myös Porvoon suuntaan).

Ja sitten vielä tähän postaukseen kuuluu rosvosektori eli kaikki se mitä kassissa pitäisi olla, mutta jotka sitten jostain syystä jäivät pois.

– kotiavaimet

– astmalääke

– ruotsin tehtäväkirja

– ruotsin vihko

– pussi, joka sisältää kaikki kännyköiden latauspiuhat ja vara-akun

– sateenvarjo

– yleinen itsekunnioitus, joka estäisi julkaisemasta tätä postausta.

Vittuilua verorahoilla

Helsingin kaupungilla joku ihminen jätti hyvän harkintakyvyn väliin ja päätti suuressa viisaudessaan alkaa vittuilla veronmaksajille oikein olan takaa. Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa on puhutteleva ja hyvä slogan, mutta itse kampanja on toteutettu jäätävästi. Julkaistu video ja julisteiden kuvakieli tekee selväksi sen, että tässä puhutaan nyt äitien väliinpitämättömyydestä ja väliinpitämättömäksi äidin tekee se, että hän arjessa käyttää mobiililaitteita.

Kampanja räjäytti somen ja ensimmäiset kriitikot kritisoivatkin sitä, että tässä nyt ne koirat älähtävät joihin kalikka kalahtaa. Voi toki olla näinkin, mutta kun on vuosikaudet saanut lukea mielipidekirjoituksia joissa syyllistetäön kännykkää käyttäviä vanhempia ja koko oma ikäpolveni on leimattu sopimattomiksi somevanhemmiksi alkaa pinna olla kiristynyt äärimmilleen. En näe yhtään syytä miksi kyseinen kampanja olisi onnistunut. Se kyllä herätti keskustelua, mutta täysin vääristä lähtökohdista.

Väliinpitämättömyyden syistä on syytä puhua, mutta Helsingin kaupungin kampanja tyytyy vain osoittelemaan. Siinä missä esim. Väestöliiton Paras syy-kampis antoi työkaluja arjen läsnäoloon, löytyy kaupungin verkkosivuille ohautuvan osoitteen takana tasan tietoa siitä, että kyseistä tietoiskukamppista näytetään leffateattereissa.  Sivuilta ei löytynyt edes ainuttakaan linkkivinkkiä koko perheen mediakasvatukseen tai edes jotain ohjeistusta siitä miten olla arjessa läsnäolevanpi vanhempi. Vanhempin mediakasvatusta nimittäin varmasti kaivattaisiin ja toisella tulokulmalla olisi ovinut saada aikaan kaivattua muutosta. 

He olisivat voineet sivustollaan vaikka kertoa, että huomioithan, että päiväkodin portilla se puhelin viimeistään menee taskuun, koska on päivän tärkeimmän kohtaamisen aika. Siinä olisi voitu nostaa esiin, että vanhempien on syytä miettiä mitä pelejä pelataan ja ohjelmia katsotaan lasten ollessa hereillä. Siellä olisi voitu antaa vinkkejä tehokkaampaan ajankäyttöön jossa on poistettu turhat keskeytykset vaientamalla esim. viestisovellusten hälyytykset muista kuin välttämättömistä ketjuista. Siellä olisi voitu kertoa miten vanhempi voi tehdä älylaitteen käytöstä lapsen suuntaan siten läpinäkyvää, että lapsi oppii, että laitteilla voi tehdä muutakin kuin viihdekäyttöä. Että niillä voidaan lukea uutisia, maksaa laskuja tai tilata vaikka verkkokaupasta tarvittavia asioita ja että ne ovat yhtä normaali osa arjen pyöritystä kuin vaikka vessan pesu ja roskien vienti.

Ja ennen kaikkea olisi voitu nostaa esiin sitä, miten monella tapaa muuten lapsi voi tuntea etteivät vanhemmat ole läsnä vaikka he ovatkin paikalla. Aihe on tärkeä, mutta toteutus ala-arvoinen. Se leimaa naisia ja viraston antamien selityksien pohjalta myös miehiä. Se antaa varajesuksille lyömäaseen paheksua perheiden elämää entisestään. Aivan kuin tässä elämässä ei olisi jo riittävästi haasteita ilman,ettei tarvitse pelätä, että joku tekee minusta lastensuojeluilmoituksen, jos näkevät minut tekstaamassa ostoslistaa hiekkalaatikon reunalta.