Yleinen

Kevätseurantaa, jossa myös vanhemmatkin oppivat

Ekaluokkalainen tuli perjantaina koulusta repussaan 13-kohtainen kevätseurantalista. Kuulemma sitä saisi suorittaa kesälomankin puolella, mutta tunnollinen luontoihminen päätti, että nyt lähdetään urakalla etsimään kohtia. Kimalaiseen tyyppi oli törmännyt jo aikaisemmin ja tämän päivän tihkusade ei ollut järin pörriäisotollista aikaa, mutta muuten reissu oli yllättävä menestys.

IMG_4418

Leskenlehtiä osattiin lähteä bongaamaan minun aikaisemman kohtaamisen perusteella läheisen viljelypalstan nurkilta. Sateessa mokomat olivat vain vetäneet itsensä visusti suppuun. Palstoilta jatkoimme vähän poikkeuksellista reittiä keskuspuistoon ja onneksi lähdettiin, koska Haagan puron varrelta pääsimme rastimaan myös yhden yllättävän rastin listalta. Löysimme nimittäin sammakonkutua. Tai mistä minä tiedä mitä kutua se oli. Googlen kuvahaku kertoi että oikeansorttisen hyytelön kanssa tässä nyt ollaan tekemisissä ja päätimme miehen kanssa, että tässä ei nyt kaupunkilaisten auta olla turhan tarkkoja. Kutua kuin kutua todettiin ja jatkettiin tyytyväisenä matkaa.

IMG_4478

Sorsat eivät bongauslistalle kuuluneet vaikka pullanhimoissaan tuo toinen sorsa kovin tuttavallliseksi äityikin. Listalta saatiin retken kolmantena asiana kuitenkin rastittua pois varis. Ei olisi luullut että yhden variksen perässä pitää kävellä hyvät kahdeksan kilometriä. Lopulta trio musta-harmaita lintuja bongattiin taloyhtiön pihan kulmalta.

Nyt sitten päästään odottelemaan että kävät tästä vähän enemmän saisi vauhtia ja hiirenkorvat tulevat koivuihin. Bongausta myös odottaa västäräkki, siili ja sisilisko. Nokkosperhosia, muurahaisia ja leppäkerttujakin taidetaan vielä saada tovi odottaa. Sivistäväksi tämä tehtävä osuu koko perheelle koska sammakonkudun lisäksi tänään on myös jo googlattu rentukan ulkonäköä ja töyhtöhyyppien esiintymisaluetta.

Oikeasti vähän hävettää tämä miten vähän minä osaan mitään kotimaisesta luonnosta. Ihmiseksi jolla oli koulussa bilsa käytännössä aina kymmpi tai ysi niin tälle ei nyt oikein ole mitään hyvää selitystä. Tai no syytän lamaa. Kotimaisen luonnon osalta vietin kouluvuoteni pahimman laman kourissa ja suoraan sanoen niin kiva kuin mitä ala-asteen luokanopettajani olikin niin hän ei varsinaisesti ollut mikään laajan yleissivistyksen rakastaja. Meillä ei kuvattu kasvioita eikä tosiaankaan bongattu mitään luonnosta. Että ehkä ihan hyvä, että tämä nykyinen opetussuunnitelma pistää meitä vanhempiakin töihin. Saadaan me kaksi lama-ajankasvattiakin päivitettyä yleissivistyksemme näiltä osin.

Viihdettä lapsille

Pelikasvatuksessa riittää kun olet aikuinen

Tässä on nyt taas pari vähemmän iloista päivää, jos olet pelikasvattaja. Ensin Darude osin ihan aiheellisesti nosti esiin sen, että peliaddiktio on vaarallinen asia, mutta sitten tämän jälkeen Hesari päätti kaivaa naftaliinista Jari Sinkkosen.

Sinkkosesta on tullut näin eläköitymisen myötä yksi pirun Paavo Väyrynen. Se sinkoaa jostain laatikosta esiin vieteriukon lailla joka ikinen  kerta kun vähänkin puhutaan kasvattamisesta vaikka näin yhteiskunnan eteenpäin kulkemisen vuoksi olisi parempi, jos kumpikin keskittyisi vaikka sauvakävelemään, bingoamaan ja tekemään mitä nyt eläkeläiset yleensä tapaavat tehdä. Pitkän työuran jälkeen olisi hyvä ihan nauttia vaikka työnsä hedelmistä sen asemasta että muuttuu vain höperöksi huru-ukoksi. Koska sitä tuo Sinkkosen meininki nykyään on ainakin tuon Hesarin jutun perusteella.

Jutussa nostetaan esiin miten Sinkkoseen yhteyttä ottaneet vanhemmat ahdistuvat lapsensa peli-innosta tai miten vanhempaa ärsyttää se, että muut vanhemmat eivät sitoudu ikärajoihin ja lapsi vinkuu ja kitisee kun kaverit saa pelata mutta itse ei saa. Tässä kohtaa jotenkin itsellä tippui täysin maahan. Ei ongelma meillä ole lapset jotka haluavat pelata vaan vanhemmat jotka eivät vain jaksa olla tämän asian kanssa vanhempia.

IMG_4422

Eipä sillä, kyllä minä tiedän että joskus ei vaan jaksa. Kun raahaudut töistä kotiin aivot surraten edelleen työpäivän ylikuormitusta keksisin miljoona mielekkäämpää asiaa kuin alkaa vääntämään jostain perkeleen mobiilipelistä, jota kaikki muut eli ainakin yksi luokkakaveri saa pelata.

Rehellisesti sanottuna olen todella usein keplotellut itseni tilanteesta ilmoittamalla, että kysypä kuule isältä ja karannut itse työmatkalle. Mutta todella usein asiasta riittää lapselle myös ilmoitus, että me vanhemmat tutustumme peliin. Klikkaamme itsemme Common Sense Mediaan tai kysymme vanhemmilta tieteenharjoittajilta eli lapsen serkuilta tai ystäviltäni joilla on vanhempia lapsia.

Peleistä vääntäminen on tylsää ja tympeää ja voisin äärettömän hyvin elää ilman tätä vääntöä, mutta koska ne pelit nyt vaan ovat sitä elämää jossa lapseni elää niin minun tehtäväni on jaksaa olla se aikuinen niinäkin hetkinä kun ei vain huvita. Sitä kun tavataan kutsua vanhemmuudesi. Se tarkoittaa sitä, että välillä pitää olla se nuiva ääliö joka kertoo että vaikka kuinka kaikki muut saa pelata ties mitä pelejä niin meidän perheessä vanhemmat skriinaa ne pelit ja päättää että pelataanko vai eikö pelata. Toisaalta se myös tarkoittaa sitä että parhaimmillaan peleistä voi löytyä uusia harrastuksia koko perheelle. Tai kun istuu lapsen vieraan katsomaan tämän pelamista ja kuuntelemaan hänen  ajatuksiaan saattaa sivussa kuulla jonkun sellaisen lapsen arkisen ajatuksen joka muuten jäisi kuulematta.

Yhtä kaikki, välillä tästä lasten mediakasvatuksesta puhuttaessa vain tulee mieleen, että lapsia enemmän hukassa tässä on se että vanhemmat eivät vain jaksaisi tässä arjen puristuksessa olla tässäkin asiassa pallon päällä. Onneksi näitäkään asioita ei tarvitse pohtia yksin. Yleltä tuli tänään ulos hyvä vinkkilista, Common Sense Mediasta löytyy hyviä vinkkejä joihin kiinnittää huomiota esim. Hesarin jutussakin esiin nostetun Fortniten kanssa ja yksinkertaisimmillaan sinne Facebookin voi laittaa julkaisun jossa kysyy kanssavanhemmilta vinkkejä. Me vanhemmat ollaan tässä kuitenkin samassa veneessä ja kun ruuhkavuosissa ne paukut on välillä vähissä niin voisimme myös auttaa toisiamme.

Lukupäiväkirja

Nix – kirja joka pisti vastaan joka käänteessä

Toisinaan kirjaan on ladannut ehkä liiankin suuria odotuksia ja lopputuloksena tulee tikkuinen ja joka käänteessä vastaan pistävä lukukokemus. Tällainen kokemus tuli viimeeksi Nathan Hillin Nixistä.

IMG_4105

Nix kulki mukana aamupalapöydässä, sohvalla, sängyssä ja joka välissä se pirulainen pisti lukukokemuksena vastaan.

En oikein tiedä mistä tämä johtui. Yleensä tykkään tämän tyylisistä kirjoista Kjell Westö on yksi lempikirjailijoistani, olen hotkinut läpi Joël Dickerit ja rakastanut tarinoita, mutta nyt kun tässä käsillä oli kirja, josta minun kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tykätä tuli suuri turhautuminen.

Kirjassa teoriassa kaikki oli kohdillaan. Useammassa aikatasossa kulkevat tarinat yleensä miellyttävät minua, luen mielelläni kertomuksia alisuoriutuvista akateemisista miehistä joilla on ongelmallinen suhde vanhempiinsa ja tähän yhdistettiin vielä 60-luvun hippivuodet, joista vasta yleensä tykkäänkin, mutta silti. Joku tässä kirjassa vain pisti joka välissä vastaan.

En tiedä olisiko tämä kirja pitänyt ottaa lentokone- tai junakirjaksi. Siis kirjaksi jonka kanssa mennään kulkuvälineeseen ja viisi tuntia myöhemmin astutaan ulos kulkuvälineestä hieman hämmentyneenä koska tuntuu että matkan aikana on astunut täysin toiseen ulottuvuuteen. Tähän ei nyt sitten päässyt mitenkään tässä kotisohvalla, aamupalapöydässä tai sängyssä. En sitten tiedä onko se tämä uupumus, joka tekee minusta edelleen lyhytjänteisen, mutta tuntuu etten vain osannut keskittyä tähän kirjaan.

Tavallaan sääli. Jotenkin nyt olen Nixin kanssa siinä tilanteessa, että tekisi mieli sanoa Nixille, että vika ei nyt ole mitenkään hänessä vaan tämä on täysin minusta johtuvaa. Itseasiassa epäilen että minun ja Nixin suhde on vähän sellainen että me kohtasimme väärään aikaan. Nyt sitten herää kysymys, että laitanko Nixin hyllyyn odottamaan, että myöhemmin on meille oikea aika vai onko tässä vain todettava, että kohtasimme liian myöhään.

Yleinen

Hyvää oloa etsimässä lautaselta

 

Jäädessäni sairauslomalle antoi lääkäri ohjeeksi nukkua, liikkua ja syödä monipuolisesti. Kaksi ensimmäistä on nyt kunnossa ja nyt sitten olen alkanut keskittyä viimeiseen. Eli siihen hyvään ja monipuoliseen ruokailuun.

Teorian tasolla olen aina tiennyt miten syödä hyvin ja monipuolisesti, mutta niin naurettavalta kuin se ehkä kuulostaakin niin yksi uupumusoireistani oli se, että menetin kykyni syödä järkevästi ja tässä on nyt taas yksi asia, jota meidän perheessä opetellaan nyt uusiksi tämän uuden arjen myötä.

IMG_4413

Yhä useammin lautaselle etsiytyykin useampaa erilaista kasvista mahdollisimman helposti lähestyttävässä muodossa. Lapsiparka, joka on seitsemän vuotta kasvanut äidin työmatkojen makuisella makaronilaatikolla ei nyt tästä käänteestä ole ollut vilpittömän iloinen, mutta muuten huomaa, että kuten myös liikunnassa niin tässä on sellainen arkinen tapa, josta pitää yrittää pitää kiinni.

Jossain vaiheessa kun elämä muuttui sellaiseksi että kävin lähinnä kotona nukkumassa tai koomaamassa sohvalla aloin myös samalla palkita itseäni herkuilla. Suklaata junaan pitkän koulutuspäivän jälkeen tai pussi sipsejä hotellille kun ei enää pitkän päivän jälkeen jaksanut lisätä sosiaalista kuormaa ravintolareissulla. Ja tämä on se ruokavalio, josta keho niin kovasti haluaisi pitää kiinni. Kroppa huutaa sokeria, huonoja hiilareita, prosessoituja kovia rasvoja. Ja pää pyrkii vastaamaan kropan huutoon keksimällä hyviä tekosyitä miksi kaupasta pitäisi tulla sen suklaapatukan kanssa.

Tavallaan tässä toipumisprosessissa on kamalinta ollut huomata se, että miten monella tavalla meidän perhe-elämäämme tämä uupumus on vaikuttanut. Kun kynttilää on käytännössä poltettu loppuun viimeiset seitsemän vuotta olemme oppineet koko perhe täysin vinoutuneen käsityksen siitä mitä on sellainen kiva ja hyvinvoiva arki. Joskus lomilla siitä on näkynyt välähdyksiä, mutta viimeisen vuoden aikana en edes jaksanut lomalla skarpata.

Ei ole kovin helppoa myöntää ääneen, että hei, mä olen 36-vuotias nainen, jolla on elämänhallinta ihan sekaisin ja olen myös sotkenut sen vuoksi todella pahasti perheeni elämän. Onneksi miehellä on sentään pysynyt jotenkin tämä meidän laiva kurssissa, ettei olla ihan ajauduttu kivikkoon, mutta aika lailla kaikki meidän on nyt tässä parissa kuukaudessa pitänyt puhua uusiksi. Sen lisäksi, että minä opettelen kokonaan uuden tavan tehdä töitä, opettelemme koko perhe uusiksi sen, että ennakoiva ruoanlaitto ei tarkoitakaan pesuvadillista erittäin juustoista makaronilaatikkoa. Opettelemme uusiksi sitä, että arki-illat eivät tarkoita sitä että äiti makaa sohvalla zombiena tai on reissussa ja isä yrittää pitää kodin asuttavan näköisenä ja puhtaita vaatteita kaapissa. Haluaisin uskoa, että tämä oli nyt viimeinen hetki kun tilanne saadaan pelastettua lapsen kannalta. Koululaisen kanssa se arki pitää joka tapauksessa neuvotella uusiksi, joten nyt tässä on sitten koko perhe yritetty opetella uutta arkea.

Muutoksen sanotaan syntyvän parhaimmillaan jo kuukaudessa. Meillä on nyt neljä kuukautta siihen, että minun ns normaali työarki lähtee ensi syksynä pyörimään. Nyt sitten nähdään meneekö neljässä kuukaudessa uudet opit esimerkiksi syömisestä selkärankaan vai tipummeko takaisin pesuvadinkokoisten makaroonilootien maailmaan.

Viihde

Dirty dancing – yllättävä kasarihelmi

 

1987 julkaistu Dirty Dancing oli aikansa ilmiö. Patrick Swayzen tanssiopettaja Johnny oli naisten ja tyttöjen päiväunien kohde ja elokuvan maine kulki aikana ennen internetiä suusta suuhun. Itse olin leffan julkaisun aikaan kuusivuotias ja keskityin lähinnä katsomaan piirrettyjä, mutta tullessani teini-ikään tutustutti parhaan ystäväni seitsemän vuotta vanhempi isosisko meidät tähän aikansa klassikkoon.

Eilen kun leffa tuli telkkarista laittoi ystävä viestiä, että miten ihmeessä tämän vuorosanat voi edelleen osata ulkoa. No sinäänsä ei ehkä mikään yllätys, koska loppujen lopuksi meillä oli teineinä tapana lukittua katsomaan tiettyjä leffoja luupilla. Olen mennyt jo sekaisin laskuista kuinka monta kertaa leffan olen nähnyt, mutta nyt eilen katsoin elokuvaa ensimmäistä kertaa sellaisten silmälasien läpi, että mietin mikä sai kaksi hipihtävää teinityttöä palaamaan elokuvan pariin kerta toisensa jälkeen.

Tätä varten elokuvaa pitää tarkastella kahden eri ulottuvuuden kautta. Toinen on julkaisuvuosi 1987 ja toinen on 1963, joka on vuosi johon elokuvan tarina sijoittuu.

Aloitetaan julkaisuvuodesta.

Vuosi 1987 julkaistiin itseasiassa todella paljon elokuvia, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa populaarikulttuurissa. Ensi-iltansa sai toinen  teinivuosieni rakkaus, Full metal jacket, lapsena naurattanut Kolme miestä ja baby, Predator, Tappava ase, Lahjomattomat ja RoboCop, nyt muutamia elokuvia mainitakseni. Se mikä eroittaa Dirty Dancingin näistä muista aikakautensa lapsista näkyy jo ensimmäisissä kohtauksissa elokuvassa. Dirty Dancing on nuoren naisen kertoma tarina aikana jolloin elokuvia tähditti miehet, tai itseasiassa korostetun miehekkään miehet.

Kasarin lapsena hyviä naishahmoja ei elokuvissa juhlaksi asti ollut. Baby kuitenkin oli paitsi keskeinen naishahmo niin myös äärettömän samastuttava hahmo. Loppujen lopuksi uskon, että minut tämän elokuvan pariin veti juurikin Jennifer Greyn Baby eikä niinkään Johnnyn kuuma tanssi.

Naisia löytyy myös elokuvan taustalta. Tuottajana toimi nainen ja erityisen merkittävää elokuvalle oli käsikirjoittaja Eleanor Bergstein, jonka ansiota on se, että tarinalla on niin monta muutakin ulottuvuutta kuin vain epäsopiva rakkaussuhde säädyttömänä pidetylly tanssilla höystettynä. Tästä päästäänkin siihen vuoden 1963 ulottuvuuteen.

Kesällä 1963 JFK oli vielä hengissä, mutta suuri yhteiskunnallinen muutos oli jo tapahtumassa. Kun katsoo tarinan taustalle löytää sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Sosioekonomisten erojen aiheuttaman näköalattomuuden ja sen miten mahdollisuuksien tasa-arvo on usein tarjolla vain niillä jotka saivat jo ensimmäisessä jaossa ne parhaat kortit käteensä. 60-luvun alussa rotukysymykset olivat pinnalla ja luokkayhteiskunta tosiaankin piti vahvasti otteessaan.

Elokuvan yksi keskeisiä alajuonia on laiton abortti ja seksuaalinen vapaus. Johnnyn tanssipari Penny on raskaana ja Baby pyytää isältään rahaa, jotta abortti voidaan teettää. Ja pieleenhän se puoskaroitu abortti menee, jolloin Babyn lääkäri-isä joutuu tulemaan hätiin ja kohtaamaan myös samalla omat ennakkoluulonsa sekä yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksia ja oman lapsensa seksuaalisuutta kohtaan. Käsikirjoittaja Bergstein piti etenkin laittoman abortin teemaa elokuvalle tärkeänä, koska julkisessa keskustelussa aborttioikeus on niin kuuma peruna ja abortin kieltoa on helppo vaatia, jos ei koskaan näe mitkä ovat kiellon vaikutukset. Populaarikulttuurilla on siis mahdollisuus vaikuttaa ajatuksiimme ja käsityksiimme maailmasta niin monella tavalla ja tässä on se toinen syöttö joka osui suoraan lapaan minun kohdallani.

Jos olen idealistinen 36-vuotias, niin voin kertoa että parikymmentä vuotta sitten vasta idealistinen olinkin. Elokuvan yhteiskunnalliset taustateemat ovat puhutelleet varmasti sitä hippityttöä monella tasolla. Eihän sitä teininä kunnolla tajunnut että elokuva on niin paljon enemmän kuin vain kuvaus kielletystä rakkaudesta, mutta pitää olla kiitollinen että ystävän isosisko meidät tämän helmen pariin tutustutti. Elokuvan hyvyydestä kertoo jotain myös sekin, että elokuva ei ole muuttunut 30 vuoden jälkeen vieläkään noloksi. Isolle osalle kasarileffoja kun on käynyt niin. Yksiulotteisia neuvostovihollisia ja kirkasotsaisi machosankareita katsoessa huomaa että ne tarinat eivät ole millään tavalla kestäneet aikaa ja pakostakin tulee miettineeksi, että miten ihmeessä sitä on näinkin täysjärkiseksi päässyt katsomalla sitä kuraa. Koska kyllähän sitä tuli katsottua kun ei niin sanotusti parempaakaan tarjolla ollut.

Yleinen

Feministimutsi ja vähän isomman pienen miehen kasvatus

Eilen Pauliina pohti tontillaan ajatusta siitä, että maailma on tyttöjen ja miten pojat on ajettu ahtaalle. Aihe oli hyvin ajankohtainen, koska tässä lähipäivinä myös uutisoitiin sitä, miten nuorten miesten syrjätyminen vaikuttaa jo syntyvyyteen. Vastasin jo Pauliinan tontille omasta näkökulmastani, mutta lapsen nukahdettua kaivoin esiin myös kynän ja paperin ja piirtelin ajatukseni paperille ja päätin, että kirjoitan tänään paremmin nukutuilla aivoilla omasta näkemyksestäni tähän, että onko pojat ajettu ahtaalle ja onko maailma oikeasti pienten tyttöjen?

IMG_3754

Sillä välin kun äiti pohtii miten saa kasvatettua lapsestaan yhteiskunnallisesti toimivan yksilön, lapsi laajentaa repertuaariaan selvästi laatikon ulkopuolelle. Miksi olla kilpikonna, dinosaurus tai supersankari kun voit olla kaikkia niitä yhtä aikaan.

Mutta itse aiheeseen. Sanotaan alkuun, että siinä mielessä ymmärrän Pauliinan tuskan, että puhtaasti tunteen kautta tarkasteltuna on äitinä kamala ajatella, että omaa lastani tullaan todennäköisesti jossain vaiheessa elämää syyttämään monista asioista ainoastaan siksi, että hän on sattunut syntymään rikkaaseen länsimaahan  turvallisen keskiluokkaiseen perheeseen. Koska syytönhän lapseni tähän valkoisen miehen taakkaan on. Kuitenkin samaan aikaan tiedostan, että lapseni todennäköisesti tulee surffaamaan aikamonet elämän karikot ohi juuri siitä syystä että hän sattuu olemaan valkoinen hyvinvointivaltion kasvattama länkkäri.

Eli pelkkä kanaemomainen haluni suojella lasta ei nyt vain riitä vaan tämä yhteiskunnallinen rakenne pitää tunnustaa ja silloin kasvatuskin pitää miettiä eri näkökulmasta. Tässä kohtaa se pienen girlbossin kasvatus olisi varmasti monella tapaa voimaanntuvampaa siinä missä nyt pitää keskittyä miettimään miten tiettyjä yhteiskunnallisia haasteita kuvataan koululaisen termein.

Suomessa on yhdet segregoituneimmat työmarkkinat ja niihin pohjat perustetaan jo lapsuudessa. Meidän perheen kohdalla tässä kohtaa olemme saaneet hyvin vetoapua varhaiskasvatukselta. Lapsi on päiväkoti-ikäisenä päässyt jo osallistumaan Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa -hankkeeseen ja olen huomannut että tässä me elämme yhdenlaisessa tasa-arvoisessa kuplassa. Asia, josta olen äärettömän kiitollinen, mutta joka itseasiassa on alkanut minua mietityttämään entistä enemmän kun lapsi kasvaa isommaksi. Olen ylpeä siitä, että lapseni on monella tapaa sokea niin sukupuolen kuin ulkoisten seikkojen suhteen, mutta tämä on itseasiassa riski. Jos etuoikeutettu ihminen ei tiedosta yhteiskunnassa valitsevia normeja päätyy hän usein huomaamattaan tukemaan näitä ja kun lapsi kasvaa niin tämä tuo myös tähän kasvattamiseen ja kasvun tukemiseen ihan uusia ulottuvuuksia.

Opintojeni kautta tutustuin Älä oleta – normit nurin -oppaaseen, joka tarkoitettu pääsääntöisesti yläkoululaisten ja toisen asteen opiskelijoiden kanssa työskentelevien kanssa, mutta toimii hyvänä herättelynä myös tähän alakoululaisen kasvattamiseen. Näin vanhempana tästä voi jo löytää tapoja miettiä sitä oman lapsen maailmaa. Yksi oppaan harjoituksista liittyy kuvakielen tulkitsemiseen ja tässä tulee vastaan ne yhteiskunnan rakenteet, joita varten tarvitaan kapinallisten tyttöjen iltasatuja ja muita vastaavia teemoja. Avaa sitten sanomalehden, television tai poimii kirjastosta käteen kirjan ja kaikista niistä löytyy kuvia, kirjoituksia ja uutisia ihmisistä, jotka näyttävät samalta kuin lapseni. Hän elää maassa jossa presidentti ja pääministeri sekä iso osa muista merkittävistä poliitikoista ovat hänen kanssaan saman värisiä ja samaa sukupuolta.  Ja koska näin on ei hän välttämättä aivan äkkiä tajua, että kaikki eivät elä tässä maailmassa. Tyttöspesifi iltasatukirja kuitenkin päätyi meidän hyllyymme, koska haluan että lapseni ei kasvaa pelkästään sen varassa, hän ja hänen kaltaisensa perivät maan.

Mediakasvatuksen näkökulmasta tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Edelleen vallitsee käsitys että toiminnallinen poikahahmo on samaistuttava sekä tytöille että pojille ja tämän haluan itse muuttaa. Eli se tarkoittaa sitten monenlaista tyttöerityistä viihdettä. Jos itse haluaa kokeilla jotain samaa niin kannattaa klikata vaikka Netflixistä pyörimään poc-erityisiä tuotantoja ja kokeilla miltä tuntuu katsoa viihdettä, jossa itsensä kaltaiset ovat vähemmistössä. Eli sen lisäksi että pyrimme valitsemaan lapselle populaarikulttuurista moninaisuutta tukevaa materiaalia kannattaa myös säännöllisesti haastaa itseään tällä rintamalla.

Pauliina nosti omassa kirjoituksessaan esiin herkkien poikien jäämisen paitsioon ja tämän itsekin allekirjoitan. Näen kuitenkin että herkät pojat ovat paitsiossa sen vuoksi, että heidän käytöksensä mielletään tyttömäiseksi ja tyttömäisyys tai naismaisuus ei edelleenkään ole se voittoisa tapa toimia. Tässä siis puhutaan taas niistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siitä miten kaikki perinteisesti naiselliseksi mielletty on edelleen vähempiarvoista. Tämä on myös teemoja, jotka eivät ole enää yksin meidän perheen valintojen varassa vaan joihin vaaditaan sitä suurempaa yhteiskunnallista muutosta.

Tärkeää on kuitenkin tajuta, että oikeudet tai arvostus eivät ole asioita, joita annostellaan määrämittaisessa sammiosta. Se että muiden oikeudet nostetaan samalle levelille kuin nykyisen etuoikeutetun ryhmän ei leikkaa kenenkään oikeuksia vaan takaa kaikilla mahdollisuuden osallisuuteen samassa määrin (tsekkaapa vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki). Kuitenkaan osallisuuskysymykset eivät ole pelkästään järjen kysymyksiä vaan näihin liittyy myös tunnetason teemoja. Tässä nousee esiin taas se mitä me vanhemmat voimme tehdä. Me voimme vahvistaa lapsemme tunnetta siitä että toisten oikeuksien kasvu ei ole häneltä pois. Kamalimpiin vanhemmuuden uhkakuviini kuuluukin että lapsestani kasvaisi netissä raiskausuhkauksia  naisoletetetuille pelaajille lähettelevä kusipää. Tai että se teini-ikä osuu vähän raskaana väärään saumaan ja kriittinen perukoulun ja toisen asteen nivelvaihe menee kasvukipuja potien.

Poikien syrjäytyminen on tällä hetkellä oman näkemykseni mukaan suurimpia poikaspesifejä yhteiskunnallisia haasteita, mutta en usko, että poikien asemaa parannetaan sillä, että lopetetaan tyttöjen aseman parantaminen. Haasteet poikien kanssa ovat todellisia, mutta tähän on löydettävä joku muu yhteiskunnallisesti kestävä keino ratkaista tilanteita. Syrjäytyneet ja näköalattomat ihmiset ovat herkkiä disinformaatiolle ja osattomuuden kokemus katkeroittaa. Tärkeää olisi nyt löytää ne keinot jolla tämä ratkaistaan ja se vaatii taas sitä yhteiskunnallista tahtotilaa.

 

 

Yleinen

Mitä mietin tällä viikolla

Viime viikolla kirjoitin päivän pohdintoja, mutta tuumailin, että tästähän voisi yrittää saada ihan pysyvän teeman. Kun aika usein sitä tulee jotain pohdittua.

Alkuviikosta lenkkeillessä intoilin mahtavaakin mahtavammasta Outo Laakso podcastista. En ole oikein aikaisemmin jaksanut keskittyä podcasteihin, mutta nyt löytyi sellainen, joka kolisi kympillä. Sofia ja Ville rakastavat kauhua ja käyvät läpi nyt tätä populaarikulttuurista ilmiötä. Kyse ei siis ole mistään pelottavasta vaan siitä mitä ilmiöitä teemaan liittyy. Ensimmäinen teema käsitteli Final Girliä eli kauhuleffojen niin tyypillistä viimeistä henkiin jäänyttä naishahmoa. Reilun tunnin aikana esiteltiin ikonisimpia hahmoja, mutta myös pohdittiin sitä ristiriitaa, että final girlit ovat populaarikulttuurissa usein harvinaisia toiminnallisia naissankareita, mutta silti ilmiö on usein kaikkea muuta kuin feministinen.

Tälle hyvänä jatkumona osui silmiin Hesarin Nytin kirjoitus siitä miten elokuvien naisten kokema väkivalta on käytännössä aina sadistista. Tyypillinen tapa syventää naisen henkilökuvaa on raiskaus vaikka loppujen lopuksi tässä ei kyse ole muusta kuin laiskasta käsikirjoittamisesta. Naishahmoon voi saada syvyyttä ja luonnetta ihan vain sillä, että päästäisi tämän vaikka leffassa ääneen. Lisäksi tarpeeton väkivalta normalisoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja myös muokkaa sitä kuvaa miten naisiin suhtaudutaan. Nuori nainen väkivallan kohteena herättää ilmeisesti katsojien sympatiat, mutta se on myös muuttunut väsyneeksi stereotypiaksi.

Miksi stereotypioita vastaan sitten kannattaa tapella? Siksi että normit harvoin tekevät kenestäkään onnellista ja varsinkin meidät naiset on normitettu todella ahtaalle. Kun olemme nuoria kelpaamme populaarikulttuurissa tapettavaksi kun muutumme vanhoiksi muutumme anoppivitsien hirviöiksi

En oikeastaan tiedä miksi seuraan edelleen Instassa Meidän perhettä, mutta kaipa tämä on sellainen lemppariärsytysjuttu kun en saa poistettua itseäni seuraajista. Nyt kuitenkin ollaan lähellä sitä. Käsi sydämelle, oma äitisuhteeni ei ole ollut aina sieltä yksinkertaisimmasta päästä, mutta silti keksin aika monta kamalampaakin ihmiskohtaloa itselleni kuin se, että kuulostan äidiltäni.

Työkaverini Jenni on viimeaikoina tullut tunnetuksi setäkuiskaamisesta ja aiheesta järjestetyssä työpajassa puhuimme siitä miten pojille niitä roolimalleja löytyy ja kukaan ei pidä naurettavana jos poika astuu isien jalanjälkiä. Siinä itseasiassa liehuu siniristiliput ja kyyneleet kihoaa setien silmiin kun näin toimitaan. Jostain syystä kuitenkin se kuukauden päästä sunnuntaina ylistämällä alistettu äiti siirretään tähän kuvaan niin äidistä tuleekin vitsi. Siitä tulee jotain sellaista jota voidaan pilkata meemeissä. Silti samaan aikaan Meidän perhe pitää kiinni siitä, että äitiys on naista kapea-alaistavaa jakamalla Poikein äidit-blogin hengessä perhe-elämästä yksisilmäisen ja paskamaisen kuvan antavaa kuvakieltä.

Että, eikö houkutakin heittää jo ehkäisy nurkkaan ja ryhtyä lisääntymistalkoisiin?

Ai ei vai? No ei kyllä minuakaan. Meillä onneksi tuo yksi kupeiden hedelmä on jo maailmassa eli säästymme suoranaiselta painostukselta, mutta tunsin kyllä vahvaa yhteenkuuluvuutta lukiessani eilen tätä Yle juttua yli 30-vuotiaista lapsettomista. Sopipa muuten tämäkin hyvin jatkoksi tähän samaan  julkisen keskustelun naisista maalaamaan kuvaan. Ensin me kelvataan populaarikulttuurin kalmoiksi (tosin vain jos olemme riittävän kauniita), sitten meitä voidaan syyllistää siitä ettemme muista lisääntyä ja lopuksi meistä tulee vain vanhoja vitsejä sanan kirjaimellisessa merkitysessä.