Yleinen

Iso W

Sopivasti koulujen aloitukseen osui parilla isolla lehdelläkin jutut siitä miten pian alkaa vanhemmilla älypuhelimet ja sähköpostit laualamaan kun Wilma raportoi lasten rikoksia ja rötöksiä pitkin päivää. Uutisten taustana oli tutkimus teknologia-avusteisesta palautteenannosta ja siitä miten sen käyttö on tasaisen hämmentävää niin opettajalle, oppilaalle kuin vanhemmillekin.

Meidän perheeseen Wilma saapui vasta tänäsyksynä. Helsingissä esikoululaisilla ei Wilmaa ole vielä käytetty, mutta varsinkin paljon reissutyötä tekevänä olisin useampaan otteeseen kaivannut tätä sähköistä reissuvihkoa jo päiväkodinkin puolelle.

Nyt tässä sitten on opeteltu Wilmaviestinnän saloihin. Opettajallamme tuntuu olevan tapa lähettää noin kerran viikossa tiedotuskirje meille vanhemmille. Kirjeessä käydään parilla rivillä menneen ja tulevan viikon pääpointit. Tämän lisäksi viestejä on tullut rehtorilta ja erityisopettajalta yhteisesti kaikille koulun ekaluokkalaisille. Itse olen lähettänyt viestiä ET-opetuksen käytännönjärjestelyjen selvittelemiseksi ja kysynyt opettajalta yhtä läksykäytäntöihin liittyvää kysymystä, jouduttuamme takavarikoimaan kriittiseltä lapselta pyyhekumin.

IMG_0083

Niitä pelättyjä tuntimerkintöjäkin on tullut kaksi. Molemmat positiivisia. Jälkimmäinen tuli tänään lukuharjoitteluun liittyen. Selvästi lukikissalle lukeminen on tehnyt tehtävänsä.

Tässä kohtaa kuitenkin jo tiedostan, että meillä on käynyt hyvä tuuri Wilman ja opettajan suhteen. Naapurin rinnakkaisluokkalaiselle ei opettaja tiedota mitään edes yleisluontoista. Ystävän lapsen opettaja harrastaa meidän opettajan kaltaista viestintää mutta rinnakkaisluokalla tulee päivittäin pitkät kirjeet, joista vielä kolmasluokkalaistenkin kanssa on jouduttu etsimään tiedot läksyistä. Ja sitten on se työkaveri, jonka puhelin ja sähköposti laulavat päivittäin. Wilma on rikosrekistieri lapselle, joka ei mahdu opettajan hänelle antamaan muottiin.

Siinä missä olematon viestintä ärsyttää ja yliviestintä muuttuu helposti vain kohinaksi, jonne häviää myös oleellinen tieto on Wilman rikosrekisterinä käyttäminen vain yksinkertaisesti julmaa ja leimaavaa. Ensinnäkin perhe ei keskellä päivää voi sille mitään jos se vilkas lapsi häiriköi, joten onko asiasta tarpeen tiedottaa keskellä päivää. Toinen on palautteen vaikutus minäkuvaan. Jos kaikki lapsen saama palaute on negatiivista ja tuomitsevaa niin millaiseksi muodostuu lapsen minäkuva. Miten vanhempi pystyy olemaan tukeva ja kannustava kasvattikumppani koululle, jos et saa koskaan mitään kättäpidempää millä asiaa edistää vaan kuulet kerta toisensa jälkeen miten lapsi on taas ollut epäkelpo.

Elokuun lehtikirjoittelussa esiin nouseet kertomukset ja kokemukset ovat työkaverini perheen kaltaisia. Kuitenkin samaan aikaan tuhansissa kodeissa Wilman kanssa tehty yhteistyö on toimivaa. Itse olenkin sitä mieltä että vika ei ole Wilmassa vaan vika on sen käyttäjissä. Opettajien kanssa käymien keskustelujen sekä näiden omien havaintojeni pohjalta on helppo huomata, että aika monesta koulusta, kunnista puhumattakaan puuttuu selkeät linjaukset siitä miten Wilmaa käytetään. Opettajan työ on luonnollisesti autonomista, mutta koska lapsien tulisi kuitenkin saada arviointi vertailukelpoisesti tulisi myös palautteenantamisen kulttuuria yhtenäistää. Erityisen tärkeää olisi saada tuo rikosrekisterikierre katkaistua.  Tutkimus yksiselitteisesti kertoo, että positiivinen vahvistaminen tukee paremmin toivottavan käytöksen kehittymistä kuin rikosrekisterin kirjaaminen.

Palautteen antaminen ei ole helppoa, ei ainakaan silloin kun puhutaan rakentavasta palautteesta. Helposti voidaan ajatella, että kyllähän kasvatustieteenasiantuntija nyt ainakin osaa palautetta antaa, mutta ei se vain ole niin. Teknologia-avusteisuus tuo tässä vielä oman haasteensa. Wilmaviesti ei paljasta tunnetta tai osaa pehmentää viestiä minimipalautteella ja eleillä. Siellä lukee vain näytöllä mustalla valkoisella, että onko hommat mennyt putkeen vai eivät. Koulun palautteenantokulttuurilla luodaan kuitenkin pohja sille miten palautetta annetaa tulevaisuudessakin. Tämä olisi tällainen koko kansakunnan yhteisen harjoituksen paikka. Opetellaan miten annetaan rakentavaa palautetta ja opitaan ymmärtämään myös se miksi palautetta on tärkeä antaa.

Viihde

Elämäni TV-sarja

Täytin kymmenen sinä vuonna kun Twin Peaksia alettiin näyttää Suomessa. Vanhempani tyypillisinä kasarilapsen vanhempina olivat ikärajoista kuutamolla kuin lumiukot ja antoivat kymmenvuotiaan katsoa sarjaa. Tiettyjen herätyskellojen olisi ehkä pitänyt soida siinä kohtaa kun sarjan lähetysaika on lapsen nukkumaanmenoaikaa myöhäisempi, mutta sen sijaan isäni tunnollisesti nauhotti minulle jaksot ja koska olin lähetyspäivän jälkeisenä aamuna menossa kouluun vasta kymmeneksi oli torstaiaamujeni viihdettä syödä aamupalaa olohuoneen sohvalla ja matkustaa Twin Peaksiin. Toisaalta näin jälkikäteen ajateltuna tuo luultavasti piti huolta siitä, että sarjaa sain katsoa koska yleensä kumpikaan vanhemmista ei ollut kotona sen katsomista todistamassa.

Huolimatta siitä, että olin liian nuori sarjaa seuraamaan (Itseasiassa vielä kevään 1995 uusintojenkin kohdalla sarjaa olisi pitänyt katsoa aikuisen kanssa) rakastuin siihen ja Davin Lynchin tuotantoon palavasti. Ja ennen kaikkea rakastuin Dale Cooperiin. Ehkä maailman parhaiten käsikirjoitettuun hahmoon, jonka myötä olen ikuisesti sitä mieltä että tyylikkäintä mitä mies voi päälleen pukea on musta puku kapealla mustalla kravatilla.

Saatan myös joutua tunnustamaan, että nyt kun kolmas kausi on pyöritetty läpi, että itkin valtoimenaan kun originaali Badalamentin teema lähti soimaan ja Dale Cooper lähti kohti Twin Peaksia 25 vuoden jälkeen.

Twin Peaks: Return oli sarja jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Jos olin innoissani Gilmore Girlsien paluusta niin kerro se tunne 25:llä niin päästään lähelle sitä missä tunnelmissa sarjaa odotin. Jaksojen vastaanotto oli ristiriitainen. Originaalisarjan ystävissä näkyy selvästi että osalle jo toinen kausikin meni vähän liian hapokkaaksi ja Lyncin muu tuotanto vasta hapokkaaksi menikin. Return on siis sitä sitä hapokkaimman päädyn Lynciä. Jos odotit että kolmas tuotantokausi paketoi kasaan tarinan niin luultavasti joudut pettymään tai ainakin rakentamaan itsellesi oman totuuden siitä mitä sarjassa tapahtuu.

Tai niin ainakin minä päädyin tekemään. Minulla on oma tulkintani juonesta. Tulkinta mukailee selvästi suurimpia nettispekulaatioita. Sitä, että sarja liikkuu kolmannella kaudella useammassa aikatasossa ja todellisuudessa ja että on vain hyväksyttävä että kaikkeen emme saaneet vastauksia.

Jos et ole Twin Peaksiin vielä tutustunut niin nyt siihen on mahdollisuus Sub näyttää tänäsyksynä ensin alkuperäiset kaksi tuotantokautta ja sen jälkeen nyt kesällä HBO:n näyttämän Return-tuotantokauden. Itse olen sarjan katsonut läpi useita kertoja, mutta epäilen, että minun on taas lähdettävä matkalle Twin Peaksiin. Siitäkin huolimatta, että tarina särkee sydämen ja BOB on pelottavinta mitä televisiossa on koskaan näytetty.

Lukupäiväkirja, Viihdettä lapsille

Kosmoksessa tavataan

Pirullinen flunssa piti otteessaan oikeastaan koko viime viikon ja kun vihdoin keskiviikkona sain paketoitua koko kesäopintokokonaisuuden päätin että nyt tarvitaan jälkiruokaa.


Jälkiruokaa löytyi niin keholle kuin mielelle. Sulatin pakastimesta korvapuustin ja klikkasin tabletille auki Jack Chengin Kosmoksessa tavataan.

Kirja osui tietoisuuteeni kesällä jossain jutussa jossa tätä mainostettiin kirjana joka puhuttelee niin lapsia, nuoria ja aikuisia. Itse sanoisin että kirja ehkä kuitenkin on kahdelle jälkimmäiselle ja että kunnolla tarinan ulottuvuudet saa irti vain kun elettyä elämää on vähän enemmän takana.

Kirja lähtee liikkeelle 11-vuotiaan Alexin nauhoituksilla. Alex aikoo nauhoittaa kultaiseen iPodiinsa viestin ulkoavaruuteen ja lähettää tämän matkaan itse rakentamallaan Voyagerraketilla. Tarinan pihviksi lähtee kuitenkin paljastumaan se mitä ei kerrota. Miten 11-vuotias pääsee lähtemään yksin matkalle ja miten näennäisestä varhaiskypsyydestään huolimatta hän on kuitenkin vain pieni lapsi. Tarina kuljettaa Alexin matkalle, jonka aikana hänelle selviää että moni asia ei ollutkaan niin miten hän oli luullut. Se myös kuvaa taustalla toisen tarinan. Sen että joskus on vaikea olla aikuinen ja ottaa vastaan se vastuu jota ei ole koskaan halunnutkaan.

Tarina oli nopealukuinen ja mukaansatempaava. Täydellinen jälkiruoka  flunssan ja kurssitöiden puuduttamille aivoille. Pikkuvanha ja aikuisten maailmassa kiinni oleva Alex ei tuntunut kertojaäänenä lainkaan myötähäpeää aiheuttavalta ja minä jos joku olen myötähäpeän asiantuntija. Nyt kuitenkin puhutaan ihmisestä joka ei ole eläessään voinut katsoa yhtään Uuno-leffaa, koska häpesin liikaa tuotantotiimi  puolesta. Tämä on selvästi se osa-alue jossa neljänneksen suuruinen varsinaissuomalainen perimäni dominoi yli karjalaisen rempseyden.

Pidin kirjasta, mutta lopulta en osaa sanoa minkä ikäiselle tätä suosittelisin. Epäilen että teinille Alexin kerronta on liian lähellä omaa kokemusmuistoa ja tarina ei välttämättä siksi puhuttele. Toisaalta ei tämä nyt aikuisten kirjakaan ole. Lapselle en missään nimessä tätä vielä lukisi. Toisaalta en osaa sano lukisiko 11-vuotias kirjan eri perspektiivin kautta. Alex ei kokenut kirjassa olevansa heitteillä joten näkisikö lapsi tämän vain tarina suuresta seikkailusta ja tajuaisi vasta myöhemmin tarinan muut tasot. Tai sitten ei tajuaisi koskaan jos on yhtä palikka kirjojen lukijana mitä minä aikanaan.

Yleinen

Kun lapsi ei halunnutkaan pehmeää laskua

Yksi ajatus opintovapaani sijoittamiselle oli helpottaa koulun aloitusta ja tarjota lapselle se mahdollisuus, että hän saisi tehdä lyhyempää päivää iltapäiväkerhossa ja totutella kaikessa rauhassa koulunkäyntiin. Olimme kuulleet kaikilta tuttavaperheiltä, että ekaluokkalainen on pitkälle talveen todella väsynyt ja paukut ovat vähissä ja taputtelimme miehen kanssa toisiamme selkään erinomaisesta kasvatusvalinnasta.

IMG_0015

Noh. Jälleen kerran saatiin huomata, että tuo meidän muna tiesi tässä kohtaa paljon kanaa paremmin mitä se haluaa. Yllättävän nopeasti huomasin, että minun paikkani korkeintaan väijyä olohuoneen ikkunassa miten viereisen vilkkaan risteyksen ylitys sujuu.

Ensimmäiset päivät meilläkin oli itkuinen ja sylinnälkäinen lapsi, mutta nyt kun koulua käyty puoli kuukautta on ääni jo muuttunut monella tapaa kellossa. Kun yritin viime viikolla hakea lasta iltapäiväkerhosta kotiutuessani kolmen jälkeen tulin kuulemma vain häiritsevästi keskeyttämään leikit. Tänään kun mentiin ysiksi kouluun vaikka tarjolla olisi ollut ensimmäiseksi tunniksi aamupäivätoimintaa, tuli kotiin neljän jälkeen lapsi joka ilmoitti, että hänkin haluaa aamutoimintaan kun kaveritkin on siellä. Meille on siis muuttanut lapsi joka haluaa olla koulussa vapaaehtoisesti joka päivä kahdeksasta neljään.

Toki tässä on hyviä puolia. Nyt vielä ainakin iltapäiväkerho on ulkoillut joka päivä eli lapsi on painanut pitkin koulun pihamaata ja kiipeilytelineitä pari tuntia päivässä kavereiden kanssa. Aamutoiminnassa taas suurin vetotekijä on yksi vanha eskarikaveri, joka menikin kokonaan eri iltapäiväkerhoon ja jonka kanssa ei kuulemma ehdi koskaan leikkiä kunnolla. Pitkiä päivä on siis tulossa, mutta itseasiassa uskoisin, että tuo kavereiden kanssa leikkiminen, juokseminen, kiipeily ja pelaaminen on juuri parasta palauttavaa toimintaa mitä lapsi koulupäivän rinnalle tarvitsee.  Tottumalla myös tähän rytmiin lapsella syysloman jälkeen minun paluuni töihin ei ole näin suuri muutos.

Silti itsellä on vähän halju fiilis asiasta. Minä alkaisin suurimpana osana päivistä jo kolmen aikoihin olemaan valmis siirtymään opinnoista eteenpäin ja silloin alkaa olla jo ikävä lasta. Esitin nyt kompromissinä, että sovimme aina jatkossa yhden päivän jolloin iltapäiväkerhoon ei mennä vaan tullaankin suoraan kotiin. Se voisi sitten ole sitä meidän poika-äiti-aikaa jota ajattelin meidän tarvitsevan ekstrapaljon tänäsyksynä, mutta jota ilmeisesti nyt kaipasikin meillä vain minä.

Toisaalta tässä on hyvä muistaa se, että eihän lapsi edes ole tottunut siihen, että hän näkee minua näin paljon mitä nyt. Käytännössä viimeiset kuusi vuotta olen ollut lomakauden ulkopuolella vähintään kahdesti kuussa työmatkalla, tehnyt pitkiä päivä ja tullut myöhään kotiin. Että kun on tottunut siihen että äitiä näkee lähinnä aamusmoothien äärellä niin ehkä tämä kokoajan kotona odottavan äidin konsepti on lapselle jotain sellaista, jota se ei edes osaa kaivata. Ja itseasiassa nyt jo lapsi avasi keskustelu että voisiko minun töihin paluun jälkeen mitenkään olla niin että hän saisi olla ihan vain yksin kotona että voisimmeko tulla korkeintaa puoli viideltä kotiin.

Yleinen

Syksyn ensimmäinen

Oletimme, että kun lapsi aloittaa koulun niin sitten meillä sairastetaan. Kukaan ei vain olettanut että se sairastajan olen. Minä siinä missä lapsi on hätinä nuhainen olen minä kotihiiri ihan törkeän flunssan kourissa. Kurkkuun sattuu, korvissa rutisee ja nenä vuotaa. Nyt olen kaksi päivää lähinnä maannut sohvalla ja yrittänyt edistää opintoja.


Koska totta kai tauti iski päälle viikolla jolloin palautuksessa on kahden eri moninaisuutta käsittelevän kurssin kolme kurssitehtävää.

Olen tässä non-stopina täytettävällä teepannulla ja saaristolaisleivillä yrittänyt pitää itseni suunnilleen järjissä, mutta pakko sanoa, että kun rinnakkain edistää suvaitsevaisuuskasvatuksen menetelmäsalkkua, sukupuolisensitiivisen työotteen kehittämissuunnitelmaa ja kommentoi vielä kolmea erilaista tapausesimerkkiä olen ollut aivan solmussa. Yritän silloin kun olo on huono edistää tehtävien ajatuksenvirta osioita tai nukkua päiväunia. Unien jälkeen merkkaan tietoperustoja ja nyt vaan toivon että pää olisi huomenna siinä määrin harteilla, että saan nämä maaliin. Deadline kun on kaikissa kolmessa torstaina.

Ja totta kai flunssa myös iskee viikolla jolloin torstaina olisi lähiopetustakin ensimmäistä kertaa kesän jälkeen. Ja jolloin olisi luvassa illalla myös odotettu CMX:n keikka Huvilateltassa. Ja jolloin lauantaina olisi yhden läheisimmän työkaverini häät. Että voidaanko flunssa sopia, että huomenaamulla kun herään niin korkeintaan vienosti niiskutan? Pitöisin sitä vähintäänkin kohtuullisena ja enemmän kuin reiluna.

Toisaalta kyllä sen ymmärtää, että miksi tauti nyt iski niskaan. Olen vuoden verran tainnut venyttää kehoani aika äärirajoille ja nyt kun oli aikaa pysähtyä kuuntelemaan niin kroppa päätti ilmeisesti hyödyntää mahdollisuuden täydellisesti. Mutta olisit nyt kehomokoma voinut odottaa vielä viikolla asian kanssa. Mutta jos nyt hellin sinua probiooteilla ja inkivääri-sitruuna-hunajateellä sekä villasukilla päiväunilla niin sovitaanko että torstaista lauantaihin oltaisiin täydessä iskussa?

Viihde, Viihdettä lapsille

Karma

Nyt ei puhuta korulauseita siitä miten universumi kyllä antaa oikealla mitalla takaisin vaan nyt puhutaan viikonlopun tärkeimmästä someilmiöstä.

Perjantaina klo 17 Instagramissa pyörähti käyntiin Suomen ensimmäinen kokonaan Instan varaan rakennettu draamasarja. Sarjaa kuvattiin reaaliaikaisena storiesin puolelelle ja kohtaukset myös hävisivät storiesin logiikan mukaisesti vuorokauden sisään. Jos et sarjaa ehtinyt katsoa viikonloppuna on sarja kuitekin nähtävissä myös Youtuben puolella.

Sarjan taustajoukoista löytyi Ylen lisäksi kimppu lahjakkaita nuoria (täti täällä terve), joista osan kanssa Yle on tehnyy yhteistyötä ennenkin. Yksi kolmesta päänäyttelijästä eli Mimosa Willamo sekä sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut Ronja Salmi ovat melko monessa suomalaisessa lapsiperheessä tunnettuja Pikku Kakkosesta ja Galaxista muutaman vuoden takaa. Tosin tässä kohtaa ehkä myös se, että kyseiset naiset ovat minulle tuttuja siltä ajalta kun oma lapseni käynnisteli Pikku Kakkosen katsomisia, kertoo vahvasti siitä, että sarjaa ei nyt ihan ensimmäiseksi ole suunnattu tällaiselle 36-vuotiaalle täti-ihmiselle. Suurena teinidraamojen ja YA-kirjallisuuden ystävänä kuitenkin halusin ehdottomasti sarjan seurata vaikka tunsin luvattoman suurta halua jatkuvasti huomauttaa Allun hahmon kirjoilusta.

Karmaa olisi helppo verrata Skamiin, mutta tavallaan on vähän älyllisesti epärehellistä verrata sarjoja toisinsa. Toisaalta itsekin aikanaan suosittelin yhdelle ystävälle Skamia, että se on vähän kuin My So Called Life, jonka julkaisusta tuli muuten tällä viikolla kuluneeksi 23 vuotta. Että ehkä se on vain niin että nuortentelevisiossa asioita ei edes tapahdu kerran vuosikymmenessä. Noh, mutta takaisin Karmaan. Karman logiikka on jotain täysin uutta. Kohtaukset kuvattiin reaaliaikaisesti. Tämä on se joka tekee sarjasta mielenkiintoisen. Sarjassa kaiken piti mennä maaliin kerralla. Jokainen kuvakulma, valaistus ja asento piti miettiä valmiiksi ja se tekee näyttelijöiden valmistautumisesta melkosen urakan. Sarja piti myös käytännössä leikata jo käsikirjoitusvaiheessa jotta 17 sekuntin pätkät seurasivat toisiaan oikein. Ja sitten on myös se, että Karma on kuvattu pystyssä. Kuten siis kuuluukin. Kuvasuhteen muutos tekee kuitenkin sarjasta erilaisen seurata ja tämä sarja on tarkoitettu luurista seurattavaksi.

Mitä seuraa tämän jälkeen? Luotan ja toivon että saamme lisää Karmaa. Ja uskon että tulemme näkemään myös muita vastaavia tulevaisuudessa. Sosiaalinen media tulee uimaan entistä tiiviimmäksi ilmiöksi fiktion tuotannossa. Tämä tuo myös silloin mediakasvatuksen näkökulmaan uuden ulottuvuuden. Vanhempien pitää olla tästä ilmiöstä kartalla, jotta voidaan käydä läpi se, että mikä ero on  somessa sillä, että joku kertoo totuuden, joku värittää omaa totuuttaan ja joku tuottaa sinne täysin käsikirjoitettua sisältöä. Koska noista videoista ei edes hoksaa välttämättä katsovansa draamaa jos ei osu oikeaan aikaan katsomaan kun lopputekstit rullaavat. Ja tämä myös on ilmiö joka ainakin meillä kiinnosti lasta. Sarjan päätösjaksoa olisi ollut koko ajan kuikuilemassa yksi ekaluokkalainen, jonka tosin passitin pois katsomasta. Ensimmäisen jaksonhan katsoin ylhäisessä yksinäisyydessä perjantain ja lauantain välisenä yönä kun kukuin murehtien naapurissa samaisena yönä tapahtunutta vesivahinkoa.

Lukupäiväkirja

Minun Amerikkani

Viime viikkolla tajusin vaihtaa iPadini Ellibs-kirjastosovelluksen taas pitkästä aikaa pois Helmetin sivuilta ja kirjauduin Lukki-kirjastoon. Olen ihminen, joka omistaa kirjastokortin neljään eri kirjastojärjestelmään, koska kirjasto on vain sellainen palvelu, jota rakastan käyttää. Lukki-kirjasto on siis mökkipaikkakunnallamme toimiva kirjasto ja siinä missä lapsuudessa sinin pahvikortti numerolla 517 avasi ovet lukemattomiin sellaisiin kirjoihin joihin Turussa oli tuskaa päästä kiinni toimii Lukin ekirjasto myös vähän vastaavasti. Siinä missä Helmetin varausjonossa olin useammankin kirjan kanssa jossain sijoilla 40-80 pääsin tuolla kiinni oikeastaan suoraan useampaankin sellaiseen kirjaan jota olen jo odottanut hyvän tovin Helmetistä. Yksi näistä kirjoista oli Juha Itkosen Minun Amerikkani.

Rakastan Itkosen tyyliä kirjoittaa ja olin kerännyt melkoiset odotukset kirjalle ja rakastin kirjaa aina sen viimeiseen osaan asti hulluna. Minun Amerikkani on kirja joka itseasiassa on matkakertomus monella tapaa. Se oli matka Amerikkaan, se oli matka muuttuvaan yhteiskuntaan ja se oli ennen kaikkea matka Itkosen omaan tarinaan. Kirjaa lukiessa tunsin pakottavaa halua hihkua ja siteerata parhaita paloja. Päädyin vain lähettämään ystäväporukkamme messengerkeskusteluun ties miten montaa ”tää on niin mahtavaa”-viestiä ja nautin siitä miten Itkonen selitti hänen Amerikkaansa, josta tunnistin niin monta asiaa myös minun Amerikakseni.


Itkosen kirja saa lopulta päähenkilökseen jonkun muun kuin mitä oli tarkoitettu. Presidenttivalinnan päätyessä siihen mitä kukaan ei liberaalikuplassa edes tohtinut ajatella tarinan keskiöön nousi Trump ja se murros mikä hänen valintaansa johti.  Tässä löytyi ensimmäinen yhteys tarinoidemme välillä. Kirja kuvaa eri jaksoja viime vuoden ajalta jolloin Itkonen kiersi ympäri USAa keräämässä lehtikirjoituksiin ja kirjaansa aineistoa. Kolmas matka sijoittui aika lailla samaan ajanjaksoon jolloin itsekin olin New Yorkissa. Niihin juuri vaalitaistelun viimeisiin likaisimpiin viikkoihin.

Toinen itselle selvä kosketuspinta oli se kun Itkonen kuvaa sitä miten Yhdysvallat kerta toisensa jälkeen näyttäytyy vain populaarikulttuurin tuotteena. Metsään mennessä tuntuu kuin olisit keskellä Bambia, joka on tietenkin luonnollista, koska jostain paikallisesta pöpeliköstähän ne animaattorit inspiraationsa olivat hakeneet. Preerioita halkovia maanteitä pitkin ajaessa pystyy käsikirjoittamaan päässään jo tarinan siitä miten New Yorkiin muuttanut nuori aikuinen joutuu palaamaan kotiseudulleen perhettä kohdanneen tragedian vuoksi. Juttelimme paljon tuosta oman matkamme aikana kummityttöni kanssa kaupunki oli upea, mutta kokoajan oli tunne, että kävelet jättimäisessä kulississa. Kun itse on kasvanut maailmassa jossa populaarikulttuuri maala koko ajan maisemaa Yhdysvalloista sitä unohtaa, että se kulissi onkin oikeaa elämää jota itse vain saapui pällistelemään kunnon eläintarhameiningillä.

Itkosen kirjan tosiaan kaappasi Trump ja koska vaaleissa kävi miten kävi lässähti kirja viimeisessä osassa. Sitä lukiessa aisti miten vastenmielistä  virkaanastujaisista kirjoittaminen on. Itkonen ei voinutkaan enää itse kertoa tarinaansa vaan tarina lähti kulkemaan omaa uraansa. Toisaalta sehän on se riski kun alat kirjoittaa omaelämänkerrallisesti siitä mitä parhaillaan tapahtuu. Mahtava kirja tämä kuitenkin oli ja hotkin sen käytännössä yhdellä istumalla. Osalla meistä on lahja kuljettaa tarinaa eteenpäin ja Itkonen näitä ihmisiä. Mielenkiinnolla jään odottamaan että tyhjensiö Minun Amerikkani Amerikan ulos tarinoista vai palaammeko vielä Amerikkaan.