Viihdettä lapsille

Ninjago Movie

Viimeiset pari kuukautta meillä on tuijotettu melkoisella intohimolla Youtubesta Ninjago-elokuvan trailereita ja kun kesän lopulla kauppoihin alkoi saapua elokuvan Lego-pakkaukset niin niitä on myös käyty kuolaamassa ja hipeltämässä joka ikisellä kauppareissulla. Lauantaina sitten oli se päivä kun leffaa mentiin katsomaan.

En nyt oikein tiedä mitä tästä leffasta sanoa. Alkuperäistä sarjaahan meillä on veivattu tunteella ja kun jossain kohtaan julkaisuun tuli pidempi tauko olen käynyt maahantuojan kanssa jo kirjeenvaihtoakin aiheesta.  Ninjago on myös ainoa sarja jonka olen pistänyt meillä jäähylle, koska sarja mielestäni opetti lapsille rumaa ja ylimielistä tapaa kommunikoida omassa elinpiirissäoleville ihmisille. Tästä huolimatta huomasin elokuvassa kaipaavani juurikin sarjaa.

Elokuva siis pyyhkii heti alkumetreiltä pöytää tv-sarjasta tutulla kaanonilla. Ninjat ovat lukiolaisia, Lloydin äidille on tehty Spidermanin May-tädit ja hahmoa oli nuorennettu reilulla kädellä (ja samalla olivat vaihtaneet nimenkin). Uudessa tarinassa Ninjoista oli myös tullut todella yksiulotteisia ja dialogista vieläkin onnettomampaa. Haluaisin kertoa myös elokuvasta enemmän, mutta rehellisesti sanottuna nukahdin siinä suunnilleen kolmen vartin kohdalla ja heräsin vasta varttia myöhemmin enkä edes voi kysyä mieheltä aiheesta kun samalla kun heräsin tökin hänetkin hereille.

Lapsi kuitenkin leffasta piti. Lapsesta elokuva oli paljon sarjaa parempi ja selvästi se vetosi näin alle metrimitanmittaisiin leffakävijöihin. Lapsi erityisesti tykkäsi siitä että elokuvaan oli tuotu Lego Movie-henkisesti reaalimaailmaa mukaan. Siinä missä Lego Batmanissa oli ulottuvuuksia meille vanhemmille, tässä ei kuitenkaan ollut mitään mihin itse olisi saanut otetta. Animaatiojälki oli komeaa katsottavaa, se leffan eduksi on kuitenkin sanottava. Itseäni häiritsi myös se, että leffassa naishahmot ovat todella onnettomia. Itse olisin taipuvainen sanomaan, että tämä leffa oli enemmän huti kuin hitti, mutta toisaalta enpä kyllä itse ole sen kohdeyleisöäkään.

Viihdettä lapsille, Yleinen

Lukemista lukemaan opettelevalle

Yhä useampi ekaluokkalainen on kouluun mennessä sujuva lukija ja monesti tunnutaan pitävän vähän jo itsestään selvänäkin että viimeistään eskarivuoden aikana lukemaan opitaan. Meidän lähipiirissä niin tuntuikin käyvän todella monelle ja nekin jotka eivät olleet osanneet vielä eskarivuoden lopulla lukea olivat päässeet jyvälle lukemisestä kesän aikana.

Lukemaan oppiminen olikin yksi isoimpia stressin aiheita koulun alussa ja asian tiimoilta itkettiin monet itkut jos hän sitten onkin ainoa joka ei vielä osaa lukea. Lapsi oli surullista kyllä vakuuttunut, että hän on merkittävästi muita tyhmempi kun ei vain itse oppinut lukemaan kuten ystävänsä ja me vanhemmat taas päätimme että tässä meillä menee raja. Me emme lukemista opeta, koska vaikka insinöörit nyt muuten osaa muunmuassa kaiken niin tätä asiaa me ei vain osata. Olimme myös varmoja, että lukeminen lähtee sujumaan omalla painollaan koulussa koska valmiudet olivat valmiit. Lapsi osasi kirjaimet, pelasi sujuvasti Ekapeliä ja vähän koomisesti osasi kyllä kuulemastaan poimia sanojen kirjaimet ja kirjoittaa ne vaikka toisinpäin viesti ei kulkenut mihinkään.

Lukuläksyt lapsi on tehnyt motivoituneesti ja niiden rinnalle lähdimme tutustumaan myös kirjaston Helppoa luettavaa -hyllyn sisältöön.

IMG_0382

Nappasimme kirjaston helppolukuisten hyllystä läjän erilaista luettavaa ja oli ihana katsoa miten lapsi ottautui kirjoihin kaikista osaamiseensa liittyvistä ennakkoluuloista huolimatta. Meidän hyvin itsekriittisen lapsen kohdalla nämä lyhyet kirjat toimivat hienosti itseluottamusta vahvistavana, koska muutaman sivun kirjakin oli kuitenkin selvästi kirja.

Lapsen lukulistalla onkin nyt ollut vihkomaiset Kipinät-sarja, jonka seitsemän osaa ovat tavutettuja ja kertovat hyvin yksinkertaisia, mutta hauskasti kuvitettuja eläintarinoita. Kirjoja löytyy sekä suur- että pienaakosilla kirjoitettuna. Toinen vihkomainen sarja on Ullakkokirjasto, jossa on tavutetut pienaakkoset. Näistä pääsee liikkeelle siinä kohtaa kun lukutaito on vielä tavujen tasolla. Varsinkin Kipinät-sarjan ensimmäinen ja toinen kirja keskittyvät pyörittämään niitä aapisista tuttuja ”su-si ui” ”aa-si o-saa” -dialogeja eli toimivat hyvin ensimmäisiä lukuelämyksiä tuovana helppona tapana tutustua itsenäiseen lukemiseen.

Enemmän kirjamaisesta päästä ovat Banaani-sarjan kirjat. Meillä nyt lapsi lukenut lukemista aloittaville olevia Vihreä Banaani -kirjoja, joissa on pienaakkosin tavutettua tekstiä. Sarjasta löytyy juuri lukemaan oppineilleille Sininen banaani, vähän enemmän lukeville Punainen banaani, sujuvasti lukeville Keltainen banaani sekä tarinoita, tietoa ja tehtäviä sisältä PLUS Banaani. Näiden lisäksi luvussa on Kirjatiikeri-sarja, joka on suuraakkosin tavutettu kirjasarja. Nämä molemmat sarjat vaativat jo sitä että tavut yhdistyvät jo enemmän sanoiksi ja osa sanoista on jo neli-viisitavuisia.

Aiheen tiimoilta vähän tylsä yllätys oli se, että lapsen kirjahyllystä edelleen löytyvät monet takavuosien lempparit eivät sitten kuitenkaan ole olleet kovin helppoja lukemista opettelevalle. Useisiin pienten lasten kirjoihin teksti on painettu fontilla, joka on lukemista tavailevalle todella vaikeaa. Esim. Maisa-kirjat ja lapsen rakastamat ”Missa on”-kirjat ovat sellaisia että lapsi ei tunnistä välttämättä edes kaikkia kirjaimia vaikka muuten kirjaimet ovat hallussa. Ymmärrän, että näissä kirjoitus on valittu ehkä enemmän kuvitukseen sopivista näkökulmista, mutta pienen lukijan näkökulmasta tämä on harmillista.

Itseasiassa lukinäkökulmasta parasta olisi jos kirjojen tekstit olisivat Comic Sans -tyyppisellä fontilla kirjoitettuja. Comic Sanshan on ehkä eniten pilkattu fontti ja itsekin olin ennen taipuvainen naureskelemaan fontille. Sitten opintojen myötä tulin tutustuneeksi enemmän esteettömyyskysymyksiin ja yksi esteettömyyskysymys on myös lukivaikeuksien kitkeminen. Comic Sans on siitä mielenkiintoinen fontti, että siinä yksikään kirjain ei peilaudu toiseksi. Isossa osassa fontteja esim d ja b ovat keskenään toistensa peilikuvia ja tämä tekee lukemisen vaikeammaksi esim. lukihäiriöisille.

 

 

Lukupäiväkirja, Viihdettä lapsille

Kosmoksessa tavataan

Pirullinen flunssa piti otteessaan oikeastaan koko viime viikon ja kun vihdoin keskiviikkona sain paketoitua koko kesäopintokokonaisuuden päätin että nyt tarvitaan jälkiruokaa.


Jälkiruokaa löytyi niin keholle kuin mielelle. Sulatin pakastimesta korvapuustin ja klikkasin tabletille auki Jack Chengin Kosmoksessa tavataan.

Kirja osui tietoisuuteeni kesällä jossain jutussa jossa tätä mainostettiin kirjana joka puhuttelee niin lapsia, nuoria ja aikuisia. Itse sanoisin että kirja ehkä kuitenkin on kahdelle jälkimmäiselle ja että kunnolla tarinan ulottuvuudet saa irti vain kun elettyä elämää on vähän enemmän takana.

Kirja lähtee liikkeelle 11-vuotiaan Alexin nauhoituksilla. Alex aikoo nauhoittaa kultaiseen iPodiinsa viestin ulkoavaruuteen ja lähettää tämän matkaan itse rakentamallaan Voyagerraketilla. Tarinan pihviksi lähtee kuitenkin paljastumaan se mitä ei kerrota. Miten 11-vuotias pääsee lähtemään yksin matkalle ja miten näennäisestä varhaiskypsyydestään huolimatta hän on kuitenkin vain pieni lapsi. Tarina kuljettaa Alexin matkalle, jonka aikana hänelle selviää että moni asia ei ollutkaan niin miten hän oli luullut. Se myös kuvaa taustalla toisen tarinan. Sen että joskus on vaikea olla aikuinen ja ottaa vastaan se vastuu jota ei ole koskaan halunnutkaan.

Tarina oli nopealukuinen ja mukaansatempaava. Täydellinen jälkiruoka  flunssan ja kurssitöiden puuduttamille aivoille. Pikkuvanha ja aikuisten maailmassa kiinni oleva Alex ei tuntunut kertojaäänenä lainkaan myötähäpeää aiheuttavalta ja minä jos joku olen myötähäpeän asiantuntija. Nyt kuitenkin puhutaan ihmisestä joka ei ole eläessään voinut katsoa yhtään Uuno-leffaa, koska häpesin liikaa tuotantotiimi  puolesta. Tämä on selvästi se osa-alue jossa neljänneksen suuruinen varsinaissuomalainen perimäni dominoi yli karjalaisen rempseyden.

Pidin kirjasta, mutta lopulta en osaa sanoa minkä ikäiselle tätä suosittelisin. Epäilen että teinille Alexin kerronta on liian lähellä omaa kokemusmuistoa ja tarina ei välttämättä siksi puhuttele. Toisaalta ei tämä nyt aikuisten kirjakaan ole. Lapselle en missään nimessä tätä vielä lukisi. Toisaalta en osaa sano lukisiko 11-vuotias kirjan eri perspektiivin kautta. Alex ei kokenut kirjassa olevansa heitteillä joten näkisikö lapsi tämän vain tarina suuresta seikkailusta ja tajuaisi vasta myöhemmin tarinan muut tasot. Tai sitten ei tajuaisi koskaan jos on yhtä palikka kirjojen lukijana mitä minä aikanaan.

Viihdettä lapsille, Viihde

Karma

Nyt ei puhuta korulauseita siitä miten universumi kyllä antaa oikealla mitalla takaisin vaan nyt puhutaan viikonlopun tärkeimmästä someilmiöstä.

Perjantaina klo 17 Instagramissa pyörähti käyntiin Suomen ensimmäinen kokonaan Instan varaan rakennettu draamasarja. Sarjaa kuvattiin reaaliaikaisena storiesin puolelelle ja kohtaukset myös hävisivät storiesin logiikan mukaisesti vuorokauden sisään. Jos et sarjaa ehtinyt katsoa viikonloppuna on sarja kuitekin nähtävissä myös Youtuben puolella.

Sarjan taustajoukoista löytyi Ylen lisäksi kimppu lahjakkaita nuoria (täti täällä terve), joista osan kanssa Yle on tehnyy yhteistyötä ennenkin. Yksi kolmesta päänäyttelijästä eli Mimosa Willamo sekä sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut Ronja Salmi ovat melko monessa suomalaisessa lapsiperheessä tunnettuja Pikku Kakkosesta ja Galaxista muutaman vuoden takaa. Tosin tässä kohtaa ehkä myös se, että kyseiset naiset ovat minulle tuttuja siltä ajalta kun oma lapseni käynnisteli Pikku Kakkosen katsomisia, kertoo vahvasti siitä, että sarjaa ei nyt ihan ensimmäiseksi ole suunnattu tällaiselle 36-vuotiaalle täti-ihmiselle. Suurena teinidraamojen ja YA-kirjallisuuden ystävänä kuitenkin halusin ehdottomasti sarjan seurata vaikka tunsin luvattoman suurta halua jatkuvasti huomauttaa Allun hahmon kirjoilusta.

Karmaa olisi helppo verrata Skamiin, mutta tavallaan on vähän älyllisesti epärehellistä verrata sarjoja toisinsa. Toisaalta itsekin aikanaan suosittelin yhdelle ystävälle Skamia, että se on vähän kuin My So Called Life, jonka julkaisusta tuli muuten tällä viikolla kuluneeksi 23 vuotta. Että ehkä se on vain niin että nuortentelevisiossa asioita ei edes tapahdu kerran vuosikymmenessä. Noh, mutta takaisin Karmaan. Karman logiikka on jotain täysin uutta. Kohtaukset kuvattiin reaaliaikaisesti. Tämä on se joka tekee sarjasta mielenkiintoisen. Sarjassa kaiken piti mennä maaliin kerralla. Jokainen kuvakulma, valaistus ja asento piti miettiä valmiiksi ja se tekee näyttelijöiden valmistautumisesta melkosen urakan. Sarja piti myös käytännössä leikata jo käsikirjoitusvaiheessa jotta 17 sekuntin pätkät seurasivat toisiaan oikein. Ja sitten on myös se, että Karma on kuvattu pystyssä. Kuten siis kuuluukin. Kuvasuhteen muutos tekee kuitenkin sarjasta erilaisen seurata ja tämä sarja on tarkoitettu luurista seurattavaksi.

Mitä seuraa tämän jälkeen? Luotan ja toivon että saamme lisää Karmaa. Ja uskon että tulemme näkemään myös muita vastaavia tulevaisuudessa. Sosiaalinen media tulee uimaan entistä tiiviimmäksi ilmiöksi fiktion tuotannossa. Tämä tuo myös silloin mediakasvatuksen näkökulmaan uuden ulottuvuuden. Vanhempien pitää olla tästä ilmiöstä kartalla, jotta voidaan käydä läpi se, että mikä ero on  somessa sillä, että joku kertoo totuuden, joku värittää omaa totuuttaan ja joku tuottaa sinne täysin käsikirjoitettua sisältöä. Koska noista videoista ei edes hoksaa välttämättä katsovansa draamaa jos ei osu oikeaan aikaan katsomaan kun lopputekstit rullaavat. Ja tämä myös on ilmiö joka ainakin meillä kiinnosti lasta. Sarjan päätösjaksoa olisi ollut koko ajan kuikuilemassa yksi ekaluokkalainen, jonka tosin passitin pois katsomasta. Ensimmäisen jaksonhan katsoin ylhäisessä yksinäisyydessä perjantain ja lauantain välisenä yönä kun kukuin murehtien naapurissa samaisena yönä tapahtunutta vesivahinkoa.

Viihdettä lapsille, Yleinen

Koulu alkoi ja vieläkään meillä ei ole ruutuaikaa

Viikko koulua takana ja vielä nyt ei kovin syvälle meneviä linjauksia ole pystytty tekemään mediankäytön suhteen, mutta jotain muutoksia on jo nyt linjattu.

Vaikka minä olen vielä aamuisin kotona kellokalleilemassa ollaan otettu nyt selkeä linja siitä, että aamuisin ei pelata. Ei vaikka miten pädillä se Minecraft huutelisi houkuttelevasti niin nyt ollaan sovittu, että aamut ovat pelitöntä aikaa, koska ne helposti vievät ajantajun.

Toinen uusi sääntö on se, että kotona ei pelata ennen kuin läksyt on tehty. Tätä sääntöä varmasti muokataan siinä vaiheessa kun lapsi alkaa tulla yksin kotiin, mutta nyt vielä kun me vanhemmat olemmet kotona ottamassa tyypin vastaan niin kotiintulon jälkeen tehdään läksyt ensin alta pois. Yritämme siis opetella sitä, että ensin hoidetaan velvollisuudet ja sitten siirrytään vasta niihin kivempiin hommiin. Oppi joka toimii sitten toivottavasti myös muussa elämässä.

IMG_7891

Olemme myös päätyneet moderoimaan lapsen kuluttaman viihteen sisältöjä. Itseasiassa digitaalisten pelien tilalle olemme uittaneet perinteisempää pelaamista, käyneet iltaisin pyöräilemässä ja tutustuneet pianon soittoon. Toki siinä sivussa lapsi on sitten pelannut joka päivä vähän Pokemon Go:ta ja katsonut YouTubesta videoita, mutta olemme aktiivisesti harhauttaneet lasta tekemään muita asioita, koska koulun alku on ollut lapselle kuormittavaa ja tässä tilanteessa se koko perheen yhdessä touhuaminen on tärkempää kuin se että lapsi pääsee eristäytymään laitteen äärelle.

Eli etenemme edelleen tilanteen mukaan vaikka onhan tämä nyt aika paljon työlämpää kuin se että olisi tiukat rajat ajoille. Näissä hetkissä meidän vanhempien täytyy tunnistaa missä ovat ne tilanteet joissa tarvitaan enemmän tilaa ja aikaa. Silti sille että lauantaina väännettäisiin munakello pirahtamaan pleikkaripelin yhteydessä, ei ole tarpeen. Tässä kohtaa meidän vanhempien tehtävä on tukea lasta löytämään tapoja palautua koulupäivästä.

Eli edelleen samat perussäännöt toimivat: Käytettyä aikaa merkityksellimpää on se mitä sisältöä lapsi kuluttaa. Pelaamisen vuoksi ei saa tulla ongelmia arkisten velvollisuuksien noudattamisessa ja tilanteita tulee tarkkailla yksilöllisesti. Toisinaan pelaamista ja muuta viihdekäyttöä tulee rajoittaa, mutta sitten taas toisina hetkinä voidaan ottaa enemmän löysin rantein.

 

Viihdettä lapsille, Yleinen

Kun lapsi lähtee coniin, mitä vanhemman tulee tietää?

Olen hikoillut viimeiset kaksi päivää Hartwall Areenalla Tubeconin merkeissä. Tämä on nyt toinen vuosi kun olin vapaaehtoisena talkoolaisena Tubeconissa ja siinä missä vuosi sitten kirjasin artisteja tapahtumaan olin nyt keskellä tapahtuman pahinta tungosta, pääsisäänkäynnin viereisellä infopisteellä töissä. Päivän aikana todistin tuhansia ihan kohtaamisia ja iloisia ihmisiä, mutta myös jonkun verran surulliempia kohtaamisia. Näin suruihin ja harmeihin pääsääntöisesti liittyi vahvasti se, että vanhemmat olivat jossain kohtaa mokanneet tai eivät olleet selvittäneet etukäteen mitä tapahtumassa tapahtuu.


Tähän  alle olen koonnut omia vinkkejäni, jotka huomioimalla vanhempi voi omalla osallaan olla auttamassa, että tapahtuma menee oman lapsen osalta maaliin.

  • Selvitä, että mikä tämä juttu ylipäätään on. Conit ovat fanikokoontumisia, jotka järjestetään jonkun tietyn teeman ympärillä. Tällä kertaa Helsingissä pyöritetään poikkeuksellisesti kahta conia rinnakkain kun Tubeconin lisäksi Messukeskuksella on Worldcon, jossa tubettajien asemasta kokoonnutaan scifin ja fantasian tiimoilta.
  • Ole ennakkoluuloton. Tämä on nyt aihe, josta se sinun lapsesi on kiinnostunut, joten kuuntele lastasi ja etsi itse lisää tietoa. Esimerkiksi Tubeconin sivuilta löytyy hyvin tietoa myös aikuiselle tapahtumasta. Osaan fanikulttuurista liittyy omia erityispiirteitään ja niitä on hyvä ymmärtää edes otsikkotasolla.
  • Tutustukaa ohjelmaan kaikessa rauhassa: kaikki tubettajat eivät ole tavattavissa 24/7 ja osa Meet & Greet -tapaamisista on sellaisia, että niihin ei vain kävellä vaan sitä omaa idolia pääsee treffaamaan vain jos arpaonni on ollut kohdillaan. Jonkun tietyn tubettajan kohdalla vasta neljäksi tullut fani voi olla jo auttamattomasti myöhässä. Ja jonkun kohdalla järkevää on on tulla paikalle vain toisena päivänä.
  • Mieti kaksi kertaa ennen kuin päästät lapsesi yksin tai keskenään tilaisuuteen. Varsinkin tuo Areenan ympäristö on niin sokkeloinen, ettei lapsen ole siellä helppo suunnistaa ja kun tulet hakemaan lastasi voit olla varma, että olette täysin eri puolilla aluetta. Alueella autoilua on rajoitettu turvallisuussyistä ja myös osa Areenan tiloista on vain tapahtumatuotannon ja -tekniikan käytössä. Mieti myös siitä näkökulmasta, että miten mukavaa sille esikoisellesi on ottaa vastuu itsestään pienemmästä sisaruksesta, joka väkimassassa singahtaa johonkin ensimmäisen tilaisuuden tullen ja hävittää samalla puhelimensä sekä kaiken muun maallisen omaisuutensa. Tapahtumassa myös voi tapahtua jotain, joka estää toimimasta ennalta sovittujen kuvioiden mukaan. Eilen Helsinkiin iski ukkosmyrsky ja osa pihan tapahtuma-alueesta otti kovasti osumaa itseensä. Tilanne oli usealle lapselle pelottava.
  • Osta itsellesi lippu ja tule Aikuisparkkiin. Pääset mukaan lapsesi kiinnostuksenkohteisiin ja samalla saatat myös itse löytää tubettamisesta aikuista puhuttelevia ulottuvuuksia aikuisparkin ohjelmistosta. Sovi lapsen kanssa myös että miten löydätte toisenne. Koska todennäköisesti jommalta kummalta teistä loppuu kännykästä akku juuri kun pitäisi löytää toinen. Pakkaa mukaan varavirtalähteitä. Ja pakkaamisesta puheenollen. Käy lukemassa tapahtuman sivuilta mitä sinne saa ottaa mukaan ja mitä ei.
Viihdettä lapsille

Salaman paluu

Salama McQueen. Tuo viimeiset vuodet taaperoiden suussa ties miksi muotoutunut punainen kilpa-auto on palannut.

Ensimmäisten teaseritrailerien pohjalta oli syytä odottaa, että Disney Pixar ei oppinut mitään Autot 2 -elokuvan epäonnistuneesta väkivaltaisuudesta, mutta onneksi netin mutsiraati oli virallisesti väärässä. Teattereihin leffa tuli S-merkittynä, mutta en kyllä alle kolmevuotiasta veisi leffaa katsomaan, koska siinä sitten kärsii koko sali kun kaksivuotiaalla ei nyt ihan vielä ole edellytyksiä istua paikallaan ja osa teemoista on tuollaiselle pikkuihmiselle myös turhan hurjia.

Uusi elokuva jätti agenttimeiningit taakseen ja siirtyi käsittelemään minun töissä asiakkaitteni kanssa jatkuvasti työstävää teemaa. Mistä johtuu että keski-ikäinen ei enää kelpaa työmarkkinoille? Miten löytää se oma fokus uusiksi ja tunnistaa ne kokemuksen kerryttävät siirrettävät ominaisuudet. Hieman omalaatuinen teema lastenleffalle, mutta valmentaa pilttejö hyvin siihen, että yllättävän nopeasti työntekijöiden kohtelun kertakäyttökulttuuri saattaa tavoittaa myös heidän vanhempansa. Siinä kohtaa lapsilla toivottavasti on viisautta kertoa vanhemmilleen että Salamakin löysi itselleen tavan toimia,

Salaman lähimmäksi aisapariksi leffaan tuodaan kilpa-auton urasta haaveillut Cruz Ramirez. Cruzin hahmon merkityksellisyys ei oikein aukea näille meille pohjoismaalaisille lapsille. Jenkeissähän Cruz on jotain mullistavaa. Latinotaustaiselle tytölle oli aina sanottu ettei tyttöjen paikka ole kilparadalla ja tyttö päätyi valmentamaan. Jenkeissä Cruzien tarina on merkityksellinen. Latinonaiset ovat kaikista ihmisryhmistä pahiten palkkakuopassa olevia ja ura- ja tulevaisuusnäköalat olemattomia. Suomessa tuo osa tarinaa ei ehkä niin aukea, mutta hyvä että tässä nyt tuodaan kuitenkin esiin sitä, että tytötkin voivat ajaa.

Kaikkien Autot elokuvien kantava teema on ollut Salaman kasvu henkisesti. Nyt kolmennessa osassa kasvu vie lopulta Salaman reitille pois kilparahoilta ja tukemaan Cruzin nousua kilpa-ajajaksi. Pidin tarinasta nyt niin paljon kuin ylipäätään Autot -leffasta voi ihminen tykätä. Eli ei tämä nyt mikään suuri tarinankerronnallinen klasikko ollut, mutta enemmän kuin mitä odotin. Itseasiassa sekä tämän että Itse Ilkimys 3:n valossa päätös siitä että jatkossa talot keskittyvät enemmän originaalitarinoihin on tylsä. Koska niin kauan kun tilalle tarjotaan mitä tahansa Emoji-leffan tasoa menisin ilomielin ennemmin katsomaan neljännen osan kummasta tahansa leffasarjasta. Siinä missä Ice Age -sarjassa ideat on ammennettu selvästi tyhjiin oli kumpikin tämän kesän jatko-osaleffa onnistunut ja leffat toimivat myös itsenäisinä.