Pitkiä pellavia

Alun perin suunnittelimme viettävämme viimeisen lomapäivän leffassa, mutta päädyimmekin naapureiden houkuttelemana lähileikkipuiston laskiaisriehaan.


Rieha tosin oli ehkä vähän liioitteleva ilmaisu tästä paikallisen Lionsien järjestämästä tapahtumasta kun paikalla oli hevosajelua (ei menty, pari vuotta sitten puiston tapahtumassa tapahtui pieni onnettomuus toiselle lapsi perheelle ja sen jälkeen lapsi on boikotoinut kaikkia kärrykyytejä), makkaranpaistoa (jonka vuoksi yksi Leijonista katsoi hyväksi itdeaksi ajella farmarimersullaan pitkin leikkipuistoa ja viereistä kenttää, jotka kumpikin olivat täynnä sinkoilevia lapsia) ja pulkkamäkeä (kuva otettu siinä kohtaa kun lapset vielä muistivat miten jonotetaan, erityiskiitos erityisesti yhdelle keski-ikäiselle miehelle joka syleili sisäistä lastaan ja päätti laskea keskelle leikkiviä lapsia).

Lapselle tästä kuitenkin todennäköisesti jäi sellainen hyvä muisto laskiaisen vietosta. Sellainen oletuslaskiainen, josta jää niin selkeä muistikuva, että hän muutaman vuoden päästä väittää varmana tietona, että hänen olleessaan pieni laskiaiset olivat aina tällaisia pulkkamäkiunelmia.


Täydellisen laskiaisen larppaamisen hengessä leivoimme myös vegaanisia laskiaispullia. Tai no kai nämä ovat ihan ehtoja laiskiaispullia kun ne ostettiin lähi-K:n pakastealtaasta (Pirkan pullat on vahinkovegaanisia) ja itse tehtäväksi jäi vain soijavispin vatkaaminen. Pullien kohdalla lapsi tosin päätti, että hillo vai manteli -kysymyksen ainoa oikea vastaus on, että kuka hullu nyt pilaa hyvän pullan tunkemalla sen sisälle yhtikäs mitään.

Leffa jäi siis väliin, mutta oikeastaan tämä nyt oli ihan kiva tapa viettää sunnuntai. Vaikka tämä talvi ei nyt tässä kohtaa enää niin ilahduttanut niin olihan se ihan kiva ottaa yksi päivä lumileikkien parissa ennen paluuta arkeen. Varsinkin kun loman jälkeen ei varsinaisesti tiedossa ole mitään pehmeää laskua. Mies lähtee huomenna kohti Italiaa työmatkalle, minulla on iltaopintoja ja keskiviikkona tentti sekä luonnollisesti kaikki mahdolliset työt hoidettavana. Siksi huomenna käyttöön valjastetaankin ruuhkavuosiemme salainen ase. Eläköitynyt isoäiti. Eli lapsi saa sentään hillityn paluun arkeen ja nakkisoppaa. Sitä kun me vanhemmat emme vieläkään suostu tekemään.

Maailman ihanin kaupunki

Pidempään meidän perheen menoa seuranneet tuskin yllättyvät kun kerron, että jälleen kerran maanantaina meidän jalat veivät lentokentällä koneeseen, joka kyyditsi meidät Lontooseen.


Reissu oli itseasiassa pienen ihmisen viides kyseiseen kaupunkiin, mieskin on siellä minun matkassani käynyt kuudesti ja itselleni tämä reissu oli yhdeksäs. Eli voidaan varmaan todeta, että Lontoo on meidän perheen juttu.

Lapsi kokeneena Lontoonkävijänä osasi jo suunnitella reissunsa. Museoista dinosauruksia ja muumioita, leikkipuistossa Peter Panin tunnelmaa ja uutena lisänä Harry Potter, josta kirjoitan myöhemmin ihan oman kirjoituksensa. Ekan kerran lapsi oli Lontoossa kymmenkuisena laajennetun perheen kanssa ja sen jälkeen paikalla on käyty 2,5, 3,5, 5,5 ja nyt 6,5-vuotiaana. Selkeät muistikuvat lapsella on nyt näistä viimeisestä kahdesta reissusta, mutta myös ei ne ekatkaan reissut ole hukkaan mennyt, koska kuvien perusteella lapsi palaa myös niiden kuvien tunnelmaan. Neljättä kertaa dinosauruksia katsomaan mennyt lapsi osasi jo suunnistaa remontista huolimatta museon uumenissa tottuneena ja osasi kaivata meitä vanhempia selvemmin myös niitä asioita, joita ei päästy näkemään.

Tiedän, että kaupunkiloma on osalle lapsiperheistä ihan kamala ajatus, mutta meillä kaupunkilomat ovat menneet aina sujuvasti. Lapsi tykkää museoista, osaa shoppailla vanhempien seurassa asiallisesti ja tykkää kahviloissa ja ravintoloissa notkumisesta. Ja lapsi itse rakastaa Lontoota. Lontoossa kaikki on paremmin. Talot kauniimpia, julkinen liikenne parempaa ja kalapuikot maukkaampia. Niin telkkaristakin tulee parempia lastenohjelmia. Toki lapsi ei edes tiedä mistään rantalomavaihtoehdoista kun emme niistä ole hänelle kertoneet, mutta noin lähtäkohtaisesti lapsen lomatoiveisiin kuuluu lähinnnä kaupunkikohteita.


Lontoo helli meitä myös yllättävän keväisellä säällä. Ensimmäisenä päivän kuumaverinen lapsi uskaltautui jo heivaamaan takin ja minäkin jätin huivin hotellille. Muutenkin sää oli yllättävän hyvä ja torstaina iskenyt Doris-myrskykään ei meidän lomailuamme haitannut koska silloin kävelimme vain hotellilta luonnonhistorialliselle museolle, takaisin hotellille museolta ja hotellilta metrolle eli emme olleet pitkiä aikoja tuulen tuiverrettavina.

Ensimmäisinä päivinä ehdimme kuitenkin nauttia puistoissa hiljaa puhkeavasta keväästä ja nyt paluu lumen sekaan olikin jotenkin todella outoa kun ennen lähtöä sää oli Suomessakin paljon keväisempi. Onnistuneen kaupunkiloman salaisuus taitaa meillä muuten olla lapsi, joka on tottunut kävelijä. Parinakin päivänä askelmittari näytti meillä vanhemmillä lähemmäs 20 000 askelta eli lapsi varmasti rikkoi tuon mennen tullen. Toki käytimme paljon julkisia, mutta aina kun kahden pisteen välissä ei ollut yli kahta kilometriä liikuimme välimatkat jalan, koska se usein vain oli nopein tapa ja lisäksi minulla on sen verran paha ahtaanpaikankammo, että välttelen osaa keskustan syvistä metroasemsta viimeiseen saakka.


Mikä sitten saa meidät vanhemmat kerta toisensa jälkeen palaamaan Lontooseen? 

No osin samat syyt kuin lapsellakin. Kaupunki on viehättää esteettisesti, siellä on ylivoimaiset shoppailumahdollisuudet ja nähtävää niin paljon että kaupungilla riittäisi meille uusia puolia paljastettavaksi vielä ties kuinka moneksi reissuksi. Ja kahdelle nörtille Lontoo on unelmakohde. Kirjakaupoista löytyy edelleen verkkokauppojen ja ekirjojen aikana kotiin tuotavaa. Lontoosta löytyy myös Uniqlo, josta mies ostaa nykyään käytännössä kaikki vaatteensa ja minäkin täydennän vaatekaapin kulmakiviä. Hämmentävää, että japanilainen vaatekauppa on lopulta ainoa kauppa josta löydän helposti itselleni housuja. Eli siis sellaisia, jotka reisistä sopivina eivät ole vyötäröltä aivan liian isoja. Itse kun olen ollut eturivissä silloin kun reisiä jaettiin ja monen muun kaupan housuissa vyötäröltä housuihin sujahtaisi toinenkin nainen.

Nyt kuitenkin epäilen, että pistämme Lontoon toviksi tauolle. Ensinnäkin seuraavat asiat joita haluaisimme pojalle näyttää ovat sellaisia, että olisi hyvä, että lapsi olisi hieman vanhempi ja auttaisi, että lapsen englannin kielitaito kattaisi muutakin kuin Harry Potterin taikoja. Ja sitten tulee vastaan myös raha. Kaupunkilomat eivät ole ihan ilmaisia ja meillä on yksi isompi matkatoive, joka vaatii sitä, että pari vuotta jemmaamme rahaa sukanvarteen. Haluaisimme nimittäin matkustaa Japaniin ja sitä varten pitäisi matkakassaan kolmelle hengelle kerätä useampi tonni kasaan. Sillä välin voidaan sitten muistella aikaisempia reissuja Lontooseen ja yritän nyt saada kasaan myös valokuvakirjat reissuista. Tällä reissulla tosin mentiin kännykkäkameran voimin. Oikean kameran objektiivi nimittäin päätti hajota juuri kun olimme astumassa Harry Potterin ihmeelliseen maailmaan. 

Valitut palat päivästä

Jos omistat kissan älä haaveile säilyttäväsi leikkokukkia missään aaltovaasia kapeammassa maljakossa.

Jos kuitenkin päätät elää varallisesti älä jätä kahta iPadia ruokapöydälle niiden viereen.

Jos nyt kuitenkin päätät elää vielä enemmän kuilun reunalla niin jätä nyt edes lapsen pehmolelu pöydälle. Niin mekin tehtiin ja selvittiin säikähdyksellä kun pikachu imi vedet sisäänsä. Ja väittävät vielä, ettei Pokemoneista ole mitään hyötyä.


Tämä tyyppi sen sijaan ei ole kovin hyvässä huudossa.

Hyvässä huudossa ei myöskään ole se eskarikaveri, joka opetti lapsen laulamaan Hansvilivili Hansvälimäkeä. Tosin vähän olimme miehen kanssa uumoilleet pian se Putoushuumori meidänkin olohuoneeseen saapuu. Tuo korvamato kuitenkin saattaa tehdä hulluksi nopeammin kuin vesikidutus.

Ja loppuun vielä päivän positiivinen yllätys: Oatlyn iKaffe toimii todella hyvin pannukakkumateriaalina. Koska noin muuten päivän linjalle uskollisena päätimme leipoa pannaria ennen kuin katsoimme kaapista onko meillä puoliakaan materiaaleista kaapissa.

Viikonloppu kotona

Viime joulun alla oli pakko myöntää, että viikonloput meidän perheessämme ovat menneet vähän turhan matalaliitoa. Päätimme alkaa tietoisesti ottamaan aikaa enemmän ihan vain olemiselle ja näin kuudelta sunnuntai-iltana on hyvä todeta, että onnistuimme taas tänäkin viikonloppuna ihan vain olemaan.


Mitä me sitten tehdään kun vain ollaan. Noh, me käytiin kirjastossa ja lainattiin lautapeli ja itseasiassa iso osa lauantai-illasta meni istuen ruokapöydän ympärillä pelaamassa lautapelejä. Takenoko oli peli meidän perheen mieleen. Tykkään peleistä, joiden pelaaminen ei ole liian ryppyotsaista ja joissa sattumalla on roolinsa. Tämä peli pääsi nyt myös meidän ostettavien pelien listalle. Erinäppärää kun kirjastosta saa lainattua pelin ensin testiin.

Ja sitten pelaamisen rinnalla minä olen lukenut ja saanut kuunvaihteessa keskeneräisenä olleista kirjoista kaksi luettua. Lapsi puolestaan siivosi huoneensa hyllyn. Oikeasti epäilen että suvussamme on jotain resessiivisä geenejä jotka puutkahtelevat oudosti pintaan. Lapsen lisäksi nimittäin oma äitini on ainoa tuntemani ihminen, jonka mielestä mukavaa viikonloppuohjelmaa on siivoaminen ja itse suunnilleen kaivaisin munaiseni esiin lusikalla ennemmin kuin siivoaisin ilman välitöntä pakkoa. Pakko kuitekin myöntää, että siistissä lapsessa on puolensa, sillä kun huoneessaan vähintään 5S-menetelmän veroinen organisointijärjestys käytössään. Mies taas löysi itsensä jalkapallojoukkueesta kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kuten kuvista näkyy, istui minua vastapäätä pöydässä.


Viime viikon Keminreissulla söin hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa tolkuttoman hyvän nyhtökauraburgerin ja siitä se idea sitten lähtikin. Tänään keittelin BBQ-soosin ja kasasin kotiversiot purilaisista. Ihan tolkuttoman hyvää vaikka itse sanonkin. Lapsi paini sillä välillä uudella maapähkinänmuotoisella jumppapallollaan ja mies lajitteli pyykit.

Eli kaipa tämä on sitä normaalia viikonloppuelämää. Jotenkin vain päädyimme siihen kierteeseen syksyllä, että viikoloppuisin emme käyneet kotoana kuin nukkumassa. Lapsi selvästi kaipasi aikaa ihan vain leikille, joten heivasimme lauantaista aikaa rohmunneen arkkitehtikoulun pois nyt ollaan ihan vain oltu kotona. Ja lapsi on saanut leikittyä. Meidän perheen budjettiversio muuten toiminnallisiin leikkeihin ovat jumppapallot, voimistelurenkaat ja joogatiilet. Eihän ne niin nättejä ole kuin tanskalaiset designjumppalelut, mutta pitävät kummasti tyypin liikkeessä ja sivutuotteena sitä tulee joskus itsekin tehtyä vatsalihastreeni kun se jumppapallo on normaali osa olohuoneen sisustusta. Ollaan tässä lapsen menoa katsellessamme mietitty, että olisiko kaikki jenkkakahvaongelmat meiltä vanhemmiltakin selätetty jos sohvalla makaamisen asemasta tasapainoilisimme jumppapalloilla.

Uuden unirutiinin jäljillä

Tai no itseasiassa tässäkin tuli huomattua, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Olen tämän viikon rajoittanut nimittäin television katsomista iltaisin ja keskittyny lukemaan. Lopputuloksena olen kahtena iltana ollut taju kankaalla tukevasti jo ennen kymmentä.


Sängyssä lukeminen jäi minulta oikeastaan lapsen synnyttyä ja vuosiin meillä ei edes ollut mitään lukuvalon kaltaista makuuhuoneessa vaan luin vähän kenkusti toimivan sarastusvalon loisteessa, jos jotain luin. Pari viikkoa sitten ostin Ikeasta lampun ja tuo oli ehkä parhaiten käytetyt pari kymppiä vähään aikaan.

Lukurutiineissani on kuitenkin unihygienian kannalta se ongelma, että luen toisinaan pädiltä kirjoja ja taustavalo voi sotkea unia. Tähän asti ongelmia ole ollut ja olen pyrkinyt säätämään aparaatin hohkaamaan valoa mahdollisimman himmeästi. Muutenkaan uniongelmani eivät ole koskaan liittyneet nukahtamiseen vaan pikemminkin siihen, että jos herään pysyn hereillä, mutta jos en yöllä havahdu niin paljoa että aivot ehtisivät käynnistyä nukun kuin pieni porsas.

Tällä viikolla työmatkalla Rovaniemellä kuuntelin aamu-TV:stä juttua suomalaisten unitavoista ja väsymyksestä. Itselleni jutussa ehkä herättävintä oli toteamus, että satunnainen heräily on täysin normaalia. Tajusin tämän myötä, että olen luonut itselleni rajoittavan uskomuksen huonoista unistani. Olen päättänyt, että olen huono nukkuja, koska unien laatu on muuttunut parin vuoden takaisesta. Vähän ehkä tyhmää ja toiselle täysin itsestään selvää, mutta itselle oli jotenkin todella vapauttavaa tajuta, että kuten kaikki muutkin asiat elämässä niin myöskin unet ovat asiat jotka vaihtelevat elämäntilanteen ja iän myötä. 

Edellisen kirjoituksen lukuhaasteen hengessä kuitenkin olen päättänyt pyrkiä lukemaan joka ilta kirjaa. Lapsen mentyä nukkumaan telkkaria on tarjolla arkena maksimissaan 1,5 tunniksi ja tämän jälkeen puoli tuntia kirjaa. Valot sammuvat klo 23 jolloin ehtisin nukkua joka yö 7,5 tuntia. Tosin olen nyt tullut tulokseen että ilman univelkaa luontainen unentarpeeni taitaa ollakin vain seitsemän tuntia koska herään nykyään jo pirteänä miehen kelloon kuudelta.

Seuraava askel unirutiineissa olisi tyynyjen vaihto. Tajusin, että vanha tyynyni on todennäköisesti ihan tolkuton bakteeripesä, joten uusi tyyny tulee enemmän kuin tarpeen. Olen jämäköiden tyynyjen ystävä ja itseasiassa kamalinta mitä tiedän ovat untuvatyynyt ja peitot. Lakanoissa voisi investoida toisiin Marimekon trikoolakanoihin, joiden materiaali on itselle mieleen. Ja jollaiset pitäisi hankkia myös lapselle, josta on epäreilua etteivät hänen lakanat ole yhtä pehmeitä kuin meidän vanhempien.

Lukupäiväkirja: tammikuu

Lukeminen on ollut yksi lempi harrastuksiani niin kauan kuin muistan. Opin lukemaan vasta koulussa, ekalla luokalla. Asia tuntuu hämmästyttävän usein ihmisiä, koska ilmeisesti lukutoukkamaisuuteen kuuluu varhainen lukemaan oppiminen, mutta kaipa minä olin vain mukavuudenhaluainen laskiainen, jolle riitti se, että ääneenlukupalvelu toimi ja sehän toimi kun syntyi perheeseen, jossa vanhempikin sisarus oli jo melkein täysi-ikäinen.

Lukemiseni ei kuitenkaan koskaan ole ollut mitenkään tavoitteellista, mutta nyt kun yritän suorittaa sekä Helmetin lukuhaastetta että kaverini innostamana hyllynlämmittäjähaastetta yritän nyt opetella myös lukemaan enemmän tavoitteellisesti ja dokumentoimaan mitä olen lukenut.

Tammikuussa luin viisi kirjaa ja kuukauden vaihtuessa keskeneräisiksi jäi kolme kirjaa kun näppäränä naisena unohdin ottaa kirjan mukaan työmatkalle ja ostin lentokonelukemiseksi jotain uutta. Kolmas kesken jäänyt kirja oli Tsernobylista nousee rukous, joka vain oli vuoden alun apokalyptiisiin tunnelmiin liikaa ja vaihdoinkin toisen ystäväni suosituksesta lajia täysin.


Löysin Mhairi McFarlanen jonka etunimi muuten ääneetään Vah-Ree. Loogista eikö totta? Kuvan Who’s that Girlin lisäksi luin suomennettuna kirjat En minä vaan sinä ja Sinusta kaikki alkoi.

McFarlane on kirjailija johon kannattaa tutustua jos olet pitänyt Marian Keyesin kirjoista. Eli nämä ovat chick litiä, mutta sieltä genren kunnianhimoisemmasta ja lahjakkaammasta päästä. Tosin pakko sanoa, että molempien suomennoksien kohdalla olin vähän pöyristynyt (voiko olla vähän pöyristynt?) suomennoksen laadusta. Harper Collins ei taida kääntäjien keskuudessa nauttia kaksista mainetta työnantajana ja mielestäni käännös oli pakoin todella huolimattomasti tehty ja  tämä on paljon koska en tosiaankaan itse oli sujuvien kielenkääntäjä. Suosittelen kuitenkin tarttumaan kirjoihin. Kaikissa kolmessa kirjassa hahmot päähahmot olivat sympaattisia ja laajensivat mainiosti populaarikulttuurin naiskuvaa esim. sarjakuvien piirtämisellä ja sopimattomalla käytöksellä.


Tosin olen siitä helppo, että otan ilolla vastaan kaikki fan service -henkiset viittaukset Jane Austenin tuotantoon.

Kuukausi tarjosi myös ekirjojen lukijoille uuden toiminnallisuuden kun Ellibs julkaisi oman sovelluksensa, jossa kirjastokortin tiedot syöttämällä saat käyttöösi alueesi kirjaston ekirjat ja voit myös lukea niitä sitä kautta. Nerokas palvelu vaikka tähän asti olen myös ihan sujuvasti siirtänyt kirjoja lukulaitteenkin puolelle. Tosin teoriassa tämä helpottaa uusien kirjojen lukemisen aloittamista reissussa, käytännössä kun jätin näppäränä naisen iPadin kotiin päädyin vain ostamaan uuden kirjan lentokoneeseen. Sitä ennen kuitenkin ehdin tarttua Siinan Instagramin suosittelemana Terhi Törmälehdon esikoiseen, Vaikka vuoret järkkyisivät. 


Aivan tolkuttoman kaunis kansi tässä kirjassa ja sisältökin puhutteli minua.

Uskonnolliset liikkeet ovat noin lähökohtaisesti asia, johon suhtaudun uteliaisuudella, koska haluaisin oppia ymmärtämään uskoa, joka minulta puuttuu. Tosin kaipa se on niin ettei tunnekokemusta pysty järjellä ymmärtämään, mutta yritetään. Törmälehto kuljettaa tarinaa kahdessa paikassa ja ajassa vuorovedoin ja kirjoitustapa toimi ainakin minulla. Jäin nälkäisenä aina odottamaan tarinan jatkua kummallakin tasolla, joten päädyin lopulta lukemaan kirjan kahdella istumalla ja rehellisesti sanottua, jos ei olisi tarvinnut töihin mennä niin tuskin olisin ensimmäisenä iltana kirjaa laskenut käsistäni.

Viides kirja sitten olikin Veronica Rothin Viillot, joista kirjoitin jo aikaisemmin.

Että näillä luvuilla mentiin tammikuun lopussa. Helmikuuhun lähdettiin useamman keskeneräisen kirjan voimin ja työnalla on myös ensimmäinen hyllynlämmittäjä. Katsotaan kuukauden päästä miten pitkällä olen silloin.

Vegaanihaaste ja mitä käteen jäi?

Kuun kääntyessä helmikuuksi loppui myös vegaanihaaste ja nyt on hyvä pohtia mitä tästä jäi käteen.


Viimeisen  haastepäivän lounas napattiin Pasilan Picnicistä matkalle lentokentälle. Soijapalat olivat vähän epäilyttäviä vielä viidennelläkin maistamiskerralla, mutta muuten veganisoitu annos oli tasapainoinen ja maukas.

Koko kuukausi ei kuitenkaan mennyt tasapainoisesti ja maukkaasti. Viime viikolla oli työmatkalla Kemissä ja ruokailut oli pitkälti sidottuna aikatauluihin ja ruokiin joista päätti joku muu kuin minä. Tarjolla siis oli perunaa ja pakastevihanneksia sekä salaattia. Annoksesta sai otettua kauniin kuvan, mutta ateriat olivat todella ravinneköyhiä ja puoli tuntia syömisen jälkeen oli jo nälkä uudestaan.

Samoin hotelliaamupaloilla ei juuri veteenkeitettyä kaurapuuroa kummempaa saanut. Toki kun sen tuunasi margariinisilmällä ja siemenillä saatiin suunnilleen nälkää pitävä annos. Tänään aamulla kuitenkin ilolla tervehdin kananmunaa hotellin aamupalalla.

Reissutyöläiselle haasteena tuli myös matkustaminen. Asemilla ja kulkuvälineissä se vegaaninen vaihtoehto on yleensä pähkinät ja itse kun olen niille allerginen jäi tämäkin vaihtoehto käyttämättä. Vegaanius vaatisi siis minulta sellaista suunnitelmallisuutta johon ruuhkavuosissa ylivirittyneet aivoni eivät vain aina kykene.

Koti-Pasila-välillä operoidessa vegaanius taas ei ole juurikaan ollut ongelma. Aamupalani on jo vuosia ollut vahinkovegaaninen koska astmani ei perusta maitotuotteista ja samoin iltaruoat ovat olleet jo vuosia hyvin kasvisvoittoista. Iltapalaruisleivästä jätin juustot pois itseasiassa yllättävän helpolla. Kotiarjessa myös ne uudet ruokarutiinit oli helppo ottaa haltuun.

Miten sitten tästä eteenpäin. Ruokavalioni tulee varmaankin asettumaan johonkin ”ei tehdä tästä nyt numeroa”-linjalle. Työpaikalta tilaisuuksiin lähtee tieto maidottomasta ja pähkinättömästä kasvisruoasta, mutta option kananmuniin taidan ainakin reissatessa säilyttää. Ja kotonakin veikkaan että ainakin alussa kala näyttelee jossain määrin roolia. Ja helmikuukin tuo yhden muutoksen, sellaisen mitä äitini varmasti ilolla tervehtii. Yritän vihdoin vieroittaa itseni Cola Zerosta. Se kun ei varsinaisesti ole myöskään mikään terveysteko.