Yleinen

Mitä mietin tällä viikolla

Viime viikolla kirjoitin päivän pohdintoja, mutta tuumailin, että tästähän voisi yrittää saada ihan pysyvän teeman. Kun aika usein sitä tulee jotain pohdittua.

Alkuviikosta lenkkeillessä intoilin mahtavaakin mahtavammasta Outo Laakso podcastista. En ole oikein aikaisemmin jaksanut keskittyä podcasteihin, mutta nyt löytyi sellainen, joka kolisi kympillä. Sofia ja Ville rakastavat kauhua ja käyvät läpi nyt tätä populaarikulttuurista ilmiötä. Kyse ei siis ole mistään pelottavasta vaan siitä mitä ilmiöitä teemaan liittyy. Ensimmäinen teema käsitteli Final Girliä eli kauhuleffojen niin tyypillistä viimeistä henkiin jäänyttä naishahmoa. Reilun tunnin aikana esiteltiin ikonisimpia hahmoja, mutta myös pohdittiin sitä ristiriitaa, että final girlit ovat populaarikulttuurissa usein harvinaisia toiminnallisia naissankareita, mutta silti ilmiö on usein kaikkea muuta kuin feministinen.

Tälle hyvänä jatkumona osui silmiin Hesarin Nytin kirjoitus siitä miten elokuvien naisten kokema väkivalta on käytännössä aina sadistista. Tyypillinen tapa syventää naisen henkilökuvaa on raiskaus vaikka loppujen lopuksi tässä ei kyse ole muusta kuin laiskasta käsikirjoittamisesta. Naishahmoon voi saada syvyyttä ja luonnetta ihan vain sillä, että päästäisi tämän vaikka leffassa ääneen. Lisäksi tarpeeton väkivalta normalisoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja myös muokkaa sitä kuvaa miten naisiin suhtaudutaan. Nuori nainen väkivallan kohteena herättää ilmeisesti katsojien sympatiat, mutta se on myös muuttunut väsyneeksi stereotypiaksi.

Miksi stereotypioita vastaan sitten kannattaa tapella? Siksi että normit harvoin tekevät kenestäkään onnellista ja varsinkin meidät naiset on normitettu todella ahtaalle. Kun olemme nuoria kelpaamme populaarikulttuurissa tapettavaksi kun muutumme vanhoiksi muutumme anoppivitsien hirviöiksi

En oikeastaan tiedä miksi seuraan edelleen Instassa Meidän perhettä, mutta kaipa tämä on sellainen lemppariärsytysjuttu kun en saa poistettua itseäni seuraajista. Nyt kuitenkin ollaan lähellä sitä. Käsi sydämelle, oma äitisuhteeni ei ole ollut aina sieltä yksinkertaisimmasta päästä, mutta silti keksin aika monta kamalampaakin ihmiskohtaloa itselleni kuin se, että kuulostan äidiltäni.

Työkaverini Jenni on viimeaikoina tullut tunnetuksi setäkuiskaamisesta ja aiheesta järjestetyssä työpajassa puhuimme siitä miten pojille niitä roolimalleja löytyy ja kukaan ei pidä naurettavana jos poika astuu isien jalanjälkiä. Siinä itseasiassa liehuu siniristiliput ja kyyneleet kihoaa setien silmiin kun näin toimitaan. Jostain syystä kuitenkin se kuukauden päästä sunnuntaina ylistämällä alistettu äiti siirretään tähän kuvaan niin äidistä tuleekin vitsi. Siitä tulee jotain sellaista jota voidaan pilkata meemeissä. Silti samaan aikaan Meidän perhe pitää kiinni siitä, että äitiys on naista kapea-alaistavaa jakamalla Poikein äidit-blogin hengessä perhe-elämästä yksisilmäisen ja paskamaisen kuvan antavaa kuvakieltä.

Että, eikö houkutakin heittää jo ehkäisy nurkkaan ja ryhtyä lisääntymistalkoisiin?

Ai ei vai? No ei kyllä minuakaan. Meillä onneksi tuo yksi kupeiden hedelmä on jo maailmassa eli säästymme suoranaiselta painostukselta, mutta tunsin kyllä vahvaa yhteenkuuluvuutta lukiessani eilen tätä Yle juttua yli 30-vuotiaista lapsettomista. Sopipa muuten tämäkin hyvin jatkoksi tähän samaan  julkisen keskustelun naisista maalaamaan kuvaan. Ensin me kelvataan populaarikulttuurin kalmoiksi (tosin vain jos olemme riittävän kauniita), sitten meitä voidaan syyllistää siitä ettemme muista lisääntyä ja lopuksi meistä tulee vain vanhoja vitsejä sanan kirjaimellisessa merkitysessä.

Yleinen

Mistä huomaa että vointi paranee

Päätöksestä jäädä sairauslomalle on nyt mennyt 1,5 kuukautta ja nyt alkaa näyttää siltä, että pahin on takana. Kävin eilen tapaamassa työpsykologia, jonka myötä sain myös ulkopuoliselta asiantuntijalta vahvistusta siihen, että kyllä tässä nyt ollaan selvästi voiton puolella.

Mikä sitten kertoi itselle, että pahin on takana päin?

IMG_4167

Siinä missä alkuvuodesta hymy piti pakottaa kuviin tulee se nyt itsestään. Ja sehän vasta hymyilyttääkin kun jaksoi tehdä kahden tunnin kävelylenkin ihanassa auringonpaisteessa.

Olen siis taas jaksanut liikkua ja itselleni se liike on parasta lääkettä. Tiedän, että kaikilla tämä ei toimi samalla tavalla, mutta minulle lenkkipolku on parasta hoitoa mitä voi olla. Mitä enemmän saan liikuttua sitä paremmin nukun ja sitä parempi yleisfiilis minulla.

Jaksan myös tehdä asioita sen asemasta, että vain makaisin sohvalla. Maanantaina löysin itseni pesemästä uunia ja pyyhkimästä pölyjä. Ihmiselle, joka vihaa siivoamista tämä on melkoinen suoritus. Ja tämäkin on tavallaan itseään ruokkiva kierre. Mitä enemmän saan asioita hoidettua sitä parempi fiilis itselle tulee. Tosin tässä on myös riskinsä. Se, että lähtee ahnehtimaan liikaa. Haluaisin tehdä esimerkiksi eteisessä pienen pintaremontin eli pistää aika lailla koko vaatesäilytyksen uusiksi ja maalata seinät, ovet ja karmit uusiksi (sekä asentaa ne lattialistat, jotka puuttuvat edelleen puolilta seiniltä), mutta tässä järki tuli väliin. Tämä asia voi odottaa vaikka kesälomaan.

Kolmas iso asia on se miten suhteudun töihin. Töihin on kiva mennä, työihmiset ovat mahtavia ja saan iloa töihin uppoutumisesta, mutta en ruoki stressiä enää jatkuvalla tsekkailulla. Itseasiassa työsähköposti on nyt kännykästä kokonaan poissa päältä ja niin saa ollakin työn ulkopuolella. Osittainen paluu työhön on nyt parin viikon perusteella tehnyt hyvää. Koska tässäkin on taas se totuus, että se työarki auttaa kuntoutumaan kun ei pääse laitostumaan kotisohvalle.

Ja sitten on se, että olen tajunnut, että minun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Olen niin monta vuotta sammuttanut tulipaloja, tehnyt tolkuttomia työtunteja, opiskellut siinä ohessa ja hoitanut luottamustoimia. Ja olen myös turboahtanut vapaa-aikani ja kokenut, että kyllähän minun pitää tehdä ja ehtiä. Nyt olen tajunnut että ei pidä eikä tarvitse. Vedin henkselit opinnäytetyön kirjoittamisen päälle. Sen ehdin saada valmiiksi syksylläkin ja päätin, että kesäksi suunniteltu ihana ja odotettu, mutta pirun työläs ulkomaanmatka saa odottaa ja tehdään jotain paljon pienimuotoisempaa. Maataan vaikka mökillä riippumatossa (tai jos sataa niin vintillä villasukat jalassa) lukemassa kirjaa, tehdään pyöräretkiä (siinä ei sadekaan haittaa) ja nautitaan myös tästä kesäisestä Helsingistä, joka on tämän reilun vuosikymmenen pääkaupunkiseudulla asumisen jälkeen minulle aika vieras.

Edetään siis hitaasti ja nautitaan siitä mitä tehdään. Mietitään kaiken kohdalla, että lisääkö tämä minun hyvinvointiani.

Yleinen

Mitä mietin tänään

Tänään olin sitten taas sairauslomalainen eli päivän ohjelmakin oli sitten taas ihan jotain muuta kuin mitä alkuviikosta ja tässä on ollut aikaa miettiä asioita. Tällä kertaa lähinnä äitiys, ehkäisy ja viherkasvi -näkökulmasta.

Aamulla revimme ystäväni kanssa huonoa huumoria perhe-elämää pitkittävistä karhuista. Että ei riitä että ihmiskunta on ajanut meidät naiset ahtaalle tämän perhe-elämäkuvion kanssa vaan niiden on pitänyt ulottaa tämä vielä karhuihinkin asti. Vakavammin sanottuna, en kyllä yhtään ymmärä miksi karhuja ylipäätään tarvitsee metsästää.

IMG_3957

Sitten olen miettinyt tämän kaktuksen hengenelämää. Olen aika monta kaktusta omistanut, mutta vielä en ole tämänkaltaista kohdannut. Työkaveri luonnehti kuvan nähtyään tätä montusta nousevaksi punk-norsuksi. Että miksi olla Pinteresthenkinen ikkunalautakoriste kun voit olla kohti kirkkautta ponnistava punkkarielefantti?

Iltapäiväohjelmana oli sitten vähemmän miellyttävästi kierukan vaihto ja tämä vasta pohdintoja aiheuttikin. Ensinnäkin, miksi ihmeessä niin pieni esine pitää pakata minisuksen kokoiseen pahvipakettiin, jota ei saa mitenkään normaalisti kannettua kassissa ilman ettei tule mainostaneeksi sitä kaikille vastaantulijoille? Toiseksi, miksi vastaantulijoita nyt ylipäätään kiinnostaisi se mitä jonkun random täti-ihmisen käsiveskasta pilkottaaa? Ja kolmanneksi, vaikka kiinnostaisikin niin entä sitten? Miksi ehkäisytarpeen paljastuminen olisi jotenkin kiusallista. Päätellen siitä, että tuo yksi lapsi ollaan omin avuin alulle saatu ja lapsiluku on jäänyt yhteen niin varmaan suurin osa on osannut laskea yhteen 1+1. Vaikka epäilen että eipä ihmisiä kyllä niin kiinnosta.

Kierukan asennukkseen liittyenkin heräsi pohdittavaa. Lääkäri kuvaili kipua ”kuukautismaisiksi”. Itse ehkä olisin sanonut enemmän tunnetilaa synnytysmäiseksi. Ystäväni, jolle asiasta purnasin tosin epäili että kaikkia naistentautien operaatioita kuvaillaan samoilla sanoilla. Tutkimuksethan puhuu, että naisten kipukokemuksia usein vähätellään, mutta tässä ei nyt siitäkään ole kyse. Edellisen kierukan jälkeen kun tyytyväisenä pyöräilin takaisin töihin. Nyt hoipuin polvet vetelänä bussiin ja nieleskelin oksennusta kotiin asti. Sikiöasennossa sohvalla maatessa oli hyvä katsoa Areenasta Victorian toisen kauden avausta ja muistuttaa itselle että miksi tästäkin kipukokemuksesta kannatti maksaa melkein 300 euroa. Että ennemmin tämä kuin yhdeksän lasta.

Yleinen

Paluu työelämään

Neljän viikon sairausloman jälkeen tuli eilen se päivä jolloin palasin töihin. Tai no kävin jo viime viikolla yhtenä päivänä istumassa palaverissa ja pakkaamassa työhuoneeni kamat. Eilen sitten yritin muistaa mennä täysin toiseen kerrokseen töihin ja käytin työpäivästäni ison osan purkaen muuttolaatikoita ja kytkien tietotekniikkaa paikoilleen.

IMG_3951

Kaikkien kypsien 36-vuotiaiden tavoin laitoin hyllylle istumaan itse itselleni ostamani Supergirl-nuken, ystältäni saaman yksisarvislumisadepallon sekä lapsen piirtämän lohikäärmeen. Ei tässä vielä mitään oman elämän Terästyttöjä olla, mutta voidaan ainakin leikkiä että olen sinne matkalla.

Tuskastuttavan hitaalla matkalla, mutta ehkä tässä pitää hyväksyä sekin, että jos jaksamisvelkaa on kerrytetty vuosia niin ei tästä suosta ihan hetkessä itseä nosteta. Paluu arkeen nimittäin on tosi hidasta. Alkuun teen kahta päivää viikossa ja vappuna tähtään siihen, että tekisin töitä kolme päivää viikossa. Tämän mahdollistaa työterveyden suosituksesta aloitettu osasairausloma ja työnantaja, joka lähti kohtalaisen ennakkoluulottomasti muokkaamaan työtäni siten, että osa-aikainen työ nyt kerrankin on aidosti mahdollista. Tänään istuin ensin alas esimiehen kanssa määriteltiin minulle nyt keväälle työtehtäviä ja loppupäivän säädin kalenteriani kuntoon. Nyt siellä lukee kiltisti miten aikani jaan työn ja toipumisen välillä ja olen myös kirjannut näkyviin omien projektieni ajankäyttöä.

Käytännössä siis osasairausloma tarkoittaa töiden tekoa 40-60% normaalista viikkotyöajasta ja nyt alkuun teen vain 40 %:sta työaikaa. Itse totesin itseni tuntien, että on turvallisempaa tehdä kokonaisia työpäiviä harvemmalla tahdilla sen asemasta, että olisin lähtenyt tekemään useampia työpäiviä lyhyemmillä tunneilla. Jälkimmäinen on usein suositeltua siitä syystä, että aina kahdeksan tunnin työpäivä ei vain ole jaksamisen rajoissa. Itse kuitenkin epäilen että en osaisi lyhyitä päiviä vaan unohtuisin tekemään töitä sen asemasta että lähtisin kahdelta jo kotiinpäin. Epäilen myös että tämä minun käytäntöni auttaa siinä että saan helpommin eroteltua työn ja vapaa-ajan välisen eron sen asemasta että vähän joka päivä kävisin työasioita pohtimassa. Asiantuntija kun ei kuitenkaan aina saa aivojaan narikkaan kotiinlähdön aikaan.

Odotukset ovat siis korkealla ja toivon että tästä se hidas paraneminen lähtee liikkeelle. Itselläni on jotenkin nyt äärettömän hyvä fiilis. Tähän varmasti auttaa se, että aikaisempi näkoalattomuus on lähtenyt nyt korvautumaan selkeillä suunnitelmilla ja moni aikaisempi kuormitustekijä on tunnistettu ja niistä yritetään nyt päästä mahdollisimman monella tapaa eroon. Ei asiat varmasti maagisesti yhdessä yössä tai edes yhdessä kuukaudessa muutu, mutta toivottavasti tämä nyt on se oikea suunta.

Yleinen

Palmian paremmat antimet vs kotikeittiö

Meillä oli monipuolisesti syövä taapero siihen asti että tyyppi aloitti päiväkodin. Päästyään Palmian laitosruokien makuun se tyyppi sitten vaihtuikin johonkin ja nyt ties miten monta vuotta olemme kuunneelleet sitä, että ruoka on aina parempaa päiväkodilla tai koulussa.

Vaikka kuinka olemme tehneet samoja ruokia niin ne eivät vaan maistu samalta. Mies epäilee, että ongelmana on se, että ruoka nimenomaan meidän kokkaamana maistuu siinä missä koulussa se ei ehkä niinkään. Suurelle skeptisyydellä lähdinkin eilen tekemään papulasagnea, jota lapsi oli kehunut Palmian tarjoilemana. Itseasiassa olin jo niin vakuuttunut tappiosta että tungin kastikkeeseen papujen lisäksi pussillisen suppilovahveroita varmana siitä, että lapsi ei kuitenkaan syö.

IMG_3823

Eilen kuitenkin tapahtui joku hämmentävä käänne. Lapsi maistoi lasagnea pitäen lautaselleen asetetettua annosta erittäin suspektina, mutta joutui lopulta myöntämään että tuohan oikeastaan oli yhtä hyvää mitä koulussa. Sinne se katosi kaikkine papuineen ja sienineen.

Että tätä voittoa voikin nyt helliä mielessään kun seuraavat puolivuotta taas katsoo sitä miten tyyppi kääntelee haarukalla ruokiaan ympäri lautasta ja syö vain lisäkkeenä tarjotut kurkut ja porkkanat hyvällä ruokahalulla. Tai kun saa kuunnella lukuisia erilaisia versioita lauseesta ”tämä ei nyt oikein ole minun makuuni”. Tai sitten voisiko nyt taas olla edessä se hetki jolloin lapsi taas alkaa avartaa ruokalistaansa. Josko evoluution edellytämä ”onko tuo myrkkysieni”-vaihe vihdoinkin takana.

Sinäänsä kyllä ymmärrän lasta. Olen ollut kiusallisen nirso lapsi pienenä, koska se miltä ruoka tuntui suusta vain teki monesta ruoasta täysin mahdottoman syödä. Ihan monipuolinen ruokailija minustakin on vuosien saatossa tullut, joten elätellään että tämä myös toimisi lapsella.

 

Yleinen

Liikunta ja uupumus

Jossain vaiheessa ajauduin siihen pisteeseen, että en enää jaksanut käydä liikkumassa työpäivien ulkopuolella. Yllättävän pitkään sain asian pidettyä sidettävällä tolalla arkiliikunnalla, koska kävelen päivittäin osan työmatkoista ja normaalisti olen myös pyöräillyt melkein puolet vuodesta. Varsinkin työmatkapyöräily taisi pitkään olla se  minun fyysisen kuntoni kulmakivi.

Vuosi sitten lapsi kasvoi ulos pyörän peräkärrystä eli pitkät koko perheen pyöräretket jäivät oikeastaan siihen ja samaan aikaan myös Keskipasilan rakennustyömaa muutti pyöräilyreitilleni pakottaen minut todella huonolle kiertoreitille tai vaihtoehtoisesti vaihtamaan liikennevalottoman reitin useampiin valoihin. Aloin huomata, että työmatkapyöräily vain ärsytti minua ja tulin töihin ja kotiin kiukkuisempana kuin aikaisemmin. Jätin pyörän seisomaan autotalliin ja kävin ostamassa kausikorttiin lisää virtaa.

Nyt sitten pikkuhiljaa havahduin siihen, että olen oikeastaan aika surkeassa fyysissä kunnossa. Minä joka kuitenkin olen jaksanut ylipainokiloineni juosta kymmentä kilometriä ja polkea satasta en jaksanutkaan enää samaan malliin ja kun myös ne henkiset voimavarat oli kortilla päädyin sohvannurkkaan joka lopulta oli karhunpalvelus molemmista näkökulmista jaksamista tarkasteltaessa.

IMG_3798

Nyt sitten pitäisi saada pikkuhiljaa myös tuo fyysinen puoli kuntoon, koska uskoisin, että se myös kantaisi henkistä puolta eteenpäin. Terve sielu terveessä ruumiissa ja niin pois päin. No tiedän ettei se aina niin mene, mutta niin vaikeaa kuin se liikkeelle lähteminen onkin niin isolta osin liikunta on kuitenkin aina ollut sellaista, että se kuitenkin antaa enemmän mitä ottaa.

Eilen lähdimme kauniin päivän kannustamina ulkoilemaan vaikka se sohvan nurkka olisikin kutsunut kauppareissun jälkeen. Kompromissina otin 20 minuutin voimanokoset ja sitten lähdettiin meidän perheen ja kaveriperheen isän ja lapisen kanssa luultavasti tämän talven viimeisiä pulkkamäkiä laskemaan. Tämän jälkeen lähdimme vielä miehen kanssa saunalenkille ja omaa vuoroa odotellessa kaivoin pitkästä aikaa kahvakuulat esiin ja tein reilun vartin pikatreenin kotona.

Jo saunaan mennessä tuntui kropassa hyvältä. Kevätauringon, raikkaan ilman, treenissä väsytettyjen lihaksien ja yleisen saunan tuoman raukeuden huomasi siitä, että heräsin varttia vaille kymmenen kun tiputin kännykän naamalleni nukahtaessani sohvalle. Siirtyminen petiin toi yhdeksän tunnin hyvinkin rennot yöunet ja aamulla herätessä lihaksissa tuntui jo lupaavasti se mukava pieni tuntemus, jonka treenitauon jälkeen niin herkästi tulee.

Nyt sitten pitäisi vain löytää se uusi tapa liittää liikunta osaksi arkea, koska Pasilan tilanne ei työmatkapyöräilyyn kutsu. Uskoisin että töihin palattuani voisin kuitenkin useammin työmatkalenkkeillä. Viiden kilometrin työmatka kun on siihen aika optimaalinen ja pystyn hyödyntämään isolta osin maastona Keskuspuistoa. Ajattelin myös ostaa itselleni pari kahvakuulaa lisää, jotta saisin kotitreeneistä opimaalisimman. Isoin haaveeni olisi palata ensi syksynä tanssitunneille vuosien jälkeen ja tämä on yksi asia joka on ollut keskusteluissa töiden suuntaan.

Nyt aikaisemmin iltakoulutusten sattumanvaraisuus on aiheuttanut sen etten ole pystynyt sitoutumaan mihinkään iltaharrastukseen joka tapahtuu viikottain tiettynä päivänä ja tähän haluamme tiimiparina kanssa muutosta. Epäsosiaaliset työajat ja pitkät päivät ovat jo muutoinkin kuormittavia, mutta jos siihen päälle lisätään vielä se, että emme pysty sitoutumaan mihinkään meille tärkeään ajasta ja paikasta riippuvaan toimintaan ei tilanne ole enää kestävä. Toki aina viikonloppuisinkin voisi jotain harrastaa, mutta kun on arjet ollut pitkälti poissa perheen luota niin a) en ole raaskinut olla erossa perheestä, b) pitänyt myöskään reiluna puolisoa kohtaan sitä että viikonloputkin vielä menisin aina omissa menoissani  sekä vielä c) viikonloppuharrastukset herkästi johtavat siihen, että lapsi ei näkisi isovanhempiaan kuin jouluna ja kesällä joten ollaan siitäkin syystä yritetty pitää viikonloput vapaana.

Lapsen kuitenkin koko ajan kasvaessa alkaa sitä aikaa löytyä aivan eri tavalla. Nyt kahtena viikonloppuna olemme käyneet miehen kanssa yhdessä lenkillä ja tästä kyllä haluan pitää kiinni ja muutenkin tuo A-kohta sitä kautta muuttuu enemmän sallivaksi. B on tietysti yhtenlainen haaste edelleen, koska ihan yhtälailla minun töitteni vuoksi myös puoliso on joutunut karsimaan harrastuksiaan eli vieläkään en täysin minä, minä ja minä edellä voi tässä mennä.

Ja sitten on se C. Viimeeksi hiihtolomalla mumminsa nähnyt pieni mies kun on haaveillut mumminsa näkemisestä nyt taas jo kaksi viikkoa joten pääsiäisenä nyt taas mennään mummilaan ja sitten on vielä se puoli että ei nuo meidän vanhemmat tästä nuorru ja vaikka sekä minun äidilläni että miehen vanhemmilla asuu lapsia myös lähellä niin en pidä sitäkään reiluna että me toisessa maakunnassa asuessa täysin pesisimme kätemme heistäkään.

Eli aika paljon tässä on oppittavaa ja jonkun verran myös vanhoja uskomuksia kaadettavana. Sitten siellä toisessa vaakakupissa on se fyysisen hyvinvoinnin tuomat edut myös henkiseen puoleen sekä myös unen laadun parantuminen. Selvää on se, että liikunnalle se aika ja paikka pitää elämässä raivata, mutta se muutos kyllä taitaa vaatia aikansa.

Yleinen

Päiväleffassa: Lady Bird

Osana tätä toipumisprosessia päätin käydä vaihtamassa nipun virikeseteleitä leffasarjalippuihi ja menin katsomaan viisi Oscarehdokkuutta ja nolla pystiä kerännyttä Lady Birdiä.

IMG_3771

Lady Bird kertoo itsensä Lady Birdiksi nimenneestä Christinestä, joka tasapainoilee teini-iän tunnekuohujen, vanhempien ja kavereiden odotusten ja uskonnollisen koulun jäykkien perinteiden välillä. Leffan sijoittuu vuoden 2002 Sacramentoon. Kaunis kuvaus kuljettaa Sacramentoa pitkin tehden siitä käytännössä yhden elokuvan päähenkilön vaikka Lady Bird itse pitääkin kaupunkia aivan liian pienenä itselleen.

Toinen elokuvan keskeinen suhde kuvaa Lady Birdiä ja hänen hyvin voimakastahtoista sairaanhoitajaäitiään. Tuo äidin ja tyttären suhde oli pitkälti elokuvan parasta antia. Gerwig on mahtavasti onnistunut kuvaamaan teini-ikäisen tyttären ja keski-ikäisen äidin jännittyneitä välejä. Tosin varmaan osasyy sille miksi leffa tässä kohtaa kolisi niin kovaa oli se, että välillä tuntui, että käsikirjoituksen materiaalina oli käytetty minun ja äitini takavuosien dialogeja.

Lady Bird oli elokuvana hurmaava yhdistelmä draamaa ja komediaa ja myötähäpeän inhoajana ihailin sitä, että tässä kasvutarina oli kerrottu ilman myötähäpeän tunnetta. Nolot ja kiusallisetkin kohtaukset saatiin kuljetettua lämpimästi ohi. Jos sydämesi sykkii nuorien kasvukokemuksille tämä on elokuva joka kannattaa tsekata.

Itselle tämä päiväleffa oli kokemus, jota en ollut kokenut moneen vuoteen, mutta taidanpa ottaa nämä nyt itselleni ohjelmaan. Olen tähän asti aina ajatellut, että miksi pitäisi nyt arkivapaita yksinäni kun muu perhe on töissä ja koulussa, mutta tässä tuli nyt taas mieleen, että mitä kaikkea niiden arkivapaiden kanssa voisikaan tehdä. Ja osa kokemuksesta tässä päiväleffassa tuli niistä muista kävijöistä. Hurmaavia eläkeläispariskuntia jotka pohtivat leffan jälkeen kamera-ajoja, kömpelöillä ensitreffeillä olevia opiskelijapariskuntia ja yksin leffassa kävijöitä useita.

Eli taidan nyt taas luvata itselleni että menen katsomaan muitakin leffoja kuin lapsen kanssa piirrettyjä ja miehen kanssa nörttileffoja, jotka kieltämättä ovat yhteinen intohimoni. Virikeseteleitäkin jäi vielä tämän kahdeksan leffalipun jäljiltä toiseen mokomaan settiin.  Tarjotaan näillä nyt sitten sitä palautumista arkeen. Vaikka joku voisi senkin kyseenalaistaa, että miksi työpaikoilla työhyvinvointitoiminta on niin usein noita virikeseteleitä eikä kiinnitetä huomiota siihen, että mikä ihmistä siellä töissä kuormittaa.