Viihde

Elämäni TV-sarja

Täytin kymmenen sinä vuonna kun Twin Peaksia alettiin näyttää Suomessa. Vanhempani tyypillisinä kasarilapsen vanhempina olivat ikärajoista kuutamolla kuin lumiukot ja antoivat kymmenvuotiaan katsoa sarjaa. Tiettyjen herätyskellojen olisi ehkä pitänyt soida siinä kohtaa kun sarjan lähetysaika on lapsen nukkumaanmenoaikaa myöhäisempi, mutta sen sijaan isäni tunnollisesti nauhotti minulle jaksot ja koska olin lähetyspäivän jälkeisenä aamuna menossa kouluun vasta kymmeneksi oli torstaiaamujeni viihdettä syödä aamupalaa olohuoneen sohvalla ja matkustaa Twin Peaksiin. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna tuo luultavasti piti huolta siitä, että sarjaa sain katsoa koska yleensä kumpikaan vanhemmista ei ollut kotona sen katsomista todistamassa.

Huolimatta siitä, että olin liian nuori sarjaa seuraamaan (Itseasiassa vielä kevään 1995 uusintojenkin kohdalla sarjaa olisi pitänyt katsoa aikuisen kanssa) rakastuin siihen ja Davin Lynchin tuotantoon palavasti. Ja ennen kaikkea rakastuin Dale Cooperiin. Ehkä maailman parhaiten käsikirjoitettuun hahmoon, jonka myötä olen ikuisesti sitä mieltä että tyylikkäintä mitä mies voi päälleen pukea on musta puku kapealla mustalla kravatilla.

Saatan myös joutua tunnustamaan, että nyt kun kolmas kausi on pyöritetty läpi, että itkin valtoimenaan kun originaali Badalamentin teema lähti soimaan ja Dale Cooper lähti kohti Twin Peaksia 25 vuoden jälkeen.

Twin Peaks: Return oli sarja jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Jos olin innoissani Gilmore Girlsien paluusta niin kerro se tunne 25:llä niin päästään lähelle sitä missä tunnelmissa sarjaa odotin. Jaksojen vastaanotto oli ristiriitainen. Originaalisarjan ystävissä näkyy selvästi että osalle jo toinen kausikin meni vähän liian hapokkaaksi ja Lyncin muu tuotanto vasta hapokkaaksi menikin. Return on siis sitä sitä hapokkaimman päädyn Lynciä. Jos odotit että kolmas tuotantokausi paketoi kasaan tarinan niin luultavasti joudut pettymään tai ainakin rakentamaan itsellesi oman totuuden siitä mitä sarjassa tapahtuu.

Tai niin ainakin minä päädyin tekemään. Minulla on oma tulkintani juonesta. Tulkinta mukailee selvästi suurimpia nettispekulaatioita. Sitä, että sarja liikkuu kolmannella kaudella useammassa aikatasossa ja todellisuudessa ja että on vain hyväksyttävä että kaikkeen emme saaneet vastauksia.

Jos et ole Twin Peaksiin vielä tutustunut niin nyt siihen on mahdollisuus Sub näyttää tänäsyksynä ensin alkuperäiset kaksi tuotantokautta ja sen jälkeen nyt kesällä HBO:n näyttämän Return-tuotantokauden. Itse olen sarjan katsonut läpi useita kertoja, mutta epäilen, että minun on taas lähdettävä matkalle Twin Peaksiin. Siitäkin huolimatta, että tarina särkee sydämen ja BOB on pelottavinta mitä televisiossa on koskaan näytetty.

Viihde, Viihdettä lapsille

Karma

Nyt ei puhuta korulauseita siitä miten universumi kyllä antaa oikealla mitalla takaisin vaan nyt puhutaan viikonlopun tärkeimmästä someilmiöstä.

Perjantaina klo 17 Instagramissa pyörähti käyntiin Suomen ensimmäinen kokonaan Instan varaan rakennettu draamasarja. Sarjaa kuvattiin reaaliaikaisena storiesin puolelelle ja kohtaukset myös hävisivät storiesin logiikan mukaisesti vuorokauden sisään. Jos et sarjaa ehtinyt katsoa viikonloppuna on sarja kuitekin nähtävissä myös Youtuben puolella.

Sarjan taustajoukoista löytyi Ylen lisäksi kimppu lahjakkaita nuoria (täti täällä terve), joista osan kanssa Yle on tehnyy yhteistyötä ennenkin. Yksi kolmesta päänäyttelijästä eli Mimosa Willamo sekä sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut Ronja Salmi ovat melko monessa suomalaisessa lapsiperheessä tunnettuja Pikku Kakkosesta ja Galaxista muutaman vuoden takaa. Tosin tässä kohtaa ehkä myös se, että kyseiset naiset ovat minulle tuttuja siltä ajalta kun oma lapseni käynnisteli Pikku Kakkosen katsomisia, kertoo vahvasti siitä, että sarjaa ei nyt ihan ensimmäiseksi ole suunnattu tällaiselle 36-vuotiaalle täti-ihmiselle. Suurena teinidraamojen ja YA-kirjallisuuden ystävänä kuitenkin halusin ehdottomasti sarjan seurata vaikka tunsin luvattoman suurta halua jatkuvasti huomauttaa Allun hahmon kirjoilusta.

Karmaa olisi helppo verrata Skamiin, mutta tavallaan on vähän älyllisesti epärehellistä verrata sarjoja toisinsa. Toisaalta itsekin aikanaan suosittelin yhdelle ystävälle Skamia, että se on vähän kuin My So Called Life, jonka julkaisusta tuli muuten tällä viikolla kuluneeksi 23 vuotta. Että ehkä se on vain niin että nuortentelevisiossa asioita ei edes tapahdu kerran vuosikymmenessä. Noh, mutta takaisin Karmaan. Karman logiikka on jotain täysin uutta. Kohtaukset kuvattiin reaaliaikaisesti. Tämä on se joka tekee sarjasta mielenkiintoisen. Sarjassa kaiken piti mennä maaliin kerralla. Jokainen kuvakulma, valaistus ja asento piti miettiä valmiiksi ja se tekee näyttelijöiden valmistautumisesta melkosen urakan. Sarja piti myös käytännössä leikata jo käsikirjoitusvaiheessa jotta 17 sekuntin pätkät seurasivat toisiaan oikein. Ja sitten on myös se, että Karma on kuvattu pystyssä. Kuten siis kuuluukin. Kuvasuhteen muutos tekee kuitenkin sarjasta erilaisen seurata ja tämä sarja on tarkoitettu luurista seurattavaksi.

Mitä seuraa tämän jälkeen? Luotan ja toivon että saamme lisää Karmaa. Ja uskon että tulemme näkemään myös muita vastaavia tulevaisuudessa. Sosiaalinen media tulee uimaan entistä tiiviimmäksi ilmiöksi fiktion tuotannossa. Tämä tuo myös silloin mediakasvatuksen näkökulmaan uuden ulottuvuuden. Vanhempien pitää olla tästä ilmiöstä kartalla, jotta voidaan käydä läpi se, että mikä ero on  somessa sillä, että joku kertoo totuuden, joku värittää omaa totuuttaan ja joku tuottaa sinne täysin käsikirjoitettua sisältöä. Koska noista videoista ei edes hoksaa välttämättä katsovansa draamaa jos ei osu oikeaan aikaan katsomaan kun lopputekstit rullaavat. Ja tämä myös on ilmiö joka ainakin meillä kiinnosti lasta. Sarjan päätösjaksoa olisi ollut koko ajan kuikuilemassa yksi ekaluokkalainen, jonka tosin passitin pois katsomasta. Ensimmäisen jaksonhan katsoin ylhäisessä yksinäisyydessä perjantain ja lauantain välisenä yönä kun kukuin murehtien naapurissa samaisena yönä tapahtunutta vesivahinkoa.

Viihde, Viihdettä lapsille, Yleinen

Huuruisan aamun pähkinät purtavaksi

Heräsin jotekin kummallisen aikaisin siihen, että lapsi sovitti kantapäätään kylkeeni ja kännykkää hapuillessa katoili unet silmistä. Ylen Uutisvahti varotti Turun Orikedolla olevasta palosta ja ilmoitti yksikantaan, että tässä olisi nyt syytä pysyä täällä lapsuudenkodissani sisätiloissa.

Sittemmin tuuli on hieman kääntynyt, mutta siitäkin huolimatta huurut ilmeisesti istuvat tämän alueen päällä sitkeästi. Pahin palo on kai saatu jo kuriin, mutta sammutustyöt tulevat jatkumaan vielä pitkään. Tässä nyt sitten meni samalla sitten uusiksi päivän ohjelma. Tai no, uusiksi se meni jo eilen kun miehelle tuli töistö kysely, että pääsisikö se lähtemään maanantaina Saksaan. Nyt se huuruja väistellen lähti käymään Turun toimipisteellä ja sillä välin me olemme lapsen kanssa sitten yrittäneet keksiä itsellemme ohjelmaa.


Onneksi on pelejä. Ostinne Tukholmasta Mastermindin matkaversion ja eilen lapsi sai ystäväni perheeltä lahjaksi niin ikään matkakokoisena Othellon. Kumpikin peli on selvästi lapsen mieleen ja matkakokoisia pelejä mielellään kuljettaa mukana reissuissakin jotta kulkuvälineissä ja hotelleissa on muutakin tehtävää kuin iPadin tuijottaminen.

Samoin meillä on nousussa tällä hetkellä erilaiset korttipelit. Unoa meillä on pelattu jo pidempään ja nyt lapsi on ihastunut pelaamaan Skip-Boa. Tukholman hotellista saimme perinteisen korttipakan ja googlasinne heti muutaman helpon korttipelin ohjeet. Illat ja aamut hotellilla menikin pelaillen Seiskaa ja jatkossa meidän vanhempien on syytä ottaa haltuun myös useampia pelejä.

Lapsella on selvästi kehittynyt oma pelimaku ja se onneksi on aika yhtenevä varsinkin minun kanssa. Lapsi pitää peleistä joita rakennetaan yhteistyössä, strategisesta pohdinnasta ja peleista joissa pitää ratkaista ongelmia. Varsinkin nyt kesällä on huomannut myös sen miten paljon lapsi kehittyy strategisessa ajattelussaan kun pelejä pelataan. Siinä missä aikaisemmin peleissä lapsi teki ihan hölmöjä, usein lyhyttä hyötyä tavoittelevia siirtoja on nyt huomattavissa paljon monimutkaisempaa ajattelua.

On myös ollut kiva huomata, että tällä kertaa pelit eivät ole jääneet kesäksi tauoille. Tähän asti pelaaminen on ollut meillä enemmän talvikuukausien hommaa. Ehkä se on nyt sitten tämä sateinen sää joka kannustaa palaamaan. Tai sitten se, että nyt lapsen kanssa voi pelata palkon monipuolisemmin.

Toisaalta siitä huolimatta saisivat nyt pian saada sen palon kuriin, tässä olisi vielä yksi rippilahja ostettavana ja jääkaappikin näyttää kovin tyhjältä.

Viihde

Riverdale

 

Näinhän siinä sitten kävi, että sain lapselta vatsataudin. Eilinen päivä meni sängyssä maaten ja vessaan hoippuen ja ei puhettakaan, että olisin kyennyt keskittymään lukemiseen. Päädyin selaamaan Netflixin tarjontaa ja työkaverien vinkkaamana tartuin Netflix Original -sarjoista Riverdaleen.

Riverdale perustuu kohtalaisen ikoniseen Archie-sarjakuvaan, jota on julkaistu 1940-luvulta lähtien. Kuten trailerista voi päätelä on toimintaa tuotu tälle vuosituhannelle melko isolla siveltimellä maalaten.

En itse ole lukenut Archie-sarjakuvia, mutta pikaisen googlailun perusteella kaikki sarjakuvien ystävät eivät ole sarjaa ilolla ottaneet vastaan, koska osaa hahmoista on viety sellaiseen suuntaan, josta he eivät ole pitäneet. Tähän on minun sarjakuvia lukematta vaikea sanoa mitään, mutta täysin ongelmaton sarja ei ole.

Trailerissa vahvasti esiin tuotu juonikuvio, jossa keskushenkiksi kuvattu Archie näytetään suhteessa opettajaansa on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Otetaan mikä tahansa lehtijuttu, jossa kerrotaan naisopettajan suhteesta teinipoikaan ja luetaan kommentteja niin päästään kiinni siihen mikä asiassa ongelmallista. Teinipoika kuvataan herkästi aina seksiin valmiina panokoneena, jolle tärkeintä on päästä panemaan ja jolle suhde vanhemaan naiseen on meriitti. Äärettömän harvoin tuodaan esiin sitä, että vaikka teini itse pitäisi suhdetta molemminpuolisena tulisi aikuisen tajuta, ettei se ole sopivaa ja pitää rajoista kiinni. Toki liki täysi-ikäisen suhde kymmenen vuotta vanhempaan voi olla myös tasavertainen, mutta opettajan ja oppilaan kohdalla asia ei ole näin. Että lähdetään nyt siitä olettamuksesta, että tasavertaiseen suhteeseen ei kuulu se, että toinen osapuoli joutuu rouvittelemaan toista.

Kuitenkin sarjaa ei kannata tuomita vain tästä näkökulmasta, koska tämä juonenkäänne käsitellään eikä mitenkään ihailevassa näkökulmasta, mutta silti pidän halpamaisena sitä, että juonikuviolla kalastellaan sarjalle katsojia, koska tässä sarjassa on paljon muutakin annettavaa.

Tarinan perusjuoni on Twin Peaksin ja Gossip Girlin jälkeläinen. Tarina lähtee liikkeelle Riverdalen rikkaimman perheen kaksosia kohtaavasta onnettomuudesta, jossa toinen kuolee ja siitä se tarina lähtee kehittymään.  Siinä sivussa sarja tartuu muutamaan muuhun ongelmaan, joita populaarikulttuurissa ei ole totuttu näkemään. Slut shaming tuomitaan yksiselitteisesti. Sarja tuo voimakkaasti esiin sen miten valkoinen poika saa asioita helpommin kuin rodullistettu tyttö.

Tällä hetkellä Netflixissä tarjolla on seitsemän jaksoa ja lisää saadaan maaliskuun lopussa. Sarja kuulu Neflixillä niihin, joita julkaistaan yksi viikossa eli jos nauttii sarjojen bingeämisestä niin sitten pitää malttaa taas odottaa useampi viikko, jos haluaa katsoa useita jaksoja putkeen. Itse katsoin kaikki julkaistut seitsemän kun eipä tuossa eilen muutakaan tekemistä ollut.

Lukupäiväkirja, Viihde

Lukupäiväkirja: helmikuu

Vaikka helmikuu oli lyhyt kuukausi, joka oli kalenterin osalta ängetty täyteen menoja ja opintoja ehdin lukea hämmentävän monta kirjaa. Tammikuussa jäätiin tilanteeseen, jossa keskeneräisiä kirjoja oli kolme. Kahteen niistä en ole katsonut edes päin helmikuun aikana mutta yksi selässä killunut apina tuli selätettyä.

IMG_5623

Sudenkorento, kirja joka pari kesää sitten tappoi kaikki lukuhaluni, tuli viimein selätettyä. Ja ehkä nyt vaan suosiolla jätän Gabaldonit muille. Pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä osasta, mutta toisessa osassa kävi jo selväksi se, että kirjailija olisi tarvinnut napakan kustannustoimittajan ja mitä kuulin enemmän lukeneilta niin homma meni vain pahemmaksi.

Sudenkorennon jälkeen iskin jälleen Ellibsin ekirjojen maailmaan. Luin Downton Abbeyn taustalla olleen Julian Fellowesin Belgravian. Kirja oli saanut omassa kuplassani ristiriitaista vastaanottoa. Osa piti tarinaa kevyeänä ja osa taas piti sitä täydellisenä laastarisuhteena Downtonille. Itse pidin kirjaa viihdyttävänä ja kyllähän tuon tarinan mielellän vaikka minisarjana katsoisi.

IMG_5639

Tämän jälkeen vuoroon pääsi Nukkekaappi, jota lähdin lukemaan oikeastaan ilman mitään ennakko-odotuksia.  Sittemin luin arvioita, joissa tätäkin kirjaa oli luonnehdittu hyvin ristiriitaisesti. Minulle Burtonin kirjoitustyyli toimi ja koukutuin tarinaan lopulta niin pahasti, että luin kirjaa yön pikkutunneille. Aamulla sitten tarvittiinkin kahvia, joka on minulle melko poikkeuksellista.  Näin jälkikäteen kuitenkin on pakko sanoa, että paikoin pidin tarinaa melko horjuvana ja kirjan tapahtuma-aika tuntui lopulta melko päälleliimatulta. Eli jos odotat saavasi historiallista romaania niin sitä et ole saamassa.

Tämän jälkeen sukelsin taas chick litin maailmaan ja sain luettua loppuun yhden hyllyssä seisseen kirjan eli Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet. Ja vasta kirjan lukemisen jälkeen tajusin, että sama tarinahan on nyt käynnistynt HBO:n sarjana.

IMG_5689

Ja Mustien valkeiden valheiden jälkeen luin tyytyväisenä lisää kun bongasin kirjailijan suomennetut teokset Bookbeatista. Samalla lämmöillä tuli luettu Nainen joka unohti, Hyvä aviomies ja Tavalliset pikku puutarhajuhlat.

Jos viime kuussa suosittelin McFarlanea Marian Keyesin kirjojen ystäville niin samaan kastiin voidaan myös pistää Moriarty. Kirjat ovat viihdyttäviä, niissä on myös huumoria, mutta tarinoihin kätkeytyy myös toinen ulottuvuus. Tiedän, että moni ihminen ei juuri chick litille lämpeä, mutta juuri viime kuun kaltaisiin hetkiin kun kalenteri on täyteen ängetty kaikkea on nämä kirjat henkistä suklaalevyä räytyneelle sielulle. Itse pidini Moriartyn kirjoista eniten juurikin Mustista valkeista valheista sekä Naisesta joka unohti. Hyvä aviomies tuntui loppujen lopuksi vähän väkinäiseltä. Tavalliset pikku puutarhajuhlat ilmeisesti syöksi minun aivoni jollekin ylimääräiselle kierrokselle ja näin sen jälkeen pari yötä hyvin outoja unia siitä miten minun pitäisi muistaa jotain.

Tämän jälkeen lähdimmekin Lontooseen ja kentällä päädyin latamaan Elisa Kirjasta itselleni matkalukemiseksi Eve Hietamiehen Hammaskeijun ja vietin lentomatkan Paavo ja Antti Pasasen parissa. Pasasen Paavo oli kasvanut ekaluokkalaiseksi, Antin suhden Enniin oli edelleen epäselvä ja jos asioilla on mahdollisuus mennä metsään niin ne myös menevät. Viihdyn silti tavattoman hyvin Pasasen perheen miesten parissa. Tiedän, että kertoja-Antin sisäinen puhe jakaa lukioiden mielipiteitä, mutta minulle agressiivinen puhetapa ei ole häiritsevää, itseasiassa pystyn usein hyvinkin samastumaan Antin sisäpuheluun.

IMG_6192

Kymmenen avioliittovuoden jälkeen olisi luullut, että mies tietää vaimonsa pahat tavat. Silti lontoolaisessa kirjakaupassa saattoi mieheni suusta karata sponttaani oho, kun tämä näki vaimonsa vaappuvan kohti kassaa sylissään puolentusinaa enemmän tai vähemmän paksua kirjaa. Muuten saavutus ei nyt niin mainittava ollut, mutta olimme tosiaan pelkillä käsimatkatavaroilla liikenteessä. Hienosti kuitenkin sain cabinkokoiseen veskaani sullottua ostokset ja viime kuussa alkanutta McFarlanekuumetta pääsin hoitamaan kirjailijan esikoisella, jonka sain sullottua hämmentävän tilavaan pieneen käsilaukkuuni.

You Had Me At Hello on chick litiä verevimmillään. Väärinkäsityksiä, kiellettyjä tunteita ja suuria käänteitä. Kaikkea sitä, josta saamme kiittää Jane Austenia. Ja parasta tässä tarinassa oli se, että tarinaa ei suinkaan jätetty siihen vaan näin myöhäisheränneisenä pääsin jatkamaan tästä suoraan tarinaa After Hello -miniromaanin parissa. Ja tuon jälkimmäisen saa muuten ladattua ilmaiseksi Googlen Play-kirjakaupasta.

Eli helmikuun saldo oli 10 kirjaa (no itseasiassa yksitoista, mutta en tasan ala laskea tänne koulutehtävien lähdeviitteitä), joka on kyllä melkoinen suoritus ihmiselle joka on samalla käynyt töissä ja opiskellut. Toisaalta tuon jälkeen takki oli melko tyhjä. Kyllä minä olen jo maaliskuun puolellakin menossa kuun kolmannessa kirjassa, mutta se viime kuun lukemisen imu tuntuu jotenkin kadonneen. Saa nähdä tuleeko jossain kohtaa stoppi kokonaan. Tosin sitten voi taas katsoa televisiota enemmän. Lukeminen kun tuppaa viemään aikaa tuolta toiselta rakkaalta harrastukseltani.

Viihde, Viihdettä lapsille, Yleinen

Kylässä Tylypahkassa

Lontoon matkan yksi kohokohdista oli vierailu Warner Brosin Harry Potter -studiolla. Olemme pojan Potterintoilun myötä taivuttaneet harkinnanvaraisesti ikärajoja ja antaneet lapsen katsoa kaksi ekaa elokuvaa (jotka tosin todennäköisesti nykysäädöstöllä tulisivat suoraan K7:na teattereihin) valituilta osin ja kun kirjoja on nyt luettu kolme ja puoli sekä Wiillä pelattu läpi koko Harryn seikkailu Tylypahkassa Lego-ukkojen muodossa katsoimme, että lapsi saa reissusta irti niin paljon, että osallistuminen kannattaa.

img_5871

Ja kyllä se kannatti. Kipeäksihän me itsemme tuosta reissusta maksoimme. Kaksi aikuista ja yksi lapsi maksoivat 213 euroa kun ostettiin pakettin liput studiolle, bussikuljetus Victorialta studiolle ja takaisin ja kolme kermakaljaa. Mutta kyllä tuo kaiken sen arvoinen oli. Kannatti törsätä kuin sain tammikuussa työnantajalta pienen lahjan sen kunniaksi että olemme katselleen myös työnantajan kanssa toisiamme kymmenen vuotta.

Studiolle saavuttaessa meille oli määritetty sisäänpääsyaika, jonka puitteissa meidän piti studioon mennä sisään. Järjestelyt oli hoidettu peribrittiläisellä tarkkuudella. Sisään otetaan kymmenen minuutin välein muistaakseni 130 ihmistä. Kierroksen alussa ihmiset otetaan sisään elokuvateatteriin, jossa näytettiin lyhyt introvideo ja sitten hypättiin suoraan toimintaan kun Tylypahkan ovet aukenivat ja pääsimme suureen saliin. Puitteet, joissa studiolla kuljettiin olivat osin aitoja kuvausasetelmia, osin sitten koottuja fiilistelypaloja. Sali oli kuulemma siinä kunnossa, että siellä olisi voinut kuvata koska tahansa.

img_5904

Ainakin salissa meidän ryhmämme matkassa kulki opas, joka kertoi faktoja, mutta koska lapsi ei ymmärrä englantia päädyimme lähtemään tonkimaan studiota omalla porukalla. Bussilipuissa aikaa oli varattu kolme tuntia ja se riitti hyvin meidän porukalle. Ennätys on jollain fanilla, jolla reitin kulkeminen kesti puoli vuorokautta.

img_5929

Osa kohtauksistahan luonnollisesti tuli lapselle täysin puskista, mutta koska Legon kieli poskessa toteutetun pelin avulla juonen peruskaari on lapsella hallussa pystyimme selittämään kohtauksia. Osa pimeän taian lavastuksista herätti paljon kysymyksiä ja kovin herkkää lasta en veisi paikalle.

img_5942

Kierroksen alkupuoli keskittyi Tylypahkaan ja ministeriöön ja vähän ennen kierroksen puolivälissä ollutta ravintolaa pääsimme Kings Crossin asemalle, jossa pääsi ottamaan turistikuvia paljon pienemmillä jonoilla, mitä varsinaisella asemalla. Tämä oli muuten juttu, jonka lapsi oli mielessään kuvitellut jotenkin erilaiseksi. Siis sellaiseksi, että siinä olisi aidosti päässyt kulkemaan jonkun verholavasteen läpi. Onneksi asia selvisi jo ennen lähtöä serkun aikaisemmin tänä vuonna tekemää Lontooreissua kuvanneesta vlogista niin studiolla ei tullu mitään romahdusta. Noin muuten hämmentävän hyvin lapsi osasi suhtautua siihen, että miten taika elokuvien takana lähti aukeamaan ja insinöörien lapsen intohimolla tutki kaikkia robotisoituja ratkaisuja.

img_5937

Studiolla oli todella mukavan väljää. Eli se kymmenen minuutin säännöstely toimi todella hyvin. Osa kulki nopeammin, osa hitaammin ja mihinkään ei ollut tolkutonta jonoa. Pikajunan kyytiin piti hetken aikaa jonottaa koska kaikki halusivat kuvata poseerauskuvia, mutta sekään ei ollut mitenkään mahdotonta.

img_5954

Aseman jälkeen tuli kierroksen tankkaustauko, jossa lunastimme meidän ennalta tilaamat kermakaljat. Siinä oli muuten meidän tämän reissun ainoat tuopit. Vähän reissut muuttuneet sitten sen kymmenen vuotta sitten tehdyn häämatkan. Ravintolan jälkeen siirrytään pihalle eli takit kannattaa kuljettaa mukana kokok kierroksen ajan. Pihalta löytyi Tylypahkan siltakäytävän lisäksi Poimittaislinja, Harryn vanhempien maja, lentävä Anglia ja moottirpyörä sekä Likusteritien talo, jonne myös nyt taas pääsi sisälle.

img_5977

Näyttelyssä on jonkun verran vaihtelevia teemoja. Ilmeisesti Likusteritien talo oli nyt taas tauon jälkeen avattu ja lisäksi on myös jotain selkeitä teemoja. Nyt studiolla on alkamassa Kielletty metsä -näyttely, joka varmasti on upea, mutta joka olisi saattanut myös olla lapselle hieman liian pelottava.

img_6007

Ulkotilojen jälkeen pääsimme tutustumaan elokuvien ihmeotusten toteutustekniikkaan ja erikoistehosteisiin ja sen jälkeen Viistokujalle. Studiokierroksessa mahtavinta oli nämä hetket kun tuntui, että tippui suoraan keskelle elokuvaa. Lapsen kanssa sitä mietimmekin kun paluumatkalla bussissa katsoimme ensimmäistä elokuvaa, että on jännä ajatella, että siellä me nyt sitten ollaan oltu. Samoilla reiteillä näyttelijöiden kanssa.

img_6023

Lapsi oppi kierroksen aikana todella paljon elokuvaamisesta ja tämän Tylypahkan pienoismallin ympärillä vierähti pitkä tovi kun puhuimme sitä miten tämän avulla on kuvattu kohtauksia joissa linnaa kuvataan ilmasta käsin. Ennen tätä pienoismallia pääsimme myös ihailemaan mallinnoksia joiden pohjalta lavasteita oli mallinnettu alkuksi pienoiskoossa. Ei voi kuin todeta, että uskomatonta työtä näiden elokuvien kanssa on tehty.

img_6029

Kierroksen alussa elokuvan tuottaja kertoi että he olivat aluksi kuvitelleet lähtevänsä tekemään pientä englantilaista lastenelokuvaa, mutta että hyvin nopeasti olivat tajunneet että kyse onkin jostain aivan muusta. Kierroksen lopuksi pääsimme sauvakauppaan, jossa jokaiselle elokuvan tekijälle oli tehty oma sauvalaatikkonsa. Huone oli kirjaimellisesti täynnä ihmisiä, jotka ovat olleet mahdollistamassa elokuvien tekoa. Näyttelijöiden, ohjaajien, käsikirjoittajien, kuvaajien ja muiden elokuva-alan ammattilaisten lisäksi  taustajoukoista löytyy ihmisiä, jotka ovat käsin kirjoittaneet sauvalaatikoiden etiketit, oppikirjat ja pullojen etiketit. On ihmisiä, jotka ovat maalanneet satoja öljyvärimaalauksia ja sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat mahdollistaneet kuvausporukan pitkät päivät hoitamalla fasiliteetit kuntoon. Eli kokonaisuudessaan leffasarja on vaatinut melkoisen ponnistuksen.

Kolme tuntia oli meille hyvin sopiva kierrosaika. Ehdimme käyttää vielä hyvin aikaa studion kaupassa, jossa nyt kun törsäyksen makuun oli päästy ostimme vielä suklaasammakoita, jokamaunrakeita ja lapselle Rohkelikkokaavun. Etukäteen olimme sopineet että lapsi saa ostaa yhden taikasauvan minun New Yorkista tuoman Harryn sauvan kaveriksi ja meidän yllätykseksemme lapsi valitsi Nevillen. Ei sillä, etteikö Nevillen kehityskaari hahmona ole ihan omaa luokkaansa, mutta lapsellehan se ei ole vielä lähellekään valjennut. Kun kysyimme, että miksi Neville niin lapsesta Neville on vain siisti kun se tykkää kasviopista. Tämä on yksi Potterien rikkaus. Siinä missä keskushahmona Harry on ärsyttävä ja kitisevä ison osan teinivuosia kattavista kirjoista on kirjassa ihan mahtavia kehityskaaria hahmoilla hänen ympärillään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen studiovisiittia kyllä kaikille, joille velhojen maailman sydäntä lähellä. Olihan tuo yhdenlainen pyhinvaelluskode. Tosin suosittelen myös pakkamaan kameran lisäksi toisen varakameran ettei käy kuten meillä. Juuri kun olimme pääsemässä studiolle sisään ilmoitti kamera jostain mystisestä objektiivivirheestä, joten joudutte nyt nauttimaan kännykkäkamerakuvalaadusta. Joka tosin ei ole tässä blogissa mitenkään poikkeuksellista.

Lukupäiväkirja, Viihde

Lukupäiväkirja: tammikuu

Lukeminen on ollut yksi lempi harrastuksiani niin kauan kuin muistan. Opin lukemaan vasta koulussa, ekalla luokalla. Asia tuntuu hämmästyttävän usein ihmisiä, koska ilmeisesti lukutoukkamaisuuteen kuuluu varhainen lukemaan oppiminen, mutta kaipa minä olin vain mukavuudenhaluainen laskiainen, jolle riitti se, että ääneenlukupalvelu toimi ja sehän toimi kun syntyi perheeseen, jossa vanhempikin sisarus oli jo melkein täysi-ikäinen.

Lukemiseni ei kuitenkaan koskaan ole ollut mitenkään tavoitteellista, mutta nyt kun yritän suorittaa sekä Helmetin lukuhaastetta että kaverini innostamana hyllynlämmittäjähaastetta yritän nyt opetella myös lukemaan enemmän tavoitteellisesti ja dokumentoimaan mitä olen lukenut.

Tammikuussa luin viisi kirjaa ja kuukauden vaihtuessa keskeneräisiksi jäi kolme kirjaa kun näppäränä naisena unohdin ottaa kirjan mukaan työmatkalle ja ostin lentokonelukemiseksi jotain uutta. Kolmas kesken jäänyt kirja oli Tsernobylista nousee rukous, joka vain oli vuoden alun apokalyptiisiin tunnelmiin liikaa ja vaihdoinkin toisen ystäväni suosituksesta lajia täysin.


Löysin Mhairi McFarlanen jonka etunimi muuten ääneetään Vah-Ree. Loogista eikö totta? Kuvan Who’s that Girlin lisäksi luin suomennettuna kirjat En minä vaan sinä ja Sinusta kaikki alkoi.

McFarlane on kirjailija johon kannattaa tutustua jos olet pitänyt Marian Keyesin kirjoista. Eli nämä ovat chick litiä, mutta sieltä genren kunnianhimoisemmasta ja lahjakkaammasta päästä. Tosin pakko sanoa, että molempien suomennoksien kohdalla olin vähän pöyristynyt (voiko olla vähän pöyristynt?) suomennoksen laadusta. Harper Collins ei taida kääntäjien keskuudessa nauttia kaksista mainetta työnantajana ja mielestäni käännös oli pakoin todella huolimattomasti tehty ja  tämä on paljon koska en tosiaankaan itse oli sujuvien kielenkääntäjä. Suosittelen kuitenkin tarttumaan kirjoihin. Kaikissa kolmessa kirjassa hahmot päähahmot olivat sympaattisia ja laajensivat mainiosti populaarikulttuurin naiskuvaa esim. sarjakuvien piirtämisellä ja sopimattomalla käytöksellä.


Tosin olen siitä helppo, että otan ilolla vastaan kaikki fan service -henkiset viittaukset Jane Austenin tuotantoon.

Kuukausi tarjosi myös ekirjojen lukijoille uuden toiminnallisuuden kun Ellibs julkaisi oman sovelluksensa, jossa kirjastokortin tiedot syöttämällä saat käyttöösi alueesi kirjaston ekirjat ja voit myös lukea niitä sitä kautta. Nerokas palvelu vaikka tähän asti olen myös ihan sujuvasti siirtänyt kirjoja lukulaitteenkin puolelle. Tosin teoriassa tämä helpottaa uusien kirjojen lukemisen aloittamista reissussa, käytännössä kun jätin näppäränä naisen iPadin kotiin päädyin vain ostamaan uuden kirjan lentokoneeseen. Sitä ennen kuitenkin ehdin tarttua Siinan Instagramin suosittelemana Terhi Törmälehdon esikoiseen, Vaikka vuoret järkkyisivät. 


Aivan tolkuttoman kaunis kansi tässä kirjassa ja sisältökin puhutteli minua.

Uskonnolliset liikkeet ovat noin lähökohtaisesti asia, johon suhtaudun uteliaisuudella, koska haluaisin oppia ymmärtämään uskoa, joka minulta puuttuu. Tosin kaipa se on niin ettei tunnekokemusta pysty järjellä ymmärtämään, mutta yritetään. Törmälehto kuljettaa tarinaa kahdessa paikassa ja ajassa vuorovedoin ja kirjoitustapa toimi ainakin minulla. Jäin nälkäisenä aina odottamaan tarinan jatkua kummallakin tasolla, joten päädyin lopulta lukemaan kirjan kahdella istumalla ja rehellisesti sanottua, jos ei olisi tarvinnut töihin mennä niin tuskin olisin ensimmäisenä iltana kirjaa laskenut käsistäni.

Viides kirja sitten olikin Veronica Rothin Viillot, joista kirjoitin jo aikaisemmin.

Että näillä luvuilla mentiin tammikuun lopussa. Helmikuuhun lähdettiin useamman keskeneräisen kirjan voimin ja työnalla on myös ensimmäinen hyllynlämmittäjä. Katsotaan kuukauden päästä miten pitkällä olen silloin.