Yleinen

Löydät minut makaamasta olohuoneen matolta

Tai junasta.

Tai Itä-Pasilasta.

Tai sinnittelemässä arjen parissa.

Haluaisin löytää energiaa kirjoittamiselle, mutta tässä ja nyt on pakko myöntää, että minulla ei vain riitä paukut. Töitä on liikaa ja tilanne ei ratkea sen osalta vielä toviin. Opintojakin pitäisi saada etenemään, mutta on ollut pakko myöntää, että nyt tällä hetkellä ei paukut riitä kuin siihen, että aamulla raahaudun töihin ja illalla raahaudun kotiin tai hotellille. Onneksi niiden opintojen suhteen tilanne ei ole katastrofaalinen. 15 opintopistettä pedagogisia opintoja pitää rutistaa helmikuun loppuun mennessä kasaan ja sitten ei jäljellä enää ole kuin opinnäytetyö, josta on jo teoriaosuus jo hyvällä mallilla. Eli ne voivat nyt odottaa, että saadaan töiden kanssa sinniteltyä.

Tavallaan ironista, että tämän syksyn ajan olen eniten kouluttanut meidän jäseniä ajanhallinnasta ja nyt sitten itse yritän vain sinnitellä ettei korttitalo romahda. Tai lähinnä keskityn vain toivomaan etten vaan sairastu tai ettei mistään puskista tule enää mitään yllättävä. Että jotenkin nilkutetaan helmikuulle, jolloin toivottavasti saan tiimiparini takaisin töihin ja muutenkin toivottavasti asiat lähtevät selviämään.

Lyhyesti sanottuna kuitenkin nyt on ehkä vain paras hyväksyä, että tämä blogi ei päivity vaikka miten haluaisin löytää tällekin aikaa. Palataan siis asiaan myöhemmin.

Yleinen

Ihanat rutiinit

Olen töihin palattuani reissannut ympäri Suomea lähinnä puhumassa ajanhallinnasta. Tämä on vähän tällainen ne jotka osaa tekee mitä vaan, jota ei, ne ryhtyy opettamaan -tyyppinen tilanne. Rehellisesti sanottuna kun olen ehkä maailman huonoin itsensä johtaja. Jos jonkun asian voi jättää huomiseksi niin sinne minä sen varmasti jätän.

Yksi asia kuitenkin missä olen aivan huippuhyvä on rutiineissa. Elin elämäni ensimmäiset 20 vuotta syöden suunilleen joka ilta iltapalaksi saman voileivän. Ja itseasiassa edelleenkin syön sen saman jälkiuuniruisleipäpalan iltapalaksi. Olen myös tässä suunnilleen pari kuukautta syönyt joka aamu aamupalaksi saman mahdollisen sekoituksen vegaanisesta rahkasta ja tykötarpeista. Jos ostan eväitä junaan ostan aina saman täytetyn sämpylän. Kävellessäni asemalta töihin kävelen yhtä reittiä ja palatessani iltapäivällä toista. Elämäni on täynnä rutiineja. Osa niistä on hyviä, osa niistä on huonoja. Kaikille niille yhteistä kuitenkin on se, että niiden olemassaolo vapauttaa minulta äärettömän paljon energiaa kaikkeen muuhun.

hallittuhysteria

Mitään järkeähän tämän kuvan valinnassa ei ole, olkoot se esimerkki niistä huonoista rutiineista. Työkoneeni on menossa tällä viikolla vauhtiin ja kun sitä olen nyt tonkinut on sen uumenista löytynyt käsittämätön määrä kansioimatonta tauhkaa kuten tämäkin muutaman vuoden takaisin blogin kuvituskuva.

Hyvistä rutineista taas puhuttessa huomaan olevani työmatkoilla rutinoitunut reissaaja. Yhdessä kohtaa ostin aina Joensuun Sokokselta rintaliivit koska siellä sattui olemaan hyvin isoja aakkosia pienellä ympärysmitalla. Nyt huomasin juovani varmaan viidettä kertaa putkeen misokeittoa Jyväskylän Hanko Sushista. Reissujen rutinoitumisesta kertoo myös se, että niin paljon kun yövyn hotelleista on minulta turha kysyä tarjottiinko hotelliaamupalalla pekonia. Itse osaan kertoa mistä löytyy puuro ja että oliko tarjolla kunnon ruisleipää vai yrittivätko ne syöttää Reissumiestä ihmiselle.

Olen itseasiassa tullut nyt siihen tulokseen, että tämä rutiinien luomisen taito on se ainoa millä pysyn selväjärkisenä tässä epäsäännöllisessä reissuarjessa. Kun minulla on ne tietyt hotelliaamupalat ja muut hotellirutiinit, junamatkan rutiinit ja mobiilityön rutiinit se matkustaminen ei vie oikeastaan lainkaan resursseja. Pakkaan kamatkin jo rutiinilla, ostan junaliput ja varaan hotellihuoneet rutiinilla ja sitten kuun lopussa välttelen kuittien selvitys viimeiseen päivään asti, sekin vahvasti rutiinien voimalla.

Kuitenkaan kaikki rutiinit eivät ole aina niin hyvästä. Juon aivan liikaa Zero Colaa ihan vain rutiinilla. Ostan sen epäterveellisimmillä täytteillä varustetun sämpylän rutiinilla ja tartun suklaalevyyn juurikin rutiinien voimasta. Eli nyt pitäisi löytää jostain rutiini sille, että jaksaisin lähteä uudelleenohjelmoimaan rutiinejani uusiksi paremmiksi rutiineiksi. Sille, että muistaisin kantaa vesipulloa mukanani, sille että rutinoisin itseni käymään kolmasti viikossa kävelylenkillä, sille että rutinoituneesti kävelisin sen epäterveellisiä sämpylöitä myyvän vitriinin ohi. Yksi rutiini josta voisin myös luopua on parita kolme-pelien pelaamisesta (eli siis Candy Crushit ja vastaavat, en sentään pyöritä vapaa-ajallani mitään polyamorista deittailupalvelua) ja korvata ne vaikka jollain rutiinien opetteluun tarkoitetulla pelillistämisen sovelluksella.

Niin paljon kun rutiineja rakastankin tässä kohtaa on myös kiitettävä tätä työtäni. Se tulee sopivasti ravistelleeksi tällaista rutiinien rakastajaa. Olen tässä nyt sen lisäksi että haastan noiden asiakkaiden ajattelua myös opetellut haastamaan omaa ajatteluani sen suhteen, että miksi toimin miten toimin. Ja itseasiassa joutunut huomaamaan, että siinä missä minä ehkä epäonnistunut itseni johtamisessa onnistun muissa ajanhallintaan liittyvissä kysymyksissä kun puhutaan siitä miten priorisoidaan, tehdään työtä näkyväksi ja suunnitellaan aikabudjetteja.

Tosin tämä töihin paluu on ollut myös yhdenlainen kantaanpään kautta oppimisen kokemus tuosta jälkimmäisestä. Otimme kesällä tietoisen riskin syksyä suunnitellessa ja nyt ne kaikki riskit sitten reaalisoituivat. Minun palatessani töihin joutui tiimikaverini jäämään pois töistä. Nyt tässä on sitten marraskuu tehty omien töiden lisäksi iso siivu myös työkaverin töistä ja tämän jälkeen kyllä muistan varmaan lopun ikääni sen että miksi aikabudjetointi pitää antaa sille pessimistisimmän aikakäsityksen omaavalle tehtäväksi. Siinä missä opintovapaa kirkasti minulle sitä että asioiden pitää muuttua ajankäytössäni ja priorisoinneissa on tämä marraskuu vaan entisestään korostanut sitä.  Kevään kalenteria koostettaessa lupaan itselleni, että luon uuden rutiinin ja syleilen sisäistä ajankäytön pessimistiäni, joka pyrkii tunnistamaan joka ikisen riskin aikabudjetoinnissa.

Viihdettä lapsille, Yleinen

Lapsi ja ruutuaika

Latasin marraskuun alussa lapsen iPadilla Storytel-sovelluksen, koska lapsi oli ehtinyt kuuntelemaan jo käytännössä kaikki äänikirjat mitä Bookbeatilta häntä kiinnostavista sarjoista löytyi. Storytelin puolelta taas tiedettiin löytyvän Harry Pottereita ja Liekehtivän pikarin kuvat silmissä lapsi odotti, että sovellus saadaan ladattua.

IMG_1808

20 päivää sovelluksen käyttöönoton jälkeen, eilen illalla noin kello kahdeksan kävi sitten niin, että Liekehtivä pikari tuli loppuun. Lapsi on siis kuunnellut viimeisen kolmen viikon aikana keskimäärin reilun tunnin äänikirjaa joka ikinen päivä.

Tämän rinnalla lapsi luonnollisesti on käynyt koulussa, jossa iltapäiväkerhoineen vierähtää kahdeksan tuntia. Hän nukkuu yössä yhdeksän tuntia ja tekee läksyjä, soittoläksyjä sekä puheterapiaharjoituksia noin tunnin päivässä. Kahtena iltana viikossa hän lähtee harrastamaan ja niihin menee matkoineen pari tuntia. Viikonloput ovat olleet vaihtelevan buukattuja. Silti sanoisin, että lapsen urakka on melkoinen saavutus. Ja hän ei ollut mitenkään uupunut tämän kuuntelunsa jälkeen vaan klikkasi heti innokkaasti seuraavan kirjan sarjasta. 33 tuntia ja laskettiin, että eiköhän tämä ole taputeltu jouluun mennessä.

Tämän lisäksi lapsi on viettänyt ruudun ääressä aikaa pelaten. Kuukauden suuri suosikki on ollut Clash Royale, joka lapsen puhelimeen päätyi kavereiden vinkkaamana ja jota meillä alkoi myös pelata mies, jotta saadaan toteutettua se periaate, että vanhemmat on about suunnilleen kartalla siitä mitä lapsi pelaa. Tämän lisäksi lapsi on päivittäin vieraillut pädille Netflixissä, Ruudussa tai Yle Areenassa. Ruudun ääressä siis tulee vietettyä aikaa melkoisesti jos kysytään niiltä ihmisiltä, jotka ovat tiukimpien rajoitusten ihmisiä. Itse kuitenkin tässä kohtaa kannustaisin katsomaan ikkunasta ulos. Marraskuu on ehkä ankein kuukausi mitä tästä maasta löytyy ja jos silloin nysvää enemmän sisätiloissa niin otetaan se sitten takaisin joku sellainen kuukausi kun ulkona voi liikkua ilman ettei silmälasit ole pisaroitunut umpeen.

Mediassa kuitenkin on nyt digipositiivisen kirjoittelun rinnalle alkanut nousta entistä äänekkäämin esiin tiukkojen rajoitusten koulukunta. Pahin näistä esimerkeistä löytyi tällä viikolla Hesarissa kun paljastui, ettei toimittaja edes antanut lastensa katsoa kerralla yhtä kokonaista elokuvaa. Mietin juttua lukiessani, että soveltaakohan hän myös itseensä näitä samoja toimitapoja ja jos ei niin miten hän mahtaa asian itselleen perustella.  Sillä välin kun lapsi on jatkanut siis itselleen luontevaa ruutuajan käyttöä minä päädyin sosiaalisessa mediassa vääntämään juurikin tuon Hesarin jutun pohjalta siitä, että onko munakellolla aikatauluttaminen hyvää mediakasvatusta vai ei. Itse sanon edelleen että ei ole. Ei edes siinä kohtaa kun lapsi on sitä addiktoituvaa sorttia.

Munakellottamalla  peliaika päättyy yleensä juuri siihen hetkeen jolloin sen ei ole hyvä päättyä pelin pelaajan kannalta. Kannustan itse edelleen ennemmin kokeilemaan sitä tapaa, että lapselle etukäteen ilmoitetaan koska on tarve pelaaminen lopettaa esim. vieraiden saapumisen, ruokailun tai kotoa lähdön vuoksi ja lapsi lopettaa pelin seuraavaan hyvään hetkeen. Tämä toimii, koska ainakin tuo oma lapseni sanoitti, että häntä eniten ärsyttää jos peli pitää lopettaa huonoon kohtaan.

Haluan tässäkin kohtaa taas korostaa, että se ettei ole peliaikoja ei edelleenkään tarkoita että lapsi saisi pelata aina ja joka paikassa ja mitä tahansa. Meillä vanhemmat tarkastavat pelit etukäteen. Lapsi ei saa ladata mitään kännykkäänsä itse ja selvästi myös kerromme koska saa pelata ja koska ei. Hesarin jutussa pelikokeilun fiaskoksi kerrottiin että lapset eivät irtautuneet pelistä kun isoäiti yritti houkutella pelaamaan. Meillä esim. pelaaminen loppuu kun kylään tulee vieraita. Toki lapsi pelaa myös isoäitinsä läsnäollessa koska välillä vietämme saman katon alla useitakin vuorokausia putkeen, mutta silloinkin pelit eivät esim. änge ruokapöytään. Ja vaikka lapsi tietää tämän niin ei se estä sitä yrittämästä kysyä sitä. Viimeeksi tänään kävimme keskustelun siitä miksi pädi ei ole tervetullut pöytään, mutta ei siitä mitään tunnereaktioita tullut. Lapsi tuli pöytään ja istuimme ruokailun ajan keskustellen heidän luokan itsenäisyyspäiväjuhliin valmistelemasta esityksestä.

Olen miettinyt, että mikä voisi meillä saada pelikäytännöt vaatimaan muutosta. Ensimmäinen olisi selvästikin se, että lapsi laiminlöisi omat velvollisuutensa koulun ja harrastusten suhteen. Tällä hetkellä kuitenkin lapsi soittaa esim. soittoläksynsä useampana päivänä kuin mitä hänen soittopen mielestä olisi edes tarpeen ja hän myös itsenäisesti huolehtii, että ärrätreenit tulee tehtyä viisi kertaa viikossa. Toinen hälyytysmerkki olisi yöuniin liittyvät ongelmat. Toistaiseksi lapsi itse ehdottaa useimmiten viimeistään puoli yhdeksältä että olisi aika mennä nukkumaan, klikkaa äänikirjan päälle ja palauttaa sopivassa vaiheessa tarinaa pädin iltasatuseurana olevalle vanhemmalle, pistää pään tyynyyn ja nukahtaa. Kolmas olisi keskittymisongelmat, mutta olemme saaneet sekä koulusta että musiikkiopistosta viestiä, että lapsi on hyvä keskittymään ja sanoisin, että tuo 24 tuntia 20 päivässä äänikirjaa kertoo myös siitä, että lapsi itse löytää mielihyvää myös siitä että rauhoittuu tekemään asioita. Neljäs olisi sosiaalisten suhteiden ongelmat. Vielä lapsella pyörii kaverisuhteet pitkälti iltapäiväkerhon varassa ja ne ovat täysin ruutuvapaata aikaa. Toisinaan lapsi sopii jonkun ystävänsä kanssa leikkitreffejä ja silloin tapaamisiin voi liittyä pelaamista tai sitten siihen ei liity.

Ja ihan koska meillä nämä asiat on nyt mennyt niin hyvin niin ollaan miehen kanssa nyt päätetty, että joululahjaksi ostamme Nintendo Switchin ja voin jo etukäteen luvata, että joululomalla tosiaankin pelaamme. Ihan vaan koska voimme.

Yleinen

Puhutaan parisuhteessa ja parisuhteesta

Valeäidin tontin kautta ajauduin lukemaan Hesarin artikkelia parisuhteista jotka ovat kriisin jälkeen löytäneet toisensa uudelleen ja pysyneet yhdessä. Luin jutun ja jäin miettimään, että noiden parisuhteenpelastusteemojen pohjalta eihän meillä pitäisi olla parisuhdetta laisinkaan.

Juttu lähtee siis siitä, miten helposti parisuhteessa kadottaa yhteyden. Viikon työmatkan jälkeenkin sen joutuu jo rakentamaan uusiksi. Tässä meidän suhteen valossa kuitenkin me ei ilmeisesti olla tehty mitään muuta kuin rakennettu sitä yhteyttä uusiksi. Meillähän tämä iso tarina kun menee niin että kun vihdoin kolmen vuoden ystävyyden jälkeen tajusimme opiskelukavereiden vähemmän hienovaraisen kannustuksen jälkeen että olisimme ehkä parempia pariskuntana kuin ystävinä emme ole ikinä olleet kovin tiiviisti yhdessä. Ensimmäisen seurusteluvuoden minä toimin valtakunnallisen opiskelijajärjestön hallituksessa ja vietin ison osan siitä vuodesta itseasiassa ystäväni sohvalla Helsingissä. Seuraavana vuonna kyllä muutimme yhteen, mutta viikko muuton jälkeen mies pakkasi putkikassin ja minun vanhan matkatelkkarin matkaansa ja muutti töiden perässä Hankoon. Toki vuorotyöläisen oli aina mahdollista pitkillä vapailla tulla kotiin, mutta suurin osa ajasra vierettiin eri osoitteissa ja kun kesätöiden jälkeen mies vielä jäi tekemään työpaikalleen opparia niin kahden kaupungin mallilla jatkettiin aina siihen asti, että kolme vuotta seurustelun alun jälkeen menimme naimisiin ja muutimme yhteiseen kotiin Kirkkonummelle.

Itseasiassa yhteistä kotiahan suositeltiin parisuhteen pelastuskeinona, mutta eihän me tuolloinkaan nähty toisiamme. Mies oli siirtynyt tekemään tuotekehityshommaa jossa ne pyörittivät vuorotyönä kolmen tyypin voimin prosessia ja aina viikon kerrallaan mies teki yö-, aamu- tai iltavuoroja. Eli tuolloin olimme yhtäaikaa kotona noin joka kolmas viikko. Edellyttäen etten itse ollut työmatkoilla. Vuoden verran jatkoimme tällä kunnes mies siirtyi toiselle työnantajalle ja alkoi tehdä sosiaalisia työaikoja. Paha juttu vaan, että järjestöduunarivaimolla ne työajat jatkuivat epäsosiaalisena. Siihen samaan soppaan voidaan myös lisätä se, että miehen työ on juuri niitä paheellisia insinööriduuneja joissa lähdetään viikoksi Keskieurooppaan ihmettelemään milloin minkäkin linjaston uutta toimijaa.

Että tämän pohjalta pitäisi olla pieni ihme, että me nyt ylipäätään olemme yhdessä. Ei tässä sitä laatuaikaa saada 15 tuntia viikossa, joka oli jutun pohjalta suositeltu määrä. Mahdetaanko edes saada kuukaudessakaan. Ei varmaan. Siis jos aktiiviseksi yhdessä oloksi lasketaan kahdestaan vietetty aika, johon ei saa liittyä television katsomista. Toki nytkin olemme viikonlopun koko perhe yhdessä, mutta meillä mukana kulkee tuo lapsi varmaankin koko viikonlopun. Jutussa korostettiin sitä, että parisuhde pitäisi nostaa lasten yläpuolelle, mutta kun juttelimme tästä lehtijutusta olimme kyllä yksimielisiä, että tässä arjessa jossa lapsi joustaa tosi paljon vanhempien työaikojen vuoksi on meidän perheen hyvinvoinnin salaisuus se, että lapsi voi hyvin. Se lapsi vain ansaitsee ja tarvitsee läsnäoloajan kasvunsa ja kehityksensä tueksi.

Toki parisuhteissa ja tilanteissa on eroa, mutta uskoisin, että meillä auttaa se, että olimme ensin ystäviä ja ei se ystävyys ole sieltä mihinkään kadonnut. Meillä on yhteinen arvomaailma ja yhteiset kiinnostuksen kohteet. Meillä se television katsominen käy yhteisestä harrastuksesta, koska siinä ruudun ääressäkin keskustellaan pyöri telkkarissa sitten tv-sarja tai jalkapallomatsi. Ja toisaalta me olemme myös luoneet muita kommunikaation muotoja.

Torstai-ilta Hämeenlinnassa. Koulutus loppui ja junan lähtöön oli vielä aikaa. Tein sen mitä aina teen tässä kohtaa. Soitin miehelle. Puhelin ei ehkä ole sama asia kuin kasvotusten juttelu, mutta kummasti sillä puhelimella on meidän parisuhteen arki pyörinyt jo 14. vuotta.

Varmasti suuressa kuvassa ohjeet siitä, että pitää viettää aikaa yhdessä, puhua kunnioittavasti ja korjata prioriteettijörjestyksjiä on tarpeen, mutta näistäkin tulee helposti vain lisää kuormitusta. Parisuhdeajan munakellottamisesta tuksin hyötyy kukaan. Ja olipa juttuun ängetty suosikkiohjeeni, joulun vietto kotona oman perheen kesken, joka tuntuu olevan tällä hetkellä se patenttikeino kaiken ruuhkavuosikiireen taltuttamisessa,

Toisaalta tässä varmaan vain pitää olla onnellinen siitä, että meillä vastoin kaikkia oletuksia tämä homma toimii. Koska ei me niitä työmatkoja voida karsia ja kummallakaan ei ole akuuttia halua vaihtaa työtehtäviä. Ja varmasti aina on syytä miettiä että huomioiko puolisoa parhaalla mahdollisella tavalla arjessa. Silti uskallan myös kyseenalaistaa sen tarvitseeko parisuhteenkin kohdalla käydä niitä ruutuaikakeskusteluja. Yhdet parhaat keskustelut kun meidän parisuhteessa käydään vikonloppuaamuisin kun kumpikin oman pädinsö takaa kommentoi Hesarin juttuja.

Yleinen

Osallistu tekemättä yhtään mitään

Viimeisten vuosikymmenien aikana maailma on muuttunut pienemmäksi ja verkkokaupan kehittymisen myötä maapallo on muuttunut kutakuinkin yhdeksi isoksi markkinapaikaksi. Tämän myötä meille Suomeen on myös rantautunut voimalla uusia kulutukseen liittyviä ilmöitä ja yhtä niitä juhlitaan parhaillaan. Kyse on siis Black Fridaysta, joka on ainakin minulla tukkinut niin työ- kuin siviilimeiliboksit sekä sosiaalisen median. Tarjousta tarjouksen perään tulvii silmille, mutta minä en edes ole klikannut niitä auki, koska minun kalenterissani tämä kiitospäivän jälkeinen perjantai on ollut teinivuosista jotain aivan muuta.

On mielestäni jotenkin tätä aikakautta kuvastavaa, että meille Suomeen rantautui ensin Black Fridayta kritisoivat Älä osta nitään -päivä ja sen jälkeen perässä raahautui tuo yksi vastenmielisin kulutusjuhlapäivä, jonka olevinaan pitäisi käynnistää joululahjakausi.

Nykyisellään ÄOM-liike itseasiassa keskittyy enemmän kritisoimaan koko jouluun liittyvää kulutushysteriaa, joka vähintäänkin tervetullutta. Meillä länsimaissa eletään sellaisten tavaravuorien keskellä, että se ei vain ole kestävällä pohjalla. Toki Black Fridayna ostoksia voi tehdä kestävällä pohjalla ja ostaa vain tarpeeseen, mutta käytönnössä ihmiset eivät vain ole alennusmyynneissä aina järkevimmillään kulutuksen suhteen. Tiedän myös, että itse ostelen välillä asioita ihan vain ostamisen ilosta, joten tämä päivä toimii taas hyvänä muistutuksena sille, ettei niin tarvitse toimia.

Tähän joulunalusaikaan tämä varsinkin sopii. Olemme jo aika pitkälle pohtineet joululahjojamme tänä vuonna meidän lahjamme taivat olla entistä usemmassa tapauksessa kirjekuoreen mahtuvia palvelusektorin hankintoja. Lapsi on saamassa meiltä edelleen ihan fyysisen lahjan, mutta tänä vuonna olemme koko perhe vähän siinä tilanteessa että emme oikein ole keksineet lahjatoiveita joten totesimme, ettemme lähde niitä myöskään väkisin keksimään. Itsehän en jouluiltani kaipaa kuin hyvää romaania, suklaata ja villasukkia. Ja koska meillä ei ole toiveita jouluksi ei meillä myöskään ole toiveita tai tarpeita täksi marraskuiseksi päiväksi. Kaupat saavat siis meidän puolesta pitää ostohysteriansa. Meillä tänään iltaohjelmaan kuuluu uimatreenejä ja sitä sama mitää toivon jouluksikin eli kirjojen lukemista villasukat jalassa. Tosin suklaa unohtui kauppaan edellisellä kauppareissulla ja saa siellä tämään myös pysyä.

Lukupäiväkirja, Yleinen

Mitä sä rageet?

Jos kuvailen itseäni raatorehellisesti siteeraan entistä poikaystävääni. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin. Sitten satuin saamaan lapsen joka on suunnilleen yhtä lyhyellä sytytyslangalla varustettu oli selvää, että meillä tunnetaidot ovat asia joita kannattaisi harrastaa ihan useammassa polvessa. Ihan vaan jo siksi että uskoisin että tuo perheemme kolmas henkilö arvostaisi vähän enemmän ihmismäistä ja vähemmän saatanallista otetta elämään sekä vaimoltaan että jälkikasvultaan.

Kirjakaupasta alkusyksystä löytyi kirja joka puhutteli. Anne-Mari Jääskisen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Mitä sä raheet – lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen tuntui kirjalta jota meidän perheessä tarvitaan.

Viikonloppuna nyt sitten vihdoin tartuin kirjaan. Olen suorittanut Helmetin lukuhaastetta josta suorittamatta oli kohdat kirjan nimessä on tunne sekä kirjassa on taito jonka haluaisit oppia. Tämähän olisi mennyt molempiin mutta otin tämän nyt jälkimmäiseltä kannalta. Koska oikeasti tämä on taito jonka haluan oppia. Sen lisäksi että haluan paremmin käyttää omaa temperamenttiani enemmän hyvään niin haluaisin vanhempana ettei lapsen tarvitse lyödä päätään ihan jokaiseen samaan petäjään mitä mutsinsa on hakannut.

Tykkäsin valtavasti kirjan otteesta. Teoria, esimerkit sekä myös tosi kivat harjoitukset veivät asiaa eteenpäin ja teksti oli helppotajuista. Toki minulla tämän lukemiseen motivaatio oli jo lähtökohtaisesti korkealla ja toisaalta myös ammatillisuuden kautta niitä kohtaamistaitoja on harjoiteltu muutenkin, mutta itse suosittelen kirjaa lämpimästi. Itseasiassa iskin sen myös miehen lukupinoon, koska varsinkin mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä useammin huomaan heidän puhuvan toistensa ohi ja käytännössä viimeistään teini-iässähän tuon kanssa ollaan ongelmissa.

Kirjassa käsitellään hyvin sitä miten eri temperamenteilla on omat haasteensa ja nostetaan esiin miten vanhempi voi tukea lapsen tunteiden tunnistamista ja niiden kannattelua. Tykkäsin myös kovasti siitä että kirja avasi hyvin kasvun prosessia ja kiinnitti huomiota myös siihen miten me vanhemmatkin herkästi olemme osa sukupolvien ketjua ja toistamme omien vanhempiemme toimintatapoja.

Vanhemmille kirjoitetun kirjan lisäksi sarjaan kuuluu myös nuorille itselleen suunnattu tunnetyön käsikirja ja ajattelin seuraavaksi etsiä sen käsiini. En ehkä niinkään vielä tuota ekaluokkalaista varten vaan ihan itseäni vaikka taidankin olla kohta 25 vuotta yli-ikäinen kohdeyleisöön.

Yleinen

Lapsi ja rajoittavat uskomukset

Jos ihmisillä ei olisi rajoittavia uskomuksia ja he tietäisivät osaamisensa olisin minä hyvin nopeasti itse se jolla olisi työnhaku ajankohtaista. Vielä, tavallaan ehkä valitettavasti noin yhteiskunnalliselta kannalta, rajoittavat uskomukset pitävät kovillakin asiantuntijoilla lappuja silmillä ja minut kiinni leivän syrjässä. Tästä kaikesta huolimatta oli vanhempana erittäin surullista huomata, että omalle lapselle oli jo ekan luokan alkumetreillä ja oikeastaan ennen ekaluokan alkua kehittynyt erittäin vahva rajoittava uskomus. Rajoittava uskomus on siis uskomusus. Ei fakta eikä mitenkään päin todeksi todistettava asia, se on kuitenkin kokijaalleen todellinen tuntemus ja tässä kohtaa se tuntemus toimii ajoankkurina joka estää yksilöä kehittymään täyteen potenttiaaliinsa.

IMG_1469

Ekaluokkalaisen reppu on välillä ihan riittävän raskas aapisesta, jumppakamoista ja iltapäiväkerhon lelupäivän lelusta. Sinne ei kaivata kyllä enää yhtään lisäpainoa rajoittavista uskomusta.

Lapseni rajoittava uskomus liittyy lukutaitoon ja hänellä oli erittäin tiukassa oleva käsitys siitä, että lukeminen ei ole häntä varten koska hän ei kouluun mennessä vielä osannut lukea. Me vanhemmat yritimme selittää, että ei sillä niin väliä ole. Äitikin oppi vasta koulussa lukemaan, mutta lapsi oli heltymätön. Hän oli ympäröivästä yhteiskunnasta saanut signaalin, että lapsi joka ei osaa lukea kouluun mennessä on jotenkin tyhmä ja kelvoton.

Olen tässä koko syksyn yrittänyt miettiä mistä lapselle tämä käsitys on syntynyt. Meillähän on lapsella ollut aina kirjoja käden ulottuvilla ja suhtautuminen kirjoihin luontevaa. Tyypillä oli itseasiassa rattaissakin roikkumassa pieniä pahvisia katselukirjoja joita tämä luki suurella intohimolla jo yksivuotiaana aina kun rattailla liikuttiin. Lapselle on myös luettu paljon. Ensin kuvakirjoja, sitten kuvitettuja satuja ja viimeiset vuodet lasten romaaneja. Varhaiskasvatuksen puolelta saimme aina palautetta että lapsella on laaja sanavarasto vaikka osa äänteistä loistikin poissaolollaan. Kirjojen rinnalla lapsella on ollut myös Ekapeliä ja Lola Pandaa saatavilla lukemisen pelillistämiseen. Eskariope oli koko vuoden vakuuttunut, että lukeminen on aivan hilkulla. Tästä huolimatta lapselle oli jostain kehittynyt lukemisesta tolkuton peikko ja uskoisin, että tästä syystä myöskään lukemisessa ei tapahtunut mitään kehitystä kunnes sitten silloin eräänä päivänä niiden kirjaston vihkosten pariin eksynyt lapsi tajusikin kaikista uskomuksistaan huolimatta osaavansa lukea.

Tässä kohtaa kyllä sanoisin, että nämä rajoittavat uskomukset eivät ole tulleet minulta eikä lapsen isältä. Toki lukemisesta on paljon puhuttu koska asia on ollut lapsella niin pinnalla jo pidempään, mutta missään kohtaa emme ole sanoneet että lukemattomuudessa olisi pahaa tai että lukutaidoton kouluunmenijä olisi lahjaton tolvana. Jostain lapsi kuitenkin nuo asenteet itseensä nieli. Osa on varmaan ihan vain omien taitojen vertailua muihin, mutta osan lapsi on kyllä poiminut ympäristön aikuisilta. Varsinkin viimeisimmän kesäloman aikana lukutaito nostettiin esille ihan jokaisessa mahdollisessa välissä. Asiaa kysyi terveydenhoitaja kouluuntulotarkastuksessa, asiaa kysyi silmälääkäri näkötestissä, asiaa tuntui kysyvän suunnilleen joka toinen ystävä ja kylänmies johon viime kesän aikana törmäsimme. Jossain kohtaa kesää olimme miehen kanssa kypsiä toivottamaan jokaisen hyväntahtoisen kyselijän suunnilleen alimpaan mahdolliseen helvettiin, jossa ihminen viettää ikuisuuden suvun uteliaimman tädin viereen istutettuna sukujuhlissa vastaamassa kaikkiin niihin kysymyksiin, joihin ei haluaisi itse tosiaankaan vastata.

Ja nyt sitten kun päästiin kouluun niin nyt sitten ollaan niiden uusien rajoittavien uskomuksien synnyn sylttytehtaalla. Joka kerta kun paikalla on useampi ekaluokkalaisen vanhempi, tuntuu olevan puheenaihe se, että missä lukuryhmässä lapsi on ja että miten ihmeessä saadaan selville miten lapset on tasoryhmiin jaettu. Tässä kohtaa sitten yritti itse kertoa väliin, että tasoryhmiä ei kyllä saisi opetussuunnitelman mukaan olla vaan ryhmäyttäminen tulisi tehdä liukuvina ryhminä etenkin tällaisilla pikkukoululaisilla joilla tilanteet elävät koko ajan. Mutta kun taas yhdessä synttäreiden rääppiäiskahvittelupyödässä minut vaiennettiin toisen lapsen isän toimesta sillä, että kyllä nyt lahjakkaat lapset tarvitse enemmän haasteita, totesin, että en nyt halua käydä tätä keskustelua, kun viereisessä huoneessa on tusina ekaluokkalaista, joista ainakin tarkkakorvaisimmat kuulevat kaiken. Tämän lisäksi keskustelussa käytännössä aina nostetaan esiin että kyllähän tasoryhmät on siitäkin hyviä, ettei ne hitaat lapset turhaan vertaa itseään lahjakkaisiin lapsiin. Mieheni yritti tässä kohtaa kertoa tuttavalapsen kokemuksista, jossa vielä teini-ikäisenäkin lapsi muistelee miten hänet oli sijoitettu tyhmien lasten ryhmään koulussa.  Että kyllä ne lapset vertaa ihan vaikka eri ryhmässä olisivatkin ja tässä kohtaa ehkä hedelmällisempää olisi tukea sitä, että miten puhutaan siitä, että oppijat ovat janan eri kohdissa ja jokainen kulkee omaa tahtiaan sillä janalla. Tässä ei selvästikään ole onnistuttu jos lukemisen kanssa hitaammin ottanut tyttö vielä vuosia myöhemmin määrittää itsensä tyhmäksi.

Samaan aikaan meillä kuitenkin käydään yhteiskunnallista keskustelua siitä, että miksi lapset eivät lue enempää. Noh, tässä kohtaa tekisi mieli kysyä, että olisikohan meillä aikuisilla ja meidän suurilla suillamme jotain tekemistä aiheen kanssa? Että kuinkahan monelta lapselta se lukemisen into on nitistetty jo alkumetreillä siihen rajoittavaan uskomukseen, että tämä lukeminen ei nyt vaan ole minua varten. Jos se rajoittava uskomus syntyy meidän perheessä kirjojen keskellä kasvaneelle niin miten paljon pahempana se voi syntyä lapselle jonka vanhemmat eivät ole näin kirjaorientoituneita ja ole valmiina kaatamaan niitä raja-aitoja lukemiseen liittyvien ennakkoluulojen suhteen.