Rogue One

Aatonaatosta on kuin huomaamatta tullut meidän parisuhteemme treffipäivä. Lapsen syntymän jälkeen ensi-iltaan on tullut viimeisiä Pottereita, Hobittia ja Star Warsia sopivasti tarjoamaan joulun alle leffaohjelmaa. Tällä kertaa vuorossa oli luonnollisesti Rogue One ja jälleen kerran varoituksen sanana, että jos et ole nähnyt elokuvaa niin lue trailerin alla oleva omalla vastuullasi.

Rogue One on tuntunut keräävän ihmisiltä hyvin ristiriitaista vastaanottoa. Star Wars-maailmaa tuntemattomilta on tullut hämmästelyä jedien puutteesta (no daa, selvittäisivät aikajanan) ja osa faneistakin on pitänyt elokuvaa rimanalituksena, koska hahmoihin ei saatu riittävää syvyyttä ja musiikkikin oli perseestä.

Minulle Rogue One kuitenkin oli elokuva paikallaan. Jos tarinana juoni pitää jotenkin tiivistää niin elokuva kertoo sen miten Leia sai kuolontähdenpiirustukset ja tuo kertoo myös paljon siitä miten elokuvan keskeisten henkilöiden tarina tulee kulkemaan. Originaali Star Wars on ollut aina tarina Skywalkerin suvusta ja kun kerrotaan sankareiden historiaa tupataan yleensä sivuttamaan aika nopeasti se, että jokainen historiaan jäänyt sotasankari seisoo melkoisen ruumisläjän päällä. Rogue Onessa avataan näiden kasvottomien ihmisten tarinaa, niiden joilla on vahva aate ja he ovat valmiita tekemään sen edestä paljon, tarvittarssa jopa kuolemaan.

Rogue One on monella tapaa ajankohtainen elokuva. Tarinasta voi löytää helposti kaikuja maailman politiikkaan ja siihen miksi totalitaarisuutta pitää uskaltaa vastustaa. Surullisella tapaa ajankohtaiseksi elokuva myös tuli eilen Carrie Fisherin kuollessa. Elokuva aloittaa Leian tarinan samalla kun tätä näytelleen lahjakkaan naisen tarina tuli loppuun. Vuoden päästä tuo kapinallisprinsessa vielä palaa valkokankaalle ja tiedän jo nyt ettei seuraavan Skywalkerien tarinaa jatkavan elokuvan katsominen tule olemaan helppoa. Star Wars on minulle monella tapaa merkityksellinen elokuva, mutta Leia on hahmona ollut se, joka ollut kaikista merkityksellisin.

Pitkälti Leian raivaamalla reitillä tallaa myös Rogue Onen Jyn Erso. Star Wars on geekkulttuurissa siitä harvinaisessa asemassa, että näissä tarinoissa tyttöjä ei ole tehty kenenkään kylkiluusta vaan he ovat itsenäisiä toimijoita. Jyn oli hahmona aivan verraton,ja vaikka kohtalaisen aikaisessa vaiheessa olikin selvää että tarina ei tule hänen kohdallaan päättymään onnellisesti, oli mahtavaa että tämä tarina kerrottiin.

Visuaalisesti Rogue One ammensi enemmän episodeista 4-6 eli elokuva pyrkii selvästi tekemään pesäeroa episodien 1-3 osin lastenleffamaiseen visuaaliseen ilmeeseen. Itselleni äänimaailmakin toimi ja pakko myös myöntää, että olen niin helppoa yleisöä että otan ilolla vastaan kaikki fan service -elementit, joita leffaan oli upotettu. Rogue One on elokuva, joka vaatii alleen vähintään alkuperäisen trilogian tuntemuksen, mutta eniten irti saa jos tuntee Skywalkerit ja heidän keskinäiset sotkunsa a:sta ö:hön.

Väärin stressattu

Hyggen myötä median into puhua joulustressin välttämisestä pääsi aivan uusille kierroksille. Toisaalta juttuja lukiessa alkoi tulla sellainen olo, että stressittömän joulun tavoittelusta sitä vasta itselleen vatsahaavan voikin saada. Syksyn ollessa kovin rankka päädyimme ystävieni kanssa miettimään, että mitä joulustressi on ja miten sen voi välttää.


Jouluaaton jälkiruoka, ensimmäistä kertaa kokeiltu vegaanisen juustokakku, koska mikään ei sano joulustressi kuten uudet reseptit.

Kaiken järjen mukaan meidän joulumme stressijoulujen aatelia. Ajamme toistasataa kilometriä mustaa moottoritietä pitkin toiseen maakuuntaan ja kun miehen vanhemmat ovat vielä eronneet tulee meille jo isovanhemmista kolme vierailukohdetta kahden kunnan alueella ja tänä vuonna tuohon päälle iskettiin vielä kyläily kummitytön uuteen kotiin. Eli ollaan niin kaukana hyggestä, joulupatjasta ja pitsasta kuin vain ikinä olla voidaan. Mutta jotenkin en minä koe sitä kovinkaan stressaavaksi.

En rehellisesti sanottuna osaa sanoa, että jos joulu olisi pelkästään minun käsissäni niin mitä me tekisimme. En ole tullut asiaa pohtineeksi, koska koen, että tämä on asia johon minä en voi vaikuttaa. Lapselleni joulu ei tule ilman mummia ja serkkuja. Isänpuoleisia isovanhempia lapsi ei ollut nähnyt sitten kesän. Lapselle, jolla ei ole ja jolle hyvinkin todennäköisesti ei tule sisaruksia, tekisi melkoisen karhunpalveluksen jos en antaisi hänelle edes laajennettua perhettä. Kuusivuotias osaa myös ikävöidä. Aamupäivällä kun pakattiin kamoja lapsi itki jo valmiiksi sitä miten kova ikävä hänelle tulee serkkuja ja että hän haluaa nukkua jokaisen yön mummin kainalossa. Että ei, niin kauan kun tämä meidän laajennetun perheen kokoonpano on tämä ei joulua tule ilman Turkua.

Ja oikeastaan epäilen, että ei se joulu tulisi minullekaan ilman Turkua. Muutamaa hassua mökkipaikkakunnalla vietettyä joulua lukuunottamatta kun oma jouluni aina vastaanotettu yhdessä ja samassa osoitteessa. Kaikkine autossa istuttuine kilometreineen ne on kuitenkin ne ihmiset jotka tekevät joulun. Itselleni enemmän stressiä luultavasti aiheuttaisi se hyggeilevä joulupatjaisa joulunvietto ihan vain kotioloissa. Toki olen varmaan onnellisessa asemassa sen vuoksi, että meillä on laajennetussa perheessä mutkattomat välit eikä joulupöydän ympärillä yleensä koeta muita jännittäviä hetkiä kuin se jaksaako kummityttöni syödä neljä vai viisi vuoallista imellettyä perunalaatikkoa. Ja onhan sekin pakko myöntää, että valinta sen suhteen, että vietämme joulusta leijonanosan minun perheeni parissa perustuu stressin välttelyyn. Miehen uusperheessä kun ei jouluista meidän perheelle sopivaa ekolokeroa niin helposti tunnu löytyvän.

Silti tuntuu että hyggeä tihkuva kotoilujoulukin on vain yksi uusi stressin lähde. Paras aihetta sivuava lehtijuttu löytyi jommasta kummasta iltapäivälehdestä, jossa annettiin vinkkejä rentoon jouluseksiin. Että ehkä siinä kohtaa olisi hyvä jokaisen vain myöntää ettei se hyggeily taivu, jos seksielämäänkin pitää etsiä lehdestä vinkkejä. Etenkin kun vinkit olivat lähinnä sillä levelillä, että kehotettiin yllättämään kumppani riisuuntumaalla yllättäen. Sukujoulussa tuolla vinkillä saattaisi yllättää myös muutamat muutkin kun kylmien alkupalojen jälkeen saapuisi ilkosillaan ruokapöytään kantaen höyryävää annosta laatikoita. Tai sitä pakastepitsaa. Miten nyt kukin tykkää toimia.

Hyvää joulua

Tänä vuonna joulutoivotukset meidän perheen puolesta toimitti hieman hönön näköiset pingviinit

Idea korttiin löytyi sieltä mistä muutenkin eli Pinterestissä ja toteutus oli helppoakin helpompi.

Korttien tekemiseen tarvitaan korttipohjien lisäksi askartelumaalia, peruna, pumpulipuikko ja pyöreä vaahtomuovisivellin (voisi varmaan käyttää myös porkkanaa). Toteutus onnistui helposti eskari-ikäisen kanssa ja onnistuu varmasti myös pienempien kanssa. Työ toteutetaan vaiheittain eli ensin mustalla keho, sitten valkoisella ja oranssilla yksityiskohtia. Askartelija improvisoi vielä lumisateen pikkupingviinin ympärille.

Samala periaatteella voidaan toteuttaa myös muita askarteluja. Lapsi itse kaavaili tekevänsä pöllöjä, koska Harry Potterin myötä myös pöllöt ovat nousseet arvoon arvaamattomaan meidän taloudessa.

Sitkeä tauti

Kuukausi sitten jäin ensimmäisen kerran töistä pois päiväksi sillä ajatuksella, että kun nyt yhden päivän huilaa niin kyllä sillä taudin nitistää. No ei nitistänyt. Viime viikolla oli maanantaina pakko luovuttaa ja ottaa toinen sairaspäivä ja lopulta löysin itseni tämän viikon keskiviikkona työterveydestä ihmettelemässä että on se nyt kumma kun tauti ei lähde.


Viikon sumuinen keli on passannut tähän omaan sumuiseen olotilaan.

Labrakokeet, keuhkoröntgenit ja sinunsskannaukset näyttävät normaalia, mutta vointi on silti jatkuvasti sama kuin joku olisi tunkenut pään täyteen liisteriä ja mätkinyt pitkin kehoani appelsiinipussilla. Ja kun nyt sekin on kokeiltu että tauti ei parane töitä tekemällä ja luennolla istumalla niin nyt on sitten yritetty levätä.

Olen maannut sohvalla ja lukenut puolitoista Harry Potter-romaania, olen vertaillut erilaisten vuustokakkujen (eli vegaanisen juustokakun) reseptejä ja nukkunut. Niin ja yrittänyt huuhtoa nenäkannulla pahinta tukkoisuutta pois, jotta tämä nuha ei menisi poskiontelotulehdukseksi.

Että aika ankeissa tunnelmissa nyt starttasi minulla tämä joululoma. Huomenna pitäisi aamusta lähteä Turkuun joulunviettoon ja kun vietailukohteita riittää niin vähän hirvittää että pääsenkö tästä sinnikkäästä pöpöstä vieläkään eroon. Joulun jälkeen onneksi on vielä melkein pari viikkoa lomaa, mutta rehellisesti sanottuna haluaisin lomalla päästä tekemään muutakin kuin makaamaan sohvalla ja klikkaamaan Elisa Viihteestä lapselle uusia Dinojunajaksoja. Kuusivuotias on yleensä aika omatoiminen, mutta jotenkin kai äidin puolikuntoisuus tekee lapsesta melkoisen takiaisen. Nyt on sitten taas joulukalenterin aikana inspiroiduyyu dinosauruksista ja kun en muutakaan paikallaan tehtävää aktiviteettiä keksinyt yhteenlaskujen tuloksia kyselevälle lapselle niin tulin opettaneeksi sille miten lasketaan nelinumeroisilla luvuille allekkain yhteen. Jos tauti tässä vielä kehittyy niin voidaan siirtyä allekkainvähentämiseen ja kymmenylityksiin.

En itsekään tiedä mitä tapahtui

Mutta niin vaan sitä on täällä vietetty pari viikkoa hiljaisuutta. Blogiparka joutuu kilpailemaan olemassaolonsa kanssa hyvin rajalliista aikaresursseista. Sinäönsä sääli, koska listalla olisi vaikka mitä juttuja. Tosin epäilen että aika on ajanut niistä pian ohi…

Otsikon teemaan sopien en myöskään aivan tiedä mitä tänään tapahtui minulle ruotsin tentissä. Sain suullisesta tentistä viitosen. Siis minä, joka olen aktiivisesti pyrkinyt unohtamaan suunnilleen kaiken mitä toisesta kotimaisesta olen koskaan osannut. Minä joka kirjaimellisesti olen osannut puhua vain Moominsvenskaa kiitos Muumimaailmassa aikanaan lusitun kesän. Edellisen kerran tämä ihme nähtiin armon vuonna 2004 tai 2005 kun vastoin kaikkia ennakko-odotuksia sain tilastomatematiikan tentistä viitosen. Ilmeisesti minulla on piileviä kykyjä ruotsinkieliseksi SPSS-asiantuntijaksi.

Ruotsiteema jatkui kotonakin. Lapsella dinosaurukset vaeltavat pitkin taloa taas öisin ja tänään teemana oli Lucia.


Siinä missä ilmeisesti loistan ruotsin ja matikan kohdalla häviän kynttiläaskarteluissa. Hienosti tussilla värittämiäni pumpulipuikkoja ihaillut lapsi kysyi silmät kiiluen, että kumman korvista, minun vai isänsä, on tullut näin paljon vaikkua? Ilmeisesti lapseen voisi hyvinkin vedota takavuosien ARS-näyttelyiden tyyli…

Mutta takaisin ruotsiin. Nykyisiin opintoihin kuului melko kunnianhimoinen ruotsinkurssi. Sanajärjestysten asemasta olemme koko syksyn käyttäneet aktiivisesti alan asiantuntijatermistön haltuunottoon ja toisin kuin aikanaan insinööritutkinnon virkamiesruotsin jälkeen, tunnen jopa, että tiukan paikan tullen tai viimeistään jos minua aseella uhataan saattaisin jopa suoriutua ruotsista työtehtävissäni. Tiesin jo heti syksyn alussa että pasiivinen sanavarastoni on ihan hyvällä tolalla, mutta aktiivinen oli onnettomassa kuosissa. Vieläkin koen kirjallisen ilmaisun todella haastavana ja en tosiaankaan uskonut saavani suullisesta näin hyvää arvosanaa. Tässä tosin taisi turkulaisuus tulla apuun. Sain kiitosta että puheessani on oikea intonaatio. No kai se nyt on kun takavuosina Riikassa humalaisen natiiviruotsinkielisen korvaan minun suomeksi miehelleni puhuva lause kuulosti aivan varmasti ruotsilta. Ja itseasiassa tänä vuonna työreissulla Tanskassa yhteistyökumppani kysyi kuultuaan minun puhuvan suomea, että olenko ruotsinkielinen äidinkieleltäni.

Syksyn opinnoissa parasta antia oli varmaankin opettaja, joka pisti käyttämään kieltä. Sen asemasta että olisimme aukkotäydentäneet jouduinme tuottamaan tekstiä ja tässä lajissa vain toimii se totuus, että mitä enemmän yrität sitä luontavampaa kielen käyttäminen loppujen lopuksi on. Nyt vaan pitäisi muistaa käyttää kieltä. Bookbeatista jos sillä silmällä katselin ruotsinkielisiä romaaneja ja joulun jälkeen olemme menossa lapsen kanssa Tukholmaan. Pitäisikin varmaan haastaa itseni hoitamaan kaikkia asiakaspalvelujakohtaamiset ruotsiksi vaikka englanti kuinka tulisi sujuvammin.