Imetysgate ja kuuntelemisen taito.

Sain tänään hyvän muistutuksen siitä, että joskus kun tunnet että on äärimmäisen tärkeää vetää päähän valkoinen hattu ja taistella parempien olojen puolesta on ensin syytä vetää henkeä ja miettiä mitä lähtee sanomaan. Tein FB:iin päivitykseen imetysgaten tiimoilta ja aiheeseen tuli kommentoimaan tuttavani, joka on läheinen ystävä ravintolan perustaneen perheen kanssa. Tuttuni viestit palauttivat minutkin taas miettimään joskus olisi syytä muistaa, että vastapuolella kuitenkin on ihmisiä ja vaikka ihminen tyhmästi toimiikin olisi tärkeämpää pysähtyä miettimään miten tämän väärässä olevan ihmisen saa näkemään valon.

Asia ei ole ihan yksinkertainen. Osin työtäni sivuten tiedän sen, että kun ay-jäärä puhuu liittojäsenyyden eduista hän luultavasti puhuu oman intohimonsa kautta täysin vääriä asioita kuulijan kannalta. Kun johonkin suhtautuu intohimoisesti niin siitä yleensä tulee puhuneeksi myös intohimoisesti. Tämän kun yhdistää myös vahvaan kokemuukseen siitä, että minä olen perkele oikeassa ja sinä väärässä aletaan liikkua vaarallisilla vesillä sen suhteen jos lopputuloksena olisi saada keskustelu muuttamaan mielipidettään. Kukaan ei tykkää olla hyökkäyksen kohteena, mutta varsinkin nykyisessä somekulttuurrissa koetaan monella tapaa hyväksyttävänä, että heikommassa asemassa olevat saavat suomia valta-asemassa olevia ja toiveet keskustelun asiallisuudesta kuitataan sävykyttäämisenä ja suitsimisena. Ymmärrän suoran puheen tarpeellisuuden, mutta toisinaan parempi lopputulos saavutettaisiin antamalla myös toiselle osapuolelle mahdollisuus säilyttää kasvonsa.

Mutta yhtä kaikki, seison tällä hetkelläkin edelleen päivitykseni takana, koska sen asemasta että suoraan haluan lynkata ravintoloitsijaa haluaisin nostaa keskusteluun sen puolen, että joka kerta kun imetys siivotaan pois katukuvasta ylläpidämme tilannetta, jossa meillä on rintaruokinnan ideaali ja pulloruokinnan käytännöt. Suomalaiset imetystilastot ovat karua luettavaa ja meillä on myös perheitä joissa imetystraumoja on jo ties miten monessa polvessa. Toki tässäkään tilanteessa yksilö ei tilasto ja tilasto on esim täysimetyksen osalta todelle todella tiukka, mutta yhtä kaikki on syytä miettiä miten me olenme päätyneet tilanteeseen, jossa on luonnollista lapsen ruokailutilannetta rinnastetaan ulostamiseen julkisella paikalla. 

Tämän valossa ravintola teki tyhmästi, mutta auttako tilannetta se, että ladataan somessa ensin paskamyrsky niskaan ja sen päälle vielä suunnitella imetysmielenosoitusta ravintolan eteen? Olisiko helpompi ratkaisu löytynyt keskustelemalla siitä miksi järjestely on huono. Yhteiskunnallisen imetyösmyöntäisyyden lisäksi insinöörinaivoni sijoittivat prosessikaavioon jo useanman riskikohdan. Miten toimitaan jos ruoka on jo toimitettu pöytään? Miten toimitaan jos ravintolassa olisi useammalla imettäjällä yhtäaikainen tarve käyttää imetyshuonetta? Miten varmistetaan, että ravintolaruokailu on perheen laatuaikaa, jos se imettävä vanhempi istuu pahimmillaan tunninkin siellä vessassa? Ja sitten vielä tällainen kestovaippoja käyttöneen kommentti. Miten ihneessä siellä ulkonäöllisesti siitissä vessassa pitäisi voida istua jos roskiksessa on yksikin kertsivaippa, joka löyhkää tautisesti?

Itse toivoisin ravintolalta rohkeutta pyörtää päätös tai profiloitumista selvästi aikuisten ravintolaksi. Nykytilanne on arvovalinnoiltaan kestämättömälle pohjalle rakennettu koska vaikka imetys on kuinka yksilökohtainen ratkaisu muokkaamme kaikki omalla suhtautumisellamme sitä miten normaalina imetystä pidetään. Ja normaaliahan se on. Monella se imetystarina on kaikkea muuta kuin ideaali, jollekin imetys oli parasta aikaa elämässä, joku ei imetä koska ja sekin on ok. Kuitenkin ison kuvan kannalta tärkeintä olisi luoda viestiä siitä että imetys on ok ja siihen tarvitaan nimenomaan tämän meidän yhteisömme valintaa.

Ja ennen kaikkea, toivoisin tässäkin suhteessa ihmisiltä erilaisuuden sietämisen taitoa. Usein ravintolassa se vieruskaveri ei ole mieleen. Tänä kesänä olen todistanut pariskunnan riitelyä ja vähemmän hurmaavia humalaisia miehiä, joista joku oli keksinyt, että on tosi hauska kertoa viiden minuutin välein ettei elämä oli pelkkää nousuhumalaa ja siemensyöksyjä. Rehellisesti sanottuna en haluaisi istua sen paremmin vainoharhaisen parisuhdekyykyttäjän kuin tuon nousuhumalasiemensyöksyjänkään naapuripöydässä, mutta ne kortit nyt vain minulle on annettu ja molemmilla kerroille yritin keskittyä aivan kaikkeen muuhun. Tätä samaa suosittelen lämpimästi myös kaikille, jotka uumoilevat että pian saattaisi naapuripöydässä nänni vilahtaa. Luultavasti et kuitenkaan siitä nännistä mitään näe. Iso osa imettäjistä kun osaa hoitaa asiat enemmän kuin fiksusti ja asia onnistuu myös isoilla rinnoilla. Tästä minulla on ihan omakohtaista kokemusta, koska varsinkin lapsen synnyttyä epäilin että rinnat varmasti erottuivat Kansainväliselle avaruusasemalle asti ja ne myös koollaan vaikuttivat vuorovesiin.

Että en sitten nyt oikein tiedä mitä tässä yritän sanoa. Todeta kai, että olisi tärkeää että siitä imetyksestä puhuttaisiin niin. Että jengi oikeasti tajuaisi miksi imetyksen sheimaaminen ei ole coolia, mutta yhtä lailla muistuttaa että hyökkäys ei tässä kohtaa ole se paras puolustus. Eli annetaan niihden lasten syödä, mutta ei ammuta kovilla, koska se rintaruokinnan ideaalissa, mutta pulloruokinnan käynnössä elänyt ihminen voi olla täysin vieraantunut koko aiheesta.

Kun äiti sai lahjaksi saman tavaran mitä isäkin

Lapseni on äärettömän huono pitämään salaisuuksia ja koska viime viikolla vielä isänsä sattui olemaan työmatkalla eikä ehtinyt väliin takavarikoimaan äitienpäivälahjaa sain lahjani on keskiviikkona tiukkojen vaatimusten kanssa AVATA SE IHAN HETI JUST NYT, KOSKA HÄN EI VOI ODOTTAA!!!!,1!


Paketista kuoriutui täydellinen lahja lukevalle äidille eli lapsen tekemä kirjanmerkki. Ja tiedättekö mikä tekee lahjasta vielä mahtavamman? Se, että se on täysin samanlainen kuin miehen marraskuussa saama isänpäivälahja.

Joku voisi ajatella, että nyt mentiin eskarista alta riman kun eivät kahta erilaista lahja ideaa keksineet netin ollessa täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä askarteluideoita, mutta minusta tämä on täydellinen. Koska tämä opettaa, että oikeasti niitä lahjoja ei tarvitse sukupuolittaa kaikin mahdollisin tavoin. Että se isän kirjanmerkki ei tarvitse kaverikseen äidin pannunalusta. Tai ettei isän kortti ole auton ja äidin kukkien muotoinen

Sitten vielä kun kirjakaupatkin oppisivat tämän. Että lahjaideapöydälle ei marraskuussa nosteta sotaa ja murhia ja toukokuussa kukkienhoitoa, käsitöitä ja kakkureseptejä. Toki tämä lahja voi osien perheiden kohdalla ampua ohi niin äidin kuin isän kohdalla jos perheessä ei lueta, mutta meidän perheessä, jossa kirja on aina sopivin lahja jokaiselle tämä lahja oli täydellinen, koska se aidosti pääsee käyttöön. Ja rehellisesti sanottuna olin marraskuussa miehelle todella kateellinen kun hän kirjanmerkkinsä sai.

Kun pilkka ja henkilökohtaisuudet valtasivat palstatilan

Eilen erään varustamon Facebook-seinälle kirjoitettiin palaute laivan valokuvaajien käyttämistä kuvakehyksistä ja niiden sopimattomuudesta tähän aikaan.  Palaute oli kirjoitettu hyvällä kielellä, ystävällisellä sävyllä ja kaikin puolin asiallisesti. Sen sijaan, että kyseinen varustamo olisi katsonut aiheelliseksi vasta palautteeseen päättivät he antaa tuntien ajan keskustelun velloa (ja se vellontaa jatkuu edelleen) niiden ihmisten toimesta, joista tällaisten asioiden esiin nostaminen on täysin tarpeetonta.

Itseasiassa se on heistä niin tarpeetonta, että että he ovat ehdottanut aloittajalle betonisaappaita ja yksityisristeilyä keulavisiiri auki. Lisäksi viesteissä on useampaan otteeseen todettu, että aloittaja on psykoosissa, autistinen, mielenvikainen ja ties mitä muuta. Tämän lisäksi nainen on vielä ruma kuten kaikki feministit yleensä. Sitten päälle tuli perinteinen keskustelu siitä miten tytöt eivät saa olla tyttöjä ja pojat poikia. Yksikin sankari kertoi, että olisi kyllä itku tullut, jos olisi pikkupoikana kutsuttu prinsessaksi. Tuohon teki mieli kommentoida, että niin olisi minuakin. Itseasiassa aika moneen kommenttiin olisi tehyt mieli kommentoida, että oikeastiko sanoisit noin päin ihmisen naamaa työpaikan kahvihuoneessa, mutta totesin, että tässä kohtaa ei vain kykene, koska muuten aivot nyrjähtäisivät.

Tai no nyrjähtäneethän ne jo ovat. En ole mikään käytöskukkanen itsekään, mutta päähäni ei vain mahdu miten jonkun mielestä tämä on mitenkäön hyväksyttävää tapaa käydä keskustelua. Missä kohtaa maan tavaksi tuli se, että sivistynyt ja ystävällinen puhe ovat turhuutta. Keskusteluissa mennään välittömästi henkilöön eikä pysytä aiheessa ja kirjoituksissa uhataan myös ihmisen turvallisuutta ja hekumoidaan usein naisten raiskaamisella tai raiskatuksi tulemisella. Miten vaikeaa on kertoa, että nyt en kyllä ihan ajattele samalla tavalla kuin sinä. Onko nainen mielipiteineen edelleen armon vuonna 2017 niin pelottava asia, että hänet seksuaalisen väkivallan pelolla pyritään vaientamaan.

Isäni tapasi muistuttaa, että kun sanat loppuu niin väkivalta alkaa ja näiden keskustelujen pohjalta sanonta pitää enemmän kuin paikkaansa. Mutta tässä kohtaa haluaisin tietää miksi ne sanat loppuu? Miten meidän palkittu ja kiitelty koulujärjestelmämme on onnistunut päästämään läpi ihmisiä näin heikolla luetunymmärryksen ja argumentoinnin tasolla? Ja miten netissä huutamisesta on tullut sauvakävelyn veroinen kansallisharrastus?

En sano, etteikö ihmisillä saisi olla sellaisia mielipiteitä mitä heillä on. Pidän kyllä outona miten kukaan pystyy kestävästi itselleen perustelemaan, että mielipiteensä ovat perusteltuja, mutta haluaisin että ihmiset muistaa että sanan- ja mielipiteenvapauden rinnalla meille tulee myös velvollisuuksia ja ne velvollisuudet on juurikin sitä, että keskustelun nyt pitäisi pysyä edes lain puitteissa.

Mietin myös, että miten paha olo ihmisellä pitää olla, että tämä käyttäytyy edelläkuvatulla tavalla? Haluaisin uskoa, että todella paha. Koska tuntuisi todella pahalta ajatella, että osa ihan hyvillä fiiliksillä tuota sontaa näppikseltään syytää. Tässä kohtaa haluaisin osoittaa syyttävällä sormella kohti päättäjiä. Nykyinen hallitus tekee tästä melkein liiankin helppoa, oman argumentoinnin voi hyvin peribrittiläisessä hengessä aina keskittää hallinnon kritisointiin, itseasiassa voidaan syyttää niitä myös tästä nyhtökeväästäkin, jolloin saadaan lunta ja paistetta sopivasti silputtuna annoksina. Joka tapauksessa se politiikka, jota nyt tehdään on omiaan lisäämään sitä pahaa oloa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja jos tällä tavalla jatketaan on meillä pian entistä enemmän pahoinvointia käsissämme.

Mitä tässä sitten voi tehdä? Nostaa asioita edelleen keskusteluun. Se, että kaikki vaikenevat eivät auta tilannetta kehittymään. Pitää pää kylmänä. Se, että joku on netissä mulkku, ei tarkoita että sinunkin pitää olla. Asettua edes hetkeksi kuulijan asemaan ja lukea se oma viesti siitä näkökulmasta että miten se viesti toiseen suuntaan välittyy. Vinkkinä nyt ainakin että kannattaa yrittää viestiä siten, että lukijalle viesti varmasti menee halutulla tavalla perille. Niin ja sellainen pikkujuttu, että meidän pitäisi muuttaa maan suunta. Valita päättäjiksi ihmisiä, joilla inhimillisyys on vähän paremmin käsitteenä hallussa. Mutta ihan yksinkertaisimpana asiana voitaisiin lopettaa se netissä sattumanvaraisella väkivallalla uhkailu.

P.S. Ja mitä tulee itse palautteeseen, niin toivon, että Tallink tosiaan käy kuvaajien kanssa läpi käytäntöjä. Tosin meidän perheessä yritetään lapsi pitää niiden kameroiden edestä pois jo siitäkin syystä ettei meille kukaan ole kertonut kuka kuvien oikeudet omistaa. Eipä silti. Ne kuvaajat myös kiertävät tuon meidän jälkeläisen kaukaa kun se mulkaisee kameran kanssa häntä lähestyvää  luikkua kuvaajaa yleensä päiväkotikuvauksista tutulla ”syö kamerasi”-ilmeellä.

Äitiys, ura ja kipeää tekevät hetket

Jatketaan taas perhettä ja uraa pohtivilla teemoilla. Aikaisemmin olen jo kuvannut niitä asioita, jotka omassa elämässäni toimii mahdollistajina sille, että saan töiden, perheen ja opiskelujen kombon pidettyä paketissa sekä myös sitä miten tärkeää poteroitumisen asemasta olisi aiheeseen liittyvissä keskusteluissa tunnistaa oma etuoikeutensa. Nyt lähdetään puhumaan niistä asioista, jotka tekevät kipeää äitiyttä ja uraa yhdistettäessä. Niistä asioista, joista ei juuri koskaan puhuta ääneen, koska tiedetään, että niitä käytettäisiin vain aseena jolla voidaan lyödä lisää sitä joka makaa jo valmiiksi maassa.

IMG_6416

Keskiviikkoaamuyönä vanhempien väliin kömpi pieni kekäleeltä tuntunut poika, joka kuumelääkkeen saatuaan ei enää saanut unen päästä kiinni. Siinä kohtaa kun ennen viittä istut olohuoneen lattialla askartelemassa taikasauvaa kepistä ja silkkimassasta niin voit jo arvata, että päivästä tulee pitkä. Varsinkin kun kalenterista löytyi niin strategiatyöpajaa, asiakaspalaveria kuin opiskelupienryhmän tapaamista. Että siinä ei töihin tultu hyvällä fiiliksellä eikä fiiliksiä ainakaan auttanut työkaveri, joka kuullessaan, että joudun olemaan torstain lapsen kanssa kotona, myötätuntoisesti totesi, että tämä on nyt kyllä todella huono ajankohta.

Tuohon huonoon ajankohtaan kiteytyy se, miksi niin moni nainen puree huulta eikä puhu siitä mikä perheen ja työn fuusiossa on vaikeaa. Empatiaa ei tipu ja huomaat tulleesi sitä totuutta vahvistavaksi esimerkiksi, joita esim. BMW:n entinen Suomen toimitusjohtaja Hesarissa viime lauantaina kertoi. Että kun naisella ei ole lapsia hän voi keskittyä töihin. Lapsellinen nainen päätyy tekemään 200% töitä ja tuntee silti usein olevansa aina väärässä paikassa ja tekevänsä liian vähän töitä, mutta silti on pakko vain yrittää. Ystäväpiiristäni löytyy useampia akateemisia pätkätyöläisiä, joiden kokemus on se, että jo perhevapaa voi olla liian pitkä aika olla töistä pois. Tiput rahoituskierroksilta ja reilussa vuodessakin muutut jo täysin näkymättömäksi. Joudut hakemaan sen tasa-painon sille, että rakastat kyllä lastasi, mutta et silti hänen vuokseen ole valmis vetämään vessanpöntöstä alas kaikkea sitä jonka eteen olet hyvin usein edellisen vuosikymmenen tehnyt töitä.

Kukaan ei halua myöskään olla se, joka omalla naamallaan kertoo siitä miten stressi vie muistin. Kukaan ei somessa uskalla tunnustaa että meinasi unohtaa lapsensa syntymäpäivän, koska sen asemasta että saisit myötätuntoa saat kuulla miten kelvoton olet. Asia, jonka kuitenkin varmasti jokainen näin tuntee jo riittävästi ilman ilkeitä kommentteja. Tai ainakin näin tunsi se ystäväni, joka tehdessään työtään aivan liian pienillä resursseilla tajusi lapsensa syntymäpäivän olevan tulossa edellisenä iltana kahdeksalta matkalla kotiin. Ja silti onnistui muuttamaan tilanteen niin, että lapselle asia ei näkynyt.

Vaatii aika paksua nahkaa vastata maan toisella laidalla päiväkodista tulevaan puheluun siitä, että lapsi on sairastunut ja lähteä sumplimaan sieltä ranualaiselta maantieltä käsin sitä miten lapsi haetaan päivähoidosta (no on sillä isäkin, se tyyppi joka on itseasiassa meillä laitettu ensisijaiseksi yhteydenottokohteeksi päiväkotiin, mutta jolle ei koskaan soiteta) ja että miten varmistetaan että mies pääsee siihen palaveriin johon olisi pakko päästä (siihen tarvittiin yksi lapsen eno, joka kuljetti samaisen lapsen mummin aamun pikkutunteina juna-asemalle jotta mummi pääsee päästämään vävypoikansa töihin). Siinä sitä syyllistää itseään ihan riittävästi itseään siitä poissaolosta vaikka tietää, että lopputulos on aivan yhtä hyvä kuin se, että olisi itse ollut lasta hakemassa.

Itse pystyn näitä asioita käsittelemään muutamassakin vertaisryhmässä, mutta keskustelu pitäisi saada siirrettyä näiden ryhmien sisältä myös julkisuuteen, koska osin ongelma on asenteissa ja rakenteissa. Aivan ensimmäiseksi pitäisi saada yhteiskunnallinen keskustelu sille tasolle ettei ensimmäinen kommentti työn ja perheen uupumisessa ole kikkelis kokkeli mitäs läksit -tasoa. Jos tavoitteena yhteiskunnallisella tasolla on pidentää työuria on avainasemassa tässä pienten lasten äidit ja ne työurat eivät pitene sillä, että turhan moni meistä vetää arkensa läpi sinnitellen.

Kun lapsi kasvaa olisi mielenkiintoista kuulla lapselta itseltään miten paljon nämä tunteet ovat paistaneet lapselle itselleen läpi vai olemmeko onnistuneet siinä mitä on yritetty? Siinä, ettei lapsi itse tajua, että ulkopuolisen maailman käsitysten mukaan hänen elämänsä on aiheuttanut vanhemmille tai no oikeastaan vanhempien työkavereille äärettömän paljon huonoa ajoitusta.

 

Venuksen vuosi

Harvoin työpaikkani käytäväkeskustelut olivat olleet yhtä hämmentyneitä kuin sinä maaliskuun alun aamuna, jolloin aamu-TV paljasti, että entinen työkaverimme on mennyt ja kirjoittanut kirjan naisen vaihdevuosista ja seksuaalisuudesta.  Illalla kotisohvalla päätin, että kirja on etsittävä käsiin ja lähdin tonkimaan Bookbeatin valikoimaa ja siellähän se kirja oli uusien julkaisujen listassa.

IMG_6438

En ole ihminen, joka luontevasti keskustelee omasta seksielämästäni kahvipöydässä. Ehkä olisi syytä opetella olemaan avoimempi, mutta enpä kyllä kovin mielelläni keskustele muidenkaan seksielämistä. Tämä teki Venuksen vuoden lukemisesta monella tapaa kiusallisen ja tirkistelevän lukukokemuksen. Heli on haastatteluissa selvästi tuonut esiin kirjan omaelämänkerralliset elementit ja itseasiassa nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa en edes muista pääparin nimiä koska henkilöin heidät niin vahvasti Heliin ja hänen miesystäväänsä.

Kaikesta kiusallisuudestaan huolimatta tai ehkä juurikin syystä tämä on aihe josta pitäisi kirjoittaa ja puhua paljon enemmän. Nyt jo keskustellaan, tai ainakin netissä puolianonyymisti keskustelupalstoilla keskustellaan esimerkiksi imetyksen aiheuttamista fyysisistä vaikutuksista seksuaalisuuteen, mutta eipä meidän kolmi-nelikymppisten keskuudessa juurikaan keskustella siitä mikä meitä voi odottaa tulevaisuudessa. Vaihdevuosioireinen nainen on Spede-sketsihenkinen kuumista aalloista kärsivä hermokimppu, mutta ikinä ei päästä käsiksi siihen, että mistähän tämä johtuu. Että sen lisäksi että hormonit myllertävät niin fysiiset oireet voivat olla sitä luokkaa, että se vitutus on hyvinkin kirjaimellista.

Millainen Venuksen vuosi sitten oli kirjana? No ainakin nopealukuinen. Istuin sohvalle alkuillasta ja nukkumaan mennessä olin sopivasti saanut kirjan pakettiin ja seuraavana aamuna osasin tuoda käytäväkeskusteluun jo ihan uuden näkökulman. Kirja oli kirjoitettu sujuvasti ja tarinaa kuljetettiin hyvin pitkälti keskushahmon päänsisäisestä maailmasta käsin. Minulle kirja tosiaan henkilöityi vahvasti Heliin, mutta olisi mukava kuulla miten kirjan näkee ihminen, joka tarttuu tarinaan vain mediasta tuttuna  teoksena. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista. Juuri keskushahmon päänsisäinen puhe tekee kirjasta merkityksellisen ja vie tarinan vain pidemälle siitä miten kaksi keski-ikäistä panee.

 

Työ, perhe ja privilegio

Palataanpa taas puhumaan työstä ja perheestä ja tällä kertaa otetaan tulokulmaksi privilegiot.

Ehkä kuumimpia mahdollisia keskusteluja, joita perhe-elämään liittyen käydään, on se miten pitkään lasten kanssa ollaan kotona ja kuka siellä kotona on. Keskustelu on yleensä täysin hedelmätöntä. On sitä sitten kumpaa koulukuntaa tahansa, niin asemalinjat ovat nettikeskusteluissa tiukat, poterot syviä ja aseena käytetään yksilön kokemuksien yleistämistä tilastoksi sekä valittuja omaa tilannetta tukevia tutkimustuloksia.

IMG_6411

Siinä se blogin kirjoittaja ihailee kirkasta auringonnousua dumbattuaan lapsensa vieraiden hoiviin päiviksi vaiko sittenkin tässä supermutsi suuntaa päivän uusiin sekkailuihin työelämään, joka on yhtä kirkas kuin aurinko?

Asioita voi katsoa monelta kantilta kuten kuvatekstistä huomaa. Se mikä yleensä kummaltakin osapuolelta puuttuu on se pysähtyminen siihen, että mietittäisiin, että mitkäs tässä nyt ovatkaan ne minut etuoikeuteni ja että olisiko minun ehkä etuoikeutettuna syytä pitää suuni kiinni ja sormeni poissa näppikseltä. Mitä nämä etuoikeudet sitten ovat? No työhön palaavien leirissä usein on yksi iso etuoikeus. Se, että on  työ mihin palata. Turhan usein keskustelussa unohdetaan se näkökulma, ettei kotona oleminen välttämättä ole puhtaasti vapaaehtoista ja tilanne voi olla arka paikka naiselle, joka on tottunut töitä tekemään ja kantamaan kortensa kekoon. Työpaikkoja ei nuorille naisille löydy mitenkään joka puun oksalta tai jos löytyy voi työ olla sellaista ettei sen tekeminen enää tunnu mielekkäältä tai ole taloudellisesti järkevää esim. korkeiden työmatkakustannusten ja päivähoitomaksujen vuoksi. Toki jollekin toiselle se kotona oleminen on juurikin vapaaehtoista.

Tästä päästään siihen toiseen leiriin eli kotivanhempiin ja heidän etuoikeuksiinsa. Aina se kotona oleminenkaan ei ole mahdollista. Töihin palataan siitä syystä, että muuten perheen talous ei kestä. Tämä erityisesti korostuu perheissä, joissa on pienet tulot, mutta myös meillä oikeasti kivasti tienaavilla asiantuntijoilla, joissa perheen vanhemmilla on suunnilleen yhtä hyvät tulot. Esim. meidän tapauksessamme oli se ja sama kumpi kotiin jäi tulojen kannalta, mutta myös tästä syystä kovin pitkäksi aikaa emme taloudellisen tilanteen vuoksi voinut jäädä vain yksien tulojen varaan. Asumiskustannuksemme oli mitoitettu niin että selviämme vaikka jäisimme molemmat työttömäksi, mutta se, että toiselta tippuu täysin tulot olisi vienyt budjetin pahemman kerran miinukselle. Eli vaihtoehdot oli joko mennä töihin tai myydä koti. Tai no olisihan sitä aina voinut etsiä osa-aikatyön, mutta kun se oma työ tuntui kuitenkin molemmilla mielekkäältä. Ja meidän kummankaan työ ei antanut mahdollisuutta siihen, että työtunteja olisi pudotettu, koska olisimme sitten tehneet 80 %:lla palkalla 120 % töitä.

Eli tästä päästään myös yhteen privilegioon, joka varsinkin blogikirjoittelussa tuntuu unohtuvan. Suurimmalla osalla suomalaisista työtä ei tuoda niin helposti kotiin ja osa-aikaisuus on käytännössä mahdollista vain terveydenhuollossa ja palvelualoilla, joissa toisaalta jälkimmäisessä taas niitä täysiä tunteja ei välttämättä saa vaikka haluaisikin. Luultavasti työn tulevaisuus tuo enemmän tätä joustoa, mutta siihen asti kuitenkin monella se työarki tapahtuu työpaikalla ja itseasiassa meillä on valtavasti asiantuntijatyötä, jossa säännöllinen etätyö ei ole mahdollista.

Itselleni ehkä tärkein privilegio tunnistaa on se, että minä pääsin palaamaan unelmaduuniini. Siinä missä yhä useampi asiantuntija perhevapailta palatessaan saa kuulla, että oma työpaikka on sulanut alta, sain itse palata uuteen itselleni räätälöityyn ja pirun mielekkääseen työhön. Monella taas perhevapaat toimivat ensimmäisen mahdollisuutena pysähtyä ja miettiä mitä elämältään ylipäätään halutaan. Siinä kohtaa se vastaus voikin olla, että kaikkea muuta kuin sitä aikaisempaa työtä ja vuodet kotona voivat olla hyvinkin itselle mielekkäitä kun saa kerrankin ajatuksella  keskittyä siihen kotiarkeen.

Millaiseksi muodostuisi keskustelu äitiydestä, jos nämä privilegiot tunnistettaisiin? Millaiseksi muodostuisi äitiyskeskustelu, jossa tajutaan että  vaikka yhteiskunta muodostuu yksilöistä niin yksilön totuus asiasta ei ole yhteiskunnan tasolla totta? Voitaisiinko päästä siihen tilanteeseen, että uskallettaisiin aidosti puhua asioista niiden oikeilla nimillä.  Että taloudelliset asiat merkitsevät. Ja että tämä ei ole mikään paremmuuskilpailu koska perheillä on erilaiset tilanteet. Ja että myös uskallettaisiin puhua siitä mikä omassa tilanteessa on raskasta ilman pelkoa siitä, että vastapuoli tulee ja lyö maassa makaavaa. Ja että oltaisiin hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että järjestelmää tulee kehittää siihen suuntaan, ettei nuori nainen ole työmarkkinoiden alinta kastia. Ettei raskaanaolevian määräaikaisia sopimuksia jätetä uusimatta. Että tulevaisuudessa työ olisi monipuolisempaa ja yhtä useammalla mahdollisuus palata työelmään liukuvammin. Koska niin kauan kun me ollaan niissä poteroissa kiukuttelemassa myös julkisuudessa ja järjen äänenä aiheesta esiintyvät keski-ikäiset poliitikkomiehet, me naiset olemme niitä jotka häviävät, ihan poterosta riippumatta.

Nelisilmä

Sain silmälasit viidellä luokalla ja kuuluin siihen harvinaiseen ihmisryhmään, joiden mielestä rillien saaminen esiteininä oli tosi siistiä. Sain lasit ensisijaisesti tukemaan oikeaa silmääni, joka piilokarsasti ja korjaamaan lievää likinäköisyyttäni. Käytännössä en varmaankaan olisi tarvinnut laseja jatkuvasti, mutta olen aina pitänyt siitä miltä lasit päässäni näyttävät joten ne jäivät osaksi jokapäiväistä arkeani. Kuitenkaan nainen ja silmälasit eivät ole aina ihan ongelmaton yhdistelmä ja nyt viimeiset päivät aiheesta on käyty omassa hyväsiskoverkostossani tiivistä keskustelua aiheen lieveilmiöistä, koska yksi meistä sai lääkäriltä tiukan ukaasin pysytellä jatkossa erossa piilolinsseistä.

15349681_10154897133698469_1798744811523419503_n

Olenkohan koskaan aikaisemmin kuvittanut blogia näin selvästi ja tunnistettavasti omalla naamallani? No tässä sitä kuitenkin ollaan, viime joulukuussa ennen työpaikan pikkujouluja. Silmälasit kulkevat menossa mukana.

Usein varsinkin häiden ja vaikkapa Linnan juhlien kohdalla kuulee kritiikkiä siitä, että naiset tulevat juhliin silmälasit päässä. Että eikö nyt voisi juhlia varten panostaa piilolinsseisihin. Itsekin menin naimisiin ilman silmälaseja kun kuitenkin kohtalaisesti näen ilmankin ja koin etteivät silloiset silmälasini sopineet omaan juhlatyyliini. Ne olivat aivan liian kulmikkaat ja muoviset ja hääpukuni kertasi vahvasti 1900-luvun alkupuolta. Eli en nyt ehkä ole paras puhumaan aiheesta, mutta jatketaan ihan nyt noin periaatteelliselta tasolla.

Niin kauan, kun kukaan ei kysy miksi mies hääpäivänään on lasit päässä, ei sen pitäisi olla ongelma naisellekaan. Lasien tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa näkemisessä ja veikkaanpa, ettei moni halua lähteä puolisokeana tai epämukavalta tuntuvien piilareiden kanssa testaamaan onneaan missään elämän merkittävissä juhlissa. Haluaisin nähdä sen hetken kun joku menisi vaatimaan toiselta kuulolaitteen asustamista paremmin juhla-asuun sopivaksi. Ja ei se mikään kivitauluun hakattu ikiaikainen totuuskaan ole etteikö silmälasit myös voisi istua tyylillisesti naisen juhla-asuun. Nykyiset silmälasini esimerkiksi ovat sellaiset että ne eivät niin helposti ole eripariset juhla-asujeni kanssa, joten nykyään käytännössä juhlin aina rillit päässä. Olen kuitenkin ilmeisesti aika vahva poikkeus sääntöön, koska kun esimerkiksi yritin etsiä keskusteluryhmäämme Pinterestistä ideakuvia silmälaseista ja bileasuista oli tulos todella laiha. Nainen tai tyttö ei juhli sen paremmin muodollisesti kuin epämuodollisesti silmälasit päässä.

Silmälasit eivät muutenkaan tunnu olevan yksinkertainen asia, vaan ihmiset herkästi lokeroivat rillipään helposti. Ystäväni törmäsi meikkitutoriaaliin, jossa varoiteltiin punaisen huulipunan käytöstä silmälasien kanssa. Lopputulos kun on kuulemma helposti pornotähtimäinen. Että tässä sitä nyt sitten istutaan junassa matkalla kohti Kokkolaa pitämään työnhakuvalmennusta muina pornotähtinä. Onneksi tämä pyylevä 35-vuotiaan harmaaseen villatakkiin kääritty habitus noin muuten ohjaa ajattelun ihan kaikkeen muuhun kuin aikuisviihteeseen. Toisaalta eilen Aamulehti otsikoi sukupuolten välisiä eroja matemaattisissa taidoissa käsittelevän juttunsa oudolla lainauksella jossa viitattiin ettei tyttö halua olla silmälasipäinen nörtti. Että kumpia tässä nyt sitten ollaan nörttejä vai pornotähtiä vai yhdistetäänkö tässä nyt sitten molempia genrejä? Vai onko totuus sittenkin siinä minkä yksi vanhempi alumni minulle sanoi opiskelijapoliitikkoaikoina? Että kyllä minun kannattaa ne lasit pitää päässä, kun muuten olen vähän turhan missityyppinen enkä niin vakavastiotettava.

Melkoinen painolasti siis pistetty muutamalle grammalle hiottua linssiä, jonka ainoa tehtävä on auttaa sinua näkemään paremmin. Käytän laseja, koska tykkään nähdä hyvin. Käytän laseja enkä piilolinssejä, koska eipä nuo minun atooppiset silmämunani juuri taitaisi piilolinsseistä tykätä. En käytä laseja näyttääksen jotenkin vakavastiotettavammalta. Ja käytän silmälasieni kanssa huulipunaa, koska se on maailman nopein meikki, jolla tästä kulahtaneesta ja harmaasta ruuhkavuosimutsista saadaan sen näköinen,ettei omaa peilikuvaa tarvitse pelästyä.

Ulkopuolisen on myös hyvä pitää mielessä, että se miten toinen näkönsä korjaa on tämän oma asia ja kuten kaikki muutkin lääketieteelliset asiat niin ihan valtavasti ei kannata lähteä keulimaan sen suhteen miten muiden pitäisi asiansa hoitaa. Piilolinssit eivät ole kaikille vaihtoehto ja yllättävän usein pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa pysyviä ongelmia silmien pintaan. Kaikille ei sovi laserleikkaus. Ja ilmankaan kaikki eivät vain pärjää. Siinä missä minä voin mennä lapsen kanssa uimahalliin ja näen ihan mukavasti ilman silmälaseja joutuu mieheni ottamaan lasit altaalle mukaan, ettei tule syytetyksi lapsenkaappauksesta, koska todennäköisesti ilman silmälaseja se ei edes tunnistaisi omaa jälkeläistään lastenaltaan muista naperoista.

Ja toisaalta myös osalle ne silmälasit ovat todella vieras ja häiritsevä tekijä omassa ulkonäössä kaikesta niiden tarjoamasta avusta huolimatta. Viime vuosina olen törmännyt useampaan someavaukseen, jossa pienten prinsessavaihetta elävien lasten vanhemmat tuskailee kun lapsi vierastaa laseja ja ei se helpommaksi muutu aikusillakaan. Ystäväpiiristäni useampi on korjauttanut leikkauksessa näkönsä, muutama harkitsee asiaa. Lasit tuntuvat omassa ulkonäössä vierailta ja asiaa ei auta se, että lasipäinen kuvasto tuntuu puuttuvan kokonaan katukuvasta optikkoliikkeiden ikkunoita lukuunottamatta. Populaarikulttuurissa silmälasien takaa löytyy nörtti, josta kuoriutuu sädehtivä kaunotar kun joku ottaa tältä lasit pois päästä ja näyttää miten suoristurautaa käytetään. Eli käytännössä tuetaan sitä ulkopuolelta tulevaa lokerointia, jota jo ylempänä käsittelin sen asemasta, että vahvistettaisiin sitä, että apuvälineen käyttö tärkeää ja arvostettavaa. Vai onko niin, että kun silmälasit ovat niin tyypillinen osa katukuvaa, osalta unohtuu se, että laseja päädytään käyttämään tarpeen vuoksi sen sijasta, että ne olisivatkin vain tyylillistä itseilmaisua tai sen puutetta?