Ryhmäherätys

Eilisen viereisen hotellin baarista omaan huoneeseen kömpiessäni säädin herätyksen 6.15. Joku ystävällinen sielu päätti kuitenkin, että on parempi tarjota ihmisille ohjattua ryhmäliikuntaa jo 5.45 laukaisemalla palohälyytyksen tupakoimalla huoneessaan.


Yllättävän hyvin sitä osasi keskeltä unia herätettynä toimia. Noora&Nooran Noora K:n takavuosien turvallisuuspostauksen jälkeen olen luonut itselleni tiettyjä rutiineja hotelleissa. Mukanani kulkee yleensä pieni käsilaukku tai pussukka, jossa on rahat ynnä muut akuutisti tarvittavat asiat. Sijoitan pussin nukkumaan mennessä niin, että sen saa nopeasti matkaan ja nytkin olin yllättävän nopeasti lähtövalmiina kun kiskoin talvikengät paljaisiin jalkoihin ja takin pyjaman päälle.

Olin myös selvittänyt etukäteen hotellihuonetta lähimmän hätäpoistumistien, jota taisin käyttää ainoana hotellivieraana ja hotellin keittiön väki myös ystävällisesti käytti sitä varastonaan. Palomiehiä pääsimme odottamaan sisälle aulaan koska siinä kohtaa oli jo syytä epäillä väärää hälytystä. Siinä kelaillessa ajatuksiani tajusin, että jatkossa olisi varmaan hyvä sijoittaa silmälasit myös johonkin pussin lähelle. Olin nimittäin liikenteessä ilman silmälaseja. En myöskään evakuoinut itselleni astmapiippua, joka olisi ehkä oikeassa tilanteessa juurikin se mitä tarvittaisiin. Siitä kuitenkin olin ilahtunut, että tuli nyt testattua, että itsellä tämä lähteminen on kuitenkin melkorutinoitunutta. Siitä en tosin ollut iloinen että meidän työporukasta aulaan tiensä löysi viisi. Taidetaan pitää Pasilaan päästyämme muutamat paloharjoitukset… kun vaikka kuinka se hälyytys on todennäköisesti väärä niin niihin silti kannattaa suhtautua ihan riittävällä vakavuudella.

Silti toivoiin, että tuo ystävällinen sielu, joka nikotiinia niin kipeästi aamuyössä kaipasi, voisi seuraavan kerran kävellä ihan vain tuohon hotellin eteen tupakalle. Silleen, että ennemmin hän kuin me kaikki muut…

Päivän nostot

Päivän hämmentävin:

Päivän hämmentävimmän asian palkinto menee sille kandalaiselle, joka päätti tehoselata blogiani aamulla täkäläistä aikaa kuuden aikaan. Onnistuit hämmentämään jopa WordPressin niin pahasti, että sain puhelimeeni ilmoituksen poikkeukselisesta aktiivisuudesta sivuillani. 

Päivän muistoihin tallennettava:


Mun muru kävi ilmoittautumassa kouluun ja sai tulevien kummioppilaiden askarteleman tikkunuken aapisen Anni-kissasta.

Päivän jännittävin:

Päivän jännittävin ohjelmanumero oli lento Kemiin suunnilleen Lentsikat-leffan Dustyn kokoisella Norran lentokoneella ja etenkin laskeutuminen hillittömässä tuulessa. Keli täällä on vähintäänkin mielenkiintoinen. Tuulenpuuskat puhaltavat ilmat pihalle keuhkoista ja tiet ovat peilijäässä.

Päivän herkullisin:

Työkaverin suosituksesta valitsimme hotellin alakerran ravintolan ja syötiin  reissukaverina olevan duunikaverin kanssa niin hyvä nyhtökauraburgerit, että teki mieli itkeä.

Päivän fossiili:

Hesari uutisoi suden kokoisesta saukosta, jonka fossiili oli löytynyt Kiinasta. Kuusi miljoonaa vuotta sitten sukupuuttoon kuullut mötkäle kuului hampaidensa perusteella äyriäisten ystäviin. Uutinen yhdisti lapsen kaksi intohimoa saukot ja fossiilit joten tätä uutista tutkittiin ilolla aamulla.

Päivän paras kirjoitus:

Emmi Nuorgam kirjoitti viisaita työn ja perheen yhteensovittamisesta. Menkää lukemaan.

Päivän comeback:

Ultra Bra palaa festarilavoille ja nyt itselle on tavoite asetettu Ruisrockin sunnuntaihin. Julkaisisivat nyt vaan ne päiväliput myyntiin. Ei vanha enää taivu rokkaamaan kolmeksi päiväksi.

Päivän uusi yritys:

Pakkasin matkaani Diana Gabaldonin Sudenkorennon. Kirjan, joka muutama vuosi sitten tappoi kaiken lukuhaluni. Katsotaan auttaisiko tämä Kemin eristys siihen, että kirjaa tulisi luettua enemmän. Pakkasin myös mukaan tenttikirjan eli ei tässä nyt voi kuin voittaa. Vai mitä?

Kadonneet kengät

Perjantaina lasta esikoulusta hakiessani ihmettelin kevyen tuntuista reppua kumisaapasjalkaiselle lapselle ja kyselin olivatko talvikengät jääneet eskarin eteiseen. Lapsi pudisteli päätään ja sinnikkäästi väitti, että kengät eivät alunperinkään ollut hyllyssä. Itse taas pistin pääni pantiksi, että kengät eivät myöskään ole kotona, koska aamulla olimme pojan kanssa lähtöä tehdessämme todenneet, että torstainakin päiväkodista on kotiutunut vain kumisaappaat. Kävimme vielä kotona eteisen perusteellisesti läpi ja totesimme ettei kenkiä kotoa löydy.

kumpparit

Kuvan kumppareilla ei ole mitään asian kanssa tekemistä, kunhan nyt halusin jonkun kuvan ja tämä tuli ekana iCloudista vastaan

No ei niitä asiaan liittyviä kenkiä löytynyt myöskään maanantaiaamun esikoulusta. Tämän olimme miehen kanssa jo arvanneet perjantaina. Lapsi on todella tarkka omaisuudestaan ja jos lapsi sanoo ettei kengät ole hyllyssä niin ne kengät eivät myöskään hyllyssä ole. Tällä hetkellä tiedämme, että varma havainto kengistä on keskiviikkoaamulta. Keskiviikkoiltana lapsi nimittäin lompsi kumpparit jalassa myös muskarikeikan enkä muista oliko kengät repussa torstaiaamuna vai eivät. Joka tapauksessa kengät ovat nyt olleet liesussa vähintään viikonlopun, todennäköisesti vielä vähän pidempään.

Kenkien katoaminen on ärsyttävää ja se myös pisti havainnoimaan omaa käytöstäni. Olen ollut koko tämän maanantain jotenkin ihan tiloissa yksien rumien sini-mustien gore-tex -kenkien vuoksi. Lähetin eskarin opettajalle sähköpostilla jo linkissä kuvan kadonneista kengistä, julkaisin päiväkodin vanhempien FB-ryhmässä kuvan kadonneista kengistä ja vuodatin karua kohtaloani työkavereille, opiskelukavereille ja parille kaveri-chatille. Olen kuin jumittunut levy, joka ei vain pääse eteenpäin. Ja siksi  minä tännekin kirjoitan. Tunnen suurta ja ahdistavaa turhautumista näiden kadonneiden kenkien vuoksi, koska tämä on asia jolle minä en varsinaisesti voi mitään.

Tai no voin. Voin kaivaa paksuimmat villasekotesukat lapselle huomenna jalkaan ja toivoa, että se tarkenee välikausikengillä tai kumisaappailla. Ja sitten voin tehdä sitä mitä minun eniten tekisi mieli tehdä, arvostella sen toisen perheen toimintaa, joiden matkaan ne meidän kengät ovat lähteneet. En nimittäin usko, että kukaan kenkiä on tietoisesti on varastanut. Haltin esteettisesti epämiellyttävät tarroista jo vähän nukkaantuneet kengät tuskin ovat mitkään varkaustilastojen kärkisijoilla oleva tuote päiväkodin eteisessä. Uskoisin, että kengät ovat sekottuneet johonkin kymmenistä eteisessä olevista muista sini-mustista lastenkengistä. Sitä minä en ymmärrä, että miksi hitossa kengät ottanut perhe ei ole jo tehnyt jotain. Kengissä pitäisi olla lapsen nimi. Lapsella on myös niin iso jalka, että haluaisin uskoa ettei samaa eteistä käyttävien alle nelivuotiaiden ryhmän lapsien vanhemmat ole kenkiä vahingossa ottanut matkaan. Eli kengät on todennäköisesti lapsen eskarikaverin kotona ja palutuvat päiväkodille jossain vaiheessa. Sinäänsä ei pitäisi olla yllättynyt asiasta. Onhan meillä aikaisempina vuosina ollut kerran kaksi viikkoa yhdet mustat ulkohousut päiväkotikaverin perheen kotona ”koska he eivät vain muistaneet ottaa niitä mukaan” ja kestovaippa-aikana ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun juoksin pitkin jäisiä katuja yhden perheen isän perässä, koska se systemaattisesti otti lapsensa hoitolaukun asemasta meidän lapsen likaisten vaippojen pussin (tosin mietin, että eiköhän se olisi oppinut kerrasta tai kahdesta jos olisi ne likaiset vaipat kotiin roudannut).

Aikaisemmissa tapauksissa ihmiset ovat puolustelleet toimintaa sillä, että perheen isä ei kuulemma tiedä mitä lapsella on päällä tai mukana. Ja että ei lapset myöskään itse tiedä mitkä ovat heidän asioitaan. Tässä kohtaa tekisi mieli kysyä, että onkohan nuo minun kanssani samassa ruokakunnassa hengaavat miehet jotenkin poikkeuksellisen tarkkoja, koska minun mieheni kyllä erottaa mitkä ovat meidän lapsemme omaisuutta ja myös meillä asuva kuusivuotias tunnistaa omat tavaransa (ja usein myös kavereidensa ja kiikuttaa niitä eteisessä oikeisiin lokeroihin)? Jotenkin en nyt vain usko, että meillä oltaisiin tarkkoja (tervetuloa katsomaan meidän räjähdyksen jäljiltä olevaa eteistä), mutta meillä minun työni vuoksi myös mies on joutunut ottamaa vastuuta lapsen oikeasta pukemisesta ja sen varusteista. Kun tälläkin viikolla minä olen poissa pelistä keskiviikkoaamusta lauantai-iltaan niin sitä varmaankin ennemmin muistaa tsekkailla niitä kamoja kuin puoli viikkoa vaikeuttaa työtään sillä, että kamat ovat aina väärässä osoitteessa. Toisaalta siksi, että minä olen sen loppuviikon poissa niin tämä on asia jota emme nyt kaipaisi tähän arkeemme. Että toivottavasti ne kengät pian löytävät takaisin meille.

Viillot

Yksi kirjallinen nolohko nautinnonkohteeni on YA-dystopiat eli nuorille aikuisille suunnatut kirjat siitä kuin yhteiskuntajärjestelmä on romahtanut. Nyt kun dystopiakirjallisuus näyttää siirtyneen kirjastojen ajankohtaisten asioiden hyllyyn näyttävät myös dystopiakirjallisuuden tähdet siiryneet eteenpäin. Divergent-trilogian takana ollut Veronica Roth julkaisi tällä viikolla uuden teoksen ja perjantaina törmäsin niin ristiriitaisiin arvoihin, että totesin, että nyt on parempi klikata kirja luettavaksi ja tehdä itse omia tulkintoja. Iloinen hämmästyksenaihe oli se, että kirja löytyi jo suomennettuna Elisa Kirjasta. Tosin keskustelun kannalta olisi ehkä pitänyt lukea alkuperäinen versio, jotta olisin kunnolla saanut muodostettua mielipidettä.


Roth on joutunut internetissä keskikokoisen myrskyn silmään uutukaisellaan, jolla hän myös vaihtaa dystopian täysimittaiseen sci-fiin. Tarinan keskiössä ovat kaksi nuorta, jotka elävät jossain kaukaisessa galaksissa, jossa ihmiset saavat itselleen jotain yliluonnollisia kykyjä. Osa kyvyistä ei ole kovin mukavia kuten kirjan toisen päähenkilön kyky joka aiheuttaa hänelle kroonista kipua, mutta myös antaa hänelle mahdollisuuden tuottaa muille kipua. Tästä nousi ensimmäinen metakka. Kroonista kipua kärsivät kokivat, että Roth vähättelee heidän kokemusta puhuessaa kivusta lahjana. Toinen kohu nousi kielestä jolla keskiössä olevia nuoria kuvataan heidän rodullistetun ulkonäön kautta.

Tässä kohtaa on pakko todeta, että valkoisena astmaa lukuunottamatta terveenä ja kivuttomana ihmisena minä en voi vähätellä toisten lukijoiden tunnekokemuksia, mutta joudun tunnustamaan etten nyt aivan hahmota kohun laajuutta. Toki kirjassa on rodullistettuja ihmisiä, mutta näin omasta näkökulmastani rodullistettuja ihmisiä ei kuvattu mitenään yksiuloitteisina lähtökohtaisesti pahoina ihmisinä vaan kirjassa pikemminkin kuvattiin heitä ihmisinä, jotka hakevat itselleen ja olemassaololleen oikeutusta. Mitä pidemmälle tarina eteni niin sitä selkeämmin kävi myös ilmi, että tässä tarinassa suurin osa ihmisitä yritää vain selvitä. Toki itse luen kirjaa omasta näkökulmastani, joka on 35-vuotiaan eurooppalaisen näkökulma ja olen huomannut, että minä näen näissä keskusteluissa muutekin melko erilaisia sävyjä mitä esim. amerikkalainen mustaihoinen. Tilanteessa, jossa käsitellään olemassa olevaa yhteiskuntarakennetta ymmärrän, että minun on kohteliasta väistää, mutta keskustelussa, jossa mietitään kaukaisen galaksin tilannetta koen että minullakin voi olla sanani sanottavana. Ja itse kipuasiaan tyydyn vain toteamaan, että tässä nyt on tulkittu sanaa lahja, ehkä vähän yksioikoisesta näkökulmasta, joka tosin on varmasti ymmärrettävää jos tilanne on itsellä akuutti.

Mitä tulee itse kirjaan niin en ollut tarinasta kuitnkaan aivan niin innoissani mitä osa arvostelijoista oli (ennen kuin muuttivat arvostelujaan kohun pohjalta). Kirja oli mielestäni huonommin kirjoitettu kuin Divergent ja tarinasta näki, että tässä on nyt ammennettu vaikutteita niin Tähtien sodasta kuin myös marginaalisempaa suosiota nauttineet Captive Prince-trilogiasta (paitsi mitä nyt tässä oli homoseksuaalit heteropesty yhtä paria lukuunottamatta ja lukijoiden iän vuoksi poistettu seksuaalinen väkivalta). Tarina jäi ensimmäisen osan jälkeen niin pahasti kesken, että sitä miten hyvin Roth onnistuu hahmojaan kasvattamaan on vielä täysi arvoitus, mutta potentiaalia onnistuneelle lopetukselle ensimmäisen kirjan pohjalta on. Kuitenkin itse tarinaa mielenkiintoisemmaksi taitaa jäädä sen ympärillä vellova keskustelu Goodreadsissa. Tai no lukekaa kirja itse ja muodostakaa omat mielipiteenne.

Minä sydän peruskoulu

Jatketaanpa koulutusteemalla. Lainataan vanhempinäkökulmaan tiukkoja mielipiteitä työminältä, joka on askarrelut vuosikymmenen erilaisten koulutuspoliittisten kysymysten parissa (toki korkeakoulusektorilla) ja maustetaan vielä soppaa poliittisella ideologialla (että terveisiä vain täältä punavihreästä kuplasta, täällä on kivaa).


Eilen matkalla koululle juttelin tutun vanhemman kanssa kouluvalinnoista ja keskustelukumppanini pohti, että onko perinteinen peruskoulu riittävän haastavaa heidän lapselle, joka osaa jo kirjoittaa ja lukea. Tänään törmäsin sosiaalisessa mediassa vielä pidemmälle vietyyn esimerkkiin teemasta. Perheeseen, joka etsii kotiopettajaa lapselleen koska kokevat että lapsi osaa jo kaiken mitä peruskoulussa voi osata. Itse en tätä ajattelua ymmärrä, koska koulu on muutakin kuin ne kirjat ja niiden oppimäärä. Vaikka lapsi ekaluokalle tullessa osaisi jo lukea ja kirjoittaa sekä jonkun vieraan kielen alkeet tai  osaisi jo laskea matematiikkaa neljäsluokkalaisen tasolla on koululla silti lapselle paljon annettavaa sosiaalisten taitojen, erilaisten ihmisten kanssa toimimisen ja monen muun asian osalta. Toki tämän voisi ajatella keskinkertaisen kakaran happaman mutsin tasapäistämisvaatimuksina, mutta perustan väitteeni siihen, että jos ei aio lastaan pitää aikuisenakin umpiossa niin sitä tärkeämpää on jo lapsesta asti opettaa lapsille sujuvia vuorovaikutustaitoja.

Lehtijutun perheen vanhemmat olivat tehneet valintoja myös sen pohjalta etteivät itse viihtyneet koulussa ja ne oman koulumaailman kokemukset taisivat kaikua myös eilisen keskustelukumpanini puheissa. Tässä kohtaa itse sanoisin, että on tärkeää muistaa että se, että vaikka me olemme aikanaan käyneet peruskoulun, ei vielä riitä tekemään meistä suomalaisen perukoulun asiantuntijoita. Koulumaailma on muuttunut monella tapaa viimeisten vuosien aikana. Toki edelleen koulumaailmassa esiintyy kiusaamista, mutta se ei ole yksin peruskoulun ongelma vaan kyseessä on isompi yhteiskunnallinen ongelma. Opetuksen toteutustavoissa, eriyttämisessä, henkilökohtaisten vahvuuksien huomioinnissa on kuitenkin tultu eteenpäin. Tai ainakin olisi pitänyt tulla, tässä kohtaa kyllä itsekin myönnän, että yksi peruskoulun haaste on se, että opettajien halu kehittyä ja kehittää on pitkälti kiinni siitä haluavatko he tai mahdollistaako koulu kossa työskennellään kehitystyön. Yhtä kaikki kuitenkin, se mitä me tiedämme omasta koulumaailmastamme, on suunnilleen yhtä hyödyllistä tämän päivän arjessa kuin taito valikoida puhelinnumero veivattavalla puhelimella. Meidän vanhempen tehtävä on muistaa, että lapsemme eivät ole meidän kokemusmuistojemme jatkeita, vaan jos tarjoamme heille siihen mahdollisuuden niin, heillä on mahdollisuus edetä ilman niitä meillä ajoankkureina toimivien kokemusten taakkaa.

Sitten on se yhteiskunnallinen pointti. Huolimatta ilmaisesta koulutusjärjestelmästämme koulutus periytyy Suomessa. Kuitenkin tasapäistäväksi haukuttu peruskoulu on osaltaan avainasemassa siinä, että meillä käytännössä jokaisella lapsella perhetaustasta huolimatta on tällä hetkellä mahdollisuus kouluttautua juuri niin pitkälle kuin haluavat. Mitä tälle oikeudelle tapahtuisi, jos nykyistä peruskoulujärjestelmää lähdettäisiin systemaattisesti rapauttamaan? Jos peruskoulujärjestelmässä on valuvikoja pitää ne korjata sen asemasta, että ne joilla on mahdollisuus hylkäävät laivan. Oikeutta valita toisin perustellaan sillä, että halutaan omalle lapselle parasta. Sitä minäkin parasta minäkin haluan ja koen, että kaikille edes suunnilleen yhtenäiset mahdollisuudet tarjoava peruskoulujärjestelmä on vastaus siihen. Haluan, että lapsellani on mahdollisuus elää turvallisessa yhteiskunnassa, joka tarjoaa myös muille lapsille mahdollisuuksia. En halua opettaa lapselleni, että me voimme sulkea silmämme omien tekojemme yhteiskunnallisilta vaikutuksilta.

Sitä en sano, etteikö koulumaailmalla olisi edelleen paljon korjattavaa. Isoja ponnisteluja vaaditaan edelleen yksilöiden erilaisuuden kohtaamisen valmentamisessa, mutta tässä pallo on myös meillä perheillä. Resurssit on pidettävä riittävällä tasolla, opettajien täydennyskoulutusmahdollisuuksia tarkasteltava ja joku järkevä ratkaisu pitäisi myös löytää siihen millaisia kevätjuhlaliikkeitä opettajien pitää tehdä vakityösuhteeseen päästäkseen. Opettajien jaksamisesta tulisi huolehtia, jokaisen lasten kanssa työskentelevän tulisi saada säännöllistä työnohjausta ja myös opettajien ja oppilaiden fyysisestä terveydestä tulisi pitää nykyistä paremmin huolta. Näistä huolimatta koen, että peruskoulu ja vielä se oma lähikoulu ilman kummempia painotuksia on juuri oikea paikka minun lapselleni. Erityisluokilla on paikkansa suomalaisessa peruskoulussa, mutta ainakaan nyt en näe että minun lapseni paikka olisi siellä. Näen, että hänen paikkansa on istua sielä luokassa oppimassa uusia asioita ja myöskin vuorollaan turhautumassa kun käsitellään jotain minkä hän on osannut jo vuosia. Se turhautuminenkin kun on asia joka pitää joskus oppia ja toisaalta asia voidaan kääntää myös niin päin, että ne helpot ja luontevat asiat oppimisprosessissa vahvistavat lapsen positiivisia uskomuksia omasta minästään. Aivan vastaavasti taas ne uudet asiat pakottavat venyttämään niitä oman mukavuusalueen rajoja.

Koulutulokas ja vanhempi

Tänään oli meidän perheessä jännä päivä. Lapsi meni eskarin kanssa ensimmäistä kertaa harjoittelemaan kouluun ja illalla oli myös ensimmäinen vanhempainilta meille koulutulokkaiden vanhemmille. Eilen ei meinannut lapselle uni tulla silmään. Ajatus kouluun menemisestä luonnollisesti jännitti vaikka katu-uskottavuudestaan kiinni pitävä kaveri olikin pokkana eskariopelle väittänyt, että häntä ei hermostuttanut, mutta äitiä sitten senkin edestä kuulemma.

Tässä kohtaa on kuitenkin pakko myöntää, että minua ei juurikaan koulu jännitä. Olen onnistunut löytämään jonkun sisäisen zenin tämän kouluasian suhteen ja tämä vierailu koululla vain vahvisti ajatustani siitä, että kyllä tässä hyvin mennään. Pidätän kuitenkin oikeuden kirkua ja repiä hiuksia päästäni jos saamme tiedon, että lapsi sijoietaan luokalle, jossa ei ole yhtään ystäviä ja joutuu ainoana naapuruston lapsista eri iltapäiväkerhoon.


Koulutulokaselämä ei alkanut kirjeen kohdalla hyvin. Kivasta visusta huolimatta paketin sisältö oli pelkästään aikuisille suunniteltu. Koululle menin vakuuttuneena siitä, että pääsemme kuulemaan ettei koulu ja kaupunki ole mitekään varautunut jättisuuren ikäluokan saapumiseen, mutta homma näyttikin olevan koulun päässä hyvällä mallilla.

Koulutielle astuminen on iso muutos meidän perheessä. Elokuusta alkaen meidän perheessämme ei ole ketään jonka vuoksi pitäisi juosta ajoissa eskarin portille. Lapsen elinpiiri laajenee myös suuresti. Nyt sitten käydäänkiin tiivitä pohdintoja siitä, että miten saataisiin sumplittua naapuruston lapset samaan iltapäiväkerhoon koulumatkojen helpottamiseksi. Iloitaan jo valmiiksi siitä, että näyttäisi ettei lapselle tulisi ainakaan koulun nykyisten käytöntöjen mukaan muita kuin kahdeksan tai yhdeksän aamuja ja iloittiin tiedosta, että koulussa katsomusaineiden opetus on hoidettu todella fiksusti. Silti tässä on paljon asioita joita pitää pohtia ja joita pitää harjoitella. Koulumatka on helppo, mutta joululomalla kun kuljimme kaveriporukan kanssa ja seurasimme eskareiden toimintaa tajusimme, että siinä missä nämä lapset liikkuvat kyllä sujuvasti yksin on porukalla kulkeminen ihan eri juttu. Siinä kohtaa huomio oli ihan kaikessa muussa kuin liikenteessä. Toinen mikä meillä tulee ajankohtaiseksi on asuntomme kenkku lukko, jonka kanssa keplottelu vaatii aikuiseltakin vähän vippaskonsteja. Ja millä ylipäätään saadaan varmistettua, että se avain kulkee repussa mukana. Harjoiteltavaa riittää siis sekä lapsella että vanhemmalla, mutta puoli vuotta on myös pitkä aika. Ehditään tässä kumpikin kasvaa vaaksan verran lisää pituutta henkisesti.

Vegaanihaaste

Olen vuosia flirttaillut ruokavaliossa kasvisruoan suuntaan. Kotona ruoka on myös ollut jo muutamia vuosia hyvinkin vegaanista, koska olen lievästi maitoproteiinille allerginen ja kun kotona elää kurinalaisesti niin kylillä on voinut syödä vapaammin. Koskaan en ole kuitenkaan elänyt pidempää periodia vegaanisesti, joten päätin että nyt on aika sitäkin kokeilla joten kirjasin itseni mukaan tammikuun vegaanihaasteeseen. Tässä esimerkkiä siitä mitä olen syönyt tänään.


Nyt vielä nautitaan näistä aamupaloista kun päivän ainoa ohjelma oli vaeltaa luennolle ysiksi ja lapsikin oli vielä yökyläilemässä. Ensi viikosta alkaen jääkaapista yritetään kaivaa aamuisin vastaan todennäköisesti tuorepuuroja, jotka tosin pitäisi muistaa laittaa muhimaan aina edellisenä iltana. Eli listalla oli Maalahden limppua avokadolla ja tomaatilla, persimonia sekä smoothieta mangosta, puolukasta, Alpron Go on -soijarahkasta ja omenatuoremehusta. Hyvä paketti aloittaa päivä. Teen pakkasin matkaan luennolle ja kun palasin puolilta päivin kotiin niin teki jo mieli lounasta, mutten ollut vielä valmiina murhiin.


Lounaan kaivoin jääkaapin tähdepurkeista. Tortillaletun täytteenä on soosia, joka on niellyt maustamatonta nyhtökauraa, ruskeita papuja, tomaattimurskaa, limen mehua ja chiliä. Kokonaisuus kruunattiin kaura fraichella ja korianteriruukun jämillä. Nyhtökaura-papu-mössö on ruokaa jota voisin syödä suunnilleen joka päivä ja maut sen kuin paranivat kun soosi sai huilata yön yli jääkaapissa.


Päivällisen kanssa turvauduttiin myös nyhtökauraan. Nyhtökaurasta, banaanista ja kaurakermasta tehty soosi olisi istunut paremmin riisiin kuin pastaan, mutta koska lapsi toivoi pastaa syötiin nyt sitten pastaa. Päälle basilikaa ja tomaattia sekä maullisista ja kuvauksellisista syistä. En ole oikein mitään lisäkesalaattikoulukunta, joten usein kotona lämpimän ruoan kanssa tuoreannokset kuitataan vain rouskuttamalla pesty ja paloteltu porkkana tai muutama tomaatti. Tapa joka on jäänyt elämään lapsuudenkodistani. Kyllä minä lounaspaikoissa sen salaatin mätän lautaselleni, mutta kotona en vain jotenkin osaa.

Tänään tosiaan poikkeuksellisesti syötyä kahteen otteeseen nyhtökauraa, tosin hyvin erityylisissä kastikkeissa. Nyhtökaura on nykyään ihan lempparini näistä lihakkeista, joiden käytöstä on käyty tiivistä keskustelua myös hankkeen keskusteluryhmässä. Itse kuulun koulukuntaan, jonka mielestä nämä ns korvikkeet ovat rikkaus ruokalistoilla. Suosin mielelläni kasvisruokaa, mutta rehellisesti sanottuna nirsoan isoa osaa kasviksista kypsinä. Pähkinöitä en taas voi syödä allergiani vuoksi, joten nyhtökaura, härkis ja kumppanit helpottavat kummasti arkiruoan kokkailua. Ja toisaalta minä ihan tykkään lihasta ruokana, joten lihamainen suutuntumakin on plussaa.

Miten muu perhe sitten asiaan suhtautuu? Perheemme kriittisimmin liharuokiin suhtautuva lapsi palasi yökyläilemästä mummin luota matkassa rasiallinen nakkisoppaa (koska nakit eivät muistuta lihaa koostumukseltaan eli olemme lapsen kanssa tässä eri ääripäissä). Mies taas kiltisti syö samoja pöperöitä kuin minäkin paitsi leivän päälle se vuolee juustoa kuten myös lapsi. Arjen punkiessa kunnolla niskaan pitää vielä miettiä muutamien jo vakituiseen ruokalistalla majailevien ruokien veganisointia. Makaronilaatikko ilman munaa nyt ainakin pääsee listalle, sitähän me olemme jo vuosia muutenkin valmistaneet pavuista. Samoin erilaisia sosekeittoja pitää kokeilla ja voisin yrittää palauttaa ruokalistalle riisivuoan joka on ollut nyt muutaman vuoden sieltä pois kun lapsi päätti lopettaa tofun syömisen. Haluaisin myös haastaa itseäni löytämään jonkun sellaisen kasvispihvin/pullan/kroketin ohjeen, joka toimisi koko perheellä. Samoin listalla on kokeilla vegaanista lasagnea vaikka olenkin suhtautunut vuustoihin lievällä skeptisyydellä. Mielenkiinnolla odotan myös miten treenaaminen ja ruokavalio istuvat yhteen ja tähän vastausta saadaan jo huomenna kun lupasin roudata lapsen pulkan kanssa uimahallille uimaan. Kaavailen myös porkkalareseptin edelleenkehittelyä, koska en ihan tällä nykyisellä avokadonsyöntitahdilla halua jatkaa. Mies muuten ihmetteli miksi näillä vegaanisafkoilla pitää olla Brangelina-henkiset kutsumanimet…