Viihde, Viihdettä lapsille, Yleinen

Huuruisan aamun pähkinät purtavaksi

Heräsin jotekin kummallisen aikaisin siihen, että lapsi sovitti kantapäätään kylkeeni ja kännykkää hapuillessa katoili unet silmistä. Ylen Uutisvahti varotti Turun Orikedolla olevasta palosta ja ilmoitti yksikantaan, että tässä olisi nyt syytä pysyä täällä lapsuudenkodissani sisätiloissa.

Sittemmin tuuli on hieman kääntynyt, mutta siitäkin huolimatta huurut ilmeisesti istuvat tämän alueen päällä sitkeästi. Pahin palo on kai saatu jo kuriin, mutta sammutustyöt tulevat jatkumaan vielä pitkään. Tässä nyt sitten meni samalla sitten uusiksi päivän ohjelma. Tai no, uusiksi se meni jo eilen kun miehelle tuli töistö kysely, että pääsisikö se lähtemään maanantaina Saksaan. Nyt se huuruja väistellen lähti käymään Turun toimipisteellä ja sillä välin me olemme lapsen kanssa sitten yrittäneet keksiä itsellemme ohjelmaa.


Onneksi on pelejä. Ostinne Tukholmasta Mastermindin matkaversion ja eilen lapsi sai ystäväni perheeltä lahjaksi niin ikään matkakokoisena Othellon. Kumpikin peli on selvästi lapsen mieleen ja matkakokoisia pelejä mielellään kuljettaa mukana reissuissakin jotta kulkuvälineissä ja hotelleissa on muutakin tehtävää kuin iPadin tuijottaminen.

Samoin meillä on nousussa tällä hetkellä erilaiset korttipelit. Unoa meillä on pelattu jo pidempään ja nyt lapsi on ihastunut pelaamaan Skip-Boa. Tukholman hotellista saimme perinteisen korttipakan ja googlasinne heti muutaman helpon korttipelin ohjeet. Illat ja aamut hotellilla menikin pelaillen Seiskaa ja jatkossa meidän vanhempien on syytä ottaa haltuun myös useampia pelejä.

Lapsella on selvästi kehittynyt oma pelimaku ja se onneksi on aika yhtenevä varsinkin minun kanssa. Lapsi pitää peleistä joita rakennetaan yhteistyössä, strategisesta pohdinnasta ja peleista joissa pitää ratkaista ongelmia. Varsinkin nyt kesällä on huomannut myös sen miten paljon lapsi kehittyy strategisessa ajattelussaan kun pelejä pelataan. Siinä missä aikaisemmin peleissä lapsi teki ihan hölmöjä, usein lyhyttä hyötyä tavoittelevia siirtoja on nyt huomattavissa paljon monimutkaisempaa ajattelua.

On myös ollut kiva huomata, että tällä kertaa pelit eivät ole jääneet kesäksi tauoille. Tähän asti pelaaminen on ollut meillä enemmän talvikuukausien hommaa. Ehkä se on nyt sitten tämä sateinen sää joka kannustaa palaamaan. Tai sitten se, että nyt lapsen kanssa voi pelata palkon monipuolisemmin.

Toisaalta siitä huolimatta saisivat nyt pian saada sen palon kuriin, tässä olisi vielä yksi rippilahja ostettavana ja jääkaappikin näyttää kovin tyhjältä.

Yleinen

Vikingaliv, museo, jonne en kanna rahojani toista kertaa

Kesän Ruotsinreissun odotetuimpia vierailukohteita oli tuore Vikingaliv-museo. Lapsi on todella kiinnostunut viikingeistä odotti museolta suuria. Reilua tuntia myöhemmin kävelimme ulos museosta vähän hölmistyneinä ja totesimme kaikki että tässä nyt mentiin pieleen.

Vikingalivin suuri idea oli ilmeisesti seurata yhden viikinkiperheen elämää ja esitellä tarkemmmin tarinaa vielä tarinajunassa. Tarinajuna oli lopulta lapsen mielestä museon parasta antia, mutta tästäkin päädyimme koko perhe antamaan kritiikkiä. Ensinnäkin tarinat oli käännetty vain puoliksi. Suomenkielisessä vaunukuljetuksessa tarinaa kyllä kuljetettiin suomeksi, mutta kaikki dialogi käytiin englanniksi. Dialogia oli esityksessä reilusti kerrontaa enemmän ja nyt sitten käänsimme lennossa lapselle tarinaa.

Itse tarina, jonka suunnitelluvaiheesta ylin kuva on, kertoi tämän keskeisen viikinkiperheen isän matkasta myymään orjia (jotka kuvassa kiskovat venettä). Tarina oli mielenkiintoinen, mutta kuten lapsi huomautti, hän olisi halunnut kuulla kyllä enemmän siitä mitä viikingit tekivät kotikulmillaan. Muutenkin tarina, jossa viikingit kulkevat itäistä reittiä nykyiseen Istanbuliin oli vähän omituinen valinta kertomukselle. Hämmästelemme myös päätöstä olla kääntämättä dialogeja suomeksi. Samalla vaivalla kun nauhotettiin tarinalliset osuudet olisi kyllä tehnyt myös dialogit.

Meille kaikille jäi myös ohueksi tarinan viikinkien taustat, koska itse näyttelytila, joka edelsi junaa ei oikein toimivalla tavalla tuonut esiin tarinan taustoja, koska esityksessä pohjattiin ilmeisesti näiltä osin videoihin eikä lasta kiinnostanut museossa tabletilla ohjailla jotain videopätkiä. Muutenkin täydessä museossa ajatus, että ihmisillä olisi mahdollisuus katsoa edes muutaman minuutin videoita on mielestäni vähän kaukaa haettua.

Perinteisempääkin tutkittavaa museosta onneksi löytyi muutaman esineen verran. Saimme tutustua aseisiin ja tutkia viikinkikodin pienoismallia. Tämä oli sitä osastoa mitä enimmäkseen museolta odotimme. Kuitenkin käytännössä kokonaan museossa oli jätetty kertomatta viikinkien mytologiasta sekä laivojen rakennuksesta. Myös riimut olisi kiinnostanut lasta, mutta niistäkin löytyi tietoa vain niukalti. Toki varmasti jos olisi jaksanut olla jokaisen kosketusnäytön ja seinänäytön edessä olisi tietoa saanut, mutta rehellisyyden nimissä voimme lukea asioita iPadilta myös kotona.

Vaikka laivojen esittely muuten jäi ohueksi pääsimme sentään tutkimaan kartasta retkien kohteita. Tosin tämän kartankin pohjalta olisi voinut kuvitella tarinajunan keskittyvän läntisen reitin esittelyyn.

Toki tuossa museossa myös neliöt tulivat vastaan näyttelyn laajuden pohjalta, mutta uskoisin että neliöt olisi voinut käyttää tehokkaamminkin. Kosketus- ja seinänäytöt olisi voinut vapauttaa perinteisemmin osallistavalle toiminnalle. Lapsille suunnatut kysymys-vastaus aihiot olisi voinut rakentaa rastiradaksi erilaisten teemojen ympärille ja ylipäätään luettavan tekstin määrään perusnäyttelyssä olisi voinut siirtää vaikka mobiilisovellukseen, jonka kävijät voisivat ladata. Tai sitten ihan vain perinteiseen paperimuotoon. Yhtä kaikki tämä on ensimmäinen kerta kun lapsemme koki että museokäynti on pettymys ja tässä nyt puhutaan tyypistä, joka on kokenut museokävijä, jolla oli suuri motivaatio tutkia aihetta. Loppujen lopuksi  alkuvuotinen reissunme British Museumiin oli lapsesta onnistuneempi viikinkisisällöltään.


Täysin hukkaan ei kuitenkaan tämäkään reissu mennyt. Lapsi nimittäin oppi että oikeissa viikinkikypärissä ei ollut sarvia vaan ne on lisätty kypäriin lähinnä puvutuksellisista syistä teatteri- ja oopperamaailmassa 1900-luvulla.

Onko tämä sitten museo johon ei kannata mennä? Vaikea sanoa. Kuten mainittua meillä ei riittänyt kärsivällisyys tutkia kosketusnäyttöjä, joiden äärelle syventyminen ei ollut helpointa ihmisten räplätessä niitä. Meillä alla oli myös vierailu Junibackenissa, joten olimme jo käyttäneet osan paukuista sinne. Toisaalta muuten lapsi kyllä on hyvin suorittanut kaksi museota putkeen, joten sekään ei kaikkea selittänyt. Toivoisin, että osa näyttelyn ongelmista liittyisi käynnistämisvaiheeseen ja että näyttelyä muokattaisiin käyttäjäkokemusten pohjalta. Nykyisellään museo kuitenkin oli huti ja se jos joku hämmästyttää, koska yleensä ruotsalaiset ovat hyviä tekemään osallistavia ja mielenkiintoisia näyttelyitä.

Yleinen

Imetysgate ja kuuntelemisen taito.

Sain tänään hyvän muistutuksen siitä, että joskus kun tunnet että on äärimmäisen tärkeää vetää päähän valkoinen hattu ja taistella parempien olojen puolesta on ensin syytä vetää henkeä ja miettiä mitä lähtee sanomaan. Tein FB:iin päivitykseen imetysgaten tiimoilta ja aiheeseen tuli kommentoimaan tuttavani, joka on läheinen ystävä ravintolan perustaneen perheen kanssa. Tuttuni viestit palauttivat minutkin taas miettimään joskus olisi syytä muistaa, että vastapuolella kuitenkin on ihmisiä ja vaikka ihminen tyhmästi toimiikin olisi tärkeämpää pysähtyä miettimään miten tämän väärässä olevan ihmisen saa näkemään valon.

Asia ei ole ihan yksinkertainen. Osin työtäni sivuten tiedän sen, että kun ay-jäärä puhuu liittojäsenyyden eduista hän luultavasti puhuu oman intohimonsa kautta täysin vääriä asioita kuulijan kannalta. Kun johonkin suhtautuu intohimoisesti niin siitä yleensä tulee puhuneeksi myös intohimoisesti. Tämän kun yhdistää myös vahvaan kokemuukseen siitä, että minä olen perkele oikeassa ja sinä väärässä aletaan liikkua vaarallisilla vesillä sen suhteen jos lopputuloksena olisi saada keskustelu muuttamaan mielipidettään. Kukaan ei tykkää olla hyökkäyksen kohteena, mutta varsinkin nykyisessä somekulttuurrissa koetaan monella tapaa hyväksyttävänä, että heikommassa asemassa olevat saavat suomia valta-asemassa olevia ja toiveet keskustelun asiallisuudesta kuitataan sävykyttäämisenä ja suitsimisena. Ymmärrän suoran puheen tarpeellisuuden, mutta toisinaan parempi lopputulos saavutettaisiin antamalla myös toiselle osapuolelle mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Mutta yhtä kaikki, seison tällä hetkelläkin edelleen päivitykseni takana, koska sen asemasta että suoraan haluan lynkata ravintoloitsijaa haluaisin nostaa keskusteluun sen puolen, että joka kerta kun imetys siivotaan pois katukuvasta ylläpidämme tilannetta, jossa meillä on rintaruokinnan ideaali ja pulloruokinnan käytännöt. Suomalaiset imetystilastot ovat karua luettavaa ja meillä on myös perheitä joissa imetystraumoja on jo ties miten monessa polvessa. Toki tässäkään tilanteessa yksilö ei tilasto ja tilasto on esim täysimetyksen osalta todelle todella tiukka, mutta yhtä kaikki on syytä miettiä miten me olenme päätyneet tilanteeseen, jossa on luonnollista lapsen ruokailutilannetta rinnastetaan ulostamiseen julkisella paikalla. 

Tämän valossa ravintola teki tyhmästi, mutta auttako tilannetta se, että ladataan somessa ensin paskamyrsky niskaan ja sen päälle vielä suunnitella imetysmielenosoitusta ravintolan eteen? Olisiko helpompi ratkaisu löytynyt keskustelemalla siitä miksi järjestely on huono. Yhteiskunnallisen imetyösmyöntäisyyden lisäksi insinöörinaivoni sijoittivat prosessikaavioon jo useanman riskikohdan. Miten toimitaan jos ruoka on jo toimitettu pöytään? Miten toimitaan jos ravintolassa olisi useammalla imettäjällä yhtäaikainen tarve käyttää imetyshuonetta? Miten varmistetaan, että ravintolaruokailu on perheen laatuaikaa, jos se imettävä vanhempi istuu pahimmillaan tunninkin siellä vessassa? Ja sitten vielä tällainen kestovaippoja käyttöneen kommentti. Miten ihneessä siellä ulkonäöllisesti siitissä vessassa pitäisi voida istua jos roskiksessa on yksikin kertsivaippa, joka löyhkää tautisesti?

Itse toivoisin ravintolalta rohkeutta pyörtää päätös tai profiloitumista selvästi aikuisten ravintolaksi. Nykytilanne on arvovalinnoiltaan kestämättömälle pohjalle rakennettu koska vaikka imetys on kuinka yksilökohtainen ratkaisu muokkaamme kaikki omalla suhtautumisellamme sitä miten normaalina imetystä pidetään. Ja normaaliahan se on. Monella se imetystarina on kaikkea muuta kuin ideaali, jollekin imetys oli parasta aikaa elämässä, joku ei imetä koska ja sekin on ok. Kuitenkin ison kuvan kannalta tärkeintä olisi luoda viestiä siitä että imetys on ok ja siihen tarvitaan nimenomaan tämän meidän yhteisömme valintaa.

Ja ennen kaikkea, toivoisin tässäkin suhteessa ihmisiltä erilaisuuden sietämisen taitoa. Usein ravintolassa se vieruskaveri ei ole mieleen. Tänä kesänä olen todistanut pariskunnan riitelyä ja vähemmän hurmaavia humalaisia miehiä, joista joku oli keksinyt, että on tosi hauska kertoa viiden minuutin välein ettei elämä oli pelkkää nousuhumalaa ja siemensyöksyjä. Rehellisesti sanottuna en haluaisi istua sen paremmin vainoharhaisen parisuhdekyykyttäjän kuin tuon nousuhumalasiemensyöksyjänkään naapuripöydässä, mutta ne kortit nyt vain minulle on annettu ja molemmilla kerroille yritin keskittyä aivan kaikkeen muuhun. Tätä samaa suosittelen lämpimästi myös kaikille, jotka uumoilevat että pian saattaisi naapuripöydässä nänni vilahtaa. Luultavasti et kuitenkaan siitä nännistä mitään näe. Iso osa imettäjistä kun osaa hoitaa asiat enemmän kuin fiksusti ja asia onnistuu myös isoilla rinnoilla. Tästä minulla on ihan omakohtaista kokemusta, koska varsinkin lapsen synnyttyä epäilin että rinnat varmasti erottuivat Kansainväliselle avaruusasemalle asti ja ne myös koollaan vaikuttivat vuorovesiin.

Että en sitten nyt oikein tiedä mitä tässä yritän sanoa. Todeta kai, että olisi tärkeää että siitä imetyksestä puhuttaisiin niin. Että jengi oikeasti tajuaisi miksi imetyksen sheimaaminen ei ole coolia, mutta yhtä lailla muistuttaa että hyökkäys ei tässä kohtaa ole se paras puolustus. Eli annetaan niihden lasten syödä, mutta ei ammuta kovilla, koska se rintaruokinnan ideaalissa, mutta pulloruokinnan käynnössä elänyt ihminen voi olla täysin vieraantunut koko aiheesta.

Yleinen

Syömään pakottaminen

Tällä viikolla Pauliina perheineen teki äärettömän rohkean teon ja tulivat Hesariin omalla nimellään ja naamallaan puhumaan lasten nirsoudesta. Itse Hesarin juttu oli hyvin kirjoitettu, mutta olisi kannattanut jättää lukematta kommenttiosio ja vielä enemmän jättää lukematta Vauva.fi:n keskustelu nirsoudesta ja miten siitä päästään eroon.

Tiettyjen ihmisten mielestä nirsous on puhtaasti vallan käyttöä lapsen osalta ja varmasti he ovat siinä oikeassa. Syöminen ja vessassa käyminen kun on suunnilleen ainoita asioita joihin tuollainen metrin molemmin puolin huiteleva tyyppi voi itse vaikuttaa. Kuitenkin se miten tähän pitäisi suhtautua jakaa mielipiteitä. Itse sanoisin olevani nirsouden kokemusasiantuntija. Olen itse ollut nirso, äitini se vasta nirso olikin ja minulla on myös nirso lapsi. Usein väitetään että nirsous on mallista opittua ja että niroudesta pääsee kyllä eroon kun lapseen käytetään riittävästi kuria. Kuten Hesarin kommenteissa tiedettiin Syyriassa kyllä oppisi syömään. Paitsi ettei oppisi. Äiti on syntynyt sotavuosina ja kasvanut aikana jolloin Suomeen vielä tuotiin ruoka-avustusta lapsille. Eli on niitä jotka kuulemma kyllä oppivat syömään. Paitsi ettei oppinut. Sukumme parhaita tarinoita on edelleen ne synttärijuhlat joissa äitini tunki ananasta kenkään kun ei voinut syödä niitä. Tai kun hän luokkaretkeltö Helsinkin roudasi kotiin voipaperiin käärittynä kaiken epäilyttävän kuten liha-makaronilaatikon. 

Minun syntyessäni äitini oli kuitenkin kaikkea muuta kuin nirso ihminen. 1980-luvulla lapsuudenkodissani syötiin hyvinkin monipuolisesti ruokaa kun kauppojen valikoimat alkoi monipuolistua, mutta niiden lisäksi tarjolla oli myös kaikkea sellaista, joita kukaan täyspäinen ihminen ei enää tarjoa perusruokana lapsiperheessä. Olen syönyt tyytyväisen esimerkiksi maksakastiketta ja verilettuja lapsena. Lasagnen sitten jätin syömättä koska se oli klimppinen ja minun ja silakkapihvien onnetomaata suhteesta olen kertonut vaikka miten monesti. Nykyään sitten syönkin oikeastaan kaikkea muuta paitsi noita silakkapihvejä. Jopa lapsuuden ykkösinhokit kypsät kasvikset menevät hyvällä ruokahalulla.


Mutta sitten meillä on se kolmannen polven nirso, jonka kanssa niistä kasviksista vääntää. Se tyyppi, joka söi kuvan lautaselta perunat, muttei olisi halunnut koskea mihinkään muuhun vaikka rakastaa sekä raakaa kukkakaalia että porkkanaa sekä parsakaalia ja bataattia sosekeitossa.

Tässä päästään sitten siihen, että saako lasta pakottaa syömään? Mielestäni ei, mutta maistamista saa vaatia. Siinä sitten käytiin eilen ruoalla periaattellista keskustelua että maistetaanko ruokaa vai ei. Lopulta tyyppi söi kukka- ja parsakaalit kokonaan ja bataatin ja porkkanankin puoliksi. Puhuttiin että uusien makujen maistaminen vaatii 20 kertaa ja muuten ei opi syömään jos ei maista.

Itse yritän vanhempana löytää tasapainon nirsoilun, vallankäytön ja pakottamisen välillä. Perheemme ruokahuolto ei voi pyöriä lapsen määräämänä, mutta ruokailuista ei saa myös tulla tilanteita joihin jokainen perheenjäsen tulee jo valmiiksi kireänä. Ja kireäksihän se meininki menee jos kaikki osapuolet ovat jo kaivaneet kantapäät maahan ja ovat vakuuttuneita että pöydän ääressä ei ainakaan ole kotoisa tunnelma. Sillä tunnelmallakin kun on väliä. Itseasiassa juuri tällä viikolla kun söimme ravintolassa Tallinnassa ja myöhemmin Helsingissä lapsi itse nosti esiin että pöydän ääressä on hänestä kotoisa tunnelma. Että on kiva syödä kun istumme oman perhen kesken pöydän ääressä syömässä ja juttelemassa.

Tuon tunnelman vuoksi olenkin valmis tekemään melko paljon ettei tilanne kärjisty, mutta silti uittamaan lautaselle niitä uusia makuja. Tosin sitten on myös niitä iltoja ja viikkoja kun toinen vanhemmista on työmatkalla. Silloin meillä kyllä käännytään sen makaronilaatikon puoleen. Tosin isoäitinsä tavoin tuo lapsihan ei lihaversiota syö, mutta sitäkin enemmän papujen kanssa. Sitten kun aikaa ja paukkuja on enemmän tutustutaan siihen, että se sosekeitossa maailman parhaalta maistuva bataatti ei olekaan pelottavin kaikista.

Yleinen

Vihaan siivoamista ja muita valittuja totuuksia

Olen kasvanut perheessä, jossa ruuan olisi voinut kipata eteisen lattialle ja syödä siitä. Jostain syystä, tai ehkä juuri siitä, minä en ole koskaan oppinut luontevaksi kodinhoitajaksi. Tänään meillä oli sitten siivouspäivä. Loppuillan olen viettänyt googlaten tarjouksia kotisiivouksesta. Ihan vain, koska joskus on parempi myöntää, että tämän asian voisi hoitaa joku toinen paremmin.


Kuvasta löytyy myös seuraava totuus. Olen äärettömän hyvä ostamaan käsityötarvikkeita ja vielä parempi unohtamaan etten koskaan saa niistä tehtyä mitään mitä kuvittelen.

Tästä päästäänkin siihen, että haaveilen aloittavani opintovapaan aikaa operaatio täydellisen neuletakin. Mistään kun ei löydy kaupasta sellaista täydellistä polvipituista, oversized mitoitettua, mustaa luonnonkuidusta tehtyä luottovaatetta. Kuulostaa niin projektilta joka ei tule valmistumaan arviolta koskaan.

Tunnen suurta vastenmielisyyttä kookosta kohtaan. Itseasiassa jo pelkkä haju tai ajatus saa aikaan pahoinvointia. Luonnollisesti suurin osa ystävistäni rakastaa yli kaiken kookosta. Siinä missä kookos etoo jo ajatuksena on suhteeni silakkapihveihin täysin päinvastainen. Ne tuoksuvat hyvältä, ne jopa maistuvat hyvältä, mutta en vain saa niitä nieltyä. Tai saan, mutta oksennan heti perään.

En ole juonut maitoa 20 vuoteen. Edellä kerrotut kolme faktaa ovat ok, kun olen aikuinen, mutta jos olisin lapsi minulle saisi toivottaa hyvää lomaa Syyriassa Hesarin keskustelupalstalla. Jotenkin kummasti lasten nirsoilu on vallankäyttöä siinä missä aikuisilla se vain on valintaa. Tai ainakin väittäisin että ne aikuiset,  jotka eivät koskaan esim. lounaslinjassa  valikoi omaan makuunsa herkullisinta ruokaa vaan ottavat aina ensimmäisen, ovat vähissä.

Totuuksien äärellä usein unohtuukin se, että ne ovat vain meidän omiamme. Ne eivät ole asioita joita voi yleistää ja joskus on hyvä myös pysähtyä miettimään elääkö sitä itsekään niiden omien ehdottomien totuuksien mukaan. Usein varsinkin lapsilta vaaditaan asioita, joita emme vaadi edes itseltämme, koska meillä aikuisilla on usein vapaus olla tekemättä asioita joita emme halua tehdä. Oli kyse sitten siivouksesta tai silakkapihveistä.

Fillaroitua

Pyöräretkellä Vantaanjoenvarrella

Viime kesänä aloimme katsoa, että lapsi alkoi olla auttamatta liian iso pyöräperäkärryymme vaikka kuinka olimme ostaneet aikanaan markkinoiden tilavimman mallin. Peräkärry siirtyikin talven aikana eteenpäin ja nyt olimme ensimmäistä kertaa vuosiin siinä tilanteessa ettei meillä ollut lomalle pyöräretkisuunnitelmia.

Lapsella toki on oma pyörä, mutta vielä ollaan aika monen vuoden päässä siitä, että tuo kundi polkisi itsenäisesti 60 kilometriä päivässä. Minulla on myös pitkäperäpyörä, Kona Minute, jonka kyytiin lapsen saa hyvin, mutta 25 ylimäääräistä kiloa tarakalla tuntuu. Tosin tuolla pitkä perällä tavallista vähemmän koska sekä minun että pojan painot osuvat pyörän napojen väliin. Ooen myös ollut tavattoman laiska arkipyöräilijä Pasilan pyöräilykuvioiden muututtua Triplatyömaan vuoksi vähintäänkin ärsyttäväksi. Siinä missä ennen työmatkapyöräily oli energisoivaa aiheutti se nyt lähinnä hermeettisen vitutuksen.

Eilen kuitenkin päätin, että nyt lähdetään pyörällä liikkelle. Oltiin luvattu lapselle Heurekareissu ja koska me emme mielellään yksityisautoile paikkoihin jonne pääsee muutenkin jäi vaihtoehdoksi juna tai fillari. Kahden aikuisen seutulippuhinnat kuitenkin kannustivat miettimään että olisiko tässä nyt pyöräretken paikka. Reittiopas tarjosi lyhyimpänä reittinä 14 kilometrin polkemista suuntaansa, mutta reitti näytti vastenmieliseltä tienlaidassa kihnuttaniselta niin lisättiin pituuttaa 1,5 kilometrillä ja lähdettiin polemaan pitkin Vantaan- ja Keravanjokien laaksoja.


Reitti oli meille Vantaanjokilaakson osalta tuttua aikaisempien Haltialareissujen myötä, mutta poljimme tällä kertaa eri puolella jokea kuin normaalisti. Taidamme jatkossa polkea muutenkin ennemmin tuolla puolella koska pyörätie oli leveämpi ja reunoiltaan vähemmän rämettynyt kuin vastarannan reitti.


Keravanjoelta eteenpäin poljettiinkin sitten reittejä joita emme olleet aikaisemmin polkeneet. Tarakalla matkannut poikanen ihmetteli ihmisten erilaisia pihoja ja taloja ja me vanhemmat yritimme keskittyä pysymään reitillä. Aivan täysin tässä ei onnistuttu, koska yhden alikulkutunneliremontin myötä päädyimmekin joen väärällä puolelle juuri ennen Tikkurilaa.


Onnekas eksyminen voi kuitenkin joskus kuljettaa paikkoihin joita ei muuten tulisi nähneeksi.

Päivä pyörällä palautti taas mieleen sen mistä pyöräilyssä tykkään. Siitä, että saa liikkua omassa tahdissaan ja mennä omia polkujaan. Yleensä aina uuden reitin varrelta löytyy jotain uutta katsottavaa ja pääkaupunkiseutu tarjoaa myös upeita luontokokemuksia. Eipä näistäkään kuvista uskoisi että suurin osa ajasta poljettiin Tuusulanväylän ja Kehä III:n välittömässä läheisyydessä.


Täällä on myös kohtalaisen hyvät pyörätieverkostot, jolloin polkeminen on isolta osin huoletonta. Kuitenkin tälläkin reissulla tuli huomattua että miten tärkeää pyöräteistä olisi pitää huoltaa Kehä I:n muutenkin kapea, mutkitteleva ja mäkinen pyörätie oli entistä kapeampi kun paikoin reunuspusikot haukkasivat metrin väylästä. Samoin hiekkaisilla jokivarsireiteillä oli paikotellen tosi paljon löysää irtohiekkaa, joka luisti vähemmän kivasti renkaan alta.

Yhtä kaikki 31 kilometriä myöhemmin kotiin palasi uupunut polkija, iloinen tarakalla istuja ja vähän vähemmän uupunut puoliso. Kyllä tuo lapsi tarakalla polkeminen tosiaankin kuntoilusta käy, mutta tulee myös tarpeeseen. Silti ilmoitin jo eilen valmiiksi, että tämän päivän leffareissun lapsi saa polkea ihan itse. Äidin reidet tarvitsevät nyt lepopäivän.

Yleinen

Vaikka itsellä aika pysähtyy, niin muilla se jatkaa kulkuaan

Loman paras hetki on se kun tajuaa ettei suoraan muista mikä viikonpäivä on kyseessä. Emme ole avanneet televisiota kertaakaan mökillä. Olemme pitäneet radionkin kiinni ja oikeastaan ainoa minkä vuoksi on tarvinnut ponnistella viikonpäiviå mieleen oli se, että alueen kaatopaikka on auki vain keskiviikkoisin ja meidän piti tähdätä sinne. Muuten olemme eläneet kuin pellossa. Syöneet kun on nälkä, menneet nukkumaan kun väsyttää ja heränneet kun se sopivalta tuntuu. Kello ja sormukset ovat jääneet pöydälle, joka tarkoittaa sitä, että rannekellon osalta aika tosiaankin on pysähtynyt.


Mökkipaikkakunnalla välillä tuntuu muutenkin, että aika on pysähtynyt, mutta tarkemmin kun katsoo se onkin vain minä joka olen pysähtynyt ja muut jatkaneet menoaan. Meidän mökkihän ei ole aina ollut meidän mökki. Vielä kymmenen vuotta sitten se oli minun mummolani ja itseasiassa ensimmäiseen 24 elinvuoteeni en ollut tässä talossa yötä kuin muutaman hassun kerran. Tämä johtuu siitä, että mummolan lisäksi paikkakunnalla, vähän syrjemmässä tästä kirkonkylältä, oli myös mammala, jota kutsuin mökiksi silloin. Nykyisin äitini lapsuuskotia asuttaa enoni ja me siirryinne kirkonkylälle. Isoäitien vuoksi olen kuitenkin viettänyt paikkakunnalla aikaa myös perinteisten mökkeilykuukausien ulkopuolella. Talvilomalla mamman ja mummon luokse tultaessa ohjelmassa oli hiihtoa ja pitkästymistä. Turussa kun talvilomat olivat aina viikkoa aikaisemmin kuin Uudellamaalla lapsuudessani ja pikkuserkkuni olivat päivät koulussa. Tylsistymisen ja hiihtämisen vastapainoksi usein tarjottiinkin reissua paikkakunnan kylpylähotelliin ja koska myös Päiväkummussa on 25 vuodessa tultu eteenpin oli tänään aika lähteä kokeilemaan miltä uusittu kylpylä näytti.

Rehellisyyden nimissä olin skeptinen. Nettisivujen kuvaus kuulosti kyllä kivalta, mutta karu uima-allas lapsuuden uimareissuilta oli selkeänä mielessä. Ilokseni kuitenkin sain todeta, että uudistus oli onnistunut. Kylpylän uudistuksessa kantavana teemana oli Topeliuksen satu Koivu ja tähti (kuten nyt suunnilleen kaikessa muussakin Karjalohjalla, paitsi huoltoaseman baarissa, jota kutsutaan Unkaksi edelleen vaikka Unionin asemia ei ole vuosikymmenniin ollutkaan). Vanha 25 metrin uima-allas oli remontin yhteydessä saanut seurakseen pari poreammetta, kylmä- ja kuuma-altaat sekä terapia-altaan hierovine suihkuineen. Näiden lisäksi oli elämyssaunat eli Koivu ja Tähti sekä suola- ja höyrysaunat. Jälkimmäiset ovat juuri sitä miltä kuulostavatkin. Koivussa tarjolla on toisinaan vihtoja ja aina koivuntuoksua ja Tähdessä löylyjä nautitaan linnunratakaton alla. Elämyssaunat ovat unisex joten niihin pääsi kivasti oman perheen kanssa (saunoissa saa pitää uima-asut päällä).

Allasosasto toimi hyvin lapsen kanssa. Siinä missä esim. Caribiassa lapsen kanssa on turhauttavaa jos tämä on ylittänyt kahluuallas iän, muttei ole vielä kovin varma uimari tarjosi täällä altaat lapsen kanssa paljonkin vaihtoehtoja. Ensinnäkin lastenallas toimi myös äänialtaana eli kun kelluit tai sukelsit altaassa kuulit vedenalaisiara kaiuttimista musiikkia. Altaassa oli eri syvyyksiä ja meidän uimataitoinenkin intoutui kellumaan ja kuulemaan musiikkia. 25 metrin altaan toisessa päässä syvyys oli metrin ja toisessa 170 cm. Allas oli juuri meidän lapsen uimataidoille sopiva ja erityisen kiva oli altaan yhteen seinään kiinnitetty kiipeilyseinäke, josta pääsi hyppäämään altaaseen. Tuo osin asetti vähän haasteita, jos halusi kuntouida. Altaassa ei ollut ratoja ja kaikki lilluivat siellä enemmän tai vähemmän sikinsokin. Saimme kuitenkin miehen kanssa vuorottelemalla uitua kumpikin myös pienen treenin yleisen lillumisen lisäksi.

Ilmaistahan tämäkään lysti ei ole. Käytimme miehen ja lapsen sisäänpääsyyn Cityshopparikortin tarjousta, jossa lapsi pääsee ilmaiseksi ja maksoimme minusta opiskelijahinnan ja silti reissu kustansi 40 euroa. Ilman alennuskuponkia uinti maksaisi 51 euroa eli tosiaankaan ihan joka mökkiviikonloppu tuonne ei tulla menemään, mutta näin sateisena ja viileänä lomana tuo oli hyvää vaihtelua mökilläoleiluun. Päiväkummun majoitustiloista meillä ei ole käryä. Mökkimme sijaitsee kilometrin päässä hotellista, joten majoitukselle ei ole tarvetta. Muista palveluista laajennetulle perhekunnallemme on tutuksi tullut lähinnä tanssiravintola, joka toimii erinomaisesti, jos olet paritansseista nauttiva eläkeläinen. Tuo perheen paritansseista nauttiva eläkeläinen osasi myös vinkata, että paikallisen ravintolan pitsat ovat hyviä, joten nappasimme uinnin jälkeen kotiin vietäväksi vielä ruokaa, koska 2,5 tunnin allasrupeaman nälkä alkoi olla sillä tasolla että pian olisi itkenyt sekä lapsi että äiti.


En sitten tiedä oliko nälkä paras mauste, mutta tältä näytti pöydässä vartti kotiintulon jälkeen. Paritansseista nauttiva tietolähteemme tiesi myös kertoa, että pitsoja saa vegaanisena. Mausta en kyllä mene sanomaan mitään, mutta ainakin kummityttö oli jämät ottanut foliossa matkaansa eli ei se kai jäätävän pahaa voinut olla.

Muista Päiväkummun fasiliteeteista voin kertoa vielä sen, että heidän pihaltaan löytyy myös Karjalohjan ainoa Pokemon Go sali sekä toinen kunnan stopeista. Me tosin itse käytämme kirkon stoppia, koska sen vierestä löytyy myös mökkiä lähinnä oleva roskis. Se on tätä mökkielämäglamourin huipentumaa kun lyllertää Crocsit jalassa kirkolle viemään roskia ja hakemaan päivän pokemonin ja stopin. Kirkko noin muuten on myös mielenkiintoinen jos tuntee kiinnostusta moisia kohtaan. Silloin minun lapsuudessani kirkko oli vielä raunioina sen tuhouduttua tulipalossa 70-luvulla. 80-luvun lopulla kirkon korjaamiseen alettiin kerätä rahaa ja nykyään kirkko on katettu ja ikkunat uusittu. Ennen tulipaloa kirkossa oli parvet, mutta nyt sisustus on hyvinkin karu, mutta kirkko on monella tapaa viehättävä ja siellä järjestetään kesäaikaan varsinkin säännöllisesti konsertteja.

Että itseasiassa kun tarkemmin miettii niin kyllähän täällä on kaikki muu muuttunut ympäriltä paitsi se Unkan baari. Kirjastoonkin tuli täksi kesäksi laajennetut itsepalveluajat, joka on kyllä parasta maailmassa. Se hyötyä kylän keskellä olevasta mökistä on, että kaikki palvelut ovat kävelymatkan päässä ja kirjasto on kohde jossa olemme käyneet useita kertoja viikossa jo ennenkin. Nyt itsepalveluaikojen myös pystymme paremmin hyödyntämään palvelua myös loma-aikojen ulkopuolella, koska aikaisemmin viikonloppuisin oli turha haaveillakaan visiitistä kirjastoon.

Huomenna kuitenkin taitaa olla aika pistää tältä erää mökin ovi säppiin ja palata toviksi kaupunkiin. Tuntuu hullulta että tässä ollaan oltu koko perhe lomalla vasta vajaa viikko. Jotenkin sitä on päässyt niin täysin lomailuvireeseen että hetken aikaa piti pysähtyä miettimään että tässä on kuin onkin sitä yhteistä lomaa vielä kaksi viikkoa edessä viikon asemasta.