Yleinen

Omat viisi senttiäni synnytykseen valmistautumisesta

Hesari tarjoili minulle tänään henkilökohtaista aikamatkaa kahdeksan vuoden päähän julkaisemalla alun perin Meidän perhe -lehteen tehnyt jutun synnytykseen valmentautumisesta.

Tämän blogin puolella en ole tainnut kovin paljon omaa synnytyskokemustani avannut. Lyhyesti pähkinänkuoressa. Laskettuaikani oli aika monta päivää pielessä eli raskaus oli useamman päivän pidemmällä mutta ei riittävästi jotta laskettua aikaa olisi lähdetty rukkaamaan ja kaikki joilla se raskaus on mennyt pitkälti yli lasketun ajan tietävät että ne ovat pirun pitkiä päiviä.

No niitä pirun pitkiä päiviä vain kului ja kului ja lopulta lasta alettiin häätää mukavasta yksiöstään, kun raskautta oli kulunut kaikin mahdollisin laskutavoin se 42 viikkoa. Käynnistys ei oikein mennyt putkeen.  Ensin ei tapahtunut mitään 1,5 vuorokauteen ja sitten tapahtui vähän liikaakin. Lapsi oli kuolla kohtuun ja itse päädyin lopulta leikkaussaliin kolmatta litraa verta menettäneenä.

IMG_4524

Näin kahdeksan vuoden jälkeen olen hyvinkin sitä mieltä, että tässä nyt tarkoitus pyhitti keinot ja ymmärrän että tuossa tilanteessa ei nyt jääty kyselemään, että miltähän tämä arvon synnyttäjästä tuntuu, mutta paha maku siitä silti jäi. Ja osittain tästä syytän sitä, että olin käytännössä koko raskausajan valmistautunut siihen aktiiviseen toimijuuteen synnytyksessä ja en ollut mitenkään varautunut siihen että minulta viedään se aktiivinen toimijuus pois.

Saamani valmennus oli hyvin pitkälti samanhenkinen mitä tuo Hesarin juttu oli pääpiirteittäin. Korostettiin sitä kehollisuutta ja sitä miten itse voi olla aktiivinen toimija. Se mikä valmennuksesta jäi puuttuman oli se, että miten sitä ihminen voi pitää päänsä kasassa tilanteessa jossa mikään ei mene kuten oltiin kuviteltu. Tuossa kohtaa se minun samaani valmennukseni jätti minut ainakin täysin yksin. En voinut liikkua koska lasta piti monitoroida ja olin kiinni piuhoissa. Sykkeiden romahdettua ei tosiaankaan  jääty miettimään ideaalia synnytysasentoa mistään muuta näkökulmasta kuin että miten se lapsi mahdollisimman nopeasti saadaan pihalle. Ja kun edes ei voi sanoa, että tämä kaikki tuli tehtyä täysissä voimissa kun 1,5 vuorokauden ajan oksensi ulos kaiken ruoan jota yritti syödä. Jos jotain valmennus auttoi niin se raskausaikana liikunnalla hellitty keho sai sen vauvan sitten melko vauhdilla pihalle ja toipuminen oli nopeaa, mutta siihen se sitten jäikin.

Toki tiedostan, että iso osa synnytyksistä ei mene pieleen suunnilleen kaikessa missä nyt pieleen voi mennä, mutta toivoisin, että tuokin puoli tuotaisiin enemmän esiin prosessissa. Että miten se mieli pysyy hommassa mukana? Toki tähän voi ratkaisuksi ajatella doulat ja kätilöt, mutta pysähdytäänpä hetkeksi tarkastelemaan että mikä tässä mättää käytännön tasolla.

Suomessa on lakkautettu tai lakkautetaan ennätysmäärä synnytyssairaaloita. Synnytysmatkat pitenevät, synnytysvalmennukseen käytettäviä resursseja karsitaan. Omassa tilanteessani kaikki pk-seudun synnytyssairaalat olivat yhtä aikaa sulussa ja meno oli sen mukaista. Kätilöillä, lääkäreillä ja hoitajilla ei ollut aikaa olla läsnä tilanteessa. Ja tämä tulee olemaan yhä useamman synnyttäjän kohdalla se tilanne. Yhä useampi päätyy myös tulevina vuosina synnyttämään ambulanssissa bussipysäkeillä matkalla sairaaloihin.  Siinä kohtaa tarvittaisiin niitä taitoja ja valmiuksia jolla varmistetaan se, että se pää pysyy suunnilleen kasassa. Tarvittaisiin prosesseja jossa tämänkaltaisen synnytyksen jälkeen tilanne käydään läpi.

Julkiseen keskusteluun taas tarvittaisiin ymmärrystä siitä, että hyvin mennyt synnytys on yksi etuoikeuden muoto. Monellakaan tapaa sitä ei voi itse päättää että menekö synnytys hyvin vai huonosti. Ei voida sanoa, että hyvin mennyt synnytys olisi sen enempää synnyttäjän ansioita kuin huonosti mennys synnyttäjän vika. Ja vaikka itse tässä puhun siitä miten aktiiviseen synnytyksene valmistautuminen jätti minut yksin niin aivan yhtälailla käännän syyttävän katseen myös sinne terveydenhuollon puolelle. Kokemus sulkuruuhkaisesta synnytyssairaalasta ei  ollut mitenkään ruusuinen. Lähinnä tuntui, että me perheenä olimme siellä vaivaksi ja häirittiin henkilökunnan työtä sillä ettemme olleetkaan mikään liukuhihnasuoritus.

Ja kun tiedän, että en ole mitenkään tämän kokemuksen kanssa yksin. Synnytystrauma on asia josta ei keskustella kahvipöydissä. Synnytystrauma ei istu kaanoniin jota synnytyksistä kerrotaan vaikka sen pitäisi. Ymmärrän, että ihmiskunta kuolisi omaan mahdottomuuteensa jos kaikki peloteltaisiin lähtökohtaiseksi puolikuoliaaksi synnytyksen kanssa, mutta jos tässä nyt valmennuksesta puhutaan niin se resilienssi pitäisi myös pitää mielessä.

Yleinen

Kevätseurantaa, jossa myös vanhemmatkin oppivat

Ekaluokkalainen tuli perjantaina koulusta repussaan 13-kohtainen kevätseurantalista. Kuulemma sitä saisi suorittaa kesälomankin puolella, mutta tunnollinen luontoihminen päätti, että nyt lähdetään urakalla etsimään kohtia. Kimalaiseen tyyppi oli törmännyt jo aikaisemmin ja tämän päivän tihkusade ei ollut järin pörriäisotollista aikaa, mutta muuten reissu oli yllättävä menestys.

IMG_4418

Leskenlehtiä osattiin lähteä bongaamaan minun aikaisemman kohtaamisen perusteella läheisen viljelypalstan nurkilta. Sateessa mokomat olivat vain vetäneet itsensä visusti suppuun. Palstoilta jatkoimme vähän poikkeuksellista reittiä keskuspuistoon ja onneksi lähdettiin, koska Haagan puron varrelta pääsimme rastimaan myös yhden yllättävän rastin listalta. Löysimme nimittäin sammakonkutua. Tai mistä minä tiedä mitä kutua se oli. Googlen kuvahaku kertoi että oikeansorttisen hyytelön kanssa tässä nyt ollaan tekemisissä ja päätimme miehen kanssa, että tässä ei nyt kaupunkilaisten auta olla turhan tarkkoja. Kutua kuin kutua todettiin ja jatkettiin tyytyväisenä matkaa.

IMG_4478

Sorsat eivät bongauslistalle kuuluneet vaikka pullanhimoissaan tuo toinen sorsa kovin tuttavallliseksi äityikin. Listalta saatiin retken kolmantena asiana kuitenkin rastittua pois varis. Ei olisi luullut että yhden variksen perässä pitää kävellä hyvät kahdeksan kilometriä. Lopulta trio musta-harmaita lintuja bongattiin taloyhtiön pihan kulmalta.

Nyt sitten päästään odottelemaan että kävät tästä vähän enemmän saisi vauhtia ja hiirenkorvat tulevat koivuihin. Bongausta myös odottaa västäräkki, siili ja sisilisko. Nokkosperhosia, muurahaisia ja leppäkerttujakin taidetaan vielä saada tovi odottaa. Sivistäväksi tämä tehtävä osuu koko perheelle koska sammakonkudun lisäksi tänään on myös jo googlattu rentukan ulkonäköä ja töyhtöhyyppien esiintymisaluetta.

Oikeasti vähän hävettää tämä miten vähän minä osaan mitään kotimaisesta luonnosta. Ihmiseksi jolla oli koulussa bilsa käytännössä aina kymmpi tai ysi niin tälle ei nyt oikein ole mitään hyvää selitystä. Tai no syytän lamaa. Kotimaisen luonnon osalta vietin kouluvuoteni pahimman laman kourissa ja suoraan sanoen niin kiva kuin mitä ala-asteen luokanopettajani olikin niin hän ei varsinaisesti ollut mikään laajan yleissivistyksen rakastaja. Meillä ei kuvattu kasvioita eikä tosiaankaan bongattu mitään luonnosta. Että ehkä ihan hyvä, että tämä nykyinen opetussuunnitelma pistää meitä vanhempiakin töihin. Saadaan me kaksi lama-ajankasvattiakin päivitettyä yleissivistyksemme näiltä osin.

Yleinen

Hyvää oloa etsimässä lautaselta

 

Jäädessäni sairauslomalle antoi lääkäri ohjeeksi nukkua, liikkua ja syödä monipuolisesti. Kaksi ensimmäistä on nyt kunnossa ja nyt sitten olen alkanut keskittyä viimeiseen. Eli siihen hyvään ja monipuoliseen ruokailuun.

Teorian tasolla olen aina tiennyt miten syödä hyvin ja monipuolisesti, mutta niin naurettavalta kuin se ehkä kuulostaakin niin yksi uupumusoireistani oli se, että menetin kykyni syödä järkevästi ja tässä on nyt taas yksi asia, jota meidän perheessä opetellaan nyt uusiksi tämän uuden arjen myötä.

IMG_4413

Yhä useammin lautaselle etsiytyykin useampaa erilaista kasvista mahdollisimman helposti lähestyttävässä muodossa. Lapsiparka, joka on seitsemän vuotta kasvanut äidin työmatkojen makuisella makaronilaatikolla ei nyt tästä käänteestä ole ollut vilpittömän iloinen, mutta muuten huomaa, että kuten myös liikunnassa niin tässä on sellainen arkinen tapa, josta pitää yrittää pitää kiinni.

Jossain vaiheessa kun elämä muuttui sellaiseksi että kävin lähinnä kotona nukkumassa tai koomaamassa sohvalla aloin myös samalla palkita itseäni herkuilla. Suklaata junaan pitkän koulutuspäivän jälkeen tai pussi sipsejä hotellille kun ei enää pitkän päivän jälkeen jaksanut lisätä sosiaalista kuormaa ravintolareissulla. Ja tämä on se ruokavalio, josta keho niin kovasti haluaisi pitää kiinni. Kroppa huutaa sokeria, huonoja hiilareita, prosessoituja kovia rasvoja. Ja pää pyrkii vastaamaan kropan huutoon keksimällä hyviä tekosyitä miksi kaupasta pitäisi tulla sen suklaapatukan kanssa.

Tavallaan tässä toipumisprosessissa on kamalinta ollut huomata se, että miten monella tavalla meidän perhe-elämäämme tämä uupumus on vaikuttanut. Kun kynttilää on käytännössä poltettu loppuun viimeiset seitsemän vuotta olemme oppineet koko perhe täysin vinoutuneen käsityksen siitä mitä on sellainen kiva ja hyvinvoiva arki. Joskus lomilla siitä on näkynyt välähdyksiä, mutta viimeisen vuoden aikana en edes jaksanut lomalla skarpata.

Ei ole kovin helppoa myöntää ääneen, että hei, mä olen 36-vuotias nainen, jolla on elämänhallinta ihan sekaisin ja olen myös sotkenut sen vuoksi todella pahasti perheeni elämän. Onneksi miehellä on sentään pysynyt jotenkin tämä meidän laiva kurssissa, ettei olla ihan ajauduttu kivikkoon, mutta aika lailla kaikki meidän on nyt tässä parissa kuukaudessa pitänyt puhua uusiksi. Sen lisäksi, että minä opettelen kokonaan uuden tavan tehdä töitä, opettelemme koko perhe uusiksi sen, että ennakoiva ruoanlaitto ei tarkoitakaan pesuvadillista erittäin juustoista makaronilaatikkoa. Opettelemme uusiksi sitä, että arki-illat eivät tarkoita sitä että äiti makaa sohvalla zombiena tai on reissussa ja isä yrittää pitää kodin asuttavan näköisenä ja puhtaita vaatteita kaapissa. Haluaisin uskoa, että tämä oli nyt viimeinen hetki kun tilanne saadaan pelastettua lapsen kannalta. Koululaisen kanssa se arki pitää joka tapauksessa neuvotella uusiksi, joten nyt tässä on sitten koko perhe yritetty opetella uutta arkea.

Muutoksen sanotaan syntyvän parhaimmillaan jo kuukaudessa. Meillä on nyt neljä kuukautta siihen, että minun ns normaali työarki lähtee ensi syksynä pyörimään. Nyt sitten nähdään meneekö neljässä kuukaudessa uudet opit esimerkiksi syömisestä selkärankaan vai tipummeko takaisin pesuvadinkokoisten makaroonilootien maailmaan.

Yleinen

Feministimutsi ja vähän isomman pienen miehen kasvatus

Eilen Pauliina pohti tontillaan ajatusta siitä, että maailma on tyttöjen ja miten pojat on ajettu ahtaalle. Aihe oli hyvin ajankohtainen, koska tässä lähipäivinä myös uutisoitiin sitä, miten nuorten miesten syrjätyminen vaikuttaa jo syntyvyyteen. Vastasin jo Pauliinan tontille omasta näkökulmastani, mutta lapsen nukahdettua kaivoin esiin myös kynän ja paperin ja piirtelin ajatukseni paperille ja päätin, että kirjoitan tänään paremmin nukutuilla aivoilla omasta näkemyksestäni tähän, että onko pojat ajettu ahtaalle ja onko maailma oikeasti pienten tyttöjen?

IMG_3754

Sillä välin kun äiti pohtii miten saa kasvatettua lapsestaan yhteiskunnallisesti toimivan yksilön, lapsi laajentaa repertuaariaan selvästi laatikon ulkopuolelle. Miksi olla kilpikonna, dinosaurus tai supersankari kun voit olla kaikkia niitä yhtä aikaan.

Mutta itse aiheeseen. Sanotaan alkuun, että siinä mielessä ymmärrän Pauliinan tuskan, että puhtaasti tunteen kautta tarkasteltuna on äitinä kamala ajatella, että omaa lastani tullaan todennäköisesti jossain vaiheessa elämää syyttämään monista asioista ainoastaan siksi, että hän on sattunut syntymään rikkaaseen länsimaahan  turvallisen keskiluokkaiseen perheeseen. Koska syytönhän lapseni tähän valkoisen miehen taakkaan on. Kuitenkin samaan aikaan tiedostan, että lapseni todennäköisesti tulee surffaamaan aikamonet elämän karikot ohi juuri siitä syystä että hän sattuu olemaan valkoinen hyvinvointivaltion kasvattama länkkäri.

Eli pelkkä kanaemomainen haluni suojella lasta ei nyt vain riitä vaan tämä yhteiskunnallinen rakenne pitää tunnustaa ja silloin kasvatuskin pitää miettiä eri näkökulmasta. Tässä kohtaa se pienen girlbossin kasvatus olisi varmasti monella tapaa voimaanntuvampaa siinä missä nyt pitää keskittyä miettimään miten tiettyjä yhteiskunnallisia haasteita kuvataan koululaisen termein.

Suomessa on yhdet segregoituneimmat työmarkkinat ja niihin pohjat perustetaan jo lapsuudessa. Meidän perheen kohdalla tässä kohtaa olemme saaneet hyvin vetoapua varhaiskasvatukselta. Lapsi on päiväkoti-ikäisenä päässyt jo osallistumaan Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa -hankkeeseen ja olen huomannut että tässä me elämme yhdenlaisessa tasa-arvoisessa kuplassa. Asia, josta olen äärettömän kiitollinen, mutta joka itseasiassa on alkanut minua mietityttämään entistä enemmän kun lapsi kasvaa isommaksi. Olen ylpeä siitä, että lapseni on monella tapaa sokea niin sukupuolen kuin ulkoisten seikkojen suhteen, mutta tämä on itseasiassa riski. Jos etuoikeutettu ihminen ei tiedosta yhteiskunnassa valitsevia normeja päätyy hän usein huomaamattaan tukemaan näitä ja kun lapsi kasvaa niin tämä tuo myös tähän kasvattamiseen ja kasvun tukemiseen ihan uusia ulottuvuuksia.

Opintojeni kautta tutustuin Älä oleta – normit nurin -oppaaseen, joka tarkoitettu pääsääntöisesti yläkoululaisten ja toisen asteen opiskelijoiden kanssa työskentelevien kanssa, mutta toimii hyvänä herättelynä myös tähän alakoululaisen kasvattamiseen. Näin vanhempana tästä voi jo löytää tapoja miettiä sitä oman lapsen maailmaa. Yksi oppaan harjoituksista liittyy kuvakielen tulkitsemiseen ja tässä tulee vastaan ne yhteiskunnan rakenteet, joita varten tarvitaan kapinallisten tyttöjen iltasatuja ja muita vastaavia teemoja. Avaa sitten sanomalehden, television tai poimii kirjastosta käteen kirjan ja kaikista niistä löytyy kuvia, kirjoituksia ja uutisia ihmisistä, jotka näyttävät samalta kuin lapseni. Hän elää maassa jossa presidentti ja pääministeri sekä iso osa muista merkittävistä poliitikoista ovat hänen kanssaan saman värisiä ja samaa sukupuolta.  Ja koska näin on ei hän välttämättä aivan äkkiä tajua, että kaikki eivät elä tässä maailmassa. Tyttöspesifi iltasatukirja kuitenkin päätyi meidän hyllyymme, koska haluan että lapseni ei kasvaa pelkästään sen varassa, hän ja hänen kaltaisensa perivät maan.

Mediakasvatuksen näkökulmasta tämä onkin mielenkiintoinen kysymys. Edelleen vallitsee käsitys että toiminnallinen poikahahmo on samaistuttava sekä tytöille että pojille ja tämän haluan itse muuttaa. Eli se tarkoittaa sitten monenlaista tyttöerityistä viihdettä. Jos itse haluaa kokeilla jotain samaa niin kannattaa klikata vaikka Netflixistä pyörimään poc-erityisiä tuotantoja ja kokeilla miltä tuntuu katsoa viihdettä, jossa itsensä kaltaiset ovat vähemmistössä. Eli sen lisäksi että pyrimme valitsemaan lapselle populaarikulttuurista moninaisuutta tukevaa materiaalia kannattaa myös säännöllisesti haastaa itseään tällä rintamalla.

Pauliina nosti omassa kirjoituksessaan esiin herkkien poikien jäämisen paitsioon ja tämän itsekin allekirjoitan. Näen kuitenkin että herkät pojat ovat paitsiossa sen vuoksi, että heidän käytöksensä mielletään tyttömäiseksi ja tyttömäisyys tai naismaisuus ei edelleenkään ole se voittoisa tapa toimia. Tässä siis puhutaan taas niistä yhteiskunnallisista rakenteista. Siitä miten kaikki perinteisesti naiselliseksi mielletty on edelleen vähempiarvoista. Tämä on myös teemoja, jotka eivät ole enää yksin meidän perheen valintojen varassa vaan joihin vaaditaan sitä suurempaa yhteiskunnallista muutosta.

Tärkeää on kuitenkin tajuta, että oikeudet tai arvostus eivät ole asioita, joita annostellaan määrämittaisessa sammiosta. Se että muiden oikeudet nostetaan samalle levelille kuin nykyisen etuoikeutetun ryhmän ei leikkaa kenenkään oikeuksia vaan takaa kaikilla mahdollisuuden osallisuuteen samassa määrin (tsekkaapa vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki). Kuitenkaan osallisuuskysymykset eivät ole pelkästään järjen kysymyksiä vaan näihin liittyy myös tunnetason teemoja. Tässä nousee esiin taas se mitä me vanhemmat voimme tehdä. Me voimme vahvistaa lapsemme tunnetta siitä että toisten oikeuksien kasvu ei ole häneltä pois. Kamalimpiin vanhemmuuden uhkakuviini kuuluukin että lapsestani kasvaisi netissä raiskausuhkauksia  naisoletetetuille pelaajille lähettelevä kusipää. Tai että se teini-ikä osuu vähän raskaana väärään saumaan ja kriittinen perukoulun ja toisen asteen nivelvaihe menee kasvukipuja potien.

Poikien syrjäytyminen on tällä hetkellä oman näkemykseni mukaan suurimpia poikaspesifejä yhteiskunnallisia haasteita, mutta en usko, että poikien asemaa parannetaan sillä, että lopetetaan tyttöjen aseman parantaminen. Haasteet poikien kanssa ovat todellisia, mutta tähän on löydettävä joku muu yhteiskunnallisesti kestävä keino ratkaista tilanteita. Syrjäytyneet ja näköalattomat ihmiset ovat herkkiä disinformaatiolle ja osattomuuden kokemus katkeroittaa. Tärkeää olisi nyt löytää ne keinot jolla tämä ratkaistaan ja se vaatii taas sitä yhteiskunnallista tahtotilaa.

 

 

Yleinen

Mitä mietin tällä viikolla

Viime viikolla kirjoitin päivän pohdintoja, mutta tuumailin, että tästähän voisi yrittää saada ihan pysyvän teeman. Kun aika usein sitä tulee jotain pohdittua.

Alkuviikosta lenkkeillessä intoilin mahtavaakin mahtavammasta Outo Laakso podcastista. En ole oikein aikaisemmin jaksanut keskittyä podcasteihin, mutta nyt löytyi sellainen, joka kolisi kympillä. Sofia ja Ville rakastavat kauhua ja käyvät läpi nyt tätä populaarikulttuurista ilmiötä. Kyse ei siis ole mistään pelottavasta vaan siitä mitä ilmiöitä teemaan liittyy. Ensimmäinen teema käsitteli Final Girliä eli kauhuleffojen niin tyypillistä viimeistä henkiin jäänyttä naishahmoa. Reilun tunnin aikana esiteltiin ikonisimpia hahmoja, mutta myös pohdittiin sitä ristiriitaa, että final girlit ovat populaarikulttuurissa usein harvinaisia toiminnallisia naissankareita, mutta silti ilmiö on usein kaikkea muuta kuin feministinen.

Tälle hyvänä jatkumona osui silmiin Hesarin Nytin kirjoitus siitä miten elokuvien naisten kokema väkivalta on käytännössä aina sadistista. Tyypillinen tapa syventää naisen henkilökuvaa on raiskaus vaikka loppujen lopuksi tässä ei kyse ole muusta kuin laiskasta käsikirjoittamisesta. Naishahmoon voi saada syvyyttä ja luonnetta ihan vain sillä, että päästäisi tämän vaikka leffassa ääneen. Lisäksi tarpeeton väkivalta normalisoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja myös muokkaa sitä kuvaa miten naisiin suhtaudutaan. Nuori nainen väkivallan kohteena herättää ilmeisesti katsojien sympatiat, mutta se on myös muuttunut väsyneeksi stereotypiaksi.

Miksi stereotypioita vastaan sitten kannattaa tapella? Siksi että normit harvoin tekevät kenestäkään onnellista ja varsinkin meidät naiset on normitettu todella ahtaalle. Kun olemme nuoria kelpaamme populaarikulttuurissa tapettavaksi kun muutumme vanhoiksi muutumme anoppivitsien hirviöiksi

En oikeastaan tiedä miksi seuraan edelleen Instassa Meidän perhettä, mutta kaipa tämä on sellainen lemppariärsytysjuttu kun en saa poistettua itseäni seuraajista. Nyt kuitenkin ollaan lähellä sitä. Käsi sydämelle, oma äitisuhteeni ei ole ollut aina sieltä yksinkertaisimmasta päästä, mutta silti keksin aika monta kamalampaakin ihmiskohtaloa itselleni kuin se, että kuulostan äidiltäni.

Työkaverini Jenni on viimeaikoina tullut tunnetuksi setäkuiskaamisesta ja aiheesta järjestetyssä työpajassa puhuimme siitä miten pojille niitä roolimalleja löytyy ja kukaan ei pidä naurettavana jos poika astuu isien jalanjälkiä. Siinä itseasiassa liehuu siniristiliput ja kyyneleet kihoaa setien silmiin kun näin toimitaan. Jostain syystä kuitenkin se kuukauden päästä sunnuntaina ylistämällä alistettu äiti siirretään tähän kuvaan niin äidistä tuleekin vitsi. Siitä tulee jotain sellaista jota voidaan pilkata meemeissä. Silti samaan aikaan Meidän perhe pitää kiinni siitä, että äitiys on naista kapea-alaistavaa jakamalla Poikein äidit-blogin hengessä perhe-elämästä yksisilmäisen ja paskamaisen kuvan antavaa kuvakieltä.

Että, eikö houkutakin heittää jo ehkäisy nurkkaan ja ryhtyä lisääntymistalkoisiin?

Ai ei vai? No ei kyllä minuakaan. Meillä onneksi tuo yksi kupeiden hedelmä on jo maailmassa eli säästymme suoranaiselta painostukselta, mutta tunsin kyllä vahvaa yhteenkuuluvuutta lukiessani eilen tätä Yle juttua yli 30-vuotiaista lapsettomista. Sopipa muuten tämäkin hyvin jatkoksi tähän samaan  julkisen keskustelun naisista maalaamaan kuvaan. Ensin me kelvataan populaarikulttuurin kalmoiksi (tosin vain jos olemme riittävän kauniita), sitten meitä voidaan syyllistää siitä ettemme muista lisääntyä ja lopuksi meistä tulee vain vanhoja vitsejä sanan kirjaimellisessa merkitysessä.

Yleinen

Mistä huomaa että vointi paranee

Päätöksestä jäädä sairauslomalle on nyt mennyt 1,5 kuukautta ja nyt alkaa näyttää siltä, että pahin on takana. Kävin eilen tapaamassa työpsykologia, jonka myötä sain myös ulkopuoliselta asiantuntijalta vahvistusta siihen, että kyllä tässä nyt ollaan selvästi voiton puolella.

Mikä sitten kertoi itselle, että pahin on takana päin?

IMG_4167

Siinä missä alkuvuodesta hymy piti pakottaa kuviin tulee se nyt itsestään. Ja sehän vasta hymyilyttääkin kun jaksoi tehdä kahden tunnin kävelylenkin ihanassa auringonpaisteessa.

Olen siis taas jaksanut liikkua ja itselleni se liike on parasta lääkettä. Tiedän, että kaikilla tämä ei toimi samalla tavalla, mutta minulle lenkkipolku on parasta hoitoa mitä voi olla. Mitä enemmän saan liikuttua sitä paremmin nukun ja sitä parempi yleisfiilis minulla.

Jaksan myös tehdä asioita sen asemasta, että vain makaisin sohvalla. Maanantaina löysin itseni pesemästä uunia ja pyyhkimästä pölyjä. Ihmiselle, joka vihaa siivoamista tämä on melkoinen suoritus. Ja tämäkin on tavallaan itseään ruokkiva kierre. Mitä enemmän saan asioita hoidettua sitä parempi fiilis itselle tulee. Tosin tässä on myös riskinsä. Se, että lähtee ahnehtimaan liikaa. Haluaisin tehdä esimerkiksi eteisessä pienen pintaremontin eli pistää aika lailla koko vaatesäilytyksen uusiksi ja maalata seinät, ovet ja karmit uusiksi (sekä asentaa ne lattialistat, jotka puuttuvat edelleen puolilta seiniltä), mutta tässä järki tuli väliin. Tämä asia voi odottaa vaikka kesälomaan.

Kolmas iso asia on se miten suhteudun töihin. Töihin on kiva mennä, työihmiset ovat mahtavia ja saan iloa töihin uppoutumisesta, mutta en ruoki stressiä enää jatkuvalla tsekkailulla. Itseasiassa työsähköposti on nyt kännykästä kokonaan poissa päältä ja niin saa ollakin työn ulkopuolella. Osittainen paluu työhön on nyt parin viikon perusteella tehnyt hyvää. Koska tässäkin on taas se totuus, että se työarki auttaa kuntoutumaan kun ei pääse laitostumaan kotisohvalle.

Ja sitten on se, että olen tajunnut, että minun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Olen niin monta vuotta sammuttanut tulipaloja, tehnyt tolkuttomia työtunteja, opiskellut siinä ohessa ja hoitanut luottamustoimia. Ja olen myös turboahtanut vapaa-aikani ja kokenut, että kyllähän minun pitää tehdä ja ehtiä. Nyt olen tajunnut että ei pidä eikä tarvitse. Vedin henkselit opinnäytetyön kirjoittamisen päälle. Sen ehdin saada valmiiksi syksylläkin ja päätin, että kesäksi suunniteltu ihana ja odotettu, mutta pirun työläs ulkomaanmatka saa odottaa ja tehdään jotain paljon pienimuotoisempaa. Maataan vaikka mökillä riippumatossa (tai jos sataa niin vintillä villasukat jalassa) lukemassa kirjaa, tehdään pyöräretkiä (siinä ei sadekaan haittaa) ja nautitaan myös tästä kesäisestä Helsingistä, joka on tämän reilun vuosikymmenen pääkaupunkiseudulla asumisen jälkeen minulle aika vieras.

Edetään siis hitaasti ja nautitaan siitä mitä tehdään. Mietitään kaiken kohdalla, että lisääkö tämä minun hyvinvointiani.

Yleinen

Mitä mietin tänään

Tänään olin sitten taas sairauslomalainen eli päivän ohjelmakin oli sitten taas ihan jotain muuta kuin mitä alkuviikosta ja tässä on ollut aikaa miettiä asioita. Tällä kertaa lähinnä äitiys, ehkäisy ja viherkasvi -näkökulmasta.

Aamulla revimme ystäväni kanssa huonoa huumoria perhe-elämää pitkittävistä karhuista. Että ei riitä että ihmiskunta on ajanut meidät naiset ahtaalle tämän perhe-elämäkuvion kanssa vaan niiden on pitänyt ulottaa tämä vielä karhuihinkin asti. Vakavammin sanottuna, en kyllä yhtään ymmärä miksi karhuja ylipäätään tarvitsee metsästää.

IMG_3957

Sitten olen miettinyt tämän kaktuksen hengenelämää. Olen aika monta kaktusta omistanut, mutta vielä en ole tämänkaltaista kohdannut. Työkaveri luonnehti kuvan nähtyään tätä montusta nousevaksi punk-norsuksi. Että miksi olla Pinteresthenkinen ikkunalautakoriste kun voit olla kohti kirkkautta ponnistava punkkarielefantti?

Iltapäiväohjelmana oli sitten vähemmän miellyttävästi kierukan vaihto ja tämä vasta pohdintoja aiheuttikin. Ensinnäkin, miksi ihmeessä niin pieni esine pitää pakata minisuksen kokoiseen pahvipakettiin, jota ei saa mitenkään normaalisti kannettua kassissa ilman ettei tule mainostaneeksi sitä kaikille vastaantulijoille? Toiseksi, miksi vastaantulijoita nyt ylipäätään kiinnostaisi se mitä jonkun random täti-ihmisen käsiveskasta pilkottaaa? Ja kolmanneksi, vaikka kiinnostaisikin niin entä sitten? Miksi ehkäisytarpeen paljastuminen olisi jotenkin kiusallista. Päätellen siitä, että tuo yksi lapsi ollaan omin avuin alulle saatu ja lapsiluku on jäänyt yhteen niin varmaan suurin osa on osannut laskea yhteen 1+1. Vaikka epäilen että eipä ihmisiä kyllä niin kiinnosta.

Kierukan asennukkseen liittyenkin heräsi pohdittavaa. Lääkäri kuvaili kipua ”kuukautismaisiksi”. Itse ehkä olisin sanonut enemmän tunnetilaa synnytysmäiseksi. Ystäväni, jolle asiasta purnasin tosin epäili että kaikkia naistentautien operaatioita kuvaillaan samoilla sanoilla. Tutkimuksethan puhuu, että naisten kipukokemuksia usein vähätellään, mutta tässä ei nyt siitäkään ole kyse. Edellisen kierukan jälkeen kun tyytyväisenä pyöräilin takaisin töihin. Nyt hoipuin polvet vetelänä bussiin ja nieleskelin oksennusta kotiin asti. Sikiöasennossa sohvalla maatessa oli hyvä katsoa Areenasta Victorian toisen kauden avausta ja muistuttaa itselle että miksi tästäkin kipukokemuksesta kannatti maksaa melkein 300 euroa. Että ennemmin tämä kuin yhdeksän lasta.