Miksi meillä ei ole peliaikoja?

Hyvin usein pienten lasten vanhempien kanssa puhuessa juttu kääntyy ruutuaikaan ja vähän isompien lasten vanhempien kanssa peliaikaan. Molemmissa keskusteluissa yleensä tuppaamme miehen kanssa jäämään aika yksin mielipiteemme kanssa kun kerromme, että meillä ei ole ruutuaikaa, eikä itseasiassa peliaikaakaan. Itseasiassa emme vielä ole keksineet yhtään hyvää syytä sille miksi meillä pitäisi moisia rajoituksia olla.


Median käytön rajaamattomuus saattaa johtaa siihen, että viikonloppuna kukon laulun aikaan pirteänä hereillä oleva lapsi tulee pelaamaan Pokemonia sänkyysi, mutta vapaa median käyttö ei kuitenkaan tarkoita yleistä holtittomuutta ruutuajassa automaattisesti.

Itselleni ajatus lapsen pelaamisen rajoittamiselta tuntuisi suunnilleen yhtä omituiselle kuin olisi tuntunut se, että vanhempani olisivat ilmoittaneet minulle että saan lukea kirjoja ainoastaan lauantaisin ja silloinkin vain 20 minuuttia kerrallaan. Tai että mieheni vanhemmat olisivat kertoneet hänelle että jalkapalloa saa pelata vain maanantaisin kolme varttia, mutta lopun aikaa pallon pitää pysyä vanhempien vaatekaapin päällä. Kumpaakaan ei tapahtunut,  minä luin kirjoja ja mies pelasi jalkapalloa. Tosin minulla oli jossain kohtaa sääntö, etten saanut lainata kirjastosta yli kymmentä romaania kerralla, mutta sekin taisi olla lähinnä sitä varten etten nääntynyt kirjastokassini painon alle. Logiikka, jota meidän perheessä noudatetaan on siis se, että pelaaminen on harrastus muiden joukossa ja juuri siksi rajoitusta ei tarvita. Yritämme siis opettaa, että niin kauan kun pelaaminen ei häiritse muuta elämää saa lapsi pelata. Rajoituksia meillä on nyt siinä, että lapsen oma huone on iltaisin älylaitevapaata aluetta ja sellaisena se tulee pysymään pitkään. Pädi ja puhelin saavat yöksi jäädä olkkariin. Pelaamisen vuoksi ei jätetä väliin sosiaalisia tapahtumia ja koululaisena läksyt pitää tehdä ja muihin harrastuksiin kuuluvat velvollisuudet hoitaa. Rajoittamaton peliaika ei tarkoita rajatonta mahdollisuutta pelaamiselle.

Rajoittamaton peliaika ei myöskään tarkoita rajoittamattomia pelejä. Me vanhemmat prooffaamme pelit. Jos peli ei ole tuttu googlaamme, tsekkaamme Common Sense Median tai kysymme tutuilta. Noudatamme ikärajoja, emme osta mitään Lego-pelejä sotaisampaa. Play Station on olohuoneessa ja sitä pelataan vanhempien silmien alla. Kaikki lapsen käytössä olevat laitteet on säädetty niin ettei lapsi voi ladata sisältöä ilman meidän lupaamme. Ja sitten se tärkein pointti. Järjestelmä perustuu luottamukselle. Lapsella on vapaat kädet tasan niin kauan kun hän on luottamuksemme arvoinen. Sopimuksen rikkomisella on seurauksensa. Kyllä meillä on välillä iPad lähtenyt hyvinkin vikkelään jäähylle jos lapsi on rikkonut sovittuja sääntöjä tai ei ole huolehtinut laitteista riittävän huolellisesti.

Yksi pelaamiseen olennaisesti, kuten muuhunkin nörtin populaarikulttuurin  käyttämiseen, liittyvä asia on myös purskeisuus. Kun sen uuden pelin, kirjan tai tv-sarjan saa käsiinsä ei välttämättä seuraavaan päivään juuri muuta mahdu, mutta toisaalta yhtä lailla se jalkapalloilija voi viettää koko viikonlopun turnauksessaan. Kyse on taas siitä ajankäytön opettelusta ja sen tasapainon etsimisestä. Ja tässä taas me vanhemmat olemme isossa roolissa. Meidän tehtävä on huolehtia siitä, että lapsella on elämässä riittävästi muitakin elementtejä. Uusia pelejä ei osteta edes kuukausittain, mutta sitten jos ostetaan niin emme koe että maailma kaatuu siihen, että yksi sunnuntai menee pyjamassa. Näin kohta seitsemän vuodn kokemuksella voin sanoa että järjestämä toimii ainakin meidän lapsellamme. Pelaamiseen ei liitty mitään tunnelatausta eikä kielletyn hedelmän houkuttelevuutta. Tosin lapsi ei myöskään vaikuta herkästi koukuttuvalta. Osalla pelaaminen koukuttaa ihan eri tavalla ja silloin rajoituksien kanssa on ehkä syytäkin olla tarkempi. Toisaalta siinä riskinä on se kielletyn hedelmän houkuttelevuus ja se, että vanhempien valvonnasta vapauduttuaan lapsi ei muuta tekisikään kuin pelaisi ja olisi kykenemätön suunnittelemaan edes mitenkään omaa ajankäyttöään.

Toki tässä kohtaa varmasti joudumme lapsen kanssa useampaan otteeseen säätämään sopimustamme uusiksi kun lapsi kasvaa ja voihan olla, että joskus meilläkin päädytään munakellon kanssa säätelemään peliaikaa, mutta tässä ja nyt se kuulostaa vieraalta. Nykyinen malli on säädetty paitsi minun ja miehen omien kokemuksien pohjalta niin myös siten mitä olemme seuranneet omien sisaruksiemme lasten median käyttöä. Ja onneksi näitä ei ole tarvinnut hakata kiveen niin voidaan näitäkin säätää sitten kun se ikätasoisesti tai muuten on tarpeellista.

2 vastausta artikkeliin “Miksi meillä ei ole peliaikoja?

  1. Ei meilläkään ole kiveen hakattua ruutu- tai peliaikaa. Pelaamiseen tarkoitetut laitteet eivät tosin ole vapaasti lasten (kohta 5 ja 7) ulottuvilla, vaan vanhempien luvan takana. Joskus television tai pelien ääressä vierähtää pitkähköjäkin aikoja, mutta varsinkin (hyvien säiden aikaan) kesällä lapset juoksevat aamusta iltaan ulkona ja kaikenlaiset ruudut unohtuvat.

    Valitettavasti meillä ruudusta irrottautuminen on lapsille niin vaikeaa, etten mielelläni anna tablettia pelaamiseen. Käytännössä lopettaminen onnistuu vain riitelyn kautta. Lapsilla on muutenkin siirtymätilanteisiin liittyviä ongelmia ja uppouduttuaan mihin tahansa tekemiseen heidän on vaikea siitä irrottautua. Pelaaminen tuntuu kahlitsevan erityisen tiukasti mielenkiinnon, ohjelmien katselemista ei sentään aina tapella…

    Tämän takia pohdin aivan vakavissani, voiko ensi syksynä kouluun lähtevälle lapselle hommata älypuhelinta. Sinänsä en vastusta pelaamista, ja olisi mukavaa ettei siitä tarvitsisi riidellä.

    Muutoin olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ehdottomat kiellot tai minuuttirajoitukset tuntuvat erikoisilta. Samalla tavoin se tuntuu kummalliselta kuin esim. joidenkin vanhempien lapsilleen määräämät ehdottomat sokerinsyöntikiellot.

    Tykkää

  2. Meillä aikarajoitukset palvelevat juurikin tuossa lopettamisessa. Kun on tietty aika jonka saa pelata niin silloin lopettamishetki on tiedossa ja siihen osaa asennoitua. Meillä lapset (etenkin molemmat pojat) ovat olleet/ovat sitä laatua että kaikki tapahtuva pitää tietää etukäteen ja yllätykset on nounou. Joskus musta tuntui, että vietin papattamalla päivän ohjelmaa ääneen ’ensin viedään sisko eskariin, sitten puistoon, kotiin syömään, sitten haetaan sisko…’. Pyrin nykyisinkin varmistamaan että kaikki tietävät ohjelmastaan, niin elämä sujuu leppoisammin.

    P.S. tuo pelaaminen tuntuu riistäytyvän käsistä tässä 10v hujakoilla kun suurin osa kavereistakin haluaa vain pelata, ja joillakin on vaikka mitä meillä kiellettyjä pelejä eikä niistä sitten pahemmin kotona huudella…Onneksi nyt on kevät ja pojilla on tekemistä myös ulkona.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s