Kylässä Tylypahkassa

Lontoon matkan yksi kohokohdista oli vierailu Warner Brosin Harry Potter -studiolla. Olemme pojan Potterintoilun myötä taivuttaneet harkinnanvaraisesti ikärajoja ja antaneet lapsen katsoa kaksi ekaa elokuvaa (jotka tosin todennäköisesti nykysäädöstöllä tulisivat suoraan K7:na teattereihin) valituilta osin ja kun kirjoja on nyt luettu kolme ja puoli sekä Wiillä pelattu läpi koko Harryn seikkailu Tylypahkassa Lego-ukkojen muodossa katsoimme, että lapsi saa reissusta irti niin paljon, että osallistuminen kannattaa.

img_5871

Ja kyllä se kannatti. Kipeäksihän me itsemme tuosta reissusta maksoimme. Kaksi aikuista ja yksi lapsi maksoivat 213 euroa kun ostettiin pakettin liput studiolle, bussikuljetus Victorialta studiolle ja takaisin ja kolme kermakaljaa. Mutta kyllä tuo kaiken sen arvoinen oli. Kannatti törsätä kuin sain tammikuussa työnantajalta pienen lahjan sen kunniaksi että olemme katselleen myös työnantajan kanssa toisiamme kymmenen vuotta.

Studiolle saavuttaessa meille oli määritetty sisäänpääsyaika, jonka puitteissa meidän piti studioon mennä sisään. Järjestelyt oli hoidettu peribrittiläisellä tarkkuudella. Sisään otetaan kymmenen minuutin välein muistaakseni 130 ihmistä. Kierroksen alussa ihmiset otetaan sisään elokuvateatteriin, jossa näytettiin lyhyt introvideo ja sitten hypättiin suoraan toimintaan kun Tylypahkan ovet aukenivat ja pääsimme suureen saliin. Puitteet, joissa studiolla kuljettiin olivat osin aitoja kuvausasetelmia, osin sitten koottuja fiilistelypaloja. Sali oli kuulemma siinä kunnossa, että siellä olisi voinut kuvata koska tahansa.

img_5904

Ainakin salissa meidän ryhmämme matkassa kulki opas, joka kertoi faktoja, mutta koska lapsi ei ymmärrä englantia päädyimme lähtemään tonkimaan studiota omalla porukalla. Bussilipuissa aikaa oli varattu kolme tuntia ja se riitti hyvin meidän porukalle. Ennätys on jollain fanilla, jolla reitin kulkeminen kesti puoli vuorokautta.

img_5929

Osa kohtauksistahan luonnollisesti tuli lapselle täysin puskista, mutta koska Legon kieli poskessa toteutetun pelin avulla juonen peruskaari on lapsella hallussa pystyimme selittämään kohtauksia. Osa pimeän taian lavastuksista herätti paljon kysymyksiä ja kovin herkkää lasta en veisi paikalle.

img_5942

Kierroksen alkupuoli keskittyi Tylypahkaan ja ministeriöön ja vähän ennen kierroksen puolivälissä ollutta ravintolaa pääsimme Kings Crossin asemalle, jossa pääsi ottamaan turistikuvia paljon pienemmillä jonoilla, mitä varsinaisella asemalla. Tämä oli muuten juttu, jonka lapsi oli mielessään kuvitellut jotenkin erilaiseksi. Siis sellaiseksi, että siinä olisi aidosti päässyt kulkemaan jonkun verholavasteen läpi. Onneksi asia selvisi jo ennen lähtöä serkun aikaisemmin tänä vuonna tekemää Lontooreissua kuvanneesta vlogista niin studiolla ei tullu mitään romahdusta. Noin muuten hämmentävän hyvin lapsi osasi suhtautua siihen, että miten taika elokuvien takana lähti aukeamaan ja insinöörien lapsen intohimolla tutki kaikkia robotisoituja ratkaisuja.

img_5937

Studiolla oli todella mukavan väljää. Eli se kymmenen minuutin säännöstely toimi todella hyvin. Osa kulki nopeammin, osa hitaammin ja mihinkään ei ollut tolkutonta jonoa. Pikajunan kyytiin piti hetken aikaa jonottaa koska kaikki halusivat kuvata poseerauskuvia, mutta sekään ei ollut mitenkään mahdotonta.

img_5954

Aseman jälkeen tuli kierroksen tankkaustauko, jossa lunastimme meidän ennalta tilaamat kermakaljat. Siinä oli muuten meidän tämän reissun ainoat tuopit. Vähän reissut muuttuneet sitten sen kymmenen vuotta sitten tehdyn häämatkan. Ravintolan jälkeen siirrytään pihalle eli takit kannattaa kuljettaa mukana kokok kierroksen ajan. Pihalta löytyi Tylypahkan siltakäytävän lisäksi Poimittaislinja, Harryn vanhempien maja, lentävä Anglia ja moottirpyörä sekä Likusteritien talo, jonne myös nyt taas pääsi sisälle.

img_5977

Näyttelyssä on jonkun verran vaihtelevia teemoja. Ilmeisesti Likusteritien talo oli nyt taas tauon jälkeen avattu ja lisäksi on myös jotain selkeitä teemoja. Nyt studiolla on alkamassa Kielletty metsä -näyttely, joka varmasti on upea, mutta joka olisi saattanut myös olla lapselle hieman liian pelottava.

img_6007

Ulkotilojen jälkeen pääsimme tutustumaan elokuvien ihmeotusten toteutustekniikkaan ja erikoistehosteisiin ja sen jälkeen Viistokujalle. Studiokierroksessa mahtavinta oli nämä hetket kun tuntui, että tippui suoraan keskelle elokuvaa. Lapsen kanssa sitä mietimmekin kun paluumatkalla bussissa katsoimme ensimmäistä elokuvaa, että on jännä ajatella, että siellä me nyt sitten ollaan oltu. Samoilla reiteillä näyttelijöiden kanssa.

img_6023

Lapsi oppi kierroksen aikana todella paljon elokuvaamisesta ja tämän Tylypahkan pienoismallin ympärillä vierähti pitkä tovi kun puhuimme sitä miten tämän avulla on kuvattu kohtauksia joissa linnaa kuvataan ilmasta käsin. Ennen tätä pienoismallia pääsimme myös ihailemaan mallinnoksia joiden pohjalta lavasteita oli mallinnettu alkuksi pienoiskoossa. Ei voi kuin todeta, että uskomatonta työtä näiden elokuvien kanssa on tehty.

img_6029

Kierroksen alussa elokuvan tuottaja kertoi että he olivat aluksi kuvitelleet lähtevänsä tekemään pientä englantilaista lastenelokuvaa, mutta että hyvin nopeasti olivat tajunneet että kyse onkin jostain aivan muusta. Kierroksen lopuksi pääsimme sauvakauppaan, jossa jokaiselle elokuvan tekijälle oli tehty oma sauvalaatikkonsa. Huone oli kirjaimellisesti täynnä ihmisiä, jotka ovat olleet mahdollistamassa elokuvien tekoa. Näyttelijöiden, ohjaajien, käsikirjoittajien, kuvaajien ja muiden elokuva-alan ammattilaisten lisäksi  taustajoukoista löytyy ihmisiä, jotka ovat käsin kirjoittaneet sauvalaatikoiden etiketit, oppikirjat ja pullojen etiketit. On ihmisiä, jotka ovat maalanneet satoja öljyvärimaalauksia ja sitten on niitä ihmisiä, jotka ovat mahdollistaneet kuvausporukan pitkät päivät hoitamalla fasiliteetit kuntoon. Eli kokonaisuudessaan leffasarja on vaatinut melkoisen ponnistuksen.

Kolme tuntia oli meille hyvin sopiva kierrosaika. Ehdimme käyttää vielä hyvin aikaa studion kaupassa, jossa nyt kun törsäyksen makuun oli päästy ostimme vielä suklaasammakoita, jokamaunrakeita ja lapselle Rohkelikkokaavun. Etukäteen olimme sopineet että lapsi saa ostaa yhden taikasauvan minun New Yorkista tuoman Harryn sauvan kaveriksi ja meidän yllätykseksemme lapsi valitsi Nevillen. Ei sillä, etteikö Nevillen kehityskaari hahmona ole ihan omaa luokkaansa, mutta lapsellehan se ei ole vielä lähellekään valjennut. Kun kysyimme, että miksi Neville niin lapsesta Neville on vain siisti kun se tykkää kasviopista. Tämä on yksi Potterien rikkaus. Siinä missä keskushahmona Harry on ärsyttävä ja kitisevä ison osan teinivuosia kattavista kirjoista on kirjassa ihan mahtavia kehityskaaria hahmoilla hänen ympärillään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen studiovisiittia kyllä kaikille, joille velhojen maailman sydäntä lähellä. Olihan tuo yhdenlainen pyhinvaelluskode. Tosin suosittelen myös pakkamaan kameran lisäksi toisen varakameran ettei käy kuten meillä. Juuri kun olimme pääsemässä studiolle sisään ilmoitti kamera jostain mystisestä objektiivivirheestä, joten joudutte nyt nauttimaan kännykkäkamerakuvalaadusta. Joka tosin ei ole tässä blogissa mitenkään poikkeuksellista.

Rogue One

Aatonaatosta on kuin huomaamatta tullut meidän parisuhteemme treffipäivä. Lapsen syntymän jälkeen ensi-iltaan on tullut viimeisiä Pottereita, Hobittia ja Star Warsia sopivasti tarjoamaan joulun alle leffaohjelmaa. Tällä kertaa vuorossa oli luonnollisesti Rogue One ja jälleen kerran varoituksen sanana, että jos et ole nähnyt elokuvaa niin lue trailerin alla oleva omalla vastuullasi.

Rogue One on tuntunut keräävän ihmisiltä hyvin ristiriitaista vastaanottoa. Star Wars-maailmaa tuntemattomilta on tullut hämmästelyä jedien puutteesta (no daa, selvittäisivät aikajanan) ja osa faneistakin on pitänyt elokuvaa rimanalituksena, koska hahmoihin ei saatu riittävää syvyyttä ja musiikkikin oli perseestä.

Minulle Rogue One kuitenkin oli elokuva paikallaan. Jos tarinana juoni pitää jotenkin tiivistää niin elokuva kertoo sen miten Leia sai kuolontähdenpiirustukset ja tuo kertoo myös paljon siitä miten elokuvan keskeisten henkilöiden tarina tulee kulkemaan. Originaali Star Wars on ollut aina tarina Skywalkerin suvusta ja kun kerrotaan sankareiden historiaa tupataan yleensä sivuttamaan aika nopeasti se, että jokainen historiaan jäänyt sotasankari seisoo melkoisen ruumisläjän päällä. Rogue Onessa avataan näiden kasvottomien ihmisten tarinaa, niiden joilla on vahva aate ja he ovat valmiita tekemään sen edestä paljon, tarvittarssa jopa kuolemaan.

Rogue One on monella tapaa ajankohtainen elokuva. Tarinasta voi löytää helposti kaikuja maailman politiikkaan ja siihen miksi totalitaarisuutta pitää uskaltaa vastustaa. Surullisella tapaa ajankohtaiseksi elokuva myös tuli eilen Carrie Fisherin kuollessa. Elokuva aloittaa Leian tarinan samalla kun tätä näytelleen lahjakkaan naisen tarina tuli loppuun. Vuoden päästä tuo kapinallisprinsessa vielä palaa valkokankaalle ja tiedän jo nyt ettei seuraavan Skywalkerien tarinaa jatkavan elokuvan katsominen tule olemaan helppoa. Star Wars on minulle monella tapaa merkityksellinen elokuva, mutta Leia on hahmona ollut se, joka ollut kaikista merkityksellisin.

Pitkälti Leian raivaamalla reitillä tallaa myös Rogue Onen Jyn Erso. Star Wars on geekkulttuurissa siitä harvinaisessa asemassa, että näissä tarinoissa tyttöjä ei ole tehty kenenkään kylkiluusta vaan he ovat itsenäisiä toimijoita. Jyn oli hahmona aivan verraton,ja vaikka kohtalaisen aikaisessa vaiheessa olikin selvää että tarina ei tule hänen kohdallaan päättymään onnellisesti, oli mahtavaa että tämä tarina kerrottiin.

Visuaalisesti Rogue One ammensi enemmän episodeista 4-6 eli elokuva pyrkii selvästi tekemään pesäeroa episodien 1-3 osin lastenleffamaiseen visuaaliseen ilmeeseen. Itselleni äänimaailmakin toimi ja pakko myös myöntää, että olen niin helppoa yleisöä että otan ilolla vastaan kaikki fan service -elementit, joita leffaan oli upotettu. Rogue One on elokuva, joka vaatii alleen vähintään alkuperäisen trilogian tuntemuksen, mutta eniten irti saa jos tuntee Skywalkerit ja heidän keskinäiset sotkunsa a:sta ö:hön.

Neljä viimeistä sanaa

ÄLÄ LUE TÄSTÄ PIDEMMÄLLE, JOS ET TIEDÄ NELJÄÄ VIIMEISTÄ SANAA JA HALUAT MYÖS OLLA TIETÄMÄTTÄ!!!

Eli seuravaksi seuraavan videon alapuolella aloitan Gilmore Girlsin tuoreimpien jaksojen läpikäynnin joten lukeminen omalla vastuulla, jos et ole sarjaa vielä katsonut.

Netflix teki siis sen mikä alkuperäiseltä sarjalta vietiin. Tarjosin mahdollisuuden Amy Sherman-Palladinolle kuljettaa tarinan päätökseen niillä neljällä sanalla johon sarjan alunperinkin piti päättyä.

Paluu Stars Hollowhin ei ollut ongelmaton. Paluu Gilmorejen perheen pariin piti sisällään jo tiedon, että jotain on muuttunut pysyvästi Lorelain isän näyttelijän kuoltua. Suru leimasi varsinkin ensimmäistä osaa Talvea ja tarjosi pohjan A Year in the Lifen hienoimmalle kasvukertomukselle, jossa Emily vihdoin alkaa elämään elämää itselleen sen asemasta, että toimisi niin kuikn kokee että häneltä oletetaan. Uudistunut Emily onnistuu myös siinä missä ei ole koskaan aikaisemmin onnistunut eli pitämään kotiapulaisen. Uusista hahmoista Berta olikin loistava. Tosin itse tajusin vasta IMDB:tä selatessani että häntä näytteli Stars Hollown automekaanikko Gypsya koko sarjan näytellyt Rose Abdoo.

Neljä vuodenaikaa olivat kuvattu kovin epätasaisesti. Itselleni suurin pettymys oli kesä, joka tuntui keskittyvän liikaa musikaalikohtaukseen sekä avausjako talvi, jossa tunnuttiin juoksuttavan ruutuun tuttuja naamoja vuosien takaa ihan vain siitä ilosta, että niin tehtiin. Parhaiten minusta onnistuivat sitcomaiseksi arvosteltu kevät sekä tarinan lopettanut syksy. Tuntui myös, että sarjassa haaskattiin yllättävän paljon aikaa juoniin, jotka eivät kehittäneet tarinana suurta kaarta eteenpäin. Itse koin myös, että tarinassa Lorelai käytti aivan liikaa ääntä ja koska en koskaan juurikaan pitönyt Lorelaista hahmona pidin tätä häiritsevänä. Suomalaisesta yhteiskunnasta käsin myös jatkuva Lorelain ja Luken avioliitottomuuden taivastelu tuntui typerältä.

Hämmentävintä sarjassa oli Roryn tarinakaaren suppeus. Saimme kuulla yllättävän vähän siitä mitä Rory oli vuosien saatossa puuhaillut. Jonkun näköinen asema hänellä viestinnän allalla on, mutta printtimedian murroksessa omaa sijaa ei tuntunut löytävän. Uravalmentajanäkökulmasta katsottuna sarja nosti hyvin esiin petetyn sukupolven ongelman. Kun tiedossa on jo ettei koskaan saavuta vanhempiensa elintasoa niin miten pystyy itsenäistymään? Rory olisi ansainnut minusta enemmän. Epäparisuhde Pauliin ja salasuhde Loganiin tuntuivat häiritsevältä ja mitä pidemmälle sarjassa päästiin alkoi käydä selväksi, että Roryn, Jessin ja Loganin suhteesta luotiin rinnakaista Lorelain, Luken ja Chrisin suhteelle.

Pidin jo alkuperäisessä sarjassa Chrisin ja Lorelain suhteesta. Se oli hieno kuvaus siitä, että joskus rakkaus ei vain riitä jos aika ja paikka on aina joltain osin väärä. Olisin toivonut Rorylle ja Loganille muuta. Minulle harvassa tarinassa on niin selkeää OTP-visiota, mutta Logan ja Rory ovat sellaisia ja kumpikin heistä ansaitsisi enemmän mitä nyt he olivat saamassa. Ja tästä päästäänkin niihin neljään viimeiseen sanaan. Lähdin uumoilemaan asiaa jo syksyn puolivälissä ja viimeistään keskustelu Chrisin kanssa varmisti epäilyni siitä, että sarja tulee päättymään tietoon siitä, että olemme saamassa vielä yhden Gilmoren (tytön?). Toisaalta viimeisessä osassa ajettin vahvasti myös Jessiä takaisin peliin mukaan.

Sivuhahmoista parhaiten palasivat Paris ja Kirk, jotka olivat hyvin hahmoilleen uskolliset ja kehittyneet hyvin siihen suuntaan mihin heidän olisi voinutkin kuvitella kehittyvän. Alkuperäisessä sarjassa nautin eniten Roryn opiskeluajoista, joten Life and Death Brigaden vierailu lämmitti sydämessä. Deanin vierailu onnistui myös ilman päälleliimattua fiilistä, mutta muuten osa sivuhahmoista jäi lähinnä turhan fiilistelyn kohteiksi. Esimerkiksi Hep Alienin bänditreenit tuntuivat täysin päälleliimatulta ja pakkoko se Mr Kimkin oli vihdoin näyttää. Paljon hyvääkin sarjaan oli onnistuttu tuomaan Kirkin toinen elokuva ja salakapakka oli ehtaa Gilmore Girlsiä. Sarja onnistui myös tuomaan uusiin osiin moninaisuutta paljon aikaisempaa enemmän. Moitittavaa silti jäi tältä osastolta. Jaksoihin oli uitettu naurettavaa fatshamingiä ja osin käytös oli hauskan asemasta vain ilkeää esim. Roryn onnetonta poikaystävää Paulia kohtaan eikä asiaa selitä edes se, että hahmolla irvailtaisiin Lorelain alkuperäisen sarjan poikaystäville joiden tarkoitus oli vain hidastaa parisuhdetta Luken suuntaan. Ja niin onnistunut kuin Emilyn kotiapulainen Berta olikin koin vaivaannuttavana sen, että tämän perheen puhumasta kielestä irvailtiin.

Kokonaisuudessaan neljä jaksoa jättivät jälkeensä hengästyneen olon ja halun vaatia tarinalta lisää. Jääkö Rory yksinhuoltajaksi, pystyykö Logan irrottautumaan isänsä peukalon alta ja jos pystyykin niin ottaisiko Rory häntä takaisin. Entä miten Jess. Miten Lorelai kehittää hotelliaan? Miten Emily kehittyy eläessään elämäänsä kerrankin omista lähtökohdistaan. Toivon ja samalla vähän pelkään, että Netflix onnistuu tekemään tarjouksen josta ei vain voi kieltäytyä ja saamme palata vielä kerran Stars Hollowhin. Itse toivoisin ettei sarjaa pitkitettäisi, mutta toivoisin myös ettei tarinaa jätettäisi näin pahasti auki. Varsinkin Roryn kohdalla tarinaa on vielä kerrottavana. Niin ja Loganilla kuten sarjan fiilistelychatissa ystävieni kanssa todettiin. Jos ei muuta niin haluamme lisää Matt Czuchrya, jonka Gilmorejen lisäksi tällä viikolla hyvästelimme myös Good Wifen. Näiden kahden sarjan myötä sarjataivaalta katosi Mattin lisäksi valtava määrä hyvin kirjoitettuja naishahmoja ja molemmista mielelläni viihteessäni nauttisin.

Captain America: Civil War

Kohta kuudessa vuodessa olen tottunut siihen, että lapsiperhe-elämä asettaa omat rajoituksensa elämälle, mutta on hetkiä jolloin sitä tulee kirottua ohuehkoja tukiverkkoja lähellämme. Montaa minulle ja miehelle oleellista yhteistä harrastusta voimme tehdä lapsi mukana. Voimme lähteä pyörälenkille lapsi peräkärryssä, voimme seurata sarjoja lapsen mentyä nukkumaan ja voimme matkustella lapsi mukanamme, mutta yksi asia hiertää. Käytännössä meidän aktiivinen elokuvaharrastuksemme on mennyt siihen, että käymme katsomassa lastenleffoja ja meitä kiinnostavat leffat katsastetaan joskus ja jouluna, miten nyt saadaan itsemme samalle paikkakunnalle jonkun lapsenvahdin kanssa. Kai sitä voisi useammin pyytää kavereita katsomaan lapsen perään, mutta koska minun työni on käytännössä mahdoton muille palveluksen korvaamisessa niin arkailen pyytää apua. Oikeastaan ainoat joita kehtaan pyytää lasta katsomaan ovat äitini ja veljeni. Kaikkien muiden kohdalla tuntuu, että lapsen ottaminen on kuormitustekijä. No miten tämä liittyy sitten Kapteeni  Amerikkaan. No sitten, että suunnilleen ja kaikki ja niiden isoäidit ehtivät leffaan ennen meitä. Lauantaina vihdoin kuitenkin leffaan päästiin ja juuri oikeaan aikaan. Viime viikon loppupuoli melkoista henkistä jännitystä niin työn kuin muutamien siviilipuolen asioiden kanssa ja asioiden selvittyä oli ihana kadota pariksi tunniksi leffateatterin pimeyteen.


Kuva

No niin. Elokuva ei nyt varsinaisesti ollut se mitä osa tosifaneista odotti eli tarina Stevestä ja Buckysta vaan itseasiassa valkokankaalle vyörytettiin liuta supersankareita puhumaan politiikka kun kiistakapulana oli sopimus, jonka synnyttäminen näytti vielä meikäläistä kilpailukykysopimustakin vaikeammalta. Elokuva myöskin oletti, että leffan katsojat ovat tehneet kotiläksynsä. Katsottuna pitäisi olla, paitsi aikaisemmat MCU-leffat, sekä lisäksi katsojalta pitää löytyä sarjakuvista löytyvää yleissivistystä, jotta edes osaa nimetä kaikki meemin henkilöhahmot. Elokuva jätti myös paljon tulkinnan varaan ja näemmä kohtalaisen samoista lähtökohdista elokuvaa katsomaan menneet ihmiset voivat käsittää sen aivan eri tavoin. Sunnuntaina, kun vihdoin pääsin jälkipuimaan leffaa ystävien kanssa paljastui, että oikeastaan jokainen oli tulkinnut tarinaa omasta näkövinkkelistään ja tästä syystä tarina ei kaikilla lähtenyt lentoon. Itse hain elokuvaan kaikupohjaa osittaisn nykyisistä kansainvälisistä sopimuksista kuten TTIP ja ystäväni taas kaiutti elokuvaa historian perspektiivistä.

Civil Warin yksi haaste oli se, ettei tekijänoikeudellisista syistä tarinaan saatu tuotua Ryhmä X:ää (siis kuinka siistiä, että suomennos on sukupuolineutraali vrt. X-men) ja tarina oli pitänyt taivutella istumaan nykyiseen settiin. Tarinaa kuitenkin tarvittiin, jotta toivottavasti tulevissa leffoissa päästään kurkkaamaan enemmän mitä Steven ja Buckyn pään sisällä tapahtuu. Tarina myös esitteli tulevien elokuvien sankareita ja asetti hyvän pohjan tuleville Avengers-leffoille. Eli minä siis tykkäsin leffasta. Tosin olen melkoinen fanityttö ja veikkaan, että olisin katsonut tyytyväisen elokuvan vaikka siinä Steve olisi yksin autiolla saarella ja puhuu Buckyksi ristimälle lentopallolle. Elokuva oli minulle myös eheyttävä kokemus siinä mielessä, että edellinen Avengers: Age of Ultron ei millään fanilinsseilläkään muuttunut hyväksi elokuvaksi. Tosin ehkä minun pitäisi katsoa se uusiksi jossain vaiheessa. Saatoin nimittäin nukkua leffasta hyvän siivun aikanaan ja se saattaa kummasti vaikuttaa mielipiteeseeni. Toisaalta, jos leffa on hyvä niin sitä katsoessa harvemmin nukahtaa.

MCU:n tarinoiden aikajanan pääsee lunttaamaan muuten Marvelin sivuilta. Muistutukseksi tässä kohtaa myös asiaan vihkitymättömille pienten supersankarifanien vanhemmille, että nämä leffat eivät ole mitään lasten kamaa. Jos kotonasi kuitenkin asuu pieni supersankarifani, kannattaa tutustua Legon pätkiin tai etsiä käsiin Phineas ja Ferbin Mission Marvel -erikoisjakson. Supersankarijutut ovat jo yllättävän pienille tosi kova juttu, mutta liian aikaisin liian vaikeiden ja hurjien leffojen katselusta ei hyödy kukaan. Tsekkaathan siis etukäteen sopivatko supersankarileffat tai -pelit ikärajoiltaan lapsellesi.