Miksi meillä ei ole peliaikoja?

Hyvin usein pienten lasten vanhempien kanssa puhuessa juttu kääntyy ruutuaikaan ja vähän isompien lasten vanhempien kanssa peliaikaan. Molemmissa keskusteluissa yleensä tuppaamme miehen kanssa jäämään aika yksin mielipiteemme kanssa kun kerromme, että meillä ei ole ruutuaikaa, eikä itseasiassa peliaikaakaan. Itseasiassa emme vielä ole keksineet yhtään hyvää syytä sille miksi meillä pitäisi moisia rajoituksia olla.


Median käytön rajaamattomuus saattaa johtaa siihen, että viikonloppuna kukon laulun aikaan pirteänä hereillä oleva lapsi tulee pelaamaan Pokemonia sänkyysi, mutta vapaa median käyttö ei kuitenkaan tarkoita yleistä holtittomuutta ruutuajassa automaattisesti.

Itselleni ajatus lapsen pelaamisen rajoittamiselta tuntuisi suunnilleen yhtä omituiselle kuin olisi tuntunut se, että vanhempani olisivat ilmoittaneet minulle että saan lukea kirjoja ainoastaan lauantaisin ja silloinkin vain 20 minuuttia kerrallaan. Tai että mieheni vanhemmat olisivat kertoneet hänelle että jalkapalloa saa pelata vain maanantaisin kolme varttia, mutta lopun aikaa pallon pitää pysyä vanhempien vaatekaapin päällä. Kumpaakaan ei tapahtunut,  minä luin kirjoja ja mies pelasi jalkapalloa. Tosin minulla oli jossain kohtaa sääntö, etten saanut lainata kirjastosta yli kymmentä romaania kerralla, mutta sekin taisi olla lähinnä sitä varten etten nääntynyt kirjastokassini painon alle. Logiikka, jota meidän perheessä noudatetaan on siis se, että pelaaminen on harrastus muiden joukossa ja juuri siksi rajoitusta ei tarvita. Yritämme siis opettaa, että niin kauan kun pelaaminen ei häiritse muuta elämää saa lapsi pelata. Rajoituksia meillä on nyt siinä, että lapsen oma huone on iltaisin älylaitevapaata aluetta ja sellaisena se tulee pysymään pitkään. Pädi ja puhelin saavat yöksi jäädä olkkariin. Pelaamisen vuoksi ei jätetä väliin sosiaalisia tapahtumia ja koululaisena läksyt pitää tehdä ja muihin harrastuksiin kuuluvat velvollisuudet hoitaa. Rajoittamaton peliaika ei tarkoita rajatonta mahdollisuutta pelaamiselle.

Rajoittamaton peliaika ei myöskään tarkoita rajoittamattomia pelejä. Me vanhemmat prooffaamme pelit. Jos peli ei ole tuttu googlaamme, tsekkaamme Common Sense Median tai kysymme tutuilta. Noudatamme ikärajoja, emme osta mitään Lego-pelejä sotaisampaa. Play Station on olohuoneessa ja sitä pelataan vanhempien silmien alla. Kaikki lapsen käytössä olevat laitteet on säädetty niin ettei lapsi voi ladata sisältöä ilman meidän lupaamme. Ja sitten se tärkein pointti. Järjestelmä perustuu luottamukselle. Lapsella on vapaat kädet tasan niin kauan kun hän on luottamuksemme arvoinen. Sopimuksen rikkomisella on seurauksensa. Kyllä meillä on välillä iPad lähtenyt hyvinkin vikkelään jäähylle jos lapsi on rikkonut sovittuja sääntöjä tai ei ole huolehtinut laitteista riittävän huolellisesti.

Yksi pelaamiseen olennaisesti, kuten muuhunkin nörtin populaarikulttuurin  käyttämiseen, liittyvä asia on myös purskeisuus. Kun sen uuden pelin, kirjan tai tv-sarjan saa käsiinsä ei välttämättä seuraavaan päivään juuri muuta mahdu, mutta toisaalta yhtä lailla se jalkapalloilija voi viettää koko viikonlopun turnauksessaan. Kyse on taas siitä ajankäytön opettelusta ja sen tasapainon etsimisestä. Ja tässä taas me vanhemmat olemme isossa roolissa. Meidän tehtävä on huolehtia siitä, että lapsella on elämässä riittävästi muitakin elementtejä. Uusia pelejä ei osteta edes kuukausittain, mutta sitten jos ostetaan niin emme koe että maailma kaatuu siihen, että yksi sunnuntai menee pyjamassa. Näin kohta seitsemän vuodn kokemuksella voin sanoa että järjestämä toimii ainakin meidän lapsellamme. Pelaamiseen ei liitty mitään tunnelatausta eikä kielletyn hedelmän houkuttelevuutta. Tosin lapsi ei myöskään vaikuta herkästi koukuttuvalta. Osalla pelaaminen koukuttaa ihan eri tavalla ja silloin rajoituksien kanssa on ehkä syytäkin olla tarkempi. Toisaalta siinä riskinä on se kielletyn hedelmän houkuttelevuus ja se, että vanhempien valvonnasta vapauduttuaan lapsi ei muuta tekisikään kuin pelaisi ja olisi kykenemätön suunnittelemaan edes mitenkään omaa ajankäyttöään.

Toki tässä kohtaa varmasti joudumme lapsen kanssa useampaan otteeseen säätämään sopimustamme uusiksi kun lapsi kasvaa ja voihan olla, että joskus meilläkin päädytään munakellon kanssa säätelemään peliaikaa, mutta tässä ja nyt se kuulostaa vieraalta. Nykyinen malli on säädetty paitsi minun ja miehen omien kokemuksien pohjalta niin myös siten mitä olemme seuranneet omien sisaruksiemme lasten median käyttöä. Ja onneksi näitä ei ole tarvinnut hakata kiveen niin voidaan näitäkin säätää sitten kun se ikätasoisesti tai muuten on tarpeellista.

Noroa ja mediakasvatusta

Niinhän siinä sitten kävi, että esikouluryhmää yksi kerrallaan petiin kaatanut norovirus saapui meillekin eilen illalla. Meidän perheen otannalla vatsataudit tuntuvat alkavan aina yöllä tai vähintäänkin yötä vasten ja tälläkin kertaa unet jäi vähiin. Toipilaspäivänä sitä sitten lusikat on vähissä niin lapsella kuin aikuisella ja silloin arvostaa sitä, että Netflix-tilaus on voimiassa ja Elisa Viihteessä lastenleffakansiossa katsottavaa.

Tällä kertaa valinta osui Tim Burtonin runsaan kymmenen vuoden takaiseen Jali ja suklaatehtaaseen, joka löytyy Netflixistä myös suomeksi dubattuna.

Jalin tarina oli lapselle tuttu jo valmiiksi. Tarinaa on kuunneltu äänikirjana esikoulussa lepohetkillä ja lapsi oli toivonut saavansa nähdä myös elokuvan, koska osa eskarikavereista oli kertonut että sellainenkin on olemassa.

Vaikka itse olen suuri Burtonfani ja odotan jo innoissani aikaa kun saan näyttää lapselle kaikki lempielokuva en suinpäin klikannut leffaa pyörimään vaan suoritin pikapyrähdyksen Common Sense Mediaan. Sivustolla vanhemmat olivat arvioineet elokuvan sopivan seitsemästä vuodesta eteenpäin ja samaan tulokseen olivat myös tulleet lapset. Tsekkasin vielä kotimaiseksi ikärajan olevan K7 ja pistin leffan pyörimään.

Common Sense Media on todella hyvä työkalu mediakasvatuksen avuksi. Ideaalitilanteessa vanhempi tarkastaisi materiaalin aina etukäteen, mutta koska se ei käytännössä ole mahdollista pitää asioita joukkoistaa. Jonkun verran käytän apuna myös ystäviäni, joilla on vanhempia lapsia ja konsultoin myös lapsen serkkuja. Animaatioelokuvissa K7-leffoja olemme käyneet katsomassa elokuvateattereissa mekun ohjeistuksen sallimissa rajoissa ja pari itseasiassa katsottiin jo ennen nelivuotissynttäreitäkin. Näyteltyjen leffojen kanssa lapsi on kuitenkin selvästi herkempi, joten niiden kanssa toteutetaan varovaisuutta.

Common Sense Mediasta löytyy elokuvien lisäksi myös kirjoja, joka on oiva työkalu myös meidän iltasatupohdintoihimme. Esimerkiksi Jali saa kirjana tuolla vanhemmilta arvion kuusivuotiaasta eteenpäin. Ääneen luettaviksi kirjoiksi olemme myös valinneet pari vuotta vanhemmille suositeltuja tarinoita, kuten ensimmäiset Harry Potterit ja Hobitti, koska niissä tilanteissa aikuinen on koko ajan läsnä ja tarinaa työstetään myös lukuhetkien välissä. Aika hyvä näppituntuma meillä on siihen mitä lapsi kestää, mutta helpompi sitä on hakea omalle linjalleen myös tukea ulkopuolelta ja veikkaan, että vaikka me vanhemmat melkoisia populaarikulttuurinörttejä olemmekin niin nopeasti olemme siinä pisteessä että lapsi alkaa vongata viihteeksi jotain mistä me emme kuulleet puolta sanaakaan.

Mutta siihen asti veikkaan, että sekä CSM että erilaiset suoratoistopalvelut tulevat olemaan tämän viikonlopun onnistumisen tae. Lapsi nimittäin alkaa näyttää siltä, että on kohta jo tolpillaan ja vähän pahaa pelkään että me vanhemmat olemme kierroksessa vielä ennen kuin päästään sunnuntaihin. Lastani siteeraten. Tämä vatsatauti on kyllä kaikista  ällöttävin asia.

 

Kylässä Tylypahkassa

Lontoon matkan yksi kohokohdista oli vierailu Warner Brosin Harry Potter -studiolla. Olemme pojan Potterintoilun myötä taivuttaneet harkinnanvaraisesti ikärajoja ja antaneet lapsen katsoa kaksi ekaa elokuvaa (jotka tosin todennäköisesti nykysäädöstöllä tulisivat suoraan K7:na teattereihin) valituilta osin ja kun kirjoja on nyt luettu kolme ja puoli sekä Wiillä pelattu läpi koko Harryn seikkailu Tylypahkassa Lego-ukkojen muodossa katsoimme, että lapsi saa reissusta irti niin paljon, että osallistuminen kannattaa.

img_5871

Ja kyllä se kannatti. Kipeäksihän me itsemme tuosta reissusta maksoimme. Kaksi aikuista ja yksi lapsi maksoivat 213 euroa kun ostettiin pakettin liput studiolle, bussikuljetus Victorialta studiolle ja takaisin ja kolme kermakaljaa. Mutta kyllä tuo kaiken sen arvoinen oli. Kannatti törsätä kuin sain tammikuussa työnantajalta pienen lahjan sen kunniaksi että olemme katselleen myös työnantajan kanssa toisiamme kymmenen vuotta.

Studiolle saavuttaessa meille oli määritetty sisäänpääsyaika, jonka puitteissa meidän piti studioon mennä sisään. Järjestelyt oli hoidettu peribrittiläisellä tarkkuudella. Sisään otetaan kymmenen minuutin välein muistaakseni 130 ihmistä. Kierroksen alussa ihmiset otetaan sisään elokuvateatteriin, jossa näytettiin lyhyt introvideo ja sitten hypättiin suoraan toimintaan kun Tylypahkan ovet aukenivat ja pääsimme suureen saliin. Puitteet, joissa studiolla kuljettiin olivat osin aitoja kuvausasetelmia, osin sitten koottuja fiilistelypaloja. Sali oli kuulemma siinä kunnossa, että siellä olisi voinut kuvata koska tahansa.

img_5904

Ainakin salissa meidän ryhmämme matkassa kulki opas, joka kertoi faktoja, mutta koska lapsi ei ymmärrä englantia päädyimme lähtemään tonkimaan studiota omalla porukalla. Bussilipuissa aikaa oli varattu kolme tuntia ja se riitti hyvin meidän porukalle. Ennätys on jollain fanilla, jolla reitin kulkeminen kesti puoli vuorokautta.

img_5929

Osa kohtauksistahan luonnollisesti tuli lapselle täysin puskista, mutta koska Legon kieli poskessa toteutetun pelin avulla juonen peruskaari on lapsella hallussa pystyimme selittämään kohtauksia. Osa pimeän taian lavastuksista herätti paljon kysymyksiä ja kovin herkkää lasta en veisi paikalle.

img_5942

Kierroksen alkupuoli keskittyi Tylypahkaan ja ministeriöön ja vähän ennen kierroksen puolivälissä ollutta ravintolaa pääsimme Kings Crossin asemalle, jossa pääsi ottamaan turistikuvia paljon pienemmillä jonoilla, mitä varsinaisella asemalla. Tämä oli muuten juttu, jonka lapsi oli mielessään kuvitellut jotenkin erilaiseksi. Siis sellaiseksi, että siinä olisi aidosti päässyt kulkemaan jonkun verholavasteen läpi. Onneksi asia selvisi jo ennen lähtöä serkun aikaisemmin tänä vuonna tekemää Lontooreissua kuvanneesta vlogista niin studiolla ei tullu mitään romahdusta. Noin muuten hämmentävän hyvin lapsi osasi suhtautua siihen, että miten taika elokuvien takana lähti aukeamaan ja insinöörien lapsen intohimolla tutki kaikkia robotisoituja ratkaisuja.

img_5937

Studiolla oli todella mukavan väljää. Eli se kymmenen minuutin säännöstely toimi todella hyvin. Osa kulki nopeammin, osa hitaammin ja mihinkään ei ollut tolkutonta jonoa. Pikajunan kyytiin piti hetken aikaa jonottaa koska kaikki halusivat kuvata poseerauskuvia, mutta sekään ei ollut mitenkään mahdotonta.

img_5954

Aseman jälkeen tuli kierroksen tankkaustauko, jossa lunastimme meidän ennalta tilaamat kermakaljat. Siinä oli muuten meidän tämän reissun ainoat tuopit. Vähän reissut muuttuneet sitten sen kymmenen vuotta sitten tehdyn häämatkan. Ravintolan jälkeen siirrytään pihalle eli takit kannattaa kuljettaa mukana kokok kierroksen ajan. Pihalta löytyi Tylypahkan siltakäytävän lisäksi Poimittaislinja, Harryn vanhempien maja, lentävä Anglia ja moottirpyörä sekä Likusteritien talo, jonne myös nyt taas pääsi sisälle.

img_5977

Näyttelyssä on jonkun verran vaihtelevia teemoja. Ilmeisesti Likusteritien talo oli nyt taas tauon jälkeen avattu ja lisäksi on myös jotain selkeitä teemoja. Nyt studiolla on alkamassa Kielletty metsä -näyttely, joka varmasti on upea, mutta joka olisi saattanut myös olla lapselle hieman liian pelottava.

img_6007

Ulkotilojen jälkeen pääsimme tutustumaan elokuvien ihmeotusten toteutustekniikkaan ja erikoistehosteisiin ja sen jälkeen Viistokujalle. Studiokierroksessa mahtavinta oli nämä hetket kun tuntui, että tippui suoraan keskelle elokuvaa. Lapsen kanssa sitä mietimmekin kun paluumatkalla bussissa katsoimme ensimmäistä elokuvaa, että on jännä ajatella, että siellä me nyt sitten ollaan oltu. Samoilla reiteillä näyttelijöiden kanssa.

img_6023

Lapsi oppi kierroksen aikana todella paljon elokuvaamisesta ja tämän Tylypahkan pienoismallin ympärillä vierähti pitkä tovi kun puhuimme sitä miten tämän avulla on kuvattu kohtauksia joissa linnaa kuvataan ilmasta käsin. Ennen tätä pienoismallia pääsimme myös ihailemaan mallinnoksia joiden pohjalta lavasteita oli mallinnettu alkuksi pienoiskoossa. Ei voi kuin todeta, että uskomatonta työtä näiden elokuvien kanssa on tehty.

img_6029

Kierroksen alussa elokuvan tuottaja kertoi että he olivat aluksi kuvitelleet lähtevänsä tekemään pientä englantilaista lastenelokuvaa, mutta että hyvin nopeasti olivat tajunneet että kyse onkin jostain aivan muusta. Kierroksen lopuksi pääsimme sauvakauppaan, jossa jokaiselle elokuvan tekijälle oli tehty oma sauvalaatikkonsa. Huone oli kirjaimellisesti täynnä ihmisiä, jotka ovat olleet mahdollistamassa elokuvien tekoa. Näyttelijöiden, ohjaajien, käsikirjoittajien, kuvaajien ja muiden elokuva-alan ammattilaisten lisäksi  taustajoukoista löytyy ihmisiä, jotka ovat käsin kirjoittaneet sauvalaatikoiden etiketit, oppikirjat ja pullojen etiketit. On ihmisiä, jotka ovat maalanneet satoja öljyvärimaalauksia ja sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat mahdollistaneet kuvausporukan pitkät päivät hoitamalla fasiliteetit kuntoon. Eli kokonaisuudessaan leffasarja on vaatinut melkoisen ponnistuksen.

Kolme tuntia oli meille hyvin sopiva kierrosaika. Ehdimme käyttää vielä hyvin aikaa studion kaupassa, jossa nyt kun törsäyksen makuun oli päästy ostimme vielä suklaasammakoita, jokamaunrakeita ja lapselle Rohkelikkokaavun. Etukäteen olimme sopineet että lapsi saa ostaa yhden taikasauvan minun New Yorkista tuoman Harryn sauvan kaveriksi ja meidän yllätykseksemme lapsi valitsi Nevillen. Ei sillä, etteikö Nevillen kehityskaari hahmona ole ihan omaa luokkaansa, mutta lapsellehan se ei ole vielä lähellekään valjennut. Kun kysyimme, että miksi Neville niin lapsesta Neville on vain siisti kun se tykkää kasviopista. Tämä on yksi Potterien rikkaus. Siinä missä keskushahmona Harry on ärsyttävä ja kitisevä ison osan teinivuosia kattavista kirjoista on kirjassa ihan mahtavia kehityskaaria hahmoilla hänen ympärillään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen studiovisiittia kyllä kaikille, joille velhojen maailman sydäntä lähellä. Olihan tuo yhdenlainen pyhinvaelluskode. Tosin suosittelen myös pakkamaan kameran lisäksi toisen varakameran ettei käy kuten meillä. Juuri kun olimme pääsemässä studiolle sisään ilmoitti kamera jostain mystisestä objektiivivirheestä, joten joudutte nyt nauttimaan kännykkäkamerakuvalaadusta. Joka tosin ei ole tässä blogissa mitenkään poikkeuksellista.

Kanelia kainaloon

Ensimmäiseksi varmaan täytyy tunnustaa, että olen pitkän linjan Tatu ja Patu -fani, joten kaikki mitä tulet lukemaan on kirjoitettu hyvin outojen lasien läpi leffaa tiirailleen ihmisen näkökulmasta. Ensikontaktini Tatuun ja Patuun on ollut varmaan viitisentoistavuotta sitten kun veljenpoikani istutti meidät sohvalle ja iski taaperon päättäväisyydellä kouraani Tatu ja Patu päiväkodissa -kirjan. Olikin kohtalaisen selvää, että omalle lapselleni Tatut ja Patut olivat listan kärkisijoilla kun aloimme lapselle kirjahyllyä kokoamaan. Nyt kuusivuotiaana lapsi on jotenkin parhaassa Tatu ja Patu iässä. Lapsi tajuaa sanaleikit, intertekstuaaliset viittaukset ja nauttii aivan mielettömöstä kuvitusjälkestä. Kun näimme ensimmäisen kerran leffan mainoksen oli selvää, että elokuvaa mennään katsonaan niin pian kuin mahdollista ja tuo hetki oli viikko sitten lauantaina.

Aluksi vierastin hieman leffan toteutusta, jossa Tatusta ja Patusta oli tehty aikuiset, mutta itse elokuvassa valinta toimi täydellisesti. Leffan casting toimi muutenkin hyvin ja omalla tavallani tykkäsin myös siitä, että elokuvassa luotettiin tarinan kantavan vaikka taustalla tapahtui välillä vähän epäloogisia asioita kun lunta satoi, suli ja sekaan tuli vettä välillä kuin saavista kaatamalla. Tosin sellaisia nämä Helsingin talvet tuppaavat olemaan, yhtenä hetkenä ollaan talven ihmemaassa ja seuraavassa tuli uhrattua taas yhdet kengät loskan jumalille.

Elokuva oli melkoista fan serviceä. Nauroimme koko perhe kippurassa, mutta työkaverini joka ei niin ole sisällö kirjojen maailmassa totesi että hänelle leffa oli komedian tasolla pettymys. Tai toki asia voi olla myös niin, että meillä miehen kanssa on keskiverto kuusivuotiaan huumorintaju… Elokuva on kuitenkin selvästi koko perheen viihdettä, tosin meidän kuusivuotias änki yhdessä kohtaa syliin kun kuulemma jännitti liikaa. Sama asia on huomattu muutenkin elokuvien kanssa. Ihmisten näyttelemänä kohtaukset jotka animaatioissa ovat lällyjä, muuttavatkin todella hurjiksi ja pelottaviksi.

Tatu ja Patu jätti option auki myös jatko-osille, mutta toivon, että mahdollisuutta käytetään harkitusti. Nyt elokuva toimi hyvin kun tarinaan saatiin ammennettua monista tarinoista, mutta pelkään että ote menetetään jos tarinoita lähdetään tehtailemaan liukuhihnalta. Näin yksittäisenä kokemuksena uskon kuitenkin että elokuvasta tulee näiden 2000-luvun toisen vuosikymmenen alkupään lasten ikäpolvikokemus. Ja leffa oli myös hyvä esimerkki siitä, että kotimainen komediallinen viihde voi olla muutakin kuin Luokkakokouksia, joiden kakkososaa näppärästi mainostettiin myös Tatun ja Patun alussa pienellä klipillä. Jotenkin sitä toivoisi, että lastenleffoissa mainoksiinkin kiinnitettäisiin vähän enemmän huomiota, mutta onneksi lapsi ei mainosta juuri noteeranut. 

Poika, joka tutustui poikaan joka elää

Kuusivuotissynttäreiden myötä ylitettiin henkinen ikäraja iltasatumaailmassa. Kuluneen vuoden aikana iltasadut olivat muuttuneet oikeastaan tyystin lastenromaaneiksi ja keskittymiskyky kasvoi silmissä. Eskarivuosi avasi sitten pääsyn myös meidän vanhempien hyllyyn ja ensimmäiseksi hyökkäsimme Harry Potterin ja viisasten kiven kimppuun.


Moni tuttumme on lukenut Pottereita jo pienemmillekin, mutta meillä tähän oltiin valmiita vasta nyt. Lapsen oma kypsyys oli vasta nyt mielestäni tasolla, jotta hän pystyi sisäistämään tarinana ja en myöskään halunnut ottaa riskiä, että yksi lempitarinoistani pilataan hätiköimällä. Nyt kuitenkin aika oli otollinen ja poika on viime aikoina uponnut täysilla tarinaan pojasta joka elää. Itseasiassa ensimmäinen kirja on jo takana ja jatkoimme heti suorilta Salaisuuksien kammion pariin.

Ääneen lukemisessa tämä uusi vaihe on ihana. Kirjojen lukeminen on meille vanhemmille mielekästä ja oma hylly täynnä mitä loistavampia kirjoja. Potterit pistetään jäähylle kolmannen osan jälkeen, mutta sen jälkeen voidaankin iskeä Hobitin kimppuun ja sen perään pohtia Tarua Sormusten herrasta, joka oli aikanaan parhaan lapsuudenystäväni lempitarina. Tai sitten hyllyssä olisi odottamassa äärettömän kaunis Universumien tomu -trilogia. Joku toki voisi kehdata väittää että maailmassa on muitekin tarinalajeja kuin fantasia, mutta kun on viimeisen vuoden keskittynyt lukemaan lähinnä alakoululaisille suunnattuja dekkareita kuulostaa fantasiakirjallisuus juurikin sopivalta. Ja kun fantasiakirjat on kahlattu läpi voidaan vaihtaa scifiin. Hyllyssä odottamassa olisi jo ensimmäiset kolme osaa Kepler 62:sta, mutta niidenkin taidetaan antaa odottaa vielä tovi hyllyssä. Koska kuten Potterienkin kanssa oikea ajoitus taitaa tässäkin kohtaa olla kaikki kaikessa.

Törmäyskurssilla

Mansikkasadon hupenemisesta kertovat otsikot kannustivat perhettämme tekemään pikaisen käännöksen kotiin, jotta ensi talvenakin saadaan marjoja syödä.  Lapsi yritti tingata samassa setissä keikkaa myös uimahalliin, mutta koska kaikki lähihallit olivat sunnuntaina kiinni päädyimme elokuviin katsomaan uusinta Ice Age -leffaa lasten päivän ennakkoon.

Elokuva kesti tunnin ja 35 minuuttia. Tiedän tämän koska noin tunnin kohdalla oli pakko käsilaukun uumenissa googlata tieto siitä kuinka kauan tätä vielä kestää. En sano, että leffa olisi ollut huono, mutta ei se hyväkään ollut. Elokuvaa katsoessa tuli fiilis, että muutkin tuotantoyhtiöt voisivat hypätä Pixarin kelkkaan ja lopettaa jatko-osien tehtailun. Kun ideat on ammennettu loppuun niin jäljelle jää vaan kourallinen pissalle, kakalle ja pierulle perustuvia vitsejä ja ilmeisesti tämän hetken animaatioiden ykköslopetus eli jotain discohumppaa laulava naissivuosahahmo, johon alkuperäiskieliseksi castataan joku laulutaitoinen.

Lapsi elokuvasta kuitenkin tuntui pitävän, koska viereinen penkki hytkyi useampaan otteeseen leffan aikana. Tosin jos elokuvan huumori perustuu pissalle, kakalle ja pierulle niin yleensä silloin liikutaan viisi-kuusivuotiaiden suhteen aika turvallisilla vesillä. Elokuvan tarinan kantava voima oli kasvu ja irti päästäminen, mutta kun viimeaikoina katsojia on hemmoteltu todella hyvillä tarinoilla jäi mammuttityttö Kirsikan aikuistuminen aika latteaksi kokemukseksi. Varsinkin kun reitti pois vanhempien nurkista kulki erittäin heteronormatiivisesti avioliiton kautta. Muutenkaan tarina ei oikein lähtenyt lentoon. Meteoriitti uhkaa maapalloa ja jotain pitäisi tehdä, mutta juoni on jo niin absurdi että vähemmästäkin lähtee silmät pyörimään päässä.

Jos olet pitänyt todella paljon aikaisemmista osista niin luultavasti pidät tästäkin edes jollain tasolla. Minulle Ice Aget eivät ole koskaan ollut mikään oma juttu. Ne on jenkkiyleisölle kirjoitettuja aivot narikkaan leffoja joissa kyllä saa nauraa, mutta joista jälkikäteen on vaikea muistaa mitä missäkin leffassa tapahtui. Aivottomalla viihteelläkin kuitenkin on aikansa ja paikkansa, joten sellaiseksi tämä pätkä kyllä sopii erinomaisesti.

Kuin kaksi marjaa

Vanhan blogin puolella näitä identtisiä kaksosia tuli jaettua enemmänkin, mutta tänään kisastudiota katsoessa piti harhaileva katse kohdentaa kahteen kertaan ennen kuin tajusin, että pöydällä on Euro2016-kisamaskotti eikä Ryhmä Haun Riku.


Pehmolelut löytyi täältä ja täältä.

Kieltämättä kisamaskotti on jotenkin luontevampi asia, mutta toisaalta Ylen lähetystä kun seurataan niin olisivathan ne voineet tällä myös hyvitellä niitä pikkuihmisiä, joiden vanhemmat eivät ole vielä hoksanneet, että se Pikku Kakkonen pyörii kisojen ajan Teemalla.