Yleinen

Osallistu tekemättä yhtään mitään

Viimeisten vuosikymmenien aikana maailma on muuttunut pienemmäksi ja verkkokaupan kehittymisen myötä maapallo on muuttunut kutakuinkin yhdeksi isoksi markkinapaikaksi. Tämän myötä meille Suomeen on myös rantautunut voimalla uusia kulutukseen liittyviä ilmöitä ja yhtä niitä juhlitaan parhaillaan. Kyse on siis Black Fridaysta, joka on ainakin minulla tukkinut niin työ- kuin siviilimeiliboksit sekä sosiaalisen median. Tarjousta tarjouksen perään tulvii silmille, mutta minä en edes ole klikannut niitä auki, koska minun kalenterissani tämä kiitospäivän jälkeinen perjantai on ollut teinivuosista jotain aivan muuta.

On mielestäni jotenkin tätä aikakautta kuvastavaa, että meille Suomeen rantautui ensin Black Fridayta kritisoivat Älä osta nitään -päivä ja sen jälkeen perässä raahautui tuo yksi vastenmielisin kulutusjuhlapäivä, jonka olevinaan pitäisi käynnistää joululahjakausi.

Nykyisellään ÄOM-liike itseasiassa keskittyy enemmän kritisoimaan koko jouluun liittyvää kulutushysteriaa, joka vähintäänkin tervetullutta. Meillä länsimaissa eletään sellaisten tavaravuorien keskellä, että se ei vain ole kestävällä pohjalla. Toki Black Fridayna ostoksia voi tehdä kestävällä pohjalla ja ostaa vain tarpeeseen, mutta käytönnössä ihmiset eivät vain ole alennusmyynneissä aina järkevimmillään kulutuksen suhteen. Tiedän myös, että itse ostelen välillä asioita ihan vain ostamisen ilosta, joten tämä päivä toimii taas hyvänä muistutuksena sille, ettei niin tarvitse toimia.

Tähän joulunalusaikaan tämä varsinkin sopii. Olemme jo aika pitkälle pohtineet joululahjojamme tänä vuonna meidän lahjamme taivat olla entistä usemmassa tapauksessa kirjekuoreen mahtuvia palvelusektorin hankintoja. Lapsi on saamassa meiltä edelleen ihan fyysisen lahjan, mutta tänä vuonna olemme koko perhe vähän siinä tilanteessa että emme oikein ole keksineet lahjatoiveita joten totesimme, ettemme lähde niitä myöskään väkisin keksimään. Itsehän en jouluiltani kaipaa kuin hyvää romaania, suklaata ja villasukkia. Ja koska meillä ei ole toiveita jouluksi ei meillä myöskään ole toiveita tai tarpeita täksi marraskuiseksi päiväksi. Kaupat saavat siis meidän puolesta pitää ostohysteriansa. Meillä tänään iltaohjelmaan kuuluu uimatreenejä ja sitä sama mitää toivon jouluksikin eli kirjojen lukemista villasukat jalassa. Tosin suklaa unohtui kauppaan edellisellä kauppareissulla ja saa siellä tämään myös pysyä.

Lukupäiväkirja, Yleinen

Mitä sä rageet?

Jos kuvailen itseäni raatorehellisesti siteeraan entistä poikaystävääni. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin. Sitten satuin saamaan lapsen joka on suunnilleen yhtä lyhyellä sytytyslangalla varustettu oli selvää, että meillä tunnetaidot ovat asia joita kannattaisi harrastaa ihan useammassa polvessa. Ihan vaan jo siksi että uskoisin että tuo perheemme kolmas henkilö arvostaisi vähän enemmän ihmismäistä ja vähemmän saatanallista otetta elämään sekä vaimoltaan että jälkikasvultaan.

Kirjakaupasta alkusyksystä löytyi kirja joka puhutteli. Anne-Mari Jääskisen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Mitä sä raheet – lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen tuntui kirjalta jota meidän perheessä tarvitaan.

Viikonloppuna nyt sitten vihdoin tartuin kirjaan. Olen suorittanut Helmetin lukuhaastetta josta suorittamatta oli kohdat kirjan nimessä on tunne sekä kirjassa on taito jonka haluaisit oppia. Tämähän olisi mennyt molempiin mutta otin tämän nyt jälkimmäiseltä kannalta. Koska oikeasti tämä on taito jonka haluan oppia. Sen lisäksi että haluan paremmin käyttää omaa temperamenttiani enemmän hyvään niin haluaisin vanhempana ettei lapsen tarvitse lyödä päätään ihan jokaiseen samaan petäjään mitä mutsinsa on hakannut.

Tykkäsin valtavasti kirjan otteesta. Teoria, esimerkit sekä myös tosi kivat harjoitukset veivät asiaa eteenpäin ja teksti oli helppotajuista. Toki minulla tämän lukemiseen motivaatio oli jo lähtökohtaisesti korkealla ja toisaalta myös ammatillisuuden kautta niitä kohtaamistaitoja on harjoiteltu muutenkin, mutta itse suosittelen kirjaa lämpimästi. Itseasiassa iskin sen myös miehen lukupinoon, koska varsinkin mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä useammin huomaan heidän puhuvan toistensa ohi ja käytännössä viimeistään teini-iässähän tuon kanssa ollaan ongelmissa.

Kirjassa käsitellään hyvin sitä miten eri temperamenteilla on omat haasteensa ja nostetaan esiin miten vanhempi voi tukea lapsen tunteiden tunnistamista ja niiden kannattelua. Tykkäsin myös kovasti siitä että kirja avasi hyvin kasvun prosessia ja kiinnitti huomiota myös siihen miten me vanhemmatkin herkästi olemme osa sukupolvien ketjua ja toistamme omien vanhempiemme toimintatapoja.

Vanhemmille kirjoitetun kirjan lisäksi sarjaan kuuluu myös nuorille itselleen suunnattu tunnetyön käsikirja ja ajattelin seuraavaksi etsiä sen käsiini. En ehkä niinkään vielä tuota ekaluokkalaista varten vaan ihan itseäni vaikka taidankin olla kohta 25 vuotta yli-ikäinen kohdeyleisöön.

Yleinen

Lapsi ja rajoittavat uskomukset

Jos ihmisillä ei olisi rajoittavia uskomuksia ja he tietäisivät osaamisensa olisin minä hyvin nopeasti itse se jolla olisi työnhaku ajankohtaista. Vielä, tavallaan ehkä valitettavasti noin yhteiskunnalliselta kannalta, rajoittavat uskomukset pitävät kovillakin asiantuntijoilla lappuja silmillä ja minut kiinni leivän syrjässä. Tästä kaikesta huolimatta oli vanhempana erittäin surullista huomata, että omalle lapselle oli jo ekan luokan alkumetreillä ja oikeastaan ennen ekaluokan alkua kehittynyt erittäin vahva rajoittava uskomus. Rajoittava uskomus on siis uskomusus. Ei fakta eikä mitenkään päin todeksi todistettava asia, se on kuitenkin kokijaalleen todellinen tuntemus ja tässä kohtaa se tuntemus toimii ajoankkurina joka estää yksilöä kehittymään täyteen potenttiaaliinsa.

IMG_1469

Ekaluokkalaisen reppu on välillä ihan riittävän raskas aapisesta, jumppakamoista ja iltapäiväkerhon lelupäivän lelusta. Sinne ei kaivata kyllä enää yhtään lisäpainoa rajoittavista uskomusta.

Lapseni rajoittava uskomus liittyy lukutaitoon ja hänellä oli erittäin tiukassa oleva käsitys siitä, että lukeminen ei ole häntä varten koska hän ei kouluun mennessä vielä osannut lukea. Me vanhemmat yritimme selittää, että ei sillä niin väliä ole. Äitikin oppi vasta koulussa lukemaan, mutta lapsi oli heltymätön. Hän oli ympäröivästä yhteiskunnasta saanut signaalin, että lapsi joka ei osaa lukea kouluun mennessä on jotenkin tyhmä ja kelvoton.

Olen tässä koko syksyn yrittänyt miettiä mistä lapselle tämä käsitys on syntynyt. Meillähän on lapsella ollut aina kirjoja käden ulottuvilla ja suhtautuminen kirjoihin luontevaa. Tyypillä oli itseasiassa rattaissakin roikkumassa pieniä pahvisia katselukirjoja joita tämä luki suurella intohimolla jo yksivuotiaana aina kun rattailla liikuttiin. Lapselle on myös luettu paljon. Ensin kuvakirjoja, sitten kuvitettuja satuja ja viimeiset vuodet lasten romaaneja. Varhaiskasvatuksen puolelta saimme aina palautetta että lapsella on laaja sanavarasto vaikka osa äänteistä loistikin poissaolollaan. Kirjojen rinnalla lapsella on ollut myös Ekapeliä ja Lola Pandaa saatavilla lukemisen pelillistämiseen. Eskariope oli koko vuoden vakuuttunut, että lukeminen on aivan hilkulla. Tästä huolimatta lapselle oli jostain kehittynyt lukemisesta tolkuton peikko ja uskoisin, että tästä syystä myöskään lukemisessa ei tapahtunut mitään kehitystä kunnes sitten silloin eräänä päivänä niiden kirjaston vihkosten pariin eksynyt lapsi tajusikin kaikista uskomuksistaan huolimatta osaavansa lukea.

Tässä kohtaa kyllä sanoisin, että nämä rajoittavat uskomukset eivät ole tulleet minulta eikä lapsen isältä. Toki lukemisesta on paljon puhuttu koska asia on ollut lapsella niin pinnalla jo pidempään, mutta missään kohtaa emme ole sanoneet että lukemattomuudessa olisi pahaa tai että lukutaidoton kouluunmenijä olisi lahjaton tolvana. Jostain lapsi kuitenkin nuo asenteet itseensä nieli. Osa on varmaan ihan vain omien taitojen vertailua muihin, mutta osan lapsi on kyllä poiminut ympäristön aikuisilta. Varsinkin viimeisimmän kesäloman aikana lukutaito nostettiin esille ihan jokaisessa mahdollisessa välissä. Asiaa kysyi terveydenhoitaja kouluuntulotarkastuksessa, asiaa kysyi silmälääkäri näkötestissä, asiaa tuntui kysyvän suunnilleen joka toinen ystävä ja kylänmies johon viime kesän aikana törmäsimme. Jossain kohtaa kesää olimme miehen kanssa kypsiä toivottamaan jokaisen hyväntahtoisen kyselijän suunnilleen alimpaan mahdolliseen helvettiin, jossa ihminen viettää ikuisuuden suvun uteliaimman tädin viereen istutettuna sukujuhlissa vastaamassa kaikkiin niihin kysymyksiin, joihin ei haluaisi itse tosiaankaan vastata.

Ja nyt sitten kun päästiin kouluun niin nyt sitten ollaan niiden uusien rajoittavien uskomuksien synnyn sylttytehtaalla. Joka kerta kun paikalla on useampi ekaluokkalaisen vanhempi, tuntuu olevan puheenaihe se, että missä lukuryhmässä lapsi on ja että miten ihmeessä saadaan selville miten lapset on tasoryhmiin jaettu. Tässä kohtaa sitten yritti itse kertoa väliin, että tasoryhmiä ei kyllä saisi opetussuunnitelman mukaan olla vaan ryhmäyttäminen tulisi tehdä liukuvina ryhminä etenkin tällaisilla pikkukoululaisilla joilla tilanteet elävät koko ajan. Mutta kun taas yhdessä synttäreiden rääppiäiskahvittelupyödässä minut vaiennettiin toisen lapsen isän toimesta sillä, että kyllä nyt lahjakkaat lapset tarvitse enemmän haasteita, totesin, että en nyt halua käydä tätä keskustelua, kun viereisessä huoneessa on tusina ekaluokkalaista, joista ainakin tarkkakorvaisimmat kuulevat kaiken. Tämän lisäksi keskustelussa käytännössä aina nostetaan esiin että kyllähän tasoryhmät on siitäkin hyviä, ettei ne hitaat lapset turhaan vertaa itseään lahjakkaisiin lapsiin. Mieheni yritti tässä kohtaa kertoa tuttavalapsen kokemuksista, jossa vielä teini-ikäisenäkin lapsi muistelee miten hänet oli sijoitettu tyhmien lasten ryhmään koulussa.  Että kyllä ne lapset vertaa ihan vaikka eri ryhmässä olisivatkin ja tässä kohtaa ehkä hedelmällisempää olisi tukea sitä, että miten puhutaan siitä, että oppijat ovat janan eri kohdissa ja jokainen kulkee omaa tahtiaan sillä janalla. Tässä ei selvästikään ole onnistuttu jos lukemisen kanssa hitaammin ottanut tyttö vielä vuosia myöhemmin määrittää itsensä tyhmäksi.

Samaan aikaan meillä kuitenkin käydään yhteiskunnallista keskustelua siitä, että miksi lapset eivät lue enempää. Noh, tässä kohtaa tekisi mieli kysyä, että olisikohan meillä aikuisilla ja meidän suurilla suillamme jotain tekemistä aiheen kanssa? Että kuinkahan monelta lapselta se lukemisen into on nitistetty jo alkumetreillä siihen rajoittavaan uskomukseen, että tämä lukeminen ei nyt vaan ole minua varten. Jos se rajoittava uskomus syntyy meidän perheessä kirjojen keskellä kasvaneelle niin miten paljon pahempana se voi syntyä lapselle jonka vanhemmat eivät ole näin kirjaorientoituneita ja ole valmiina kaatamaan niitä raja-aitoja lukemiseen liittyvien ennakkoluulojen suhteen.

Yleinen

Noi tyypit

Töihin paluu muutti perheemme dynamiikkaa. Jotenkin koulun aloitus yhdistettynä opintovapaaseeni oli nopeasti synnyttänyt meille kokonaan uusia rutiineja, joiden nyt sitten tarvitsi muuttua. Paluu töihin toi mukanaan vielä ikävän uutisen työkaverini terveydentilasta ja yhtäkkiä olimme tilanteessa, jossa kalenteri näytti uhkaavasti siltä, että perheemme siirtyy vahvaan Dinojuna-arkeen. Dinojunassahan esiintyy kerralla vaan yksi vanhemmista ja olemme epäilleet että se johtuu kustannussyistä. Tässä meidän dinojuna-arjessa vanhemmista toinen siirretään kustannussyistä yleensä työmatkalle.

Viime viikolla vedin ensimmäisen 50+-tuntisen työviikon ja torstai-iltana istuessani lähijunassa Lahdesta kotiin sateessa kastuneena olin varma, että suosta en ihan äkkiä nouse tai ainakaan en seuraavasta kolmesta viikosta ihan helpolla selviä. Sitten tuli viikonloppu. Ja sitten tuli nuo mun elämäni tyypit.

Leffareissu, brunssi, kävely metsässä ja eteen osuneen puiston tyyppailua. Aikaa olla yhdessä. Tämä oli juuri sitä mitä tähän tilanteeseen tarvittiin. Edelleen tässä ollaan nuoralla tanssien etenemässä jaksamisen suhteen, mutta ainakin tiedän, että on olemassa se vastapaino joka vetää minut takaisin pinnalle. Ja lupasin sille pienemmälle vastapainolle, että kunhan nyt vaan selvitään jouluun niin elämä muuttuu. Ei tästä nimittäin mitään tule että teen kuukaudessa käytännössä viiden viikon työt.

Viihde

Oman ajan multitaskausta

Lapsi tosiaan syyslomalla löysi äänikirjat ja on sen jälkeen kuunnellut koko Bookbeatin Paula Norosen tuotannon läpi. Itseasiassa juuri aamulla otettiin kokeiluun Storytel ja nyt kirjoitan tätäkin juttua taustallani Vesa Vierikon lukema Harry Potter ja Liekehtivä pikari. Tässä äänikirjoja kuunnellessa ottauduin itsekin miettimään että voisin antaa äänikirjoille mahdollisuuden.

IMG_1457

Marraskuun mustuudessa lenkkiseurana on taivaalla kiiluva kuu ja kuulokkeissa pyöri ensimmäistä kertaa ääni kirja.

Lenkkipolkuni kulkee metsän keskellä, joten kirjavalinta piti valita sen pohjalta, että tarina ei nyt ainakaan saa olla missään määrin pelottava. Valinta kohdistuikin chick litiin ja hämmästyksekseni huomasin, että kirjan kanssa lenkkeily on oikeastaan aika miellyttävää. Tosin tässä kohtaa kyllä ehkä olisi pitänyt vaan arvatakin että jos ihminen tykkää lukea ja tehdä pitkiä kävelylenkkejä niin niiden multitaskaus se vasta onnistunut tapa viettää vapaa-aikaa onkin.

Se, että äänikirjat kulkevat iPadissa tai puhelimessa on kyllä meidän perheelle hyvä ratkaisu. Seuraavaksi vain pitää ostaa autoon Bluethoot-vastaanotin niin voimme keskittyä myös automatkoilla kuuntelemaan äänikirjoja. Itse ajattelin kokeilla äänikirjoja myös tässä kuussa työmatkoilla. Varsinkin pitkien koulutuspäivien jälkeen illalla junassa uskoisin, että äänikirjat olisivat paljon parempi ratkaisu kuin väsynein silmin kirjojen lukeminen tai Netflixin tuijottaminen.

Yleinen

Arjen paras ystävä

Sen lisäksi että minä palasin töihin palattiin meidän perheessämme arkeen myös yhden toisen arkisen rutiinin osalta.


Saimme lähikauppamme takaisin. Kauppa meni remonttiin elokuun lopulla ja avasi nyt torstaina ovensa täysin uudistettuna. Emme jääneen kaipaamaan energiaa tuhlaavia pakastealtaita, mutta tässä parissa kuukaudessa olimme ehtineet kaivata itse kauppaa kyllä useampaan otteeseen.

Luulisi että yhden kaupan poistuminen arjesta ei aiheuttaisi kovin suurta haastetta perhelle, jolla tämän jälkeenkin on kaksi ruokakauppaa muutaman sadan metrin päässä ja vuorokauden ympäri auki oleva Prisma kilometrin päässä, mutta paljastui että meidän perheemme arki on pyörinyt näemmä aika tiiviisti tuon yhden ja saman pikkukaupan ympärillä. Se kun on se kauppa joka on parhaiten normaalien kulkureittienne varrella. Sieltä on haettu päiväkotipäivien jälkeen pihalla mutaiseksi kierineen lapsen kanssa maitoa, poimittu aamuisin matkalla töihin evästä matkaan ja juostu illan pimeydessä hakemaan herkkuja sponttaaneihin leffahetkiin. Sitten yhtäkkiä oltiinkin siinä tilanteessa, että sitä maitopurkkia ei vain poimittu kyytiin kun kauppa ei osunutkaan normaaleille kulkureiteille. Arki muuttui hetkessä paljon tukkoisemmaksi ja yllättävän usein jouduimme myymään aamupalaksi muroja kärttäneelle jälkeläiselle ei oota.

Suomen etäisyyksillä tiedän, että osan korvaan tämä ruokakauppatuska kuulostaa hölmöltä. Toisaalta tuo kirjaimellisesti minunkin olemattomilla heittäjän kyvyillä kivenheiton päässä oleva kauppa on yksi asia jota arvotimme korkealle kun kotiamme valittiin. Tänäviikonloppuna olemme kelin ja lapsen kaverisynttäriden vuoksi joutuneet turvautumaan poikkeuksellisen paljon henkilöautoon ja ai että ärsyttää istua siinä mokomassa kurkkupurkissa täällä pääkaupunkiseudulla. Ennemmin tunkisin bambutikkuja kynsieni alle kuin ajaisin täällä autolla joka päivä.  Tästä syystä se lähikauppa tulee myös tarpeeseen. Tänään kävimme miehen kanssa keräämässä kävellen alkuviikoksi ruoka-aineet. Huolellisesti pakkaamalla itseasiassa saimme mahtunaan neljän päivän lämpimät ruoat, leivät ja leivänpäälliset miehen reppuun. Ensi viikolla pitänee sitten käydä tekemässä Prismassa vielä isompi täydennys, mutta muuten nautin niistä päivistä jolloin arki pyörii omien jalkojen ja lähijunien varassa. Ja niissä tuo lähikauppa on kyllä ihan arjen paras ystävä.

Yleinen

Tervetuloa arki

Syysloman jälkeen tiedossa oli paluu arkeen ja tässä kohtaa ei tietenkään tarjolla ollut pehmeää laskua vaan lähinnä hyppy suoraan syvään päähän. Siinä missä minä lähdin kimpsuineni ja kampsuineni Itä-Pasilaan lähti mies Osloon ja lapsi sai nyt ensimmäisen kerran tulla omine nokkineen kotiin. Huomenna sitten vielä pitäisi onnistua siinä että teen täyden työpäivän matkoineen lapsen ollessa koulun hoivissa vain kahdeksan tuntia.


Tänään vielä päästiin ihmettelemään kotiläksyjä ilta-auringon laskeutuessa. Pian ollaan siinä pisteessä että lähdemme ja tulemme pilkkopimeässä kotiin.

Olihan tämä melkoinen muutos alkusyksyn rentoihin aikatauluihin, mutta pakko sanoa, että töihin oli mukava palata. Minulla on huiput työkaverit ja oli ihana päästä taas heidän keskelleen. Ja onneksi minulla on niin huiput tiimikaverit että töissäkään ei ollut mitään tulipalona sammutettavana. Tosin kun fiksailin kalenterejani tuli kyllä sellainen olo, että ennen joululomaa saattaa palaa jotain. Jos ei muuta niin minun hihani kun katselin miltä kalenteri näyttää marras-joulukuun ajan junassa istuttujen tuntien suhteen.

Arkeen kuuluu myös varmaankin pakollisena pahana opettajalta tulevat Wilmaviestit jossa kerrotaan koulussa jylläävästä täiepidemiasta. Pystyykö  kukaan lukemaan sellasta uutista ilman päänahan välitöntä kutinaa. Varmaan sitä pitää käydä ostamassa täikampa ja alkaa pitää seulontoja. Aikaisempina vuosina meitä säästi kummasti se, että lapsi oli käytännössä kalju. Nyt sitten noita kiharoita riittää ja niissö riittää myös setvimistä.  Missähän niitä torjuntashamppoita myytiin…