Yleinen

Talkoot joihin osallistua ja toiset jotka jättää väliin

Me suomalaiset olemme kuuluisia siitä, että tykkäämme pistää pystyyn talkoita vähän yhdestä suin toisesta syystä. Viikon aikana mediakynnyksen on ylittänyt kaksi talkooehdotusta, joista toiseen kannattaa tarttua ja toinen jättää kaikin mahdollisin tavoin väliin.


Kukkakaalitalkoilla yritetään pelastaa tämän kelien suhteen haasteellisen kesän kukkakaalisato mädäntymästä pellolle. Tuetaan suomalaisia viljelijöitä, kotimaassa tuotettua ruokaa ja kaiken päälle syödään ravintoarvoiltaan erinomaista ruokaa. Vahva suositus siis kukkakaalitalkoille. Meillä on jo kahtena päivänä kukkakaali maistunut. Huomenna jatketaan tämänpäiväisen välipäivän jälkeen harjoituksia.

Sen sijaan vahvasti suosittelen jättämään väliin synnytystalkoot. Lapsia nyt ylipäätään nyt ei tehdä vaan saadaan ja hommaan pitäisi lähteä lähtökohtaisesti jos lapsen itse elämäänsä haluaa. Niitä lapsia ei ainakaan pidä tehdä valtiolle. Jos tehtäisiin voisimme taas käydä siirtämässä pari kirjaa dystopiahyllystä ajankohtaista yhteiskunnassa otsikon alle.

Synnytystalkoot on niin monitahoisesti sysipaska ilmestys, että aidosti ihmettelen miten kenellekään tulee mieleen edes moista ehdottaa. Jos nyt unohdetaan nuo valtiolle synnyttämiset, jotka retoriikassa ponnistavat suoraan kylmän sodan ajoista jää jäljelle vielä aika monta muuta epäkohtaa. Aivan ensinnäkin tämä meidän nykyinen hallituksemme joka tekee kaikkensa kurittaakseen lapsiperheitä. Toisaksi sitten se, että nykyisillä perhevapaajärjestelyillä synnytystalkoot voidaan nähdä yhtäläisyysmerkein yhdistettynä naisten työntämiseen pois työmarkkinoilta, joka nyt ei mitenkään taas helpota tilannetta muuten kuin että siten että naisten ollessa kotona miehille riittää enemmän työtä tehtäväksi. Ja kun me nyt ei muutenkkaan eletä maailmassa jossa varsinaisesti olisi pulaa ihmisistä. Tosin ehkä tässä nyt on ongelmana se että rodunjalostushengessä tässä haetaan äidinmaidosta rakkautensa ruisleipään imeviä suomalaisia eikä niitä ministeriä lainatakseni ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä.

Ehkä vain menen syömään kukkakaalia. Tämän toisen talkoon ajattelu ei tee kuin vihaiseksi.

Viihdettä lapsille

Salaman paluu

Salama McQueen. Tuo viimeiset vuodet taaperoiden suussa ties miksi muotoutunut punainen kilpa-auto on palannut.

Ensimmäisten teaseritrailerien pohjalta oli syytä odottaa, että Disney Pixar ei oppinut mitään Autot 2 -elokuvan epäonnistuneesta väkivaltaisuudesta, mutta onneksi netin mutsiraati oli virallisesti väärässä. Teattereihin leffa tuli S-merkittynä, mutta en kyllä alle kolmevuotiasta veisi leffaa katsomaan, koska siinä sitten kärsii koko sali kun kaksivuotiaalla ei nyt ihan vielä ole edellytyksiä istua paikallaan ja osa teemoista on tuollaiselle pikkuihmiselle myös turhan hurjia.

Uusi elokuva jätti agenttimeiningit taakseen ja siirtyi käsittelemään minun töissä asiakkaitteni kanssa jatkuvasti työstävää teemaa. Mistä johtuu että keski-ikäinen ei enää kelpaa työmarkkinoille? Miten löytää se oma fokus uusiksi ja tunnistaa ne kokemuksen kerryttävät siirrettävät ominaisuudet. Hieman omalaatuinen teema lastenleffalle, mutta valmentaa pilttejö hyvin siihen, että yllättävän nopeasti työntekijöiden kohtelun kertakäyttökulttuuri saattaa tavoittaa myös heidän vanhempansa. Siinä kohtaa lapsilla toivottavasti on viisautta kertoa vanhemmilleen että Salamakin löysi itselleen tavan toimia,

Salaman lähimmäksi aisapariksi leffaan tuodaan kilpa-auton urasta haaveillut Cruz Ramirez. Cruzin hahmon merkityksellisyys ei oikein aukea näille meille pohjoismaalaisille lapsille. Jenkeissähän Cruz on jotain mullistavaa. Latinotaustaiselle tytölle oli aina sanottu ettei tyttöjen paikka ole kilparadalla ja tyttö päätyi valmentamaan. Jenkeissä Cruzien tarina on merkityksellinen. Latinonaiset ovat kaikista ihmisryhmistä pahiten palkkakuopassa olevia ja ura- ja tulevaisuusnäköalat olemattomia. Suomessa tuo osa tarinaa ei ehkä niin aukea, mutta hyvä että tässä nyt tuodaan kuitenkin esiin sitä, että tytötkin voivat ajaa.

Kaikkien Autot elokuvien kantava teema on ollut Salaman kasvu henkisesti. Nyt kolmennessa osassa kasvu vie lopulta Salaman reitille pois kilparahoilta ja tukemaan Cruzin nousua kilpa-ajajaksi. Pidin tarinasta nyt niin paljon kuin ylipäätään Autot -leffasta voi ihminen tykätä. Eli ei tämä nyt mikään suuri tarinankerronnallinen klasikko ollut, mutta enemmän kuin mitä odotin. Itseasiassa sekä tämän että Itse Ilkimys 3:n valossa päätös siitä että jatkossa talot keskittyvät enemmän originaalitarinoihin on tylsä. Koska niin kauan kun tilalle tarjotaan mitä tahansa Emoji-leffan tasoa menisin ilomielin ennemmin katsomaan neljännen osan kummasta tahansa leffasarjasta. Siinä missä Ice Age -sarjassa ideat on ammennettu selvästi tyhjiin oli kumpikin tämän kesän jatko-osaleffa onnistunut ja leffat toimivat myös itsenäisinä.

Yleinen

Imetysgate ja kuuntelemisen taito.

Sain tänään hyvän muistutuksen siitä, että joskus kun tunnet että on äärimmäisen tärkeää vetää päähän valkoinen hattu ja taistella parempien olojen puolesta on ensin syytä vetää henkeä ja miettiä mitä lähtee sanomaan. Tein FB:iin päivitykseen imetysgaten tiimoilta ja aiheeseen tuli kommentoimaan tuttavani, joka on läheinen ystävä ravintolan perustaneen perheen kanssa. Tuttuni viestit palauttivat minutkin taas miettimään joskus olisi syytä muistaa, että vastapuolella kuitenkin on ihmisiä ja vaikka ihminen tyhmästi toimiikin olisi tärkeämpää pysähtyä miettimään miten tämän väärässä olevan ihmisen saa näkemään valon.

Asia ei ole ihan yksinkertainen. Osin työtäni sivuten tiedän sen, että kun ay-jäärä puhuu liittojäsenyyden eduista hän luultavasti puhuu oman intohimonsa kautta täysin vääriä asioita kuulijan kannalta. Kun johonkin suhtautuu intohimoisesti niin siitä yleensä tulee puhuneeksi myös intohimoisesti. Tämän kun yhdistää myös vahvaan kokemuukseen siitä, että minä olen perkele oikeassa ja sinä väärässä aletaan liikkua vaarallisilla vesillä sen suhteen jos lopputuloksena olisi saada keskustelu muuttamaan mielipidettään. Kukaan ei tykkää olla hyökkäyksen kohteena, mutta varsinkin nykyisessä somekulttuurrissa koetaan monella tapaa hyväksyttävänä, että heikommassa asemassa olevat saavat suomia valta-asemassa olevia ja toiveet keskustelun asiallisuudesta kuitataan sävykyttäämisenä ja suitsimisena. Ymmärrän suoran puheen tarpeellisuuden, mutta toisinaan parempi lopputulos saavutettaisiin antamalla myös toiselle osapuolelle mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Mutta yhtä kaikki, seison tällä hetkelläkin edelleen päivitykseni takana, koska sen asemasta että suoraan haluan lynkata ravintoloitsijaa haluaisin nostaa keskusteluun sen puolen, että joka kerta kun imetys siivotaan pois katukuvasta ylläpidämme tilannetta, jossa meillä on rintaruokinnan ideaali ja pulloruokinnan käytännöt. Suomalaiset imetystilastot ovat karua luettavaa ja meillä on myös perheitä joissa imetystraumoja on jo ties miten monessa polvessa. Toki tässäkään tilanteessa yksilö ei tilasto ja tilasto on esim täysimetyksen osalta todelle todella tiukka, mutta yhtä kaikki on syytä miettiä miten me olenme päätyneet tilanteeseen, jossa on luonnollista lapsen ruokailutilannetta rinnastetaan ulostamiseen julkisella paikalla. 

Tämän valossa ravintola teki tyhmästi, mutta auttako tilannetta se, että ladataan somessa ensin paskamyrsky niskaan ja sen päälle vielä suunnitella imetysmielenosoitusta ravintolan eteen? Olisiko helpompi ratkaisu löytynyt keskustelemalla siitä miksi järjestely on huono. Yhteiskunnallisen imetyösmyöntäisyyden lisäksi insinöörinaivoni sijoittivat prosessikaavioon jo useanman riskikohdan. Miten toimitaan jos ruoka on jo toimitettu pöytään? Miten toimitaan jos ravintolassa olisi useammalla imettäjällä yhtäaikainen tarve käyttää imetyshuonetta? Miten varmistetaan, että ravintolaruokailu on perheen laatuaikaa, jos se imettävä vanhempi istuu pahimmillaan tunninkin siellä vessassa? Ja sitten vielä tällainen kestovaippoja käyttöneen kommentti. Miten ihneessä siellä ulkonäöllisesti siitissä vessassa pitäisi voida istua jos roskiksessa on yksikin kertsivaippa, joka löyhkää tautisesti?

Itse toivoisin ravintolalta rohkeutta pyörtää päätös tai profiloitumista selvästi aikuisten ravintolaksi. Nykytilanne on arvovalinnoiltaan kestämättömälle pohjalle rakennettu koska vaikka imetys on kuinka yksilökohtainen ratkaisu muokkaamme kaikki omalla suhtautumisellamme sitä miten normaalina imetystä pidetään. Ja normaaliahan se on. Monella se imetystarina on kaikkea muuta kuin ideaali, jollekin imetys oli parasta aikaa elämässä, joku ei imetä koska ja sekin on ok. Kuitenkin ison kuvan kannalta tärkeintä olisi luoda viestiä siitä että imetys on ok ja siihen tarvitaan nimenomaan tämän meidän yhteisömme valintaa.

Ja ennen kaikkea, toivoisin tässäkin suhteessa ihmisiltä erilaisuuden sietämisen taitoa. Usein ravintolassa se vieruskaveri ei ole mieleen. Tänä kesänä olen todistanut pariskunnan riitelyä ja vähemmän hurmaavia humalaisia miehiä, joista joku oli keksinyt, että on tosi hauska kertoa viiden minuutin välein ettei elämä oli pelkkää nousuhumalaa ja siemensyöksyjä. Rehellisesti sanottuna en haluaisi istua sen paremmin vainoharhaisen parisuhdekyykyttäjän kuin tuon nousuhumalasiemensyöksyjänkään naapuripöydässä, mutta ne kortit nyt vain minulle on annettu ja molemmilla kerroille yritin keskittyä aivan kaikkeen muuhun. Tätä samaa suosittelen lämpimästi myös kaikille, jotka uumoilevat että pian saattaisi naapuripöydässä nänni vilahtaa. Luultavasti et kuitenkaan siitä nännistä mitään näe. Iso osa imettäjistä kun osaa hoitaa asiat enemmän kuin fiksusti ja asia onnistuu myös isoilla rinnoilla. Tästä minulla on ihan omakohtaista kokemusta, koska varsinkin lapsen synnyttyä epäilin että rinnat varmasti erottuivat Kansainväliselle avaruusasemalle asti ja ne myös koollaan vaikuttivat vuorovesiin.

Että en sitten nyt oikein tiedä mitä tässä yritän sanoa. Todeta kai, että olisi tärkeää että siitä imetyksestä puhuttaisiin niin. Että jengi oikeasti tajuaisi miksi imetyksen sheimaaminen ei ole coolia, mutta yhtä lailla muistuttaa että hyökkäys ei tässä kohtaa ole se paras puolustus. Eli annetaan niihden lasten syödä, mutta ei ammuta kovilla, koska se rintaruokinnan ideaalissa, mutta pulloruokinnan käynnössä elänyt ihminen voi olla täysin vieraantunut koko aiheesta.

Yleinen

Kun äiti sai lahjaksi saman tavaran mitä isäkin

Lapseni on äärettömän huono pitämään salaisuuksia ja koska viime viikolla vielä isänsä sattui olemaan työmatkalla eikä ehtinyt väliin takavarikoimaan äitienpäivälahjaa sain lahjani on keskiviikkona tiukkojen vaatimusten kanssa AVATA SE IHAN HETI JUST NYT, KOSKA HÄN EI VOI ODOTTAA!!!!,1!


Paketista kuoriutui täydellinen lahja lukevalle äidille eli lapsen tekemä kirjanmerkki. Ja tiedättekö mikä tekee lahjasta vielä mahtavamman? Se, että se on täysin samanlainen kuin miehen marraskuussa saama isänpäivälahja.

Joku voisi ajatella, että nyt mentiin eskarista alta riman kun eivät kahta erilaista lahja ideaa keksineet netin ollessa täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä askarteluideoita, mutta minusta tämä on täydellinen. Koska tämä opettaa, että oikeasti niitä lahjoja ei tarvitse sukupuolittaa kaikin mahdollisin tavoin. Että se isän kirjanmerkki ei tarvitse kaverikseen äidin pannunalusta. Tai ettei isän kortti ole auton ja äidin kukkien muotoinen

Sitten vielä kun kirjakaupatkin oppisivat tämän. Että lahjaideapöydälle ei marraskuussa nosteta sotaa ja murhia ja toukokuussa kukkienhoitoa, käsitöitä ja kakkureseptejä. Toki tämä lahja voi osien perheiden kohdalla ampua ohi niin äidin kuin isän kohdalla jos perheessä ei lueta, mutta meidän perheessä, jossa kirja on aina sopivin lahja jokaiselle tämä lahja oli täydellinen, koska se aidosti pääsee käyttöön. Ja rehellisesti sanottuna olin marraskuussa miehelle todella kateellinen kun hän kirjanmerkkinsä sai.

Yleinen

Kun pilkka ja henkilökohtaisuudet valtasivat palstatilan

Eilen erään varustamon Facebook-seinälle kirjoitettiin palaute laivan valokuvaajien käyttämistä kuvakehyksistä ja niiden sopimattomuudesta tähän aikaan.  Palaute oli kirjoitettu hyvällä kielellä, ystävällisellä sävyllä ja kaikin puolin asiallisesti. Sen sijaan, että kyseinen varustamo olisi katsonut aiheelliseksi vasta palautteeseen päättivät he antaa tuntien ajan keskustelun velloa (ja se vellontaa jatkuu edelleen) niiden ihmisten toimesta, joista tällaisten asioiden esiin nostaminen on täysin tarpeetonta.

Itseasiassa se on heistä niin tarpeetonta, että että he ovat ehdottanut aloittajalle betonisaappaita ja yksityisristeilyä keulavisiiri auki. Lisäksi viesteissä on useampaan otteeseen todettu, että aloittaja on psykoosissa, autistinen, mielenvikainen ja ties mitä muuta. Tämän lisäksi nainen on vielä ruma kuten kaikki feministit yleensä. Sitten päälle tuli perinteinen keskustelu siitä miten tytöt eivät saa olla tyttöjä ja pojat poikia. Yksikin sankari kertoi, että olisi kyllä itku tullut, jos olisi pikkupoikana kutsuttu prinsessaksi. Tuohon teki mieli kommentoida, että niin olisi minuakin. Itseasiassa aika moneen kommenttiin olisi tehyt mieli kommentoida, että oikeastiko sanoisit noin päin ihmisen naamaa työpaikan kahvihuoneessa, mutta totesin, että tässä kohtaa ei vain kykene, koska muuten aivot nyrjähtäisivät.

Tai no nyrjähtäneethän ne jo ovat. En ole mikään käytöskukkanen itsekään, mutta päähäni ei vain mahdu miten jonkun mielestä tämä on mitenkäön hyväksyttävää tapaa käydä keskustelua. Missä kohtaa maan tavaksi tuli se, että sivistynyt ja ystävällinen puhe ovat turhuutta. Keskusteluissa mennään välittömästi henkilöön eikä pysytä aiheessa ja kirjoituksissa uhataan myös ihmisen turvallisuutta ja hekumoidaan usein naisten raiskaamisella tai raiskatuksi tulemisella. Miten vaikeaa on kertoa, että nyt en kyllä ihan ajattele samalla tavalla kuin sinä. Onko nainen mielipiteineen edelleen armon vuonna 2017 niin pelottava asia, että hänet seksuaalisen väkivallan pelolla pyritään vaientamaan.

Isäni tapasi muistuttaa, että kun sanat loppuu niin väkivalta alkaa ja näiden keskustelujen pohjalta sanonta pitää enemmän kuin paikkaansa. Mutta tässä kohtaa haluaisin tietää miksi ne sanat loppuu? Miten meidän palkittu ja kiitelty koulujärjestelmämme on onnistunut päästämään läpi ihmisiä näin heikolla luetunymmärryksen ja argumentoinnin tasolla? Ja miten netissä huutamisesta on tullut sauvakävelyn veroinen kansallisharrastus?

En sano, etteikö ihmisillä saisi olla sellaisia mielipiteitä mitä heillä on. Pidän kyllä outona miten kukaan pystyy kestävästi itselleen perustelemaan, että mielipiteensä ovat perusteltuja, mutta haluaisin että ihmiset muistaa että sanan- ja mielipiteenvapauden rinnalla meille tulee myös velvollisuuksia ja ne velvollisuudet on juurikin sitä, että keskustelun nyt pitäisi pysyä edes lain puitteissa.

Mietin myös, että miten paha olo ihmisellä pitää olla, että tämä käyttäytyy edelläkuvatulla tavalla? Haluaisin uskoa, että todella paha. Koska tuntuisi todella pahalta ajatella, että osa ihan hyvillä fiiliksillä tuota sontaa näppikseltään syytää. Tässä kohtaa haluaisin osoittaa syyttävällä sormella kohti päättäjiä. Nykyinen hallitus tekee tästä melkein liiankin helppoa, oman argumentoinnin voi hyvin peribrittiläisessä hengessä aina keskittää hallinnon kritisointiin, itseasiassa voidaan syyttää niitä myös tästä nyhtökeväästäkin, jolloin saadaan lunta ja paistetta sopivasti silputtuna annoksina. Joka tapauksessa se politiikka, jota nyt tehdään on omiaan lisäämään sitä pahaa oloa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja jos tällä tavalla jatketaan on meillä pian entistä enemmän pahoinvointia käsissämme.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Nostaa asioita edelleen keskusteluun. Se, että kaikki vaikenevat eivät auta tilannetta kehittymään. Pitää pää kylmänä. Se, että joku on netissä mulkku, ei tarkoita että sinunkin pitää olla. Asettua edes hetkeksi kuulijan asemaan ja lukea se oma viesti siitä näkökulmasta että miten se viesti toiseen suuntaan välittyy. Vinkkinä nyt ainakin että kannattaa yrittää viestiä siten, että lukijalle viesti varmasti menee halutulla tavalla perille. Niin ja sellainen pikkujuttu, että meidän pitäisi muuttaa maan suunta. Valita päättäjiksi ihmisiä, joilla inhimillisyys on vähän paremmin käsitteenä hallussa. Mutta ihan yksinkertaisimpana asiana voitaisiin lopettaa se netissä sattumanvaraisella väkivallalla uhkailu.

P.S. Ja mitä tulee itse palautteeseen, niin toivon, että Tallink tosiaan käy kuvaajien kanssa läpi käytäntöjä. Tosin meidän perheessä yritetään lapsi pitää niiden kameroiden edestä pois jo siitäkin syystä ettei meille kukaan ole kertonut kuka kuvien oikeudet omistaa. Eipä silti. Ne kuvaajat myös kiertävät tuon meidän jälkeläisen kaukaa kun se mulkaisee kameran kanssa häntä lähestyvää  luikkua kuvaajaa yleensä päiväkotikuvauksista tutulla ”syö kamerasi”-ilmeellä.

Yleinen

Äitiys, ura ja kipeää tekevät hetket

Jatketaan taas perhettä ja uraa pohtivilla teemoilla. Aikaisemmin olen jo kuvannut niitä asioita, jotka omassa elämässäni toimii mahdollistajina sille, että saan töiden, perheen ja opiskelujen kombon pidettyä paketissa sekä myös sitä miten tärkeää poteroitumisen asemasta olisi aiheeseen liittyvissä keskusteluissa tunnistaa oma etuoikeutensa. Nyt lähdetään puhumaan niistä asioista, jotka tekevät kipeää äitiyttä ja uraa yhdistettäessä. Niistä asioista, joista ei juuri koskaan puhuta ääneen, koska tiedetään, että niitä käytettäisiin vain aseena jolla voidaan lyödä lisää sitä joka makaa jo valmiiksi maassa.

IMG_6416

Keskiviikkoaamuyönä vanhempien väliin kömpi pieni kekäleeltä tuntunut poika, joka kuumelääkkeen saatuaan ei enää saanut unen päästä kiinni. Siinä kohtaa kun ennen viittä istut olohuoneen lattialla askartelemassa taikasauvaa kepistä ja silkkimassasta niin voit jo arvata, että päivästä tulee pitkä. Varsinkin kun kalenterista löytyi niin strategiatyöpajaa, asiakaspalaveria kuin opiskelupienryhmän tapaamista. Että siinä ei töihin tultu hyvällä fiiliksellä eikä fiiliksiä ainakaan auttanut työkaveri, joka kuullessaan, että joudun olemaan torstain lapsen kanssa kotona, myötätuntoisesti totesi, että tämä on nyt kyllä todella huono ajankohta.

Tuohon huonoon ajankohtaan kiteytyy se, miksi niin moni nainen puree huulta eikä puhu siitä mikä perheen ja työn fuusiossa on vaikeaa. Empatiaa ei tipu ja huomaat tulleesi sitä totuutta vahvistavaksi esimerkiksi, joita esim. BMW:n entinen Suomen toimitusjohtaja Hesarissa viime lauantaina kertoi. Että kun naisella ei ole lapsia hän voi keskittyä töihin. Lapsellinen nainen päätyy tekemään 200% töitä ja tuntee silti usein olevansa aina väärässä paikassa ja tekevänsä liian vähän töitä, mutta silti on pakko vain yrittää. Ystäväpiiristäni löytyy useampia akateemisia pätkätyöläisiä, joiden kokemus on se, että jo perhevapaa voi olla liian pitkä aika olla töistä pois. Tiput rahoituskierroksilta ja reilussa vuodessakin muutut jo täysin näkymättömäksi. Joudut hakemaan sen tasa-painon sille, että rakastat kyllä lastasi, mutta et silti hänen vuokseen ole valmis vetämään vessanpöntöstä alas kaikkea sitä jonka eteen olet hyvin usein edellisen vuosikymmenen tehnyt töitä.

Kukaan ei halua myöskään olla se, joka omalla naamallaan kertoo siitä miten stressi vie muistin. Kukaan ei somessa uskalla tunnustaa että meinasi unohtaa lapsensa syntymäpäivän, koska sen asemasta että saisit myötätuntoa saat kuulla miten kelvoton olet. Asia, jonka kuitenkin varmasti jokainen näin tuntee jo riittävästi ilman ilkeitä kommentteja. Tai ainakin näin tunsi se ystäväni, joka tehdessään työtään aivan liian pienillä resursseilla tajusi lapsensa syntymäpäivän olevan tulossa edellisenä iltana kahdeksalta matkalla kotiin. Ja silti onnistui muuttamaan tilanteen niin, että lapselle asia ei näkynyt.

Vaatii aika paksua nahkaa vastata maan toisella laidalla päiväkodista tulevaan puheluun siitä, että lapsi on sairastunut ja lähteä sumplimaan sieltä ranualaiselta maantieltä käsin sitä miten lapsi haetaan päivähoidosta (no on sillä isäkin, se tyyppi joka on itseasiassa meillä laitettu ensisijaiseksi yhteydenottokohteeksi päiväkotiin, mutta jolle ei koskaan soiteta) ja että miten varmistetaan että mies pääsee siihen palaveriin johon olisi pakko päästä (siihen tarvittiin yksi lapsen eno, joka kuljetti samaisen lapsen mummin aamun pikkutunteina juna-asemalle jotta mummi pääsee päästämään vävypoikansa töihin). Siinä sitä syyllistää itseään ihan riittävästi itseään siitä poissaolosta vaikka tietää, että lopputulos on aivan yhtä hyvä kuin se, että olisi itse ollut lasta hakemassa.

Itse pystyn näitä asioita käsittelemään muutamassakin vertaisryhmässä, mutta keskustelu pitäisi saada siirrettyä näiden ryhmien sisältä myös julkisuuteen, koska osin ongelma on asenteissa ja rakenteissa. Aivan ensimmäiseksi pitäisi saada yhteiskunnallinen keskustelu sille tasolle ettei ensimmäinen kommentti työn ja perheen uupumisessa ole kikkelis kokkeli mitäs läksit -tasoa. Jos tavoitteena yhteiskunnallisella tasolla on pidentää työuria on avainasemassa tässä pienten lasten äidit ja ne työurat eivät pitene sillä, että turhan moni meistä vetää arkensa läpi sinnitellen.

Kun lapsi kasvaa olisi mielenkiintoista kuulla lapselta itseltään miten paljon nämä tunteet ovat paistaneet lapselle itselleen läpi vai olemmeko onnistuneet siinä mitä on yritetty? Siinä, ettei lapsi itse tajua, että ulkopuolisen maailman käsitysten mukaan hänen elämänsä on aiheuttanut vanhemmille tai no oikeastaan vanhempien työkavereille äärettömän paljon huonoa ajoitusta.

 

Lukupäiväkirja

Venuksen vuosi

Harvoin työpaikkani käytäväkeskustelut olivat olleet yhtä hämmentyneitä kuin sinä maaliskuun alun aamuna, jolloin aamu-TV paljasti, että entinen työkaverimme on mennyt ja kirjoittanut kirjan naisen vaihdevuosista ja seksuaalisuudesta.  Illalla kotisohvalla päätin, että kirja on etsittävä käsiin ja lähdin tonkimaan Bookbeatin valikoimaa ja siellähän se kirja oli uusien julkaisujen listassa.

IMG_6438

En ole ihminen, joka luontevasti keskustelee omasta seksielämästäni kahvipöydässä. Ehkä olisi syytä opetella olemaan avoimempi, mutta enpä kyllä kovin mielelläni keskustele muidenkaan seksielämistä. Tämä teki Venuksen vuoden lukemisesta monella tapaa kiusallisen ja tirkistelevän lukukokemuksen. Heli on haastatteluissa selvästi tuonut esiin kirjan omaelämänkerralliset elementit ja itseasiassa nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa en edes muista pääparin nimiä koska henkilöin heidät niin vahvasti Heliin ja hänen miesystäväänsä.

Kaikesta kiusallisuudestaan huolimatta tai ehkä juurikin syystä tämä on aihe josta pitäisi kirjoittaa ja puhua paljon enemmän. Nyt jo keskustellaan, tai ainakin netissä puolianonyymisti keskustelupalstoilla keskustellaan esimerkiksi imetyksen aiheuttamista fyysisistä vaikutuksista seksuaalisuuteen, mutta eipä meidän kolmi-nelikymppisten keskuudessa juurikaan keskustella siitä mikä meitä voi odottaa tulevaisuudessa. Vaihdevuosioireinen nainen on Spede-sketsihenkinen kuumista aalloista kärsivä hermokimppu, mutta ikinä ei päästä käsiksi siihen, että mistähän tämä johtuu. Että sen lisäksi että hormonit myllertävät niin fysiiset oireet voivat olla sitä luokkaa, että se vitutus on hyvinkin kirjaimellista.

Millainen Venuksen vuosi sitten oli kirjana? No ainakin nopealukuinen. Istuin sohvalle alkuillasta ja nukkumaan mennessä olin sopivasti saanut kirjan pakettiin ja seuraavana aamuna osasin tuoda käytäväkeskusteluun jo ihan uuden näkökulman. Kirja oli kirjoitettu sujuvasti ja tarinaa kuljetettiin hyvin pitkälti keskushahmon päänsisäisestä maailmasta käsin. Minulle kirja tosiaan henkilöityi vahvasti Heliin, mutta olisi mukava kuulla miten kirjan näkee ihminen, joka tarttuu tarinaan vain mediasta tuttuna  teoksena. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista. Juuri keskushahmon päänsisäinen puhe tekee kirjasta merkityksellisen ja vie tarinan vain pidemälle siitä miten kaksi keski-ikäistä panee.