Viikko kouluarkea takana – mitä olemme oppineet?

Näin se ensimmäinen viikko ekaluokkalaisena tuli täyteen perheenä ja tässä kohtaa uskaltaa tehdä jo ensimmäistä yhteenvetoa tunnetiloista, joita koulunaloitus, uudet käytännöt ja uusi rytmi ovat herättäneet.

IMG_9995

Ilahduttaa: Lähdetään liikkeelle positiivisesti. Koulun alussa on ollut monia ilahduttavia asioita. Lapsi on löytänyt hyvin oman luokkansa, tuntuu pitävän opettajastaan ja on ollut pääsääntöisesti myönteisen innostunut koululainen.  Päivähoidon puolella ollut ongelma siitä että uskonnoton erottuu ei oikeastaan ole kun tuossa meidän koulussa kaikki istuvat katsomusopetuksessa aina samalla tunnilla eli ryhmät vain jaetaan eri uskontokuntien ja ET-oppilaiden mukaan. Aivan mahtava järjestely. Eli tältä osin kaikki menee hyvin.

Toisaalta niitä muitakin tunnetiloja on herännyt.

Ärsyttää: Ärsytys on enemmän äidin päässä kuin lapsen, mutta yhtä kaikki minua myös ärsyttää yllättävän moni asia. Ensimmäinen ärsytyksen teema on tiedon kulku. Moni asia, josta meitä olisi pitänyt tiedottaa jo keväällä jäi tiedottamatta. Miten vaikeaa olisi toukokuussa antaa jo kotiin lista, jossa kerrotaan että millainen kirjoitusalusta tai vastaava luokkaan tarvitsee hankkia. Toinen ärsytyksen aihe on se, että vanhempainilloiss ja muissa keskitytään kyllä kertomaan meille mihin aikaan lapsen pitää mennä nukkumaan, mutta siellä ei anneta meille sitä tietoa mitä tarvitsemme lapsen siirtymien tukemiseen. Varmasti tämä osin johtuu siitä, että kouluissa itse työskenteleville tämä on arkea, mutta silti olisi kiva jos vaikka olisitte muistaneet kertoa meille perheille tai edes noille lapsille että kellon soidessa välitunnilta on tapana mennä jonoon.

Yllättää: Kotitehtävien määrä oli minulle yllätys. Ilmeisesti lapseni luokan opettaja on melko tiukka ja vaativa, mutta mitä on keskustellut naapureiden kanssa niin meidän luokalla läksyjä tulee reilusti enemmän ja ainakin ensimmäisenä perjantaina läksyjä myös tuli viikonlopuksi, joka on käsittääkseni alkuopetuksessa hyvin poikkeuksellista. Toisaalta tuolle meidän luonnostaan haasteita kaihtavalle lapselle voi tehdä ihan hyvää että häntä nyt haastetaan pois omalta mukavuusalueeltaan. Ja siis tähän mennessä läksyihin ei ole mennyt varttia pidempään eli ei täällä nyt vielä minkään akateemisen kuorman alle olla jäämässä.

Raivostuttaa: Iltapäiväkerho, jonka aikuiset olisivat ensimmäisenä päivänä jättäneet lapsen kavereineen pihalle jos yksi vanhemmista ei olisi mennyt väliin huomattuaan ettei pojilla ole aikuista vastassa. Samoin raivostuttaa käytännössä joka-aamuinen näky, jossa joku reipas yksityisautoilija jättää lastaan pois kyydistä seisten keskellä portin edessä olevaa suojatietä. Se on varmasti sille omalle lapsellesi turvallisinta, mutta voisitko ottaa pääsi pois perseestä ja huomioida myös meidän muiden lapset.

Huolestuttaa: Eilen lapsi nyt sitten tuli ensimmäistä kertaa iltapäivällä kotiin. Aamulla vielä saatan koululle ihan mielelläni, koska muuten en saisi aamuisin yhtään liikuntaa, mutta iltapäivisin on jo syytä alkaa harjoitella sitä itsenäisesti kulkemista niin ei sitten loka-marraskuun-mustuudessa tule yllätyksenä miten koululta tullaan takaisin kotiin. Ja toki tässä huolestuttaa ne kaikki kiusaamiskysymykset. Ihan puolin ja toisin. Monessa blogissa on kyllä kerrottu viisauksia siitä miten hyvä itsetunto estää kiusaamista puolin ja toisin, mutta kun tuo minun lapseni on aika epävarma ja se sitten voi purkautua monin tavoin.

Jännittää: Positiivisesti jännittää se että miten tämä koulu nyt lähtee liikkeelle. Miten nopeasti se rutiini ja luottamus läksyjen tekemiseen löytyy. Vielä ainakin tuo oma lapseni on kovin huolissaan osaako hän tehdä riittävän hyvin ja oikein tehtävänsä. Nyt läksyjä on tullut vasta matikasta ja äidinkielen harjoitusvihosta. Ensimmäisiä lukuläksyjä odotellessa ja sitä että perjantaina on lapsella ensimmäinen ET-tunti, josta emme myöskään tiedä vielä yhtikäs mitään. Emme edes minkälaisessa ryhmässä lapsi ET-opiskelee. Ja sitten on varmaan vielä aika monta muutakin asiaa joita ei edes osaa jännittää vielä lainkaan.

Lapselle sopivan kokoinen kaupunki, joka huomio aikuisten tarpeet

Jos ei muuta niin tässä viime päivinä minulla on ollut aikaa lukea sosiaalista mediaa A:sta Ö:hön. Eilen jumituin seuraamaan keskustelua Maunulaan rakentuvasta Suomen suurimmasta päivähoitoyksiköstä. Ja siitä heräsi halu kirjoittaa enemmänkin omia ajatuksiani siitä minkä lainen olisi olisi lapsen kokoinen kaupunki, joka kuitenkin palvelee vanhempienkin tarpeita.

Keskustelussa nimittäin kiinnitin huomiota, että useat kirjoitukset liittyivät ihanteeseen, josta oli poistettu täysin se, että palveleeko se lapsen tarpeita. Varmasti kaikki ovat yksimielisiä siitä, että mitä pienemmästä lapsesta on kyse niin sitä pienemmät puitteet lapsi tarvitsee ympärilleen. Tämä ei kuitenkaan ole käytännössä kovin helposti mahdollista ja jos pidämme kiinni siitä, päädymme tilanteeseen, jossa meillä on kotihoidon ideaali ja kuormittavan päivähoidon käytännöt.

Kun totuus on se, että perheiden vanhempien pitää töissä käydä niin nyt pitää löytää ne ratkaisut, joilla se lapsenhoito järjestetään siten että se tukee perheen arkea aidosti. Oman perheeni arki mullistui kun saimme päivähoitopaikan kadun toiselta puolelta. Se, että arjesta poistui vain parin kilometrinkin bussi/pyörä/auto/rataskyyti helpotti merkittävästi meidän arkeamme. Lapsen hoitopäivät lyhenivät kun pääsimme helpommin siirtymään töihin päiväkodilta ja silti pitkän päivän jälkeen ei tarvinnut enää säätää julkisilla vaan pääsimme kävellen kotiin nopeasti iltapuuhiin. Kaupunkia suunniteltaessa pitääkin minusta miettiä että toimintaetäisyyksien tulee olla lapsenkokoisia ja se lapsen liikkuminen tulee mahdollistaa.

IMG_1646

Lapsen kokoisessa kaupungissa on lapsen turvallista liikkua. Se tarkoittaa pyöräteitä, turvalliseksi rakennettuja risteyksiä ja valitettavan usein myös yksityisautoilijan näkökulmasta yksityisautoilun hankaloittamista. Ajonopeuksien tulee olla matalia ja liikenneratkaisujen tulee kannustaa valitsemaan enemmin julkisen liikenteen tai omat jalat.

Lapsen kokoisessa kaupungissa perhe pystyy tavoittamaan helposti kaiken arkisen elämässään. Meillä tällä hetkellä kilometrin säteellä on kaikki. Päivähoitoarjen jälkeen koulumatka tuntuu huumaavan pitkältä, mutta todellisuudessa koululle kävelee neljä minuttia. Harrastukset löytyvät maksimissaan kahden tienylityksen päästä ja ruokakaupat on sillä etäisyydellä että niistä tarpeentullen vaikka kantaa viikon ruoat kerralla kotiin.

Lapsen kokoisessa kaupungissa on tilaa olla lapsi. Löytyy leikkipuistoja, pallokenttiä, tasapainottelupolkuja, metsää, kallioita ja pihoja joissa puuhata. Kaikki nämä yllä kirjoitetut asiat löytyvät hyvin täällä Helsingissä tältä 1950- ja 1960-luvuilla rakennetuilta kehiltä. Käpylä, Haaga, Maunula, Munkkivuori, Herttoniemi ovat kaikki tällä hetkellä juuri tästä syystä meidän lapsiperheiden suosiossa. Haluamme lapsien kokoista elämää, mutta aikuisten tarpeet huomioiden. Meidän aikuisten tarpeena on päästä helposti kulkemaan työpaikoille, meidän tarpeena on saada lapselle hoitopaikka inhimillisen matkan päästä kodista, me haluamme voida luottaa, että lapsen päästää koulutielle ilman ettei tarvitse koko aikaa pelätä miten lapsi pärjää liikenteessä. Tästä syystä useat perheet asuvat verrattain pienissä asunnoissa, oman pihan asemasta viljellään kerrostalon pihalla viljelylaarissa ja uusyhteisöllisyys kukoistaa.

Lapsimäärän kasvu vanhoilla alueilla asettaa kuitenkin haasteita. Päivähoitopaikkoja ei ole riittävästi. Oma lapseni kävi koko päiväkotiuransa kerrostalon kivijalkojen maitokaupoista päivähoitotiloiksi muutetuissa tiloissa, jotka olivat monella tapaa sokkeloisia ja haastavia päiväkotikäytössä. Uudisrakennustilaa on rajallisesti joten tässä mielessä isommat yksiköt puollustavat paikkaansa koska ne on usein ainoa tapa millä päivähoitoon paikkoja saadaa järjestymään. Päivähoitopaikkojen lisäksi lisää tilaa tarvitaan myös kouluille. Kevään vanhempainillassa lapseni koulun rehtori kertoi, että koulun oppilasmäärä on 1,5 kertautunut kymmenessä vuodessa ja uusia isoja ikäluokkia on vain tulossa. Siksi 50-luvun koulurakennus joutuukin remonttiin. Ruokalakapasiteettiä täytyy kasvattaa, liikuntatiloja tarvitaan lisää ja koulun tontille nousee myös uudisrakennus, johon tulee lisää luokkatiloja.

Arvovalinnoistahan tässä pitkälti on kiinni. Ensinnäkin me vanhemmat olemme tehneet arvovalinnan jäämälla asumaan tiiviiseen kaupunkiympäristöön, mutta on tämä myös arvovalinta yhteiskunnan näkökulmasta. Hoitopaikkoja tarvitaan jotta vanhemmat (eli yleensä vielä ne äidit) pääsevät töihin. Kouluihin tarvitaan lisää tiloja, jotta ryhmäkoot saadaan pidettyä maltillisena ja että tilat vastaavat nykykoulun vaatimuksia. Ja lähiöiden infraa tulee kehittää siten, että yhä useampi lapsi pystyy turvallisesti kulkemaan kouluun itsenäisesti kävellen, skuutilla tai fillarilla.

Yksi on kuitenkin arvoistakin puhuttaessa pidettävä mielessä. Arvot ja ideaalit eivät lämmitä siinä kohtaa kun käytäntö ei vain toteudu. Joskus pitää osata tehdä kompromisseja, jotta suuri kuva saadaan toimivaan. Se sitten tarkoittaa toisinaan isoa päivähoitoyksikköä tai muutaman vuoden siirtymistä väistötiloihin että koulun tilat saadaan remontoitua. Niissä tilanteissa ei auta voivotella vaan sitten lähdetään etsimään niitä tapoja joilla se 300 lapsen päivähoitoyksikkö saadaan toimimaan mahdollisimman ideaalisti.

Kotitoimiston rutiineja etsimässä

Eilen loppui sitten minunkin kesälomani ja aamulla kun saattelin lapsen kouluun tulin kotiin ihmettelemään elämää. Aamupäivän kotonani kilkutti pianoa virittäjä ja halusin hakea lapsen aikaisin kotiin joten eilinen jäi lähinnä harjoitteluksi, mutta tänään nyt sitten piti päästä kunnolla kiinni arkeen.

IMG_9984

Opiskelumateriaalit kaivoin esiin repusta, johon ne kesäloman alussa pakkasin. Luvassa olisi opinnäytetyön ja parin sukupuolisensitiivisen työotteen kurssien työstöä, mutta itseasiassa ennen kuin päästiin siihen olenkin päätynyt työstämään yhtä kakkosduunin projektia.

Kotitoimistolla yksin työskentely vaatii kuitenkin jonkun verran uutta otetatta itsensä johtamiseen, joten olen tässä kakkosduunin kuvioiden lisäksi keskittynyt puitteisiin. Mitään varsinaista työhuonettahan ei meidän 71 neliön tilaihmeestämme löydy joten teen duuneja joko ruokapöydän ääressä, sohvalla tai sängyssä. Ja jotta koko asunto ei olisi täynnä minun kirjojani ja monistani haettiin vinttiin aikaisemmin kesällä toimeettomana viety Ikean PS-metallikorivaunu takaisin käyttöön. Nyt tuo minun liikkuva toimistoni sitten rullautuu neljällä pyörällä pitkin asuntoa.

Yksin työskennellessä menettää myös työyhteisön satunnaiset uudet virikkeet, joten viritin pitkästä aikaa radion paikoilleen. Aikaisemmin avokonttorissa työskennellessäni kuuntelimme aina YleX:ää ja säännöllisesti kitisin työkavereille rasittavista juontajista. Karma on nyt sitten ollut kuulolla, koska ainoa kanava mikä meille kuuluu hyvin on YleX, jossa tosin nykyään tuntuisi olevan enemmän kuin huippuja juontajia työssä. Sitten vielä kun soittolista olisi paria tuntia pidempi niin voisin olla tyytyväinen.

Itseni tuntien tämä yksin työskentely voi helposti johtaa siihen, että en saa mitään aikaiseksi vaan neppailen päivät pitkin ympäri internettiä ja keskityn pöyristymään siitä miten joku taas voi olla netissä väärässä. Itselleni hyväksi itsensäjohtamistyökaluksi on muodostunut erilaisten to do -listojen työstö bullet journalissa.  Toinen minulla toimiva menetelmä on ollut pomodorotekniikka, jossa työtä rytmitetään 25 minuutin työskentelyn ja 5 minuutin  taukojen avulla. Tällä tavalla saan helposti flown päälle. Tämä myös auttaa kummasti tsekkailukulttuurin vangiksi jäänyttä. 25 minuuttia kun painaa työtä voi sitten rauhassa viisi minuuttia ihmetellä niitä netissä väärässä olevia ihmisiä.

Opintovapaani koostuu pitkälti itsenäisestä opiskelusta ja rehellisyyden nimissä minulla ei nyt aivan tolkutonta työkuormaa ole tehtävänä, joten otan tässä opintovapaan aikana myös aikaa muulle hyvinvoinnille. Buukkailin jo torstaille itselleni keskelle päivää Elixiasta Body Balance-tunnin ihan vain siksi että voin. Samoin tarkoituksena on ottaa myös säännöllisesti aikaa ulkoilulle ja liikunnalle. En varmaan koskaan tule pääsemään vuorotteluvapaalle tai muulle pidemmälle lomajaksolle töistä joten nyt otan sitten kaiken ilon irti tästä että saan myös aikaa muuten itsestäni huolehtimiselle.

Paluun arkeen tiesi myös uutta ryhdistäytymistä perheen ruokien suhteen. Olemme eläneet kesän lähinnä ravintolaruoalla ja kaikki pitkäjänteisyys on huutanut poissaolollaan. Nyt sitten aamulla ne kaurapuurot ja iltaruoaksi keitetyt sosekeitot ovat maistuneet tolkuttoman hyvältä. Harvoin odotan yhtä vesi kielellä  makaronilaatikkoa mitä tänään.

Ei tapahtunut minulle, joten ei voi pitää paikkaansa

Lauantai-illalla istuin Tubeconin infotiskin äärellä jo henkisesti valmistautumassa päivän paketointiin, kun sisään alkoi juosta vauhdilla osallistujia. Rajuilma oli iskenyt päälle ja areenan piha-alue piti saada tyhjäksi koska tuuli nappasi kiinni esittelytelttoihin sekä Rushin hyppyalueeseen. Illan keikan alettua aloin selata somea. Asuin alueen FB-ilmoitustaululle alkoi tulla kuvia. Alikulku tulvi, puita oli kaatunut tielle, peltikatto oli rullautunut talosta, kaatunut puu oli rikkonut kerrostalosta ikkunoita.

Hetken aikaa hirvitti. Miten ihmeessä tästä pääsee kotiin. Jos tiet ovat enemmän vähemmän tukossa tulvivien vesien ja kaatuneiden puiden vuoksi ei mies pääse hakemaan minua. Junaliikenne pamahti välittömästi myöhyästymismoodiin sadekuuron alettua ja luettuani kaatuneista puista ajatus märästä ja pimeästä Keskupuistosta ei kuitenkaan houkutellut. Lopulta ysin jälkeen kun olimme saaneet saateltua osallistujat kotimatkalle kävin palauttamassa tietokoneet ja radiopuhelimet toimistolle ja soitin miehelle, että lähden nyt kotimatkalle.

IMG_9960

Rajuilman asemasta astuin autiolle pihalle ihmettelemään ehkä yhtä upeimpia auringonlaskuja, joita olen koskaan nähnyt. Kävelin Pasilan asemalle ja ehdin sopivasti laiturille kun 20 minuuttia myöhässä kulkenut juna siihen tuli. Kotimatkalla asemalta kotiin kävellessä alkoi sataa uudelleen. Kiskoin niskaan sadeviittaa ja kiipeilin kävelytielle kaatuneiden mäntyjen yli kohti kotia.

Sunnuntaiaamu valkeni meidän ikkunasta katsottuna liki normaalilta. Tarkempi kävely paljasti, että päiväkodin kulmalta oli kaksi vaahteraa revennyt todella pahasti, koulureitillä retkotti puolikas salavaa ja Alppiruusupuisto oli muuttunut sadunomaisesta lähinnä hengenvaaralliseksi kun tuulen kaatamat puut retkottivat miten tahansa. Sitten ääneen pääsi some. Ne ihmiset internetin alalaidasta, jotka aina tietävät paremmin miten asiat tapahtuvat. Heidän mukaan mitään myrskyä ei ole ollut. Naurettavaa paisuttelua ja taas vain osoitus siitä, että helsinkiläiset ovat hieman heikompaa tekoa kuin muut kunnon suomalaiset.

Näinä kohtina en voi kuin hämmästyä. Se, että joku asia, kuten tässä tapauksessa rajuilma, ei osu kohdallesi se ei poista sitä tosiasiaa, että se silti on tapahtunut. Ja kun kyse on vesialueen yli tulevasta ukkosrintamasta ei valitettavasti voida suoraan sanoa, että nyt se tulee Helsinkiin, mutta kiertää sitten jonkun toisen paikkakunnan. Se tulee mistä sattuu tulemaan ja tasan sillä voimakkuudella kun sattuu tulemaan. Helsingin kohdalla tilanne oli siksikin vielä kriittinen, että lauantaina alueella järjestettiin kaksi isoa conia, yhdet isot festarit ja kirsikkana kakun päälle juostiin vielä maratonia. Kaupunki oli siis täynnä väkeä, joka ei voinut suorilta hakeutua suojaan omaan kotiinsa.

Nyt ihmeen kaupalla säästyttiin pahoilta henkilövahingoilta. Yleisötapahtumien osalta siitä kiitos kuuluu järjestäjille, jotka esim. Flowssa osasivat tyhjentää telttoja ja jotka tajusivat pistää konsertin holdiin pahimman myrkän ajaksi. Sonispheren syöksyvirtauksesta on opittu ja se vaatii välillä myös ratkaisuja jotka voivat tuntua liitoittelulta. Itse olen tässä suhteessa ehdottomasti enemmän parempi katsoa kuin katua -koulukunnan edustaja. Ja veikkaanpa vielä, että jos varotoimenpiteitä ei olisi tehty ja vaikkapa Flowssa tai Tubeconissa olisi tapahtunut jotain niin sitten ne samat ihmiset olisivat huutaneet yhtä lailla somessa.

Tämän kaltainen vähättelevä, yksisilmäinen ja faktoilta silmänsä sulkeva kommentointi ei kuitenkaan vain rajoitu tähän luonnonilmiöön. Jostain syystä elämme yhteiskunnassa, jossa on normaalia vähätellä toisen mahdolliset tunteet ihan puhtaasti siltä pohjalta, että koska minä koen asiaa näin niin et sinäkään voi kokea muuta. Tätä esiintyy paitsi vähemmistöjen kohtelussa niin myös äärettömän monessa muussa tilanteessa. Kroonista kipua kärsivälle tarjotaan buranaa ja säännöllistä jumppaa tai kieltäydytään uskomasta että mitään kipua edes on. Tai että koska keski-ikäinen mies ole koskaan kokenut työelämässä syrjintää ei sitä voi olla olemassa. Lähdekriittisyys on tietysti jossain määrin tervettä, mutta sitten pitäisi myös tajuta, että se oma kokemus ei ole se riittävä lähde.

Ja sitten puhumattakaan siitä, että oltaisiin empaattisia toista kohtaan. Vaikka nyt sattuisikin olemaan niin, että tämä rajuilman huono kesto on ihan puhtaasti meidän heikkoudestamme kiinni niin silti sitä voisi olla ihan vain kohdallaan toivottaa tsemppiä raivaustöihin sen asemasta, että pitää tiukasti kiinni siitä, että tämä on taas väärin myrskytty. Toisaalta varsinkin tämän luonnonilmiön kohdalla en kyllä aidosti tajua miksi joku sen myrskyn haluaa päälleen. Kun ei se myrskytuhojen kartoitus minusta ollut yhtään sen mukavampaa myöskään siellä metsässä, jossa kävimme 2011 Tapani-myrskyn jälkeen veljeni kanssa laskemassa kaatuneita puita. Itseasiassa siellä metsässä kukaan ei ollut hengenvaarassa ja kun meillä tuo metsä ei ole tapa tienata, niin se oli itseasiassa minusta huomattavasti vähäisempi asia mitä vaikka täällä kotikulmilla ihmisen asuntoon kaatunut puu. Sen verran ymmärrän kuitenkin että tämä on minun tilanteeni ja että siinä kohtaa kun syöksyvirtaus pyyhkäiseen nurin perheen elannon niin ne kaatuneet puut metsässä vituttaa hieman eri kertoimella mitä minun ja veljeni kohdalla.

Miten tämä keskustelutyyli sitten voitaisiin muuttaa? Ainakin voisimme opetella kuuntelemaan aktiivisesti? Tämä on itseasiassa aika mielenkiintoinen harjoitus valmennustilanteissa vetää. Voisi kuvitella, että kyllähän nyt jokainen osaa kuunnella, mutta kuinka usein aidosti pysähdymme kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa ja laskemme ne omat filtterimme alas. Tahallisella ilkeydellä ja väärinymmärtämisellä lisäämme vain pahoinvointia ympäristössämme.  Ja varsinkin internetin alalaidasta puhuttaessa on hyvä muistaa, että sielläkin pitäisi sanoa vain asioita, jotka tulisi uskaltaa toistaa myös ihmisille suoraan päin kasvoja.

Kun lapsi lähtee coniin, mitä vanhemman tulee tietää?

Olen hikoillut viimeiset kaksi päivää Hartwall Areenalla Tubeconin merkeissä. Tämä on nyt toinen vuosi kun olin vapaaehtoisena talkoolaisena Tubeconissa ja siinä missä vuosi sitten kirjasin artisteja tapahtumaan olin nyt keskellä tapahtuman pahinta tungosta, pääsisäänkäynnin viereisellä infopisteellä töissä. Päivän aikana todistin tuhansia ihan kohtaamisia ja iloisia ihmisiä, mutta myös jonkun verran surulliempia kohtaamisia. Näin suruihin ja harmeihin pääsääntöisesti liittyi vahvasti se, että vanhemmat olivat jossain kohtaa mokanneet tai eivät olleet selvittäneet etukäteen mitä tapahtumassa tapahtuu.


Tähän  alle olen koonnut omia vinkkejäni, jotka huomioimalla vanhempi voi omalla osallaan olla auttamassa, että tapahtuma menee oman lapsen osalta maaliin.

  • Selvitä, että mikä tämä juttu ylipäätään on. Conit ovat fanikokoontumisia, jotka järjestetään jonkun tietyn teeman ympärillä. Tällä kertaa Helsingissä pyöritetään poikkeuksellisesti kahta conia rinnakkain kun Tubeconin lisäksi Messukeskuksella on Worldcon, jossa tubettajien asemasta kokoonnutaan scifin ja fantasian tiimoilta.
  • Ole ennakkoluuloton. Tämä on nyt aihe, josta se sinun lapsesi on kiinnostunut, joten kuuntele lastasi ja etsi itse lisää tietoa. Esimerkiksi Tubeconin sivuilta löytyy hyvin tietoa myös aikuiselle tapahtumasta. Osaan fanikulttuurista liittyy omia erityispiirteitään ja niitä on hyvä ymmärtää edes otsikkotasolla.
  • Tutustukaa ohjelmaan kaikessa rauhassa: kaikki tubettajat eivät ole tavattavissa 24/7 ja osa Meet & Greet -tapaamisista on sellaisia, että niihin ei vain kävellä vaan sitä omaa idolia pääsee treffaamaan vain jos arpaonni on ollut kohdillaan. Jonkun tietyn tubettajan kohdalla vasta neljäksi tullut fani voi olla jo auttamattomasti myöhässä. Ja jonkun kohdalla järkevää on on tulla paikalle vain toisena päivänä.
  • Mieti kaksi kertaa ennen kuin päästät lapsesi yksin tai keskenään tilaisuuteen. Varsinkin tuo Areenan ympäristö on niin sokkeloinen, ettei lapsen ole siellä helppo suunnistaa ja kun tulet hakemaan lastasi voit olla varma, että olette täysin eri puolilla aluetta. Alueella autoilua on rajoitettu turvallisuussyistä ja myös osa Areenan tiloista on vain tapahtumatuotannon ja -tekniikan käytössä. Mieti myös siitä näkökulmasta, että miten mukavaa sille esikoisellesi on ottaa vastuu itsestään pienemmästä sisaruksesta, joka väkimassassa singahtaa johonkin ensimmäisen tilaisuuden tullen ja hävittää samalla puhelimensä sekä kaiken muun maallisen omaisuutensa. Tapahtumassa myös voi tapahtua jotain, joka estää toimimasta ennalta sovittujen kuvioiden mukaan. Eilen Helsinkiin iski ukkosmyrsky ja osa pihan tapahtuma-alueesta otti kovasti osumaa itseensä. Tilanne oli usealle lapselle pelottava.
  • Osta itsellesi lippu ja tule Aikuisparkkiin. Pääset mukaan lapsesi kiinnostuksenkohteisiin ja samalla saatat myös itse löytää tubettamisesta aikuista puhuttelevia ulottuvuuksia aikuisparkin ohjelmistosta. Sovi lapsen kanssa myös että miten löydätte toisenne. Koska todennäköisesti jommalta kummalta teistä loppuu kännykästä akku juuri kun pitäisi löytää toinen. Pakkaa mukaan varavirtalähteitä. Ja pakkaamisesta puheenollen. Käy lukemassa tapahtuman sivuilta mitä sinne saa ottaa mukaan ja mitä ei.

Sen seitsemää sorttia

On hetkiä, jolloin karjalainen perimäni nousee pintaan selvemmin. Yksi tällainen hetki on juhlat. Päätän joka kerta, että nyt kyllä mennään todella minimalistisella linjalla ja seuraavassa hetkessä lisään viisi ruokaa tarjottaviin. Alta seitsemän sortin ei vain pitopöytää saada kasaan.


Tällä kertaa mies uhkasi minua väliintulolla kun mietin, että pitäisikö vielä hommata jotain pientä purtavaa lisää siinä kohtaa kun listalle oli jo kirjoitettu vihersalaatti, tofu-quinoasalaatti, punajuurihummus, porkkanan naatti-basilika pesto, paria erilaista leipää ja äitini leipomat korvapuustit. Ujutin kuitenkin pöytään vielä kuvasta suurimmalta osin ulos rajautuneet suolaiset naposteltavat, jotka sain perusteltua miehelle sillä, että lapsi tykkää niistä ja senhän juhlista tässä on kyse.


Näiden lisäksi pöytää kun kannettiin lisäksi kesäjuhlien paras kakku eli lajitelma jäätelöitä koristeltuna pakastekuivatuilla mansikoilla ja marengilla sekä suklaakastikkeella. Niin ja tuoreita marjoja. 

Että tällä kertaa tämä minimalstinen tarjoilu toteutettiin kymmenkunnalla tarjoiluasialla. Eikä edes aloiteta siitä, että sunnuntaiaamun rääppiäisbrunssille näiden lisäksi pöytään kannettiin myös avokaadolevitettä, smoothieta, kahta erilaista keksiä sekä irtokarkkeja. Taidan olla parantumaton, mutta en vain osaisi tarjota vähempää.

Edellisviikonloppuna veljentyttäreni rippijuhlissa puhuimme juhlatarjoiluista kahvittelun aikana. Tarjolle oli tehty hyvin herkullinen voileipäkakku. Siis noin voileipäkakkujen mittakaavassa herkullinen. Mutta kuten veljenpoikani totesi on voileipäkakussa jotain syvästi luonnotonta. Siinä on ikäänkuin yhdistetty kaikki voileivän ja täytekakun huonot ominaisuudet. Minun ja veljenpojan kohdalla voisi puhua kai tottumuskysymyksestä, koska me emme tule voileipäkakkusuvusta, mutta mieheni kumosi tämän teorian. Anoppini on suuri voileipäkakkujen ystävä ja ruoanvalmistuksen ammattilaisena hän on voileipäkakkuja vääntänyt suunnilleen kaikkiin juhliin koska pitää niistä. Tässä kohtaa vain omena on tippunut aika kauas puusta.

Juhlatarjoiluissa muutenkin huomaan, että vaikka tarjolla on modernia ja täysin esimerkiksi omille isoäideilleni vieraita ruoka-aineita on tarjoiluissa tietty tuttuuden kaava. Jos ei muuten niin ruokaa pitää olla paljon ja tietyillä ruoilla on väliä. Makeiden tarjoilujen suhteen huomaan olevani selvästi konservatiivisempaa koulukuntaa. Tosin kun lapsen lempileivonnainen on mummin leipomat korvapuustit on helppo myös näissä suhteessa.

Olen kuitenkin yrittänyt yrittänyt löytää tapoja olla itselleni armollinen tässä tarjoilujen kanssa. En ole mikään huippukokki ja olen vielä huonompi leipuri. Jäätelö pöytään kakun tialle ja leivät lähiprisman yhteydessä olevasta leipomosta kummasti helpottaa tarjoiluja. Pesto ja hummus valmistettiin pitkälti oman viljelylaarin aineksista ja myöhäisen satokauden ansiosta kerrankin oli vielä tarjolla ihan siedettävää mansikkaa. Tämän jälkeen olisi vielä tarkoitus juhlia lapsen kaverisynttäreitä kunhan nyt saadaan koulu ensin alkuun. Siellä pöytään kannettaan taas jäätelöä kakun tilalle ja suolaiseksi purtavaksi taidan poksauttaa lähinnä popcornia ja leikata pari kurkkua ja porkkanaa tikuiksi. Sen kun on myös tähän mennessä oppinut että ei ne lapset tule juhliin syömään vaan tekemään kaikkea muuta.

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Maria Kallio on taas täällä. Kirjan avaaminen oli kuin olisi tavannut vanhan ystävän vuosien tauon jälkeen. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse tavata pariin vuoteen ja silti voidaan jatkaa siitä mihin viimeeksi jäätiin.


Pari vuotta sitten erosimme Marian kanssa tilanteessa, josta pystyi tietämään elämä muuttuu. Marian pitkäaikaisen aisaparin Pekan lapsi kuoli ja nyt kun kohtasimme ei Pekka ollut vieläkään päässyt palaamaan töihin. Tosin tässä välissä oli myös muuttunut Marian työt. Siinä missä ennen poliisin työt olivat kohtalaisen varma tulonlähde on nykyään myös poliiseilla edessä muuttuvat työmarkkinat. Niiden myötä Maria on löytänyt tiensä lapsiin ja nuoriin keskittyneeseen yksikköön ja saanut kaksi uutta työkaveria. Puujalkavitsejä kertova Puupponen oli sentään edelleen mukana.

Marian kotona lapset kasvavat, kissat vanhenevat ja Antti pitää arjen pyörimässä työn viedessä vaimoaan. Lapsien kasvu, etenkin Tanelin teini-ikäisyys nivoutuu tällä kertaa myös tutkittuun teemaan. Nuorten poikien seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Kirjan alussa vankilasta vapautuu nainen, istuttuaan seksuaalirikoksesta saaman tuomionsa. Vielä saman päivän iltana nainen murhataan ja hyväksikäytökytkennän kautta tutkimus siirtyy Marian tiimille.

Lehtolainen nostaa hyvin vaikeasta teemasta esiin niitä teemoja, jotka itseäni aina oksettavat kun puhutaan aikuisesta naisesta käyttämässä hyväksi teini-ikäistä poikaa. Somekommentointi siitä, että kyllähän teinipojalle pillu kelpaa on vastenmielistä. Oli kyseessä sukupuoliroolit miten päin tahansa on tärkeää että ymmärretään että lapsi on lapsi ja aikuinen aikuinen. Tarinaa maalaa myös monimuotoisen kuvan siitä miten loppujen lopuksi pienestä on kiinni se miten itseään kohdanneesta tragediasta selviää ja että loppujen lopuksi useinkaan ne selvitymisen avaimet eivät ole meidän omissa käsissämme.

Lehtolaisen Maria Kallio on yksi lempihekilöistäni kirjallisuudessa. Lehtolaisella onneksi kymmenen vuotta sitten oli malttia jättää Maria pariksi vuodeksi pöytälaatikkoon. Dekkareissa ongelmaksi tulee helposti se, että hyvistä hahmoista huolimatta tarinat muuttuvat lopulta sellaisiksi ettei enää erota missä kirjassa tapahtuu mitäkin. Esimerkiksi Remes on muuttunut minulla kirjalijaksi, jonka tarinoita en useinkaan muista enää lukemiseni jälkeen ja usein sotken ne Soininvaaraan. Lehtolainen oli valumassa tuota kohti, mutta onneksi tajusi pistää Marian jäähylle. Hitaampi tahti pitää henkilöt ja tarinat uskottavimpina ja Maria Kalliossa minua viehättää juuri se ympäristö hahmoineen. Tapa jolla Lehtolainen kuvaa Marian ja Antin suhdetta sekä Marian ja Koivun ystävyyttä ovat kirjojen viehättävintä antia. Monella tapaahaan Kallio on täysin Mary-Sue hahmona, mutta minulle tämä toimii. Epäterveellisesti syövä, punkia kuunteleva ja vääriin ihmisiin ihastuva Maria on jotenkin vain viehättävä ja kiehtova hahmo.

Huomasin, että Bookebeatissa olisi koko Mario Kallio sarja. Omasta hyllystäni löytyy sarjan viimeinen puolisko, mutta tavallaan houkuttaisi palata myös alkupään kirjojen pariin ja lukea koko sarja putkeen jotta pystyisi nauttimaan hahmojen kehittymisestä. Ehkäpä Kallio-kirjat toimisivat hyvänä vastapainona opinnäytetyön kirjoittamiselle. Huomaan että uusien kirjojen vaatina kaistatila on nyt vähän kortilla kun päässä myllää niin paljon opintoihin liittyviä asioita. Silloin on yleensä turvallisempaa palata vanhojen ystävien pariin.