Naistenviikon kirjailija 1: Marian Keyes

Viime kesänä jumituin lukemisissa kirjaan joka ei vain edennyt ja tökkivä lukufiilis seurasi mukana pitkälle syksyyn. Tämän vuoden puolella kirjat ovat maistuneet ihan eri tavalla ja varsinkin kesäloma on mennyt kiinni kirjoissa. Eilen huomaisin alkaneen naisten viikon kunniaksi, että lukupinooni oli tarttunut poikkeuksellisen paljon naisten kirjoittamia kirjoja, joten tartutaan viikon ensimmäiseen naiskirjailijaan Marian Keysiin.
Marian Keyes on kirjailija joka kirjojensa kansitaiteen ja alkupään tuotantonsa vuoksi löytyy yleensä kirjaston romantiikkahyllystä. Jonkun sortin chick litistä kirjoitta on kyse ja romantiikkaakin useammisra löytyy, mutta romantiikan vieressä kulkee usein paljon julmempia tarinoita. Siinä missä kohtalaisen nopeasti alkupään kirjoihinkin tuli mukaan jättäviä puolisoita tai päihdeongelmia on tuoreempi tuotato hypännyt pääedellä mielen syvään päähän. Näennäisesti kevyiden tarinoiden alta kuoriutuu esiin itsetuhoisuutta, masennusta sekä pirullisen tarkkoja kuvauksia siitä miten nurinkurisesti ihmisen mieli voi toimia. Ei siis ihan perinteisempiä mahdollisia tarinoita romanttisiin kansiin pakattuna.

Marian Keyesin kohdalla uskaltaa myös sanoa, että nainen tietää mistä puhuu. Kirjailijanura sai alkunsa alkoholismista ja viime vuosikymmenen taitteessa Keyesillä oli pidempi julkaisutauko kirjoissa vaikean masennuksen vuoksi. Osin varmasti tuossa on syy miksi Keyesin kirjoista niin pidän. Niissä nauretaan vaikka samaan aikaan taustalla tapahtuu kamalia. Kamaluutta ei kuitenkaan kumiteta taka-alalle vaan tarinat keskittyvät resilienssiin. Siihen, että elämä kannattaa vaikka välillä siihen uskominen on vaikeaa. Pidän myös rohkeana sitä, että kirjailija niin avoimesti puhuu ongelmistaan. Perinteisessä keskustelussa päihde- ja mielenterveysongelmat tungetaan todella ahtaaseen muottiin ja olisi terveempää lisätä ihmisten käsitystä siitä mistä asiassa on kyse.

Normaalisti hotkin Keyesin kirjan heti käsiin sen saatuani, mutta yksi kirja oli jäänyt pidemmäksi aikaa jumittamaan tsundokuuni. The Mystery of Mercy Close ei vain iskenyt. Kirja on osa Keyesin Walshin perheestä kertovaa kirjasarjaa, jossa kaikki osat toimivat irrallisinakin koska keskushahmo on aina eri, mutta joista tämä viimeinen kärsi liikaa siitä, että olin aikaisempien neljän siskon kuvausten pohjalta oppinut lähinnä inhoamaan lapsellista ja impulsiivista Heleniä. Pakko sanoa, etten tämänkään kirjan myötä Helenistä oppinut pitämää , mutta pidin siitä miten hahmo kasvoi kiukuttelijasta rikkinäiseksi ja epäsympaattiseksi, mutta ymmärrettäväksi hahmoksi. Walshin perheen kuopuksen jatkoksi nappasin mökkikirjastosta suomennetun version Tarinan toinen puoli -kirjasta, jonka olin lukenut aikaisemmin kymmenisen vuotta sitten. Suurimman osan Keyesin kirjoista olen lukenut alkuperäiskielisenä ja tätä lukiessa tuli fiilis, että niin kannattaa tehdä jatkossakin. Toki suomennoskin on jo ns. vanha, mutta osa sanavalinnoista vain tökki ja pilasi kirjan fiiliksen (Vinkki: hintti ei nyt vaan ole mitenkään päin korrekti ilmaisu).

Keyes on kuitenkin kirjalija jota suosittelen lämpimästi kokeiltavaksi, jos koet ettei chick lit iske yleensä, mutta haluaisit antaa genrelle mahdollisuuden. Toki näistä romantikkaa löytyy, mutta niin löytyy myös komediallisuutta ja sitten niitä synkkiä sävyjä. Kirjoja voisi kuvailla elämänmakuisiksi, jos se ei olisi sana joka saisi oksentamaan pieniä määriä takaisin suuhun. Plussaa kirjoille myös siitä, että ne kuvaavat ihanasti irlantilaisten tapoja toimia. Itse olen tuntenut aina jotain lukkarinrakkautta tuota vihreää saarta kohtaan, joten kirjojen lukeminen on siitäkin syystä mukavaa. Pääsee matkalle vaikka oikeasti ensimmäinen tuli luettua lähinnä mökin tuvan puusohvalla pötköttäen.