Lukupäiväkirja, Yleinen

Mitä sä rageet?

Jos kuvailen itseäni raatorehellisesti siteeraan entistä poikaystävääni. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin. Sitten satuin saamaan lapsen joka on suunnilleen yhtä lyhyellä sytytyslangalla varustettu oli selvää, että meillä tunnetaidot ovat asia joita kannattaisi harrastaa ihan useammassa polvessa. Ihan vaan jo siksi että uskoisin että tuo perheemme kolmas henkilö arvostaisi vähän enemmän ihmismäistä ja vähemmän saatanallista otetta elämään sekä vaimoltaan että jälkikasvultaan.

Kirjakaupasta alkusyksystä löytyi kirja joka puhutteli. Anne-Mari Jääskisen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Mitä sä raheet – lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen tuntui kirjalta jota meidän perheessä tarvitaan.

Viikonloppuna nyt sitten vihdoin tartuin kirjaan. Olen suorittanut Helmetin lukuhaastetta josta suorittamatta oli kohdat kirjan nimessä on tunne sekä kirjassa on taito jonka haluaisit oppia. Tämähän olisi mennyt molempiin mutta otin tämän nyt jälkimmäiseltä kannalta. Koska oikeasti tämä on taito jonka haluan oppia. Sen lisäksi että haluan paremmin käyttää omaa temperamenttiani enemmän hyvään niin haluaisin vanhempana ettei lapsen tarvitse lyödä päätään ihan jokaiseen samaan petäjään mitä mutsinsa on hakannut.

Tykkäsin valtavasti kirjan otteesta. Teoria, esimerkit sekä myös tosi kivat harjoitukset veivät asiaa eteenpäin ja teksti oli helppotajuista. Toki minulla tämän lukemiseen motivaatio oli jo lähtökohtaisesti korkealla ja toisaalta myös ammatillisuuden kautta niitä kohtaamistaitoja on harjoiteltu muutenkin, mutta itse suosittelen kirjaa lämpimästi. Itseasiassa iskin sen myös miehen lukupinoon, koska varsinkin mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä useammin huomaan heidän puhuvan toistensa ohi ja käytännössä viimeistään teini-iässähän tuon kanssa ollaan ongelmissa.

Kirjassa käsitellään hyvin sitä miten eri temperamenteilla on omat haasteensa ja nostetaan esiin miten vanhempi voi tukea lapsen tunteiden tunnistamista ja niiden kannattelua. Tykkäsin myös kovasti siitä että kirja avasi hyvin kasvun prosessia ja kiinnitti huomiota myös siihen miten me vanhemmatkin herkästi olemme osa sukupolvien ketjua ja toistamme omien vanhempiemme toimintatapoja.

Vanhemmille kirjoitetun kirjan lisäksi sarjaan kuuluu myös nuorille itselleen suunnattu tunnetyön käsikirja ja ajattelin seuraavaksi etsiä sen käsiini. En ehkä niinkään vielä tuota ekaluokkalaista varten vaan ihan itseäni vaikka taidankin olla kohta 25 vuotta yli-ikäinen kohdeyleisöön.

Yleinen

Vasemmalla kädellä tehty

Perheessämme asuu kolme vasenkätistä ihmistä ja lapsen analyysin mukaan vasenkäpäläinen kissa. Lapsesta näki oikeastaan todella pienestä, että lapsesta tulee vanhempiensa tavoin vasenkätinen ja tähän asti asia on ollut oikeastaan hyvin ongelmaton, mitä nyt neuvolassa takavuosina leikkaamista testattaessa testiasetelma oli täysin oikeakätisille suunniteltu eikä hoitajalla riittänyt ammattitaitoa mukauttamaan testiasetelmaa vasenkätiselle ja minun paperit vasurille sopivaksi kääntäessä sain haukut.

Sukutarinat kertovat isovanhemmista joita on pakotettu oikeakätiseksi. Meilläkin miehen isoäiti oli aikanaan oikeakätiseksi pakotettu. Kuitenkaan vasenkätisten ymmärtämättömyys ei rajoittunut sotavuosiin vaan vasenkätisyys koettiin ongelmaksi vielä 1980-luvullakin. Minun vanhemmilleni oli ehdotettu päiväkodista, että kynää sinnikkäästi siirtämällä minusta vielä kasvatettaisiin hyvä oikeakätinen ja mies oppi koululaisena virkkaamaan vain koska isoäitinsä sen hänelle opetti. Vastaavia tarinoita on ikätovereideni lapsuus täynnä (ilmeisesti voi uskoa vasenkätisyyden ja matemaattisen lahjakkuuden kulkevan onnellisina auringonlaskuun ainakin oman tuttavapiirini otannalla). Aihe nimittäin muuttui yllättävän kuumaksi kun eilen jaoin tyrmistystäni lapsen esikoulukokemuksista.

Lastani ei ole yritetty pakottaa oikeakätiseksi, häntä ei myöskään ole pakotettu leikkamaan saksilla oikealla kädellä, mutta kun eskarissa oli opeteltu ensimmäistä kirjainta on yksiselitteisesti lapselle oli kerrottu että hänen tapansa tehdä H-kirjain väärä, koska hän vetää poikkiviivan oikealta vasemmalta eikä vasemmalta oikealle. Pieni juttu, mutta paljasti täydellisesti sen ettei esikoulussa lainkaan hahmoteta vasenkätisyyttä.


Vasemmalla kädellä tehtyjä muistiinpanoja. Kierrevihon ns väärälle lehdelle ja joka ikinen H:n ja A:n poikkiviiva väärään suuntaan tehtynä.

Vasenkätiselle käsin kirjoittaminen on käytännössä pelkkien kompromissien tekemistä. Itse kirjoitan käsi koukussa ja paperi parhaimmillaan 90 asteen kulmassa, mies on valinnut klassisen ainakirjoituksen jälkeen koko käsi mustana lyijystä -tekniikan. Yhteistä meille, kuten nyt kuulemani perusteella isolle osalle vasenkätisistä tutuistani, on vaakaviivojen vetäminen väärään suuntaan. Ihan vain siksi että se on kynää vasemassa kädessä pitävälle ergonomisempaa. Jos et usko niin kokeile itse kirjoittaa vasemalla kädellä tyyppikirjaimia tai vaihtoehtoisesti oikealla kädellä peilikirjoitusta.

Kirjoitussuunnan mukainen piirtosuunta on kirjoittamisessa tärkeää kahdesta syystä. Se nopeuttaa kirjoittamista sekä opettaa kirjaimien sitomiseen. 2000 käyttöön otetuiden tyyppikirjaimien kohdalla julkaistu ohjeistus vielä tähdensi sitä, että vasenkätisille kirjoitussuunta on väärä, mutta se pitää silti harjoituttaa. Kuitenkin vuonna 2016 ei ohjeistuksella ole mitään merkitystä. Lapsille kun ei enää opeteta kirjaimien sitomista eli tuttavallisemmin kaunokirjoitusta ja nopeuskin on nyt ihan riippuvaista kirjoittajan kädestä. Miksi siis ohjeistus jota esikoulussa annetaan nojaa menneeseen maailmaan?

Aamulla asiasta kysyin esikoulussa ja sain vastaukseksi että koulu on viestinyt että kirjoitussuuntia pitää tarkkailla. Asia on varmasti vielä pari vuotta sitten ollut totta, mutta onko se enää. Pikainen kysely paljasti ettei pikkukoululaisten käsialaan puutua muutoin kuin tapauksissa joissa käsiala on epäselvää tai piirtojärjestys hidasta kirjoittamista kohtuuttomasti. Loppujen lopuksi nuo meikäläiset aakkoset kun ei ole vivahteikkuudeltaan missään japanin kirjoitusmerkkien kastissa. Asian kaivelu on selvittänyt myös sen miten vähän esimerkiksi opettajakoulutuksessa vasenkätisyyteen tutustutaan ja miten vähän asiaa ymmärretään edellenkin.

 Olisi monella tapaa helppoa vain sanoa lapselle, että piirrä jatkossa se viiva toiseen suuntaan, mutta niin kauan kunnes joku pystyy minulle järkevästi perustelemaan miksi viivan piirtosuunta on tärkeä, en vain kykene. Asioiden tekeminen kyseenalaistamatta sitä miksi asiat pitää tehdä vaikeimman kautta ei vain toimi. En näe järkeä pakottaa lasta piirtämään viivoja ns oikein kun eskarin opettajakin itse totesi, että parin vuoden päästä on ihan se ja sama miten ne viivat piirtää. Erityisen ärsyttäväksi tämä asia tulee siinä, etten mielelläni kyseenalaistaisi lapselle esikoulun aikuisten auktoriteettiä. Lapsen maailmassa asioiden suuruuksien ja merkityksellisyyksien arvottaminen ei ole kovin helppoa. Väärään suuntaan piirretty viiva tai turvallisuusohjeet ovat molemmat yhtälailla ärsyttäviä ohjeita rajoittaa lapsen luontevaa olemista. Jos nyt opetamme, että hän saa kyseenalaistaa toisen niin miten varmistamme ettei hän seuraavaksi kyseenalaista myös toista?

Niin ja totetaan nyt sekin vielä kun vauhtiin päästiin, että varsinkin päiväkoteihin tiensä löytäneet molempikätisten sakset eivät muuten ole lainkaan sama asia kuin vasenkätisten sakset joissa terät on toisin päin kuin perinteisissä saksissa. Molempikätisten sakset teoriassa istuvat kauniisti käteen, mutta käytännössä ote ei toimi lainkaan niin kuin pitäisi. Eikä edes aloiteta siitä, että oman kokemukseni mukaan kukaan ei myöskään opeta että vasenkätisen kannattaisi aloittaa leikkaaminen ihan jostain toisesta kulmasta kuin oikeakätisen.