Kun mutsi potkulaudan osti

Pari vuotta olen ihaillut lapsen menoa potkulaudalla ja eilen lapsen soittotunnin aikana kun mies meni eläinkaupasta hakemaan kissalle ruokaa marssin Prismaan ja sieltä kassalle kainalossani potkulauta. Varttia myöhemmin kruisailimmekin jo tyytyväisenä kohti auringonlaskua jälkeläisen kanssa ja tänään tuntin aamulla takapuolessani sen että jotain uutta on tullut tehtyä.


Tänään lähdettiin jo heti uudestaan kierrokselle. Kaksi kilometriä meni yllättävän helposti ja huomenna räntäsateessa voidaan liukastella sitten varmaankin vielä tämänpäiväistäkin kipeämmän takapuolen kanssa.

Potkulauta osui taas siis siihen tunteeseen joka herää jokainen kevät. Kun päivät pitenevät ja kadut kuoritaan sepelistä niin on vain pakko päästä liikkeelle. Talvet voin maata helposti sohvan nurkassa, mutta ensimmäiset valoisat illat pakottavat liikkeelle. Toisaalta kroppa myös huutaa liikettä kun ensin tuli tikkien vuoksi liikuntataukoa ja sen päälle vielä noro vei voimat. Nyt kroppa olikin selvästi jo tukkoinen ja unien laatu kärsi jo selvästi liikunnan puutteesta. Viimeiset yöt olen nukkunut kuin tukki  ja jotenkin kummasti ajatuskin juoksee ihan eri ratoja. Polte työmatkapyöräilyyn olisi myös kova, mutta eilisen lenkin perusteella Keskuspuisto ei ole vielä riittävän sula minun makuuni. Nyt vaan täytyy toivoa, että nuo ensi yön lumisateet on tämän kauden viimeiset ja saadaan pian valoisien iltojen lisäksi myös lämpimämpiä iltoja.

Lohturuokaa

Tällä viikolla olen taas vaihtanut päähäni opiskelijan lippiksen joka on mahdollistanut iltoihin enemmän aikaa kaikkaan sellaiseen mihin normaalisti ei ole kuten sen verran pidemmän kaavan mukaan kokkailuun että saatiin perunatkin kerrankin keitettyä. Kysyin lapselta ruokatoiveita ja tilaus oli jotenkin hyvin perinteinen. Nakkikastiketta piti kuulemma saada, ruskealla kastikkeella.


Oli muuten ensimmäinen nakkikastike, jonka tein lapselle ja itseasiassa varmaan ensimmäinen nakkikastike noin ylipäätään.

Lapsi tuijotti kastiketta ensin nyrpeänä. Kermainen soosi kun ei ollut riittävän ruskeaa. Oikeasti epäilen, että Palmian tilaamaana margariinikin maistuu paremmalta kuin minun kaupasta kantamana. Laitosruoan paras ominaisuus lapsen mielestä tosin taitaa olla se, että ruoka ei noin ylipätään maistu millekään. Että yritä tässä nyt selvitä kilpailussa kun vastassa on ehtymättömät puolivalmistesoosikanisterit.

Nakkikastike kuitenkin upposi lapseen. Ja hyvältä se maistui vuosien jälkeen myös omassa suussa. Jotenkin näitä oman lapsuuden klassikkoruokia ei ole tullut itse kokattua ja ylipäätään meillä ei perunoita arkiruokalistalla juuri nähdä. Tässä kuitenkin maistui vahva lohturuoan fiilis. Sellainen turvallisen ja helpon ruoan fiilis. Tiedän, että osa mieltä lohturuoat tunnesyömiseen, mutta itse enemmänkin näen ne enemmän nostalgiaruokina. Sellaisina joissa palataan oman historian ruokamuistoihin. Niihin ruokiin joita syötiin lapsena kotona perheen kanssa, joita isovanhemmat tarjoilivat ja joissa maistui se mausteista parhain, rakkaus.

Äitiys, ura ja kipeää tekevät hetket

Jatketaan taas perhettä ja uraa pohtivilla teemoilla. Aikaisemmin olen jo kuvannut niitä asioita, jotka omassa elämässäni toimii mahdollistajina sille, että saan töiden, perheen ja opiskelujen kombon pidettyä paketissa sekä myös sitä miten tärkeää poteroitumisen asemasta olisi aiheeseen liittyvissä keskusteluissa tunnistaa oma etuoikeutensa. Nyt lähdetään puhumaan niistä asioista, jotka tekevät kipeää äitiyttä ja uraa yhdistettäessä. Niistä asioista, joista ei juuri koskaan puhuta ääneen, koska tiedetään, että niitä käytettäisiin vain aseena jolla voidaan lyödä lisää sitä joka makaa jo valmiiksi maassa.

IMG_6416

Keskiviikkoaamuyönä vanhempien väliin kömpi pieni kekäleeltä tuntunut poika, joka kuumelääkkeen saatuaan ei enää saanut unen päästä kiinni. Siinä kohtaa kun ennen viittä istut olohuoneen lattialla askartelemassa taikasauvaa kepistä ja silkkimassasta niin voit jo arvata, että päivästä tulee pitkä. Varsinkin kun kalenterista löytyi niin strategiatyöpajaa, asiakaspalaveria kuin opiskelupienryhmän tapaamista. Että siinä ei töihin tultu hyvällä fiiliksellä eikä fiiliksiä ainakaan auttanut työkaveri, joka kuullessaan, että joudun olemaan torstain lapsen kanssa kotona, myötätuntoisesti totesi, että tämä on nyt kyllä todella huono ajankohta.

Tuohon huonoon ajankohtaan kiteytyy se, miksi niin moni nainen puree huulta eikä puhu siitä mikä perheen ja työn fuusiossa on vaikeaa. Empatiaa ei tipu ja huomaat tulleesi sitä totuutta vahvistavaksi esimerkiksi, joita esim. BMW:n entinen Suomen toimitusjohtaja Hesarissa viime lauantaina kertoi. Että kun naisella ei ole lapsia hän voi keskittyä töihin. Lapsellinen nainen päätyy tekemään 200% töitä ja tuntee silti usein olevansa aina väärässä paikassa ja tekevänsä liian vähän töitä, mutta silti on pakko vain yrittää. Ystäväpiiristäni löytyy useampia akateemisia pätkätyöläisiä, joiden kokemus on se, että jo perhevapaa voi olla liian pitkä aika olla töistä pois. Tiput rahoituskierroksilta ja reilussa vuodessakin muutut jo täysin näkymättömäksi. Joudut hakemaan sen tasa-painon sille, että rakastat kyllä lastasi, mutta et silti hänen vuokseen ole valmis vetämään vessanpöntöstä alas kaikkea sitä jonka eteen olet hyvin usein edellisen vuosikymmenen tehnyt töitä.

Kukaan ei halua myöskään olla se, joka omalla naamallaan kertoo siitä miten stressi vie muistin. Kukaan ei somessa uskalla tunnustaa että meinasi unohtaa lapsensa syntymäpäivän, koska sen asemasta että saisit myötätuntoa saat kuulla miten kelvoton olet. Asia, jonka kuitenkin varmasti jokainen näin tuntee jo riittävästi ilman ilkeitä kommentteja. Tai ainakin näin tunsi se ystäväni, joka tehdessään työtään aivan liian pienillä resursseilla tajusi lapsensa syntymäpäivän olevan tulossa edellisenä iltana kahdeksalta matkalla kotiin. Ja silti onnistui muuttamaan tilanteen niin, että lapselle asia ei näkynyt.

Vaatii aika paksua nahkaa vastata maan toisella laidalla päiväkodista tulevaan puheluun siitä, että lapsi on sairastunut ja lähteä sumplimaan sieltä ranualaiselta maantieltä käsin sitä miten lapsi haetaan päivähoidosta (no on sillä isäkin, se tyyppi joka on itseasiassa meillä laitettu ensisijaiseksi yhteydenottokohteeksi päiväkotiin, mutta jolle ei koskaan soiteta) ja että miten varmistetaan että mies pääsee siihen palaveriin johon olisi pakko päästä (siihen tarvittiin yksi lapsen eno, joka kuljetti samaisen lapsen mummin aamun pikkutunteina juna-asemalle jotta mummi pääsee päästämään vävypoikansa töihin). Siinä sitä syyllistää itseään ihan riittävästi itseään siitä poissaolosta vaikka tietää, että lopputulos on aivan yhtä hyvä kuin se, että olisi itse ollut lasta hakemassa.

Itse pystyn näitä asioita käsittelemään muutamassakin vertaisryhmässä, mutta keskustelu pitäisi saada siirrettyä näiden ryhmien sisältä myös julkisuuteen, koska osin ongelma on asenteissa ja rakenteissa. Aivan ensimmäiseksi pitäisi saada yhteiskunnallinen keskustelu sille tasolle ettei ensimmäinen kommentti työn ja perheen uupumisessa ole kikkelis kokkeli mitäs läksit -tasoa. Jos tavoitteena yhteiskunnallisella tasolla on pidentää työuria on avainasemassa tässä pienten lasten äidit ja ne työurat eivät pitene sillä, että turhan moni meistä vetää arkensa läpi sinnitellen.

Kun lapsi kasvaa olisi mielenkiintoista kuulla lapselta itseltään miten paljon nämä tunteet ovat paistaneet lapselle itselleen läpi vai olemmeko onnistuneet siinä mitä on yritetty? Siinä, ettei lapsi itse tajua, että ulkopuolisen maailman käsitysten mukaan hänen elämänsä on aiheuttanut vanhemmille tai no oikeastaan vanhempien työkavereille äärettömän paljon huonoa ajoitusta.

 

Vieraileva tähti

Jokainen on varmaan törmännyt BBC:n suorassa lähetyksessä kommenttia antaneeseen isään, jonka videon taustalle änki perheen lapset.  Hänen kokemuksestaan viistatuneena lähtetin perheen leffaan katsomaan Smurffeja ennen kuin aloin työstämään opintoihin liittyviä videoklippejä valmiiksi.

17458160_10155296919858469_4236607979893930078_n

Olisi pitänyt tajuta, etttä kotona piilee vielä yksi vaaranpaikka. Ja että toisilla meillä on pokkaa kävellä istumaan keskelle näyttöä.

Kahdesti.

Ilmeisesti kissa ajatteli, että hänen karvainen persuksensa on paljon esteettisempi kuvamaisema kuin minun hieman alaviistosta kuvattu lärvini. Tosin nämä videot nyt muutenkin on ajanut kissan enemmän tai vähemmän hulluksi. Taannoin kun pidin kotoa käsin videopalaveria töihin tuli kissa katsomaan minua lähinnä sillä ilmeellä että se epäili vähänkin järjen kadonneen päästäni.

Mutta tästä nyt kuitenkin opittiin se, että sitten joskus kun pääsen antamaan videolausuntoa ihan mistä tahansa aiheesta (koska olenhan kaikkien alojen asiantuntija) niin perheen lisäksi täältä kodista häädetään pihalle myös kissa…

Venuksen vuosi

Harvoin työpaikkani käytäväkeskustelut olivat olleet yhtä hämmentyneitä kuin sinä maaliskuun alun aamuna, jolloin aamu-TV paljasti, että entinen työkaverimme on mennyt ja kirjoittanut kirjan naisen vaihdevuosista ja seksuaalisuudesta.  Illalla kotisohvalla päätin, että kirja on etsittävä käsiin ja lähdin tonkimaan Bookbeatin valikoimaa ja siellähän se kirja oli uusien julkaisujen listassa.

IMG_6438

En ole ihminen, joka luontevasti keskustelee omasta seksielämästäni kahvipöydässä. Ehkä olisi syytä opetella olemaan avoimempi, mutta enpä kyllä kovin mielelläni keskustele muidenkaan seksielämistä. Tämä teki Venuksen vuoden lukemisesta monella tapaa kiusallisen ja tirkistelevän lukukokemuksen. Heli on haastatteluissa selvästi tuonut esiin kirjan omaelämänkerralliset elementit ja itseasiassa nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa en edes muista pääparin nimiä koska henkilöin heidät niin vahvasti Heliin ja hänen miesystäväänsä.

Kaikesta kiusallisuudestaan huolimatta tai ehkä juurikin syystä tämä on aihe josta pitäisi kirjoittaa ja puhua paljon enemmän. Nyt jo keskustellaan, tai ainakin netissä puolianonyymisti keskustelupalstoilla keskustellaan esimerkiksi imetyksen aiheuttamista fyysisistä vaikutuksista seksuaalisuuteen, mutta eipä meidän kolmi-nelikymppisten keskuudessa juurikaan keskustella siitä mikä meitä voi odottaa tulevaisuudessa. Vaihdevuosioireinen nainen on Spede-sketsihenkinen kuumista aalloista kärsivä hermokimppu, mutta ikinä ei päästä käsiksi siihen, että mistähän tämä johtuu. Että sen lisäksi että hormonit myllertävät niin fysiiset oireet voivat olla sitä luokkaa, että se vitutus on hyvinkin kirjaimellista.

Millainen Venuksen vuosi sitten oli kirjana? No ainakin nopealukuinen. Istuin sohvalle alkuillasta ja nukkumaan mennessä olin sopivasti saanut kirjan pakettiin ja seuraavana aamuna osasin tuoda käytäväkeskusteluun jo ihan uuden näkökulman. Kirja oli kirjoitettu sujuvasti ja tarinaa kuljetettiin hyvin pitkälti keskushahmon päänsisäisestä maailmasta käsin. Minulle kirja tosiaan henkilöityi vahvasti Heliin, mutta olisi mukava kuulla miten kirjan näkee ihminen, joka tarttuu tarinaan vain mediasta tuttuna  teoksena. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista. Juuri keskushahmon päänsisäinen puhe tekee kirjasta merkityksellisen ja vie tarinan vain pidemälle siitä miten kaksi keski-ikäistä panee.

 

Työ, perhe ja privilegio

Palataanpa taas puhumaan työstä ja perheestä ja tällä kertaa otetaan tulokulmaksi privilegiot.

Ehkä kuumimpia mahdollisia keskusteluja, joita perhe-elämään liittyen käydään, on se miten pitkään lasten kanssa ollaan kotona ja kuka siellä kotona on. Keskustelu on yleensä täysin hedelmätöntä. On sitä sitten kumpaa koulukuntaa tahansa, niin asemalinjat ovat nettikeskusteluissa tiukat, poterot syviä ja aseena käytetään yksilön kokemuksien yleistämistä tilastoksi sekä valittuja omaa tilannetta tukevia tutkimustuloksia.

IMG_6411

Siinä se blogin kirjoittaja ihailee kirkasta auringonnousua dumbattuaan lapsensa vieraiden hoiviin päiviksi vaiko sittenkin tässä supermutsi suuntaa päivän uusiin sekkailuihin työelämään, joka on yhtä kirkas kuin aurinko?

Asioita voi katsoa monelta kantilta kuten kuvatekstistä huomaa. Se mikä yleensä kummaltakin osapuolelta puuttuu on se pysähtyminen siihen, että mietittäisiin, että mitkäs tässä nyt ovatkaan ne minut etuoikeuteni ja että olisiko minun ehkä etuoikeutettuna syytä pitää suuni kiinni ja sormeni poissa näppikseltä. Mitä nämä etuoikeudet sitten ovat? No työhön palaavien leirissä usein on yksi iso etuoikeus. Se, että on  työ mihin palata. Turhan usein keskustelussa unohdetaan se näkökulma, ettei kotona oleminen välttämättä ole puhtaasti vapaaehtoista ja tilanne voi olla arka paikka naiselle, joka on tottunut töitä tekemään ja kantamaan kortensa kekoon. Työpaikkoja ei nuorille naisille löydy mitenkään joka puun oksalta tai jos löytyy voi työ olla sellaista ettei sen tekeminen enää tunnu mielekkäältä tai ole taloudellisesti järkevää esim. korkeiden työmatkakustannusten ja päivähoitomaksujen vuoksi. Toki jollekin toiselle se kotona oleminen on juurikin vapaaehtoista.

Tästä päästään siihen toiseen leiriin eli kotivanhempiin ja heidän etuoikeuksiinsa. Aina se kotona oleminenkaan ei ole mahdollista. Töihin palataan siitä syystä, että muuten perheen talous ei kestä. Tämä erityisesti korostuu perheissä, joissa on pienet tulot, mutta myös meillä oikeasti kivasti tienaavilla asiantuntijoilla, joissa perheen vanhemmilla on suunnilleen yhtä hyvät tulot. Esim. meidän tapauksessamme oli se ja sama kumpi kotiin jäi tulojen kannalta, mutta myös tästä syystä kovin pitkäksi aikaa emme taloudellisen tilanteen vuoksi voinut jäädä vain yksien tulojen varaan. Asumiskustannuksemme oli mitoitettu niin että selviämme vaikka jäisimme molemmat työttömäksi, mutta se, että toiselta tippuu täysin tulot olisi vienyt budjetin pahemman kerran miinukselle. Eli vaihtoehdot oli joko mennä töihin tai myydä koti. Tai no olisihan sitä aina voinut etsiä osa-aikatyön, mutta kun se oma työ tuntui kuitenkin molemmilla mielekkäältä. Ja meidän kummankaan työ ei antanut mahdollisuutta siihen, että työtunteja olisi pudotettu, koska olisimme sitten tehneet 80 %:lla palkalla 120 % töitä.

Eli tästä päästään myös yhteen privilegioon, joka varsinkin blogikirjoittelussa tuntuu unohtuvan. Suurimmalla osalla suomalaisista työtä ei tuoda niin helposti kotiin ja osa-aikaisuus on käytännössä mahdollista vain terveydenhuollossa ja palvelualoilla, joissa toisaalta jälkimmäisessä taas niitä täysiä tunteja ei välttämättä saa vaikka haluaisikin. Luultavasti työn tulevaisuus tuo enemmän tätä joustoa, mutta siihen asti kuitenkin monella se työarki tapahtuu työpaikalla ja itseasiassa meillä on valtavasti asiantuntijatyötä, jossa säännöllinen etätyö ei ole mahdollista.

Itselleni ehkä tärkein privilegio tunnistaa on se, että minä pääsin palaamaan unelmaduuniini. Siinä missä yhä useampi asiantuntija perhevapailta palatessaan saa kuulla, että oma työpaikka on sulanut alta, sain itse palata uuteen itselleni räätälöityyn ja pirun mielekkääseen työhön. Monella taas perhevapaat toimivat ensimmäisen mahdollisuutena pysähtyä ja miettiä mitä elämältään ylipäätään halutaan. Siinä kohtaa se vastaus voikin olla, että kaikkea muuta kuin sitä aikaisempaa työtä ja vuodet kotona voivat olla hyvinkin itselle mielekkäitä kun saa kerrankin ajatuksella  keskittyä siihen kotiarkeen.

Millaiseksi muodostuisi keskustelu äitiydestä, jos nämä privilegiot tunnistettaisiin? Millaiseksi muodostuisi äitiyskeskustelu, jossa tajutaan että  vaikka yhteiskunta muodostuu yksilöistä niin yksilön totuus asiasta ei ole yhteiskunnan tasolla totta? Voitaisiinko päästä siihen tilanteeseen, että uskallettaisiin aidosti puhua asioista niiden oikeilla nimillä.  Että taloudelliset asiat merkitsevät. Ja että tämä ei ole mikään paremmuuskilpailu koska perheillä on erilaiset tilanteet. Ja että myös uskallettaisiin puhua siitä mikä omassa tilanteessa on raskasta ilman pelkoa siitä, että vastapuoli tulee ja lyö maassa makaavaa. Ja että oltaisiin hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että järjestelmää tulee kehittää siihen suuntaan, ettei nuori nainen ole työmarkkinoiden alinta kastia. Ettei raskaanaolevian määräaikaisia sopimuksia jätetä uusimatta. Että tulevaisuudessa työ olisi monipuolisempaa ja yhtä useammalla mahdollisuus palata työelmään liukuvammin. Koska niin kauan kun me ollaan niissä poteroissa kiukuttelemassa myös julkisuudessa ja järjen äänenä aiheesta esiintyvät keski-ikäiset poliitikkomiehet, me naiset olemme niitä jotka häviävät, ihan poterosta riippumatta.

Nelisilmä

Sain silmälasit viidellä luokalla ja kuuluin siihen harvinaiseen ihmisryhmään, joiden mielestä rillien saaminen esiteininä oli tosi siistiä. Sain lasit ensisijaisesti tukemaan oikeaa silmääni, joka piilokarsasti ja korjaamaan lievää likinäköisyyttäni. Käytännössä en varmaankaan olisi tarvinnut laseja jatkuvasti, mutta olen aina pitänyt siitä miltä lasit päässäni näyttävät joten ne jäivät osaksi jokapäiväistä arkeani. Kuitenkaan nainen ja silmälasit eivät ole aina ihan ongelmaton yhdistelmä ja nyt viimeiset päivät aiheesta on käyty omassa hyväsiskoverkostossani tiivistä keskustelua aiheen lieveilmiöistä, koska yksi meistä sai lääkäriltä tiukan ukaasin pysytellä jatkossa erossa piilolinsseistä.

15349681_10154897133698469_1798744811523419503_n

Olenkohan koskaan aikaisemmin kuvittanut blogia näin selvästi ja tunnistettavasti omalla naamallani? No tässä sitä kuitenkin ollaan, viime joulukuussa ennen työpaikan pikkujouluja. Silmälasit kulkevat menossa mukana.

Usein varsinkin häiden ja vaikkapa Linnan juhlien kohdalla kuulee kritiikkiä siitä, että naiset tulevat juhliin silmälasit päässä. Että eikö nyt voisi juhlia varten panostaa piilolinsseisihin. Itsekin menin naimisiin ilman silmälaseja kun kuitenkin kohtalaisesti näen ilmankin ja koin etteivät silloiset silmälasini sopineet omaan juhlatyyliini. Ne olivat aivan liian kulmikkaat ja muoviset ja hääpukuni kertasi vahvasti 1900-luvun alkupuolta. Eli en nyt ehkä ole paras puhumaan aiheesta, mutta jatketaan ihan nyt noin periaatteelliselta tasolla.

Niin kauan, kun kukaan ei kysy miksi mies hääpäivänään on lasit päässä, ei sen pitäisi olla ongelma naisellekaan. Lasien tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa näkemisessä ja veikkaanpa, ettei moni halua lähteä puolisokeana tai epämukavalta tuntuvien piilareiden kanssa testaamaan onneaan missään elämän merkittävissä juhlissa. Haluaisin nähdä sen hetken kun joku menisi vaatimaan toiselta kuulolaitteen asustamista paremmin juhla-asuun sopivaksi. Ja ei se mikään kivitauluun hakattu ikiaikainen totuuskaan ole etteikö silmälasit myös voisi istua tyylillisesti naisen juhla-asuun. Nykyiset silmälasini esimerkiksi ovat sellaiset että ne eivät niin helposti ole eripariset juhla-asujeni kanssa, joten nykyään käytännössä juhlin aina rillit päässä. Olen kuitenkin ilmeisesti aika vahva poikkeus sääntöön, koska kun esimerkiksi yritin etsiä keskusteluryhmäämme Pinterestistä ideakuvia silmälaseista ja bileasuista oli tulos todella laiha. Nainen tai tyttö ei juhli sen paremmin muodollisesti kuin epämuodollisesti silmälasit päässä.

Silmälasit eivät muutenkaan tunnu olevan yksinkertainen asia, vaan ihmiset herkästi lokeroivat rillipään helposti. Ystäväni törmäsi meikkitutoriaaliin, jossa varoiteltiin punaisen huulipunan käytöstä silmälasien kanssa. Lopputulos kun on kuulemma helposti pornotähtimäinen. Että tässä sitä nyt sitten istutaan junassa matkalla kohti Kokkolaa pitämään työnhakuvalmennusta muina pornotähtinä. Onneksi tämä pyylevä 35-vuotiaan harmaaseen villatakkiin kääritty habitus noin muuten ohjaa ajattelun ihan kaikkeen muuhun kuin aikuisviihteeseen. Toisaalta eilen Aamulehti otsikoi sukupuolten välisiä eroja matemaattisissa taidoissa käsittelevän juttunsa oudolla lainauksella jossa viitattiin ettei tyttö halua olla silmälasipäinen nörtti. Että kumpia tässä nyt sitten ollaan nörttejä vai pornotähtiä vai yhdistetäänkö tässä nyt sitten molempia genrejä? Vai onko totuus sittenkin siinä minkä yksi vanhempi alumni minulle sanoi opiskelijapoliitikkoaikoina? Että kyllä minun kannattaa ne lasit pitää päässä, kun muuten olen vähän turhan missityyppinen enkä niin vakavastiotettava.

Melkoinen painolasti siis pistetty muutamalle grammalle hiottua linssiä, jonka ainoa tehtävä on auttaa sinua näkemään paremmin. Käytän laseja, koska tykkään nähdä hyvin. Käytän laseja enkä piilolinssejä, koska eipä nuo minun atooppiset silmämunani juuri taitaisi piilolinsseistä tykätä. En käytä laseja näyttääksen jotenkin vakavastiotettavammalta. Ja käytän silmälasieni kanssa huulipunaa, koska se on maailman nopein meikki, jolla tästä kulahtaneesta ja harmaasta ruuhkavuosimutsista saadaan sen näköinen,ettei omaa peilikuvaa tarvitse pelästyä.

Ulkopuolisen on myös hyvä pitää mielessä, että se miten toinen näkönsä korjaa on tämän oma asia ja kuten kaikki muutkin lääketieteelliset asiat niin ihan valtavasti ei kannata lähteä keulimaan sen suhteen miten muiden pitäisi asiansa hoitaa. Piilolinssit eivät ole kaikille vaihtoehto ja yllättävän usein pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa pysyviä ongelmia silmien pintaan. Kaikille ei sovi laserleikkaus. Ja ilmankaan kaikki eivät vain pärjää. Siinä missä minä voin mennä lapsen kanssa uimahalliin ja näen ihan mukavasti ilman silmälaseja joutuu mieheni ottamaan lasit altaalle mukaan, ettei tule syytetyksi lapsenkaappauksesta, koska todennäköisesti ilman silmälaseja se ei edes tunnistaisi omaa jälkeläistään lastenaltaan muista naperoista.

Ja toisaalta myös osalle ne silmälasit ovat todella vieras ja häiritsevä tekijä omassa ulkonäössä kaikesta niiden tarjoamasta avusta huolimatta. Viime vuosina olen törmännyt useampaan someavaukseen, jossa pienten prinsessavaihetta elävien lasten vanhemmat tuskailee kun lapsi vierastaa laseja ja ei se helpommaksi muutu aikusillakaan. Ystäväpiiristäni useampi on korjauttanut leikkauksessa näkönsä, muutama harkitsee asiaa. Lasit tuntuvat omassa ulkonäössä vierailta ja asiaa ei auta se, että lasipäinen kuvasto tuntuu puuttuvan kokonaan katukuvasta optikkoliikkeiden ikkunoita lukuunottamatta. Populaarikulttuurissa silmälasien takaa löytyy nörtti, josta kuoriutuu sädehtivä kaunotar kun joku ottaa tältä lasit pois päästä ja näyttää miten suoristurautaa käytetään. Eli käytännössä tuetaan sitä ulkopuolelta tulevaa lokerointia, jota jo ylempänä käsittelin sen asemasta, että vahvistettaisiin sitä, että apuvälineen käyttö tärkeää ja arvostettavaa. Vai onko niin, että kun silmälasit ovat niin tyypillinen osa katukuvaa, osalta unohtuu se, että laseja päädytään käyttämään tarpeen vuoksi sen sijasta, että ne olisivatkin vain tyylillistä itseilmaisua tai sen puutetta?