Yleinen

Tänään hän saapui

Tai no oikeastaan eilen, kun vuorokausi pääsi jo vaihtumaan, mutta on se torstai vielä jossain päin maailmaa. Eikä hän oikeastaan ole hän vaan se, mutta koska  turkulaiselle oma lapsikin on se ja kaikki naapurin koirasta alkaen hän, niin kyllä tässä voidaan hän sanoa. Varskinkin kun yhteistä taivalta on minulla hänellä jo 30 vuotta.


Sain siis pianoni meille. Viimeiset 12 vuotta piano on majaillut veljeni luona ja nyt pari vuotta on ollut puheena, että sille voisi etsiä jonkun sijoituspaikan. Välillä puhuttiin se myymisestä, mutta tuollainen kasari Hellas rinnastuu nykyään lähinnä ongelmajätteeksi. Olin kuitenkin ajatellut ettei pianoa koskaan kannata lähteä muuttamaan hintasyistä, mutta nyt keväällä ottauduin tutkimaan asiaa tarkemmin kun lapsi laittoi musiikkiopiston hakupapereihin pianon yhdeksi soitinvalinnaksi. 

Syksyllä meillä siis tapailee pianosta sointuja toinenkin soittaja minun lisäkseni. Voidaan jännityksellä odottaa missä vaiheessa lapsi vetää minusta ohi taidoissa. Aloitin soittamsen viisivuotiaana ja lopetin yläasteella opettajani muuttaessa Brysseliin, sen jälkeen soittelin lähinnä omaksi ilokseni jotain kappaleita ja sen jälkeen kun piano muutti veljelleni en tehnyt edes sitä. Tänään kun piano sitten meille saapui oli pakko istua jotain tapailemaan vaikka vireestä tuon soittimen kohdalla on turha puhua. Piano kun reissasi meille kimppakyydillä ja kävi vielä välissä yöpymässä yhden yön Lohjalla. Googlailujen avulla onnistuin siis löytämään pari muuttofirmaa, joiden logiikka on kuljettaa isojen kaupunkien välillä asioita kimppakyytinä ja laskea sillä kustannuksia. Nyt pianon siirto maksaa nelisen sataa, joka on noin puolet siitä mitä muuttofirma olisi ottanut pelkästä kuljetuksesta jos olisimme olleet ainoat asiakkaat kuljetuksessa.

Seuraavaksi pitää vain muistaa napata äitini luota minun vanhat nuottini mukaan ja selvittää onko pianotuoli edelleen sain tallessa. Se kun ei koskaan muuttanut veljeni luokse. Olin varautunut ostamaan uuden, mutta koska nyt myynnissä on vain nelijalkaisi suorakaiteen muotoisia, vähän Ruotsinlaivaa pienempiä viritelmiä, pitää pohtia. Haluaisin nimittäin mahdollisimman siron tuolin ja kaikessa korniudessaan pidin siitä pianon tuolista. Musta samettipintainen tuoli kun oli övereintä mitä kaupasta löytyy ja ilmeisesti olen jo eskari-iässä pyrkinyt pitämään ohjenuorana, että epäilyksen hetkellä valitse mahdollisimman överi.

Ilman nuotteja ja penkkiä epävireisen soittimenkin ääreen oli pakko istua. Googlasin itselleni nopeasti nuotit ja lähdin tapailemaan. Oikean käden nuottien lukemine meni helposti ja käsi tuntui tottelevan, mutta vasemman käden kansssa olin aivan hukassa. Taidan joutua soittaman melko monet etydit, jotta saan sorminäppäryyteni ennalleen. Enkä edes ollut tänään ainoa soitinta kokeileva. Kissakin kävi vetämässä omatoimiset kissanpolkat kun olin jättänyt koskettimet näkyviin. Että taitaa olla syytä laskea kansi alas, jos ei halua yöllä herätä kissan tassujen sulosointuihin.

Yleinen

Salaisuus, jonka kaikki muutkin löysivät

Meidän kotikulmamme on viimeisen parin viikon ajan ollut hillittömän kansanvaelluksen kohde. Tämä 50-lukuinen lähiö ei ole alkanut jakaa lähikaupan ovella ämpäreitä eikä täällä myöskään ilmaista viinaa ja kissavideoita tarjolla. Sen sijaan täällä on tarjolla kukkia. Ihan kokonainen metsällinen.

IMG_7893

Yhtäkkiä Alppiruusupuiston mesta, jossa käydä ja jonne jonotetaan autoilla niin pahasti, ettei ihminen tahdo polkupyörällä edes kaikkien autojen keskelle osua. Ja siis tänä vuonna tämä kukinta on poikkeuksellisen upea. Alppiruusut taisivat vähän ottaa itseensä takavuosien kovista lumi- ja pakkastalvista ja viimeiset viisi vuotta osa pensaista on ollut vähän nuupallaan. Nyt sitten viileä kevät ja aika olivat tainneet tehdä tehtävänsä ja puisto on ollut aivan mieletöntä katsottavaa.

Valitettavasti tässä nyt vaan sitten nousee tämä minun vaikea luonteeni pintaan. Kun kaikki muutkin löytävät sen mistä minä tykkään tunnen halua todeta, että pitkää tunkkinne. Tää oli mun juttu ja en halua jakaa. Äärettömän itsekästä, mutta kumpuaa lähinnä turhautumisesta. Sitä itse on vuosikaudet voinut intoilla jostain, mutta vasta sitten kun joku oikea auktoriiteetti asiasta kertoo, se muuttuu todelliseksi viisaudeksi. Ja siinä kohtaa minulla sitten loppuu motivaatio jatkaa leikkiä.

Näin kävi aikanaan muunmuassa The Crashin kanssa. Ne oli mitä mahtavin bändi, silloin kun se soitti kälyisissä turkulaisisa juottoloissa. Sitten niistä tuli koko kansan juttu ja se vaan meni pilalle. En edes ole kuunnellut viimeisiä levyjä kun ärsytti niin. Että kivat bändille kun saitte menestystä, mutta tämä meidän suhde ei vain enää toimi.

Toisen kerran jouduin tekemään reilulla kädellä sopeutumistyötä kun koko maailma löysi Game of Thronesin. Itse tutustuin tarinaan viitisentoista vuotta sitten kun veljeni osti minulle kirjan lahjaksi saatesanoilla, että tässä on maailman rumin kansi, mutta tarina on mieletön. Ja mieletön se tarina olikin. Sitten tuli HBO ja kaikki hehkutti miten mieletön se tarina oli. Luonnollisesti kirjaa lukematta. Minä istuin sohvalla ja kiukuttelin, että eipä kukaan minua uskonut vuosikymmentä aikaisemmin.

Ja nyt minä sitten istun kotisohvalla ja kiukuttelen, että tulivat tänne pilaamaan minun puistoni. Mies kyllä lohdutti, että aamulla kun sinne menee kuudelta niin saa kuulemma olla ihan keskenään, mutta niin pitkälle ei ihan tämä minun motivaationi taivu. Toisaalta viimeistään ensi viikolla tuo kukinta taitaa olla ohi ja sitten saamme puiston taas meille. Tosin voin vinkata, että tuo puisto on upean satumainen myös kukinta-ajan ulkopuolella. Tällä minun aikaisen omaksujan vaikuttamismahdollisuuksilla kun kukaan ei sitä kuuntele, ennen kuin joku muu tekee siitä jutun.

Yleinen

Ainahan ne on mielessä – loma ja sota

Sen jälkeen kun palasin lapsen syntymän jälkeen töihin ja oikeastaan jo ennen lastakin olen aloittanut kesäloman jo tässä kohtaa kesää. Olen yleensä polttanut pois ylityötunteja ja palannut töihin heinäkuun lopussa valmistelemaan tulevaa syksyä. Tällä kertaa järjestys on toinen. Olen polttanit ylityötunteja tasaisesti talven aikana opintojen lähipäiviin ja ilmoitin jo vuosi sitten tällä kertaa minä voisin olla se joka aloittaa lomat viimeisenä, koska lapsi aloittaa koulun. Muutenkaan loman jälkeen en ole palaamassa töihin kuin vasta lokakuun lopussa, koska lapsen aloittaessa koulun jään itse opintovapaalle.

Tämä on pistänyt meidän perheen lomasuunnittelmat uusiksi ja kroppa ei ole pysynyt ihan mukana. Mieli haluaisi jo lomalle kipeästi ja eilen karkasimme Suomenlinnaan varastamaan edes yhden lomatunnelmaisen päivän ennen miehen lähtöä Saksaan.


Suomenlinna on viime kesästä vetänyt puoleensa Pokemonpelaajia, mutta tällä hetkellä alueella ei kyllä saa kiinni mitään kovin ihmeellistä. Kyllä meilläkin peli kulki mukana päällä ja saimme haudutettua munia kivasta kierämällä saarta perusteellisti, mutta tällä kertaa meidät paikalle veti ensisijaisesti historia ja varsinkin sodat.

Kuusivuotias on tällä hetkellä nationalismissa hieman hommafoorumilaisesta älykkäämmällä tasolla. Lapsi haluaa käydä keskusteluja siitä miksi sodat syttyvät, oliko Neuvostoliitto paha ja mitä tapahtui niissä sodissa, joita sodittiin Suomenlinnassa. Lapsi haluaa tietää mitkä maat ovat pahoja ja mitä hyviä ja sitten sitä pitää olla itse aika kieli keskellä suuta mitä siihen vastaa, koska pienellä pönkityksellä lapsi kyllä nielisi aivan kaiken propagandan mitä sinne suuntaan kaataisi. Lapselle nämä Suomen viimeisimmät sodat tulevat aivan eri tavalla lähelle, koska minun molemmat vanhempani ovat evakkoja ja lasta kiinnostaa valtavasti ne tarinat. Vähän vanhempana lapsi saakin kuunnella isoisoäitinsä eli meidän mummon kummitädilleni antamat haastattelut evakkotaipaleesta. Ne samat tarinat mitä minä kuulin jo lapsena, mutta nyt olen päättänyt että oman lapseni kanssa nämä tarinat nyt saavat odottaa vähän pidempään. Sen sijaan olemme käyneet keskusteluja siitä, että harvoin kukaan tavallinen ihminen sitä sotaa haluaa. Että suurin osa sotilaista ovat sodassa koska heidät on sinne käsketty. Ja että sota ei tee venäläisistä pahoja. Tästäkin minulla olisi esimerkki kerrottavan, mutta taidetaan jättää ne Stalinin pakkosiirrotkin tuleviin vuosiin. Isäni lapsuuden alkuperäisessä kotitalossa asuva perhe on siis aikanaan pakkosiiretty Toisen maailman sodan jälkeen alueelle. Että surullisista ihmiskohtaloista tässä puhutaan ihan molemmin puolin rajaa. Harmaan sävyjen käsittely ei vain ole kuusivuotiaan parhaita taitoja, joten yritetään nyt ohjata kesän aikana lapsen sota- ja taistelukiinnostus enemmän syvemmälle historiaan.

Linnoitusten tutkimisten lomassa suunnittelimmekin mitä asioita haluaisimme tehdä kesällä. Listalle tuli jo varattu lomamatka Tukholmaan, jonka lisäksi lapsi myös älläsi päiväristeilyä Tallinnaan haluna tutustua vanhan kaupungin linnoituksiin. Listalle pääsi myös pyöräretki, jota pitääkin pohtia vähän tarkemmin nyt kun lapsi kasvoi ulos pyöräperäkärrystä eikä itse jaksa polkea vielä mitään tolkuttomia lenkkejä. Minä toivoin retkeä metsään ja nuotiolla kokattua ruokaa, mökilläoloa ja sellaista päivää jolloin menen aamulla kirjan kanssa riippumattoon enkä nouse sieltä ennen kuin kirja on luettu. Lapsi haaveilee myös lomaviikosta mummin kanssa mökillä ja me vanhemmat odotamme myös sitä viikkoa ja iltoja leffatreffien muodossa. Asia mitä en en varsinaisesti odota, mutta joka kuitenkin vie oman osansa kalenterista on kesäopinnot. Aivan täyteen emme kesää halua änkeä, koska joskus pitää ihmisen myös vain olla ja ladata akkuja. Eli toivottavasti myös tänä vuonna kesällä on aikaa syödä porkkanoita omasta viljelylaatista, lojua pihalla auringossa, istua Aurajokirannassa syömässä jäätelöä ja tehdä juttuja joista tulee vain hyvä mieli.

Yleinen

Terveisiä perunakellarista

Ja niin sitä tuli pidettyä vähän kuin huomaamatta kuukauden breikki kirjoittamisesta. Mietin kyllä usein kirjoittamista, mutta kun olisi pitänyt kirjoittaa päädyin enemmin kääntämään kylkeä sohvalla, rapsuttamaan kissaa tai lukemaan jotain. Useimmiten lapselle, koska iltasatukirjaksi valikoitui kaksi sellaista romaania jotka itse halusin lukea. Normaalisti siis kirjoitan blogitekstejä silloin kun mies kailottaa ääneen.


Kirjoitusvire on myös ollut kortilla kun tämä kevät ollut hieman raskas. Tuossa helatorstain kinttaalla alkoi tuntua, että niin tosiaan, olen opiskellut yli 60 opintopistettä korkeakouluopintoja ja tehnyt sivussa täyspäiväisesti töitä, istunut yhden yhdistyksen hallituksessa ja pienimuotoisesti suunnitellut myös yhtä sivutyöprojektia nykyisiin opintoihin liittyen. Ja tämä keli ei nyt varsinaisesti auta kun kesäkuussa kesken terassikahvien niskaansa saa raekuuron.

Lapsesta huomaa myös että tämä kevät on ollut pirun pitkä. Tieto siitä, että kesäloma ei nyt alkanutkaan eskarin kevätjuhlaan, ei varsinaisesti herättänyt suurta iloa taloutemme noin 130-senttisten keskuudessa. Ja ymmärrän äärettömän hyvin lasta. Kun paukut on lopussa niin ne on lopussa. Viikonloppuisin olemmekin vain olleet. Olemme käyneet temppuilemassa läheisen liikuntapuiston tasapainorahalla, pelanneet leikkipuistossa koripalloa, kylväneet siemeniä puutarhalaatikkoon, pelanneet sata erää Muuttuvaa labyrinttia ja lojuneet sohvalla pyjamassa.

Mutta ehkä tästä nyt pian voisi heräillä normaliin tahtiin. Listalla olisi ainakin huhti-toukokuun lukupäiväkirjaa, vähän mediakasvatusta ja sitten tähän ekaluokkalaisuusteemaan liittyen tekstiä siitä mitä yhtä isoa pelkoa meillä on työstetty viime viikkoina lapsen kanssa. Ja yksi täydellisen anti-Strömsöhenkinen vadelmavenepakolaisreissu Tukholmaan. Kirjoitustodennäköisyyttä lisää myös se, että perheemme toinen aikuinen karkaa sunnuntaina Saksaan ihmettelemään miten tulevaisuudessa astmapiippuni menevät pakettiin. Pitkät illat kun istuu yksin sohvalla niin kummasti tekee mieli alkaa avautua internettiin kaikesta.