Yleinen

Kun äiti sai lahjaksi saman tavaran mitä isäkin

Lapseni on äärettömän huono pitämään salaisuuksia ja koska viime viikolla vielä isänsä sattui olemaan työmatkalla eikä ehtinyt väliin takavarikoimaan äitienpäivälahjaa sain lahjani on keskiviikkona tiukkojen vaatimusten kanssa AVATA SE IHAN HETI JUST NYT, KOSKA HÄN EI VOI ODOTTAA!!!!,1!


Paketista kuoriutui täydellinen lahja lukevalle äidille eli lapsen tekemä kirjanmerkki. Ja tiedättekö mikä tekee lahjasta vielä mahtavamman? Se, että se on täysin samanlainen kuin miehen marraskuussa saama isänpäivälahja.

Joku voisi ajatella, että nyt mentiin eskarista alta riman kun eivät kahta erilaista lahja ideaa keksineet netin ollessa täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä askarteluideoita, mutta minusta tämä on täydellinen. Koska tämä opettaa, että oikeasti niitä lahjoja ei tarvitse sukupuolittaa kaikin mahdollisin tavoin. Että se isän kirjanmerkki ei tarvitse kaverikseen äidin pannunalusta. Tai ettei isän kortti ole auton ja äidin kukkien muotoinen

Sitten vielä kun kirjakaupatkin oppisivat tämän. Että lahjaideapöydälle ei marraskuussa nosteta sotaa ja murhia ja toukokuussa kukkienhoitoa, käsitöitä ja kakkureseptejä. Toki tämä lahja voi osien perheiden kohdalla ampua ohi niin äidin kuin isän kohdalla jos perheessä ei lueta, mutta meidän perheessä, jossa kirja on aina sopivin lahja jokaiselle tämä lahja oli täydellinen, koska se aidosti pääsee käyttöön. Ja rehellisesti sanottuna olin marraskuussa miehelle todella kateellinen kun hän kirjanmerkkinsä sai.

Yleinen

Miksi politiikan tulee olla lähellä lasta?

Presidentti Koivisto oli aina minuun lapsuuteni presidentti. Kekkonen luopui vallasta minun ollessani vielä lähinnä kiinnostunut neuvolasta tulleesta keltaisesta pallopääjulisteesta ja kun Koiviston toinen kausi päättyi olin jo teini-ikäinen. Manun kuolema kosketti monella tasolla, mutta tässäkin tapauksessa oli pakko todeta, että jälleen kerran kävi niin, että joidenkin asioiden arvon tajuaa vasta kun sen menettää.


Kun on saanut kasvaa maailmassa, jossa presidentti istuu Pikku Kakkosen käsinuken haastateltavana, on politiikka ollut jo lapsuudesta asti asia, joka on meistä jokaisen ulottuvilla. Lapsuudessani oli normaalia haaveille, että aikuisena on presidentti oli oman perheen tausta millainen tahansa. Toki Koiviston toimissa kaikuu edeltäjänsä ja aikakautensa teemat, mutta yhtä kaikki hän tarjosi myös lapsille tarttumapintaa politiikkaan.

Koiviston kuolema nostikin kiusallisen selvästi esiin sen, että tältä osin maailma on muuttunut. Omalla lapsellani ei ole edes mitään lapsentasoista tarttumapintaa politiikkaan. Hänellä ei ole edes käsitystä siitä kuka on Suomen presidentti vaikka neillä kotona päivänpolitiikka pysyy puheissa usein lapsenkin kuullen. Politiikka on lapselle vähän kuin viinipullot. Jotain sellaista jonka hän on niputtanut täysin aikuisten maailmaan kuuluvaksi. Eikä hän tunnu olevan ainoa.

Pidän kehityssuuntaa huolestutavana. Jos politiikka ja sen tekijät eivät tule lapselle tutuiksi on kynnys aikanaan lähteä äänestämään korkealla. Kynnyksen ollessa korkealla ihmiselle voi helposti tulla myös mielikuva siitä että politiikka ei tapa vaikuttaa hänen elämäänsä. Näissä tilanteissa ihminen helposti nukkuu vaaleissa ja populismi nauttii suosiosta. Näissä tilanteissa se valta myös helposti lähtee keskittymään jollekin tietylle homogeeniselle ryhmälle, joka on usein vielä kapea otanta kansasta. Tämä on tilanne, jossa häviäjiä ovat sekä yksilö että yhteiskunta. Yhteiskunnan tasapainon vuoksi meidän tulisi voida elää yhteiskunnassa jossa satamatyöntekijä voi nousta maan presidentiksi. Se on sitä oikeaa aitoa mahdollisuuksien tasa-arvoa ja sitä tulisi jokaisen meistä vaalia ja ennen kaikkea sitä tulisi vaalia niiden, jotka tällä hetkellä maassamme vallankahvassa istuvat.  

Että kun nyt kerran pääministeripuolueen kansanedustajatkin siteeravat Hämähäkkimiestä niin siteeraan nyt sitten minäkin. Suuri voima tuo mukanaan suureen vastuun. Ja tämä vastuu kantaa yli tämän vaalikauden. Sen lisäksi että niitä päätöksiä tehdään tässä ja nyt tulisi myös miettiä miten varmistetaan, että jatkossa jokainen lapsi ja nuori kokee, että politiikka on myös heitä varten ja heillä on tilaa sielä. Ollaan aidosti läsnä eikä suhtauduta ihmisiin vain lukuina budjeteissa tai viivoina fläppitaululla.

Yleinen

YT-neuvottelut perheessä

Pari viikkoa sitten sovin ryhmätyöaikataulua opiskelukavereitteni kanssa. Aikatauluja oli neljän työssäkäyvän kesken vähän vaikea hinkata yhteen, mutta löydettiin sopiva rako tapaamiselle. Varoitteilin vain, että saatan vain hieman myöhästyä jos meidän YT-kokous venähtää. En edes tajunnut sanomisissani mitään outoa kunnes yksi opiskelukavereista kysyi, että onko meillä YT-neuvottelut päällä. Jotenkin sitä itse unohtaa, että useimmille YT tarkoittaa sitä kasiluvun vähennyksiin tähtäävää toimintaa ja se lain varsinainen henki unohtuu. Siksi pitikin kertoa, että työpaikallani tämä yhteistoiminta tarkoittaa hieman jotain muuta. Se on säännöllistä vuoropuhelua työnantajan ja työntekijöiden edustajien kesken pyrkimyksenä kehittää yhdessä työpaikan toimintaa sellaiseksi että siellä olisi kaikki edellytykset tehdä tulosta ja voida hyvin.

Tämä pitkä alustus toimikoot nyt pehmityksenä sille ilmoitukselle, että meidän perheessä oli taas kerran aika käynnistää yhteistoimintaneuvottelut. Kuitenkaan kukaan ei ollut vaarassa menettää työpaikkaansa. Lähinnä kutosluvun hengessä teimme organisaatiouudistusta ruokakunnassamme miehen uusien töiden aiheutettua vähän haasteita prosessille.


Listalla oli messutuliaissuklaiden jakaminen perheen kesken, mutta myös moni sellainen asia, jonka avulla tämä uusimuotoinen arki saadaan rullaamaan.

Käytännössä miehen työt toivat meidän arkeen ihan uuden haasteen sillä, että työhön liittyy säännöllisen epäsäännöllisesti reissuja, jotka tulevat parhaimmillaan kuukauden ja pahimmillaan alta viikon varoitusajalla. Tähän asti asiat ovat menneet ihan hyvin, mutta huomasin, että minun laskentataulukkoaikatauluttaja luonteeni hieman (okei tosi paljon) stressasi sitä ettei asiat ole ennakoitavissa puolen vuoden päähän. Neuvottelujen tärkeimpinä pointteina olikin joustojen varmistaminen arjessa, käytännössä siis piti vain sopia uusiksi pari vuosien aikana vakiintunutta käytäntöä, jotka eivät oikein istu nykytilanteeseen.

Aikaisemmin vastaavia YT-neuvotteluja on käyty parisuhteessamme kun mies palasi töihin perhevapaan jälkeen, kun lapsi syntyi ja koomisimmat neuvottelut käytiin keväällä 2008 miehen vaihtaessa vuorotyöstä päivätyöhön jolloin meillä meni täysin solmuun aamuiset kylpyhuoneaikataulut. Joku ei näin ammattiyhdistyshenkinen ehkä sanoisi, että kun elämässä tapahtuu isoja muutoksia käymme keskusteluja. Neuvottelu kuitenkin ehkä on se mikä enemmän kuvaa keskustelujen tyyliä. Näissä keskusteluissa kun yritetään löytää se yhteinen nimittäjä, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua ja varmistaa että joustot ovat tasapainossa suhteessa velvollisuuksiin. Näissä yhteyksissä usein myös keskustellaan prosessiosien ulkoistamisesta alihankkijoille. Pöydälle nostettiin kotisiivoaja, kauppakassipalvelun hyödyntäminen sekä lakanapyykkien pesettäminen pesulassa. Yksi alihankintapalvelu meillä kuitenkin on, jota yritämme välttää viimeiseen asti. Lapselle ei palkata vieraita hoitajia vaan tilanteet yritetään sumplia kuntoon jo valmiiksi tuttujen aikuisten voimin, vaikka se meiltä vanhemmilta vaatisikin toisinaan vähän epämukaviin aikoihin matkustamista.

Seuraavaksi yhteistoimintalistalla olisi sitten strategian päivittäminen. Kun tuo jälkeläinen on saatu seuraavalle etapille elämänpolulla on meidän vanhempienkin ehkä hyvä miettiä tätä perhepoliittista strategiaa ja päivittää visiota. Arvot meillä sentään onneksi on pysynyt koko ajan samana, niiden varaan kun rakentuu aika moni kivijalka tässä perhearjessa.

Yleinen

Mikä muuttuu kun koulu alkaa?

Esikoulun viimeiset viikot ovat käsillä ja ensi viikon keskiviikkona on se jännä päivä jolloin kokoonnumme puolen naapuruston kanssa koulun pihalle katsomaan ja kuulemaan miten nämä yhtä aikaa niin pienet ja isot jaetaan ensi syksyä varten luokkiin.

Pitkin talvea lapset ovat eskarin kanssa käyneet tutustumassa koulun tiloihin. Ruokalan isot lapset, eli vissiinkin neljäsluokkalaiset, olivat kuulemma melkein kuin aikuisia. Erityisopettaja, joka oli pitänyt lapsille oppitunnin, on kuulemma todella kiva ja jumppasali se vasta siisti on ollutkin. Moni asia arjessa kuitenkin tulee muuttumaan syksyn myötä.

IMG_6964

Siinä missä eskarin eteisessä voidaan ottaa kuvia aamulla, jolloin kumpikin meistä otti jalkaansa sukat lapsen sukkalaatikolla, on koulu ja sen käytävät meille vanhemmille suljettua maailmaa vaikka kuinka oltaisiin vierailtu samalla sukkalaatikolla.

Lapsilla itsellään tuntuu myös olevan huolia kouluun liittyen. Viime perjantaina eskarin viikkokirjeessä tuli lasten huolista TOP 4 -lista:

1. Onko tiukkis ope

2. Ihan vaan yleisesti kun ei tiedä mitä se on

3. Jos joku kiusaa

4. Koulumatka

Tästä nyt sitä päästään myös niihin asioihin mitkä myös vähän eri kulmasta huolestuttavat meitä vanhempia.

Millainen opettaja lapselle tulee? Entä jos se on joku ammatillisen kunnianhimon 15 vuotta sitten kadottanut tyyppi, jonka mielestä nykyinen OPS on lähinnä opettajan kiusaamista? Entä jos se on ihan eri taajuudella kuin tuo meidän tyyppi. Tai jos se vaan on jotenkin tosi outo?

Ja samoin kun lapsilla niin tässä on meille aikuisillekin niin monta sellaista asiaa mistä ei tiedetä mitään. Peruskoulu 2010-luvulla on pikkuisen toinen juttu kuin se peruskoulu jossa allekirjoittanut aloitti 1989 elokuussa. Ja miten paljon meidän elämämme ylipäätään muuttuu koulun aloituksen jälkeen. Sen verran meidän perheessä jo tiedetään, että otamme pehmeän laskun tähän koulutaipaleelle siinä mielessä, että minä jään opintovapaalle koulun alkaessa tekemään opinnäytetyötäni ja palaan töihin vasta syysloman jälkeen eli saamme kaksi kuukautta harjoitella tätä uutta arkea vähän normaaliarkea kevyempänä versiona.

Sitten on se iso K.  Kaikista Kiva-kouluista huolimatta tarinat kouluista on välillä niin kovin karuja. Entä jos lapsi tulee kiusatuksi ja vielä pahempaa, entä jos tuosta omasta lapsesta kuoriutuu kiusaaja. Kun jonkun lapsiahan ne kiusaajatkin ovat. Ja mitkä on meidän vanhempien mahdollisuudet puuttua asiaan, jos hommat lähtevät menemään pieleen. Kertooko lapsi edes jos asiat menevät pieleen vai paketoiko se huolet sisälleen?

Lopuksi olisi vielä koulumatkat. Meillä koulumatka ei ole pitkä, parisataa metriä ja kaksi tienylitystä. Valitettavasti vain tuo toinen tie on sellainen, että meidän tässä asuessamme siinä on kuollut neljä ihmistä jäämällä auton alle ja kaupunki on vielä kaavailemassa liikennevaloristeysten muuttamista liikenneympyröiksi, jolloin jengi ajaa Kehältä noustessaan keskelle asuinaluetta talla pohjassa. Itse olin jäädä auton alle tuossa tiellä talvella kun minulle suojatien eteen tietä antaakseen pysähtyneen bussin takaa päätti lähteä joku ihmisen roska Audillaan ohittamaan vastaantulijoiden kaistan kautta. Meidän kohdalla tiellä on liikennevalot, mutta noissa valoissa on nähty niin kamalaa liikennekäyttäytymistä, että oikeasti itkettää ajatus, että lapsen pitää mennä siitä yli. Aluksi onneksi minä olen kotona käytännössä joka päivä ja töihin palattuanikin yritämme sumplia varmaan alkuun aikataulut niin, että pääsemme kulkemaan yhtä matkaa, koska lukujärjestyksiin ei pitäisi tulla kuin kasin ja ysin aamuja.

Näiden lisäksi tuntuu, että kouluun liittyy miljoona isoa ja pienempää asiaa joita pitää ratkaista. Veikkaan, että tässä seuraavan puolen vuoden aikana tunniste ”Kun koulu alkaa” tulee vahvistumaan tuolla tunnistelistalla. Ja veikkaan, että Facebook-kaverini tuleva kyllästymään minuun perinpohjaisesti kun joukkoistan siellä milloin minkäkin huoleni kansan pohdittavaksi.

Yleinen

Kymmenen vuotta naamakirjakuvia

Rimpuileva mamma, Valeäiti ja viimeisenä vielä Periaatteen nainen latasivat kymmenvuotiskatsauksensa Facebookin profiilikuvista. Itsekin piti lähteä kävelemään kuvamuistojen polkuja. Loppujen lopuksi profiilikuvia olisi löytynyt varmaankin kolme kertaa enemmän, mutta tästä nyt sellainen kuva per vuosi linja.

2007


FB rantautui elämääni samaan syssyyn kuin kaikki muutekin isot elämänmuutokset kymmenen vuotta sitten, joten luontevasti profiilikuvaksi valikoitui hyvin äkkiä omissa häissä otettu kuva. Varmaan paras kuva, jota minusta on ikinä otettu. Sääli, että kymmenen vuotta ja kymmenen kiloa sitten otettua hääkuvaa ei voi käyttä esimerkiksi ansioluettelossa.

2008


Aikana, jolloin selfieitä ei vielä räpsitty kännykällä oli MacBookin PhotoBooth. Tämä on tällainen 27-vuotias kanavoi sisäistä runotyttöään kuva. Itseasiassa olin valinnut tämän vuoden kuvaksi jotain ihan muuta kunnes tajusin, että se ei ollutkaan 2008 vaan 2009 vuodelta. 2008 vuodesta ei oikein jäänyt näemmä mitään muisteltavaa. Mies vaihtoi töitä ja poltti kesälomansa. Minä tein ylitöitä reilusti yli 200 tuntia vuodessa ja vietin kuuden viikon kesäloman lenkkeillen joka päivä yhdeksän kilometriä ja hoitaen jalkansa teloneen ystäväni ruokakauppaostoksia.

2009


No niin, tämän kuvan yritin sijoittaa jo vuoteen 2008, mutta tajusin tosiaan, että kesälomakuvat yleensä otetaan tosiaan lomalla ja tajusin, että ollaankin vuodessa 2009. Kuva on Irlannista ja näyttää nykyiseen harmaa-mustaan tyyliini todella kirjavalta. Tosin tuo tukka oli kiva, minulla oli tuohon aikaan ihan huippu kampaaja, joka teki ihmeitä tuolle tukalle.

2010


Helatorstaina tulin ulos kaapista somessa raskauden suhteen. Olin jäämässä äitiyslomalle vajaan kuukauden päästä tuosta ja tajusin, että asiasta pitää ehkä vuotaa jotain verkostoihinkin, jotta jengi tajuaa että se minun kesäkuussa alkava ja elokuussa loppuva lomani pitää välissään perinteisen kuuden viikon asemasta itseasiassa vuoden ja kuusi viikkoa.

2011


No niin kevät, nyt ottamaan mallia tästä vuodesta jolloin kesäkuussa jo uitettiin vauvoja ja taaperoita meressä. Kuva on muuten tämän haasteen hengessä otettu rantareissulla Periaatteen naisen kotikulmilla, jonne olimme sopineet lattemammanettijengin megatreffit. Tätä kuvaa kun katsoo niin miettii, että miksi ihmeessä emme enää kuvaa järkkärillä. IPhone kuvaa kivasti, mutta onhan nämä nyt ihan toista jälkeä.

2012


Äitienpäivä ja Roihuvuoren kirsikankukat. Tässä oli muuten hiusten väri vakiintunut jo omaksi kun edellinen kampaajani joutui lopettaman allergian vuoksi kampaajantyöt kasviväreistä huolimatta, joten totesin, että ollaan sitten ilman.

2013


Miehen nappaama salakuva päiväkodin juhlista. Löystyneet silmälasit valuivat tuossa kohtaa aina nenällä ja minusta ei taida olla koko vuodelta kuvaa jossa silmäni näkyisivät kunnolla.

2014


Lapsi innostui päiväkodissa valomaalaamiseta, joten me vanhemmat ottauduttiin opettelemaan tekniikkaa. Näistä tuli kyllä hienoja ja lapsi itseasiassa juuri tänään ehdotti, että kuvattaisiinko taas joku kerta. Elokuun pimeissä, mutta yleensä vielä lämpimissä öissä tätä voisi mennä tekemään ulos.

2015


Leijat melkein Helsingin yllä. Kuva otettu Kaivarissa ja on viime vuosilta yksiä harvoja toiminnallisia ja vartalon kokonaan näyttäviä kuvia. Olen tässä kuluneet vuodet keskittynyt muuten otollisesta kulmasta otettuihin selfieihin. Kuva koki myös combackin kuluneena talvena yhdistettynä Gilmore Girls -tarraan.


Ja tässä sitä selfietä on. Tästä kuvasta tajusin muuten, että tuo yksi hammas on kaikkea muuta kuin rivissä ja että picniceväistä on tarttunut myös jotain sinnikkäästi hampaankoloon. Mitään muuta siellä hampaankolossa ei sitten ollutkaan. Kuva on otettu Pridekulkueen jälkeen puistossa. Aurinko paistoi niin kuumasti, että sateenvarjo tuli tarpeen päivänvarjona ja ympärilläni oli rakkaimpia ystäviäni.

2017


Ehtaa Instagramlaatua parin viikon takaa. Odottelin aamulla kyytiä opiskelupaikkakunnalle ja käytin aikani kuten kaikki kohta 36-vuotiaat ja otin itsestäni tekotaiteellisia selfieitä.

Jos vaikka seuraava kuva otettaisiin ihan kameralla ja jotenkin toiminnallisena. Minä olen meistä se, joka yleensä on aina kameran takana, joten minusta löytyy tosi huonosti kuvia. Ja pakko myöntää etten aivan ole sinut myöskään näiden kilojeni kanssa, vaikka tämä nyt ilmeisesti on vastoin kaikkia nykyisiä voimaantumisajatuksia. Mutta ehkä tämä muontäminen on ensinmäinen askel kohti voimaantumista.

Yleinen

Kun pilkka ja henkilökohtaisuudet valtasivat palstatilan

Eilen erään varustamon Facebook-seinälle kirjoitettiin palaute laivan valokuvaajien käyttämistä kuvakehyksistä ja niiden sopimattomuudesta tähän aikaan.  Palaute oli kirjoitettu hyvällä kielellä, ystävällisellä sävyllä ja kaikin puolin asiallisesti. Sen sijaan, että kyseinen varustamo olisi katsonut aiheelliseksi vasta palautteeseen päättivät he antaa tuntien ajan keskustelun velloa (ja se vellontaa jatkuu edelleen) niiden ihmisten toimesta, joista tällaisten asioiden esiin nostaminen on täysin tarpeetonta.

Itseasiassa se on heistä niin tarpeetonta, että että he ovat ehdottanut aloittajalle betonisaappaita ja yksityisristeilyä keulavisiiri auki. Lisäksi viesteissä on useampaan otteeseen todettu, että aloittaja on psykoosissa, autistinen, mielenvikainen ja ties mitä muuta. Tämän lisäksi nainen on vielä ruma kuten kaikki feministit yleensä. Sitten päälle tuli perinteinen keskustelu siitä miten tytöt eivät saa olla tyttöjä ja pojat poikia. Yksikin sankari kertoi, että olisi kyllä itku tullut, jos olisi pikkupoikana kutsuttu prinsessaksi. Tuohon teki mieli kommentoida, että niin olisi minuakin. Itseasiassa aika moneen kommenttiin olisi tehyt mieli kommentoida, että oikeastiko sanoisit noin päin ihmisen naamaa työpaikan kahvihuoneessa, mutta totesin, että tässä kohtaa ei vain kykene, koska muuten aivot nyrjähtäisivät.

Tai no nyrjähtäneethän ne jo ovat. En ole mikään käytöskukkanen itsekään, mutta päähäni ei vain mahdu miten jonkun mielestä tämä on mitenkäön hyväksyttävää tapaa käydä keskustelua. Missä kohtaa maan tavaksi tuli se, että sivistynyt ja ystävällinen puhe ovat turhuutta. Keskusteluissa mennään välittömästi henkilöön eikä pysytä aiheessa ja kirjoituksissa uhataan myös ihmisen turvallisuutta ja hekumoidaan usein naisten raiskaamisella tai raiskatuksi tulemisella. Miten vaikeaa on kertoa, että nyt en kyllä ihan ajattele samalla tavalla kuin sinä. Onko nainen mielipiteineen edelleen armon vuonna 2017 niin pelottava asia, että hänet seksuaalisen väkivallan pelolla pyritään vaientamaan.

Isäni tapasi muistuttaa, että kun sanat loppuu niin väkivalta alkaa ja näiden keskustelujen pohjalta sanonta pitää enemmän kuin paikkaansa. Mutta tässä kohtaa haluaisin tietää miksi ne sanat loppuu? Miten meidän palkittu ja kiitelty koulujärjestelmämme on onnistunut päästämään läpi ihmisiä näin heikolla luetunymmärryksen ja argumentoinnin tasolla? Ja miten netissä huutamisesta on tullut sauvakävelyn veroinen kansallisharrastus?

En sano, etteikö ihmisillä saisi olla sellaisia mielipiteitä mitä heillä on. Pidän kyllä outona miten kukaan pystyy kestävästi itselleen perustelemaan, että mielipiteensä ovat perusteltuja, mutta haluaisin että ihmiset muistaa että sanan- ja mielipiteenvapauden rinnalla meille tulee myös velvollisuuksia ja ne velvollisuudet on juurikin sitä, että keskustelun nyt pitäisi pysyä edes lain puitteissa.

Mietin myös, että miten paha olo ihmisellä pitää olla, että tämä käyttäytyy edelläkuvatulla tavalla? Haluaisin uskoa, että todella paha. Koska tuntuisi todella pahalta ajatella, että osa ihan hyvillä fiiliksillä tuota sontaa näppikseltään syytää. Tässä kohtaa haluaisin osoittaa syyttävällä sormella kohti päättäjiä. Nykyinen hallitus tekee tästä melkein liiankin helppoa, oman argumentoinnin voi hyvin peribrittiläisessä hengessä aina keskittää hallinnon kritisointiin, itseasiassa voidaan syyttää niitä myös tästä nyhtökeväästäkin, jolloin saadaan lunta ja paistetta sopivasti silputtuna annoksina. Joka tapauksessa se politiikka, jota nyt tehdään on omiaan lisäämään sitä pahaa oloa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja jos tällä tavalla jatketaan on meillä pian entistä enemmän pahoinvointia käsissämme.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Nostaa asioita edelleen keskusteluun. Se, että kaikki vaikenevat eivät auta tilannetta kehittymään. Pitää pää kylmänä. Se, että joku on netissä mulkku, ei tarkoita että sinunkin pitää olla. Asettua edes hetkeksi kuulijan asemaan ja lukea se oma viesti siitä näkökulmasta että miten se viesti toiseen suuntaan välittyy. Vinkkinä nyt ainakin että kannattaa yrittää viestiä siten, että lukijalle viesti varmasti menee halutulla tavalla perille. Niin ja sellainen pikkujuttu, että meidän pitäisi muuttaa maan suunta. Valita päättäjiksi ihmisiä, joilla inhimillisyys on vähän paremmin käsitteenä hallussa. Mutta ihan yksinkertaisimpana asiana voitaisiin lopettaa se netissä sattumanvaraisella väkivallalla uhkailu.

P.S. Ja mitä tulee itse palautteeseen, niin toivon, että Tallink tosiaan käy kuvaajien kanssa läpi käytäntöjä. Tosin meidän perheessä yritetään lapsi pitää niiden kameroiden edestä pois jo siitäkin syystä ettei meille kukaan ole kertonut kuka kuvien oikeudet omistaa. Eipä silti. Ne kuvaajat myös kiertävät tuon meidän jälkeläisen kaukaa kun se mulkaisee kameran kanssa häntä lähestyvää  luikkua kuvaajaa yleensä päiväkotikuvauksista tutulla ”syö kamerasi”-ilmeellä.

Yleinen

Kierrätetyt synttärilahjat – kyllä vai ei?

Vappuviikonloppuna olimme kerrankin Kallion suunnalla niin, että ehdimme käydä kirppareilla. Tuolle kohta 130-senttiselle hujopille kirpparit harvemmin tarjoilevat enää sopivia vaatteita, mutta kirpputoreilta voi löytyä kaikkea muuta kivaa. Tällä kertaa sieltä löytyi Littlest Pet Shop -erakkorapu, jota lapsi on etsinyt jo tovin ja samalla tuli mieleen, että voisimme katsoa kirpparilta myös lahjaa kun tänä viikonloppuna juhlitaan lapsen erään pitkäaikaisimman ystävän seitsenvuotissynttäreitä.


Kirpputorilta löytyi lopulta kiva pieni mökki Petseille, kolme eläintä ja niille vielä skeittilauta. Hinnalla, joka oli murto-osa siitä, että olisimme ostaneet nuo kaikki kaupasta valmiina. Ja hintakin ehkä olennaisempana asiana oli se, että miksi ostaa uutena leluja jos jostain löytyy täysin käypä lelu ilman vain muovipakkausta.

Kotona lelut pestiin vielä ja kuivattiin huolella ja ennen juhlia käärimme lelult turkoosiin silkkipaperiin ja kaivoimme vaatekaapin ylähyllyltä niin ikään kierrätyshengessä lahjakassin. Koko komeus koristeltiin vielä kortilla, johon liimattiin tarralaatikon kaikisra glitterisimmät kukkaset. Pihan yli kiikettu lahja otettiin ilolla vastaan sekä juhlian että tämän pienempien sisarusten toimesta.

Itseasiassa tämä ei ollut meidän ensimmäinen kierrätyslahjamme tähän talouteen. Alkuvuodesta lapsi siivosi omia lelujaan ja päätti laittaa Lontoosta pari vuotta sitten ostamasa Hau-Padin kiertoon. Siitä se ajatus sitten lähti kun lapsi muisteli että ystävän pikkuveli on aina tykännyt leikkiä hänen luonaan pädillä. Kierrätetty lelu käärästiin paperiin ja pädin onnellinen uusi omistaja oli haljeta saadessaan lelun omakseen,

Meillä siis on hyviä kokemuksia kierrätyslahjoista, mutta silti olen vähän arka ostamaan kierrätettyä lahjaa lapsen osalle ystävistä. Jotenkin epäilen, että kaikki eivät kierrätettyihin lahjoihin suhtautuisi yhtä hyvällä mielen vaan koettaisiin että kirppislöytä on vähättelevää. Kuitenkin usein ne kierrätetyt lahjat voivat olla niitä osuvimpia. Omasta lapsuudestani muistan yhtenä parhaana lahjana veljeni Turun iltatorin kirppikseltä ostamat Neiti Etsivät. Jonkun toisen roska oli tosiaankin siinä kohtaa aarre, etenkin kun osa kirjoista oli niitä vanhempia mitä ei tuolloin tahtonut kirjastosta löytyä.

Oma lapseni olisi monella tapaa kierrätetyistä leluista varmasti onnellinen. Harry Pottereita ja Hobittia fanittava pieni mies kaipailee niitä Legoina (onneksi minulla on entisen poikaystävän joululahjaksi antama lentävä Anglia, jolla lapsi nyt leikkii innoissaan). Samoin lapsi kaipailee ensimmäisiä Ninjago-legoja. Samoin kaikki Transformersit, Marvelin supersankarit ja Turtlesit ovat olleet aina lapsen mieleen oli ne sitten uusia, kirpputorilta tai meidän vanhempien vanhoja.

Itse voisin hyvin kuvitella, että pakettiin käärittäisiin joskus esim. Dubloja tai Brion junarataa, jotka muutama vuosi sitten muuttivat mökille. Kierrätyslahjassa mielestäni tärkeintä on se, että lahjat on puhdistettu ja ne ovat ehjiä. Hämmentävän paljon esim. noita LPS-hahmoja on tuunailtu tusseilla eli kylvetys on usein paikallaan. Toinen asia on paketointi. Kun lahjan omaa muovipakettia ei ole saatavilla täytyy paketointia hieman miettiä, mutta lahjakassit sekä lahjan käärintä vaikka silkkipaperiin tai johonkin kankaaseen tuo heti sellaisen fiiliksen, että lahjaa on ajateltu.

Ja sitten tärkeää on tietää myös mistä lahjan saaja tykkää. Veljeni Neiti Etsivät oli tästä hyvä esimerkki. Lahja, ei ollut taloudellisesti minkäänlainen panostus, mutta sen sisältö merkitsi enemmän. Sanoin kerran aikuisiällä olen paketista löytänyt veljeni antaman Anne Ricen Vampyyri Lestatin, koska veli oli huomannut että se puuttui minun sarjastani. Kierrätetyissä lahjoissa pitää siis tuntea hyvin lahjan saajan maku. Mutta toisaalta varsinkin lapselle lahjaa antaessa pitää muistaa se käytännöllisyys. Keinuhevonen, joka on ehkä kaunis, muttei kestä ratsastusta ei ole sen parempi lahja uutena kuin vanhanakaan.

Meille vanhemmillehan nämä kierrätyslelut ovat se tarve opettaa kestävää kulutusta myös lapsille. Vaikka viihde- ja leluteollisuus pyrkivät luomaan lapsille alati uusia kulutustarpeita on hyvä muistaa että leluissa ne trendit tosiaankin kiertää. Moni sellainen asia, jolla lapsi leikkii nyt on ollut aikanaan myös versioituna 30 vuotta sitten meillä vanhemmilla ja 15 vuotta sitten lapsen serkuilla. Ja no itseasiassa lapsella on mökillä myös ajossa pikkuautot, joilla enonsa leikki 1960-luvun lopussa ja Fortuna joka on kuulunut aikanaan hänen vaarilleen.

Toki kaikkia leluja ei kannata kierrättää. Jotain on hyvä jättää muistoksikin, koska meillä hyvin huomaa sen, että miestä usein harmittaa että hänen vanhoista leluistaan parhaat ja rakkaimmat ovat laitettu kiertoon siinä missä minun lelujani on taas kierrossa enemmänkin. Meillä käytössä on muistolaatikko, jonne lapsi pakkasi esimerkiksi hänelle todella rakkaat Oktonauttilelut ja niistä on sovittu ettei niitä koskaan anneta pois. Sen sijaan moni muu lelu jatkossakin lähtee meiltä kiertoon ja myös itse tulemme second handia suosimaan kaverisynttäreiden lahjoissa.