Yleinen

Kun lapsi ei halunnutkaan pehmeää laskua

Yksi ajatus opintovapaani sijoittamiselle oli helpottaa koulun aloitusta ja tarjota lapselle se mahdollisuus, että hän saisi tehdä lyhyempää päivää iltapäiväkerhossa ja totutella kaikessa rauhassa koulunkäyntiin. Olimme kuulleet kaikilta tuttavaperheiltä, että ekaluokkalainen on pitkälle talveen todella väsynyt ja paukut ovat vähissä ja taputtelimme miehen kanssa toisiamme selkään erinomaisesta kasvatusvalinnasta.

IMG_0015

Noh. Jälleen kerran saatiin huomata, että tuo meidän muna tiesi tässä kohtaa paljon kanaa paremmin mitä se haluaa. Yllättävän nopeasti huomasin, että minun paikkani korkeintaan väijyä olohuoneen ikkunassa miten viereisen vilkkaan risteyksen ylitys sujuu.

Ensimmäiset päivät meilläkin oli itkuinen ja sylinnälkäinen lapsi, mutta nyt kun koulua käyty puoli kuukautta on ääni jo muuttunut monella tapaa kellossa. Kun yritin viime viikolla hakea lasta iltapäiväkerhosta kotiutuessani kolmen jälkeen tulin kuulemma vain häiritsevästi keskeyttämään leikit. Tänään kun mentiin ysiksi kouluun vaikka tarjolla olisi ollut ensimmäiseksi tunniksi aamupäivätoimintaa, tuli kotiin neljän jälkeen lapsi joka ilmoitti, että hänkin haluaa aamutoimintaan kun kaveritkin on siellä. Meille on siis muuttanut lapsi joka haluaa olla koulussa vapaaehtoisesti joka päivä kahdeksasta neljään.

Toki tässä on hyviä puolia. Nyt vielä ainakin iltapäiväkerho on ulkoillut joka päivä eli lapsi on painanut pitkin koulun pihamaata ja kiipeilytelineitä pari tuntia päivässä kavereiden kanssa. Aamutoiminnassa taas suurin vetotekijä on yksi vanha eskarikaveri, joka menikin kokonaan eri iltapäiväkerhoon ja jonka kanssa ei kuulemma ehdi koskaan leikkiä kunnolla. Pitkiä päivä on siis tulossa, mutta itseasiassa uskoisin, että tuo kavereiden kanssa leikkiminen, juokseminen, kiipeily ja pelaaminen on juuri parasta palauttavaa toimintaa mitä lapsi koulupäivän rinnalle tarvitsee.  Tottumalla myös tähän rytmiin lapsella syysloman jälkeen minun paluuni töihin ei ole näin suuri muutos.

Silti itsellä on vähän halju fiilis asiasta. Minä alkaisin suurimpana osana päivistä jo kolmen aikoihin olemaan valmis siirtymään opinnoista eteenpäin ja silloin alkaa olla jo ikävä lasta. Esitin nyt kompromissinä, että sovimme aina jatkossa yhden päivän jolloin iltapäiväkerhoon ei mennä vaan tullaankin suoraan kotiin. Se voisi sitten ole sitä meidän poika-äiti-aikaa jota ajattelin meidän tarvitsevan ekstrapaljon tänäsyksynä, mutta jota ilmeisesti nyt kaipasikin meillä vain minä.

Toisaalta tässä on hyvä muistaa se, että eihän lapsi edes ole tottunut siihen, että hän näkee minua näin paljon mitä nyt. Käytännössä viimeiset kuusi vuotta olen ollut lomakauden ulkopuolella vähintään kahdesti kuussa työmatkalla, tehnyt pitkiä päivä ja tullut myöhään kotiin. Että kun on tottunut siihen että äitiä näkee lähinnä aamusmoothien äärellä niin ehkä tämä kokoajan kotona odottavan äidin konsepti on lapselle jotain sellaista, jota se ei edes osaa kaivata. Ja itseasiassa nyt jo lapsi avasi keskustelu että voisiko minun töihin paluun jälkeen mitenkään olla niin että hän saisi olla ihan vain yksin kotona että voisimmeko tulla korkeintaa puoli viideltä kotiin.

Yleinen

Syksyn ensimmäinen

Oletimme, että kun lapsi aloittaa koulun niin sitten meillä sairastetaan. Kukaan ei vain olettanut että se sairastajan olen. Minä siinä missä lapsi on hätinä nuhainen olen minä kotihiiri ihan törkeän flunssan kourissa. Kurkkuun sattuu, korvissa rutisee ja nenä vuotaa. Nyt olen kaksi päivää lähinnä maannut sohvalla ja yrittänyt edistää opintoja.


Koska totta kai tauti iski päälle viikolla jolloin palautuksessa on kahden eri moninaisuutta käsittelevän kurssin kolme kurssitehtävää.

Olen tässä non-stopina täytettävällä teepannulla ja saaristolaisleivillä yrittänyt pitää itseni suunnilleen järjissä, mutta pakko sanoa, että kun rinnakkain edistää suvaitsevaisuuskasvatuksen menetelmäsalkkua, sukupuolisensitiivisen työotteen kehittämissuunnitelmaa ja kommentoi vielä kolmea erilaista tapausesimerkkiä olen ollut aivan solmussa. Yritän silloin kun olo on huono edistää tehtävien ajatuksenvirta osioita tai nukkua päiväunia. Unien jälkeen merkkaan tietoperustoja ja nyt vaan toivon että pää olisi huomenna siinä määrin harteilla, että saan nämä maaliin. Deadline kun on kaikissa kolmessa torstaina.

Ja totta kai flunssa myös iskee viikolla jolloin torstaina olisi lähiopetustakin ensimmäistä kertaa kesän jälkeen. Ja jolloin olisi luvassa illalla myös odotettu CMX:n keikka Huvilateltassa. Ja jolloin lauantaina olisi yhden läheisimmän työkaverini häät. Että voidaanko flunssa sopia, että huomenaamulla kun herään niin korkeintaan vienosti niiskutan? Pitöisin sitä vähintäänkin kohtuullisena ja enemmän kuin reiluna.

Toisaalta kyllä sen ymmärtää, että miksi tauti nyt iski niskaan. Olen vuoden verran tainnut venyttää kehoani aika äärirajoille ja nyt kun oli aikaa pysähtyä kuuntelemaan niin kroppa päätti ilmeisesti hyödyntää mahdollisuuden täydellisesti. Mutta olisit nyt kehomokoma voinut odottaa vielä viikolla asian kanssa. Mutta jos nyt hellin sinua probiooteilla ja inkivääri-sitruuna-hunajateellä sekä villasukilla päiväunilla niin sovitaanko että torstaista lauantaihin oltaisiin täydessä iskussa?

Viihde, Viihdettä lapsille

Karma

Nyt ei puhuta korulauseita siitä miten universumi kyllä antaa oikealla mitalla takaisin vaan nyt puhutaan viikonlopun tärkeimmästä someilmiöstä.

Perjantaina klo 17 Instagramissa pyörähti käyntiin Suomen ensimmäinen kokonaan Instan varaan rakennettu draamasarja. Sarjaa kuvattiin reaaliaikaisena storiesin puolelelle ja kohtaukset myös hävisivät storiesin logiikan mukaisesti vuorokauden sisään. Jos et sarjaa ehtinyt katsoa viikonloppuna on sarja kuitekin nähtävissä myös Youtuben puolella.

Sarjan taustajoukoista löytyi Ylen lisäksi kimppu lahjakkaita nuoria (täti täällä terve), joista osan kanssa Yle on tehnyy yhteistyötä ennenkin. Yksi kolmesta päänäyttelijästä eli Mimosa Willamo sekä sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut Ronja Salmi ovat melko monessa suomalaisessa lapsiperheessä tunnettuja Pikku Kakkosesta ja Galaxista muutaman vuoden takaa. Tosin tässä kohtaa ehkä myös se, että kyseiset naiset ovat minulle tuttuja siltä ajalta kun oma lapseni käynnisteli Pikku Kakkosen katsomisia, kertoo vahvasti siitä, että sarjaa ei nyt ihan ensimmäiseksi ole suunnattu tällaiselle 36-vuotiaalle täti-ihmiselle. Suurena teinidraamojen ja YA-kirjallisuuden ystävänä kuitenkin halusin ehdottomasti sarjan seurata vaikka tunsin luvattoman suurta halua jatkuvasti huomauttaa Allun hahmon kirjoilusta.

Karmaa olisi helppo verrata Skamiin, mutta tavallaan on vähän älyllisesti epärehellistä verrata sarjoja toisinsa. Toisaalta itsekin aikanaan suosittelin yhdelle ystävälle Skamia, että se on vähän kuin My So Called Life, jonka julkaisusta tuli muuten tällä viikolla kuluneeksi 23 vuotta. Että ehkä se on vain niin että nuortentelevisiossa asioita ei edes tapahdu kerran vuosikymmenessä. Noh, mutta takaisin Karmaan. Karman logiikka on jotain täysin uutta. Kohtaukset kuvattiin reaaliaikaisesti. Tämä on se joka tekee sarjasta mielenkiintoisen. Sarjassa kaiken piti mennä maaliin kerralla. Jokainen kuvakulma, valaistus ja asento piti miettiä valmiiksi ja se tekee näyttelijöiden valmistautumisesta melkosen urakan. Sarja piti myös käytännössä leikata jo käsikirjoitusvaiheessa jotta 17 sekuntin pätkät seurasivat toisiaan oikein. Ja sitten on myös se, että Karma on kuvattu pystyssä. Kuten siis kuuluukin. Kuvasuhteen muutos tekee kuitenkin sarjasta erilaisen seurata ja tämä sarja on tarkoitettu luurista seurattavaksi.

Mitä seuraa tämän jälkeen? Luotan ja toivon että saamme lisää Karmaa. Ja uskon että tulemme näkemään myös muita vastaavia tulevaisuudessa. Sosiaalinen media tulee uimaan entistä tiiviimmäksi ilmiöksi fiktion tuotannossa. Tämä tuo myös silloin mediakasvatuksen näkökulmaan uuden ulottuvuuden. Vanhempien pitää olla tästä ilmiöstä kartalla, jotta voidaan käydä läpi se, että mikä ero on  somessa sillä, että joku kertoo totuuden, joku värittää omaa totuuttaan ja joku tuottaa sinne täysin käsikirjoitettua sisältöä. Koska noista videoista ei edes hoksaa välttämättä katsovansa draamaa jos ei osu oikeaan aikaan katsomaan kun lopputekstit rullaavat. Ja tämä myös on ilmiö joka ainakin meillä kiinnosti lasta. Sarjan päätösjaksoa olisi ollut koko ajan kuikuilemassa yksi ekaluokkalainen, jonka tosin passitin pois katsomasta. Ensimmäisen jaksonhan katsoin ylhäisessä yksinäisyydessä perjantain ja lauantain välisenä yönä kun kukuin murehtien naapurissa samaisena yönä tapahtunutta vesivahinkoa.

Lukupäiväkirja

Minun Amerikkani

Viime viikkolla tajusin vaihtaa iPadini Ellibs-kirjastosovelluksen taas pitkästä aikaa pois Helmetin sivuilta ja kirjauduin Lukki-kirjastoon. Olen ihminen, joka omistaa kirjastokortin neljään eri kirjastojärjestelmään, koska kirjasto on vain sellainen palvelu, jota rakastan käyttää. Lukki-kirjasto on siis mökkipaikkakunnallamme toimiva kirjasto ja siinä missä lapsuudessa sinin pahvikortti numerolla 517 avasi ovet lukemattomiin sellaisiin kirjoihin joihin Turussa oli tuskaa päästä kiinni toimii Lukin ekirjasto myös vähän vastaavasti. Siinä missä Helmetin varausjonossa olin useammankin kirjan kanssa jossain sijoilla 40-80 pääsin tuolla kiinni oikeastaan suoraan useampaankin sellaiseen kirjaan jota olen jo odottanut hyvän tovin Helmetistä. Yksi näistä kirjoista oli Juha Itkosen Minun Amerikkani.

Rakastan Itkosen tyyliä kirjoittaa ja olin kerännyt melkoiset odotukset kirjalle ja rakastin kirjaa aina sen viimeiseen osaan asti hulluna. Minun Amerikkani on kirja joka itseasiassa on matkakertomus monella tapaa. Se oli matka Amerikkaan, se oli matka muuttuvaan yhteiskuntaan ja se oli ennen kaikkea matka Itkosen omaan tarinaan. Kirjaa lukiessa tunsin pakottavaa halua hihkua ja siteerata parhaita paloja. Päädyin vain lähettämään ystäväporukkamme messengerkeskusteluun ties miten montaa ”tää on niin mahtavaa”-viestiä ja nautin siitä miten Itkonen selitti hänen Amerikkaansa, josta tunnistin niin monta asiaa myös minun Amerikakseni.


Itkosen kirja saa lopulta päähenkilökseen jonkun muun kuin mitä oli tarkoitettu. Presidenttivalinnan päätyessä siihen mitä kukaan ei liberaalikuplassa edes tohtinut ajatella tarinan keskiöön nousi Trump ja se murros mikä hänen valintaansa johti.  Tässä löytyi ensimmäinen yhteys tarinoidemme välillä. Kirja kuvaa eri jaksoja viime vuoden ajalta jolloin Itkonen kiersi ympäri USAa keräämässä lehtikirjoituksiin ja kirjaansa aineistoa. Kolmas matka sijoittui aika lailla samaan ajanjaksoon jolloin itsekin olin New Yorkissa. Niihin juuri vaalitaistelun viimeisiin likaisimpiin viikkoihin.

Toinen itselle selvä kosketuspinta oli se kun Itkonen kuvaa sitä miten Yhdysvallat kerta toisensa jälkeen näyttäytyy vain populaarikulttuurin tuotteena. Metsään mennessä tuntuu kuin olisit keskellä Bambia, joka on tietenkin luonnollista, koska jostain paikallisesta pöpeliköstähän ne animaattorit inspiraationsa olivat hakeneet. Preerioita halkovia maanteitä pitkin ajaessa pystyy käsikirjoittamaan päässään jo tarinan siitä miten New Yorkiin muuttanut nuori aikuinen joutuu palaamaan kotiseudulleen perhettä kohdanneen tragedian vuoksi. Juttelimme paljon tuosta oman matkamme aikana kummityttöni kanssa kaupunki oli upea, mutta kokoajan oli tunne, että kävelet jättimäisessä kulississa. Kun itse on kasvanut maailmassa jossa populaarikulttuuri maala koko ajan maisemaa Yhdysvalloista sitä unohtaa, että se kulissi onkin oikeaa elämää jota itse vain saapui pällistelemään kunnon eläintarhameiningillä.

Itkosen kirjan tosiaan kaappasi Trump ja koska vaaleissa kävi miten kävi lässähti kirja viimeisessä osassa. Sitä lukiessa aisti miten vastenmielistä  virkaanastujaisista kirjoittaminen on. Itkonen ei voinutkaan enää itse kertoa tarinaansa vaan tarina lähti kulkemaan omaa uraansa. Toisaalta sehän on se riski kun alat kirjoittaa omaelämänkerrallisesti siitä mitä parhaillaan tapahtuu. Mahtava kirja tämä kuitenkin oli ja hotkin sen käytännössä yhdellä istumalla. Osalla meistä on lahja kuljettaa tarinaa eteenpäin ja Itkonen näitä ihmisiä. Mielenkiinnolla jään odottamaan että tyhjensiö Minun Amerikkani Amerikan ulos tarinoista vai palaammeko vielä Amerikkaan.

Yleinen

Talkoot joihin osallistua ja toiset jotka jättää väliin

Me suomalaiset olemme kuuluisia siitä, että tykkäämme pistää pystyyn talkoita vähän yhdestä suin toisesta syystä. Viikon aikana mediakynnyksen on ylittänyt kaksi talkooehdotusta, joista toiseen kannattaa tarttua ja toinen jättää kaikin mahdollisin tavoin väliin.


Kukkakaalitalkoilla yritetään pelastaa tämän kelien suhteen haasteellisen kesän kukkakaalisato mädäntymästä pellolle. Tuetaan suomalaisia viljelijöitä, kotimaassa tuotettua ruokaa ja kaiken päälle syödään ravintoarvoiltaan erinomaista ruokaa. Vahva suositus siis kukkakaalitalkoille. Meillä on jo kahtena päivänä kukkakaali maistunut. Huomenna jatketaan tämänpäiväisen välipäivän jälkeen harjoituksia.

Sen sijaan vahvasti suosittelen jättämään väliin synnytystalkoot. Lapsia nyt ylipäätään nyt ei tehdä vaan saadaan ja hommaan pitäisi lähteä lähtökohtaisesti jos lapsen itse elämäänsä haluaa. Niitä lapsia ei ainakaan pidä tehdä valtiolle. Jos tehtäisiin voisimme taas käydä siirtämässä pari kirjaa dystopiahyllystä ajankohtaista yhteiskunnassa otsikon alle.

Synnytystalkoot on niin monitahoisesti sysipaska ilmestys, että aidosti ihmettelen miten kenellekään tulee mieleen edes moista ehdottaa. Jos nyt unohdetaan nuo valtiolle synnyttämiset, jotka retoriikassa ponnistavat suoraan kylmän sodan ajoista jää jäljelle vielä aika monta muuta epäkohtaa. Aivan ensinnäkin tämä meidän nykyinen hallituksemme joka tekee kaikkensa kurittaakseen lapsiperheitä. Toisaksi sitten se, että nykyisillä perhevapaajärjestelyillä synnytystalkoot voidaan nähdä yhtäläisyysmerkein yhdistettynä naisten työntämiseen pois työmarkkinoilta, joka nyt ei mitenkään taas helpota tilannetta muuten kuin että siten että naisten ollessa kotona miehille riittää enemmän työtä tehtäväksi. Ja kun me nyt ei muutenkkaan eletä maailmassa jossa varsinaisesti olisi pulaa ihmisistä. Tosin ehkä tässä nyt on ongelmana se että rodunjalostushengessä tässä haetaan äidinmaidosta rakkautensa ruisleipään imeviä suomalaisia eikä niitä ministeriä lainatakseni ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä.

Ehkä vain menen syömään kukkakaalia. Tämän toisen talkoon ajattelu ei tee kuin vihaiseksi.

Yleinen

Kun puhelias ihminen viettää päivänsä yksin

No niin, viikko opintovapaata takana ja epäilen että ennen kuin ollaan syyskuuta alan väijyä naapureita sillä silmällä, että kenestä saa parasta keskusteluseuraa. Että varo vain alakerranmies, joka käyt tupakalla 15 kertaa päivässä. Olen juuri saamassa kiinni rytmistäsi…

Olen itseasiassa yllättynyt miten vaikeaa tämä yksin oleminen on. Kun olen yksin kotona ehdin ajatella liikaa asioita ja sitten ne ajatukset ehtii eskaloitua mennen tullen päässäni. Siinä kohtaa kun löydät itsesi pohtimassa sitä onko Jenni Vartiaisen uusimmassa kappaleessaan voimakkaasti käyttävä ryssiä-verbi  osoitus nyky-yhteiskunnan rusfoobisesta ajattelusta alkaa toivoa, että olisi ihmisiä joiden kanssa tätäkin asiaa purkaa ettei samaa tarvitse miettiä viidettä yksinäistä louansta putkeen.

Se myös heijastuu siinä että kun saan nuo perheen miehet vihdoin kotiin puhun suunnilleen non-stopina kaikesta kunnes lapsi joutuu muistuttamaan, että olisi helpompi keskittyä läksyihin jos äiti ei puhuisi koko ajan.

IMG_0067

Työpäivän aikana sitä sosiaalista kuormitusta oli aina saatavilla. Ainoastaan harvoin söin lounasta yksin. Nyt tuo eilisen päivän jämistä koottu lounas koneen ääressä on enemmän kuin vakkaria. Olen yrittänyt sopia itselleni lounastreffejä viikolle, mutta kovin monia ei auta sopia koska muuten ei etene opinnot ja toisaalta myös budjettikaan ei taivu ihmeellisyyksiin.

Moni ystävä on onneksi näppäimistön päässä. Messengerissä ja WhatsAppissa kulkee viestejä, mutta aina nettikirjoittelu ei ole helpointa ja toisen viestien tulkinnassa on melkoiset  väärinkäsityksen mahdollisuudet kun pari väsynyttä ja stressaantunutta  ihmistä kirjoittamassa kännykkäviestejä on suora resepti väärinymmärykselle.

Yksi vaihtoehto olisi siirtää opiskelut jonkun korkeakoulun kirjastoon, mutta loppujen lopuksi sielläkin on aika tylsä työskennellä jos ei ole sitä lounas- ja kahviseuraa mukana. Ja kun ei ole on aina riskinä päätyä ystäväni kuvailemaksi oudoksi tätiopiskelijaksi, joka tuppautuu horisemaan outoja nuorempien seuraan.

Toinen vaihtoehto on alkaa käydä keskusteluja vaikka radion kanssa. Viritin pitkästä aikaa radioon taajuuden paikalleen ja nytkin voisin alkaa käydä yksipuolista dialogia vaikka Liberan Heikki Pursiaisen kanssa kun herraa parhaillaan YleX:llä haastatellaan. Toisaalta siinä kohtaa epäilen, että meidän kissa alkaisi käyttää kuulosuojaimia ja kohdistaisi karvapallojen oksentelun minun puolelleni sänkyä.

Tai sitten vain palaan tuohon ensimmäiseen kerrostalokyttääjäskenaarioon. Tosin sitäkin voi harrastaa nykyään netissä. Menestyksekkäästi olemme viereisen pyöräkorjaamon omistajan kanssa vaihtaneet kokemustietoja väärinpysäköidyistä rekoista tuossa meidän lähipyörätiellä. Se on hyvä, että toinen voi täydentää tietoja kun itsellä ikävästi muuntaja blokkaa puolet näkymästä.

Tavallaan kuitenkin olen hämmentynyt että tämä yksin päivien viettäminen on näin tylsää minusta. Olen aina ajatellut, että olen tietyllä tapaa sosiaalisesta kanssakäymisestä kuormittuva ihminen ja että minulla on monia introverttejä piirteitä. Itselleni aisosti hyvä valinta viettää aikaa on uppoutuminen kirjaan sohvan nurkassa ilman ettei kukaan ota minuun mitään kontaktia. Kuitenkin viikossa olen muuttumassa siksi tosi oudoksi naapuriksi tai tätiopiskelijaksi, joka tekee tikusta asiaa. Sinäänsä ehkä ihan hyvä, että olen ottanut taloudellisesti tiukan kuurin, koska muuten varmaan pakottaisin tuon naapurin kahvilan työntekjät ystävystymään kanssani haluavat ne tai eivät.

 

Viihdettä lapsille, Yleinen

Koulu alkoi ja vieläkään meillä ei ole ruutuaikaa

Viikko koulua takana ja vielä nyt ei kovin syvälle meneviä linjauksia ole pystytty tekemään mediankäytön suhteen, mutta jotain muutoksia on jo nyt linjattu.

Vaikka minä olen vielä aamuisin kotona kellokalleilemassa ollaan otettu nyt selkeä linja siitä, että aamuisin ei pelata. Ei vaikka miten pädillä se Minecraft huutelisi houkuttelevasti niin nyt ollaan sovittu, että aamut ovat pelitöntä aikaa, koska ne helposti vievät ajantajun.

Toinen uusi sääntö on se, että kotona ei pelata ennen kuin läksyt on tehty. Tätä sääntöä varmasti muokataan siinä vaiheessa kun lapsi alkaa tulla yksin kotiin, mutta nyt vielä kun me vanhemmat olemmet kotona ottamassa tyypin vastaan niin kotiintulon jälkeen tehdään läksyt ensin alta pois. Yritämme siis opetella sitä, että ensin hoidetaan velvollisuudet ja sitten siirrytään vasta niihin kivempiin hommiin. Oppi joka toimii sitten toivottavasti myös muussa elämässä.

IMG_7891

Olemme myös päätyneet moderoimaan lapsen kuluttaman viihteen sisältöjä. Itseasiassa digitaalisten pelien tilalle olemme uittaneet perinteisempää pelaamista, käyneet iltaisin pyöräilemässä ja tutustuneet pianon soittoon. Toki siinä sivussa lapsi on sitten pelannut joka päivä vähän Pokemon Go:ta ja katsonut YouTubesta videoita, mutta olemme aktiivisesti harhauttaneet lasta tekemään muita asioita, koska koulun alku on ollut lapselle kuormittavaa ja tässä tilanteessa se koko perheen yhdessä touhuaminen on tärkempää kuin se että lapsi pääsee eristäytymään laitteen äärelle.

Eli etenemme edelleen tilanteen mukaan vaikka onhan tämä nyt aika paljon työlämpää kuin se että olisi tiukat rajat ajoille. Näissä hetkissä meidän vanhempien täytyy tunnistaa missä ovat ne tilanteet joissa tarvitaan enemmän tilaa ja aikaa. Silti sille että lauantaina väännettäisiin munakello pirahtamaan pleikkaripelin yhteydessä, ei ole tarpeen. Tässä kohtaa meidän vanhempien tehtävä on tukea lasta löytämään tapoja palautua koulupäivästä.

Eli edelleen samat perussäännöt toimivat: Käytettyä aikaa merkityksellimpää on se mitä sisältöä lapsi kuluttaa. Pelaamisen vuoksi ei saa tulla ongelmia arkisten velvollisuuksien noudattamisessa ja tilanteita tulee tarkkailla yksilöllisesti. Toisinaan pelaamista ja muuta viihdekäyttöä tulee rajoittaa, mutta sitten taas toisina hetkinä voidaan ottaa enemmän löysin rantein.