Yleinen

Iso W

Sopivasti koulujen aloitukseen osui parilla isolla lehdelläkin jutut siitä miten pian alkaa vanhemmilla älypuhelimet ja sähköpostit laualamaan kun Wilma raportoi lasten rikoksia ja rötöksiä pitkin päivää. Uutisten taustana oli tutkimus teknologia-avusteisesta palautteenannosta ja siitä miten sen käyttö on tasaisen hämmentävää niin opettajalle, oppilaalle kuin vanhemmillekin.

Meidän perheeseen Wilma saapui vasta tänäsyksynä. Helsingissä esikoululaisilla ei Wilmaa ole vielä käytetty, mutta varsinkin paljon reissutyötä tekevänä olisin useampaan otteeseen kaivannut tätä sähköistä reissuvihkoa jo päiväkodinkin puolelle.

Nyt tässä sitten on opeteltu Wilmaviestinnän saloihin. Opettajallamme tuntuu olevan tapa lähettää noin kerran viikossa tiedotuskirje meille vanhemmille. Kirjeessä käydään parilla rivillä menneen ja tulevan viikon pääpointit. Tämän lisäksi viestejä on tullut rehtorilta ja erityisopettajalta yhteisesti kaikille koulun ekaluokkalaisille. Itse olen lähettänyt viestiä ET-opetuksen käytännönjärjestelyjen selvittelemiseksi ja kysynyt opettajalta yhtä läksykäytäntöihin liittyvää kysymystä, jouduttuamme takavarikoimaan kriittiseltä lapselta pyyhekumin.

IMG_0083

Niitä pelättyjä tuntimerkintöjäkin on tullut kaksi. Molemmat positiivisia. Jälkimmäinen tuli tänään lukuharjoitteluun liittyen. Selvästi lukikissalle lukeminen on tehnyt tehtävänsä.

Tässä kohtaa kuitenkin jo tiedostan, että meillä on käynyt hyvä tuuri Wilman ja opettajan suhteen. Naapurin rinnakkaisluokkalaiselle ei opettaja tiedota mitään edes yleisluontoista. Ystävän lapsen opettaja harrastaa meidän opettajan kaltaista viestintää mutta rinnakkaisluokalla tulee päivittäin pitkät kirjeet, joista vielä kolmasluokkalaistenkin kanssa on jouduttu etsimään tiedot läksyistä. Ja sitten on se työkaveri, jonka puhelin ja sähköposti laulavat päivittäin. Wilma on rikosrekistieri lapselle, joka ei mahdu opettajan hänelle antamaan muottiin.

Siinä missä olematon viestintä ärsyttää ja yliviestintä muuttuu helposti vain kohinaksi, jonne häviää myös oleellinen tieto on Wilman rikosrekisterinä käyttäminen vain yksinkertaisesti julmaa ja leimaavaa. Ensinnäkin perhe ei keskellä päivää voi sille mitään jos se vilkas lapsi häiriköi, joten onko asiasta tarpeen tiedottaa keskellä päivää. Toinen on palautteen vaikutus minäkuvaan. Jos kaikki lapsen saama palaute on negatiivista ja tuomitsevaa niin millaiseksi muodostuu lapsen minäkuva. Miten vanhempi pystyy olemaan tukeva ja kannustava kasvattikumppani koululle, jos et saa koskaan mitään kättäpidempää millä asiaa edistää vaan kuulet kerta toisensa jälkeen miten lapsi on taas ollut epäkelpo.

Elokuun lehtikirjoittelussa esiin nouseet kertomukset ja kokemukset ovat työkaverini perheen kaltaisia. Kuitenkin samaan aikaan tuhansissa kodeissa Wilman kanssa tehty yhteistyö on toimivaa. Itse olenkin sitä mieltä että vika ei ole Wilmassa vaan vika on sen käyttäjissä. Opettajien kanssa käymien keskustelujen sekä näiden omien havaintojeni pohjalta on helppo huomata, että aika monesta koulusta, kunnista puhumattakaan puuttuu selkeät linjaukset siitä miten Wilmaa käytetään. Opettajan työ on luonnollisesti autonomista, mutta koska lapsien tulisi kuitenkin saada arviointi vertailukelpoisesti tulisi myös palautteenantamisen kulttuuria yhtenäistää. Erityisen tärkeää olisi saada tuo rikosrekisterikierre katkaistua.  Tutkimus yksiselitteisesti kertoo, että positiivinen vahvistaminen tukee paremmin toivottavan käytöksen kehittymistä kuin rikosrekisterin kirjaaminen.

Palautteen antaminen ei ole helppoa, ei ainakaan silloin kun puhutaan rakentavasta palautteesta. Helposti voidaan ajatella, että kyllähän kasvatustieteenasiantuntija nyt ainakin osaa palautetta antaa, mutta ei se vain ole niin. Teknologia-avusteisuus tuo tässä vielä oman haasteensa. Wilmaviesti ei paljasta tunnetta tai osaa pehmentää viestiä minimipalautteella ja eleillä. Siellä lukee vain näytöllä mustalla valkoisella, että onko hommat mennyt putkeen vai eivät. Koulun palautteenantokulttuurilla luodaan kuitenkin pohja sille miten palautetta annetaa tulevaisuudessakin. Tämä olisi tällainen koko kansakunnan yhteisen harjoituksen paikka. Opetellaan miten annetaan rakentavaa palautetta ja opitaan ymmärtämään myös se miksi palautetta on tärkeä antaa.

Yleinen

Minä sydän peruskoulu

Jatketaanpa koulutusteemalla. Lainataan vanhempinäkökulmaan tiukkoja mielipiteitä työminältä, joka on askarrelut vuosikymmenen erilaisten koulutuspoliittisten kysymysten parissa (toki korkeakoulusektorilla) ja maustetaan vielä soppaa poliittisella ideologialla (että terveisiä vain täältä punavihreästä kuplasta, täällä on kivaa).


Eilen matkalla koululle juttelin tutun vanhemman kanssa kouluvalinnoista ja keskustelukumppanini pohti, että onko perinteinen peruskoulu riittävän haastavaa heidän lapselle, joka osaa jo kirjoittaa ja lukea. Tänään törmäsin sosiaalisessa mediassa vielä pidemmälle vietyyn esimerkkiin teemasta. Perheeseen, joka etsii kotiopettajaa lapselleen koska kokevat että lapsi osaa jo kaiken mitä peruskoulussa voi osata. Itse en tätä ajattelua ymmärrä, koska koulu on muutakin kuin ne kirjat ja niiden oppimäärä. Vaikka lapsi ekaluokalle tullessa osaisi jo lukea ja kirjoittaa sekä jonkun vieraan kielen alkeet tai  osaisi jo laskea matematiikkaa neljäsluokkalaisen tasolla on koululla silti lapselle paljon annettavaa sosiaalisten taitojen, erilaisten ihmisten kanssa toimimisen ja monen muun asian osalta. Toki tämän voisi ajatella keskinkertaisen kakaran happaman mutsin tasapäistämisvaatimuksina, mutta perustan väitteeni siihen, että jos ei aio lastaan pitää aikuisenakin umpiossa niin sitä tärkeämpää on jo lapsesta asti opettaa lapsille sujuvia vuorovaikutustaitoja.

Lehtijutun perheen vanhemmat olivat tehneet valintoja myös sen pohjalta etteivät itse viihtyneet koulussa ja ne oman koulumaailman kokemukset taisivat kaikua myös eilisen keskustelukumpanini puheissa. Tässä kohtaa itse sanoisin, että on tärkeää muistaa että se, että vaikka me olemme aikanaan käyneet peruskoulun, ei vielä riitä tekemään meistä suomalaisen perukoulun asiantuntijoita. Koulumaailma on muuttunut monella tapaa viimeisten vuosien aikana. Toki edelleen koulumaailmassa esiintyy kiusaamista, mutta se ei ole yksin peruskoulun ongelma vaan kyseessä on isompi yhteiskunnallinen ongelma. Opetuksen toteutustavoissa, eriyttämisessä, henkilökohtaisten vahvuuksien huomioinnissa on kuitenkin tultu eteenpäin. Tai ainakin olisi pitänyt tulla, tässä kohtaa kyllä itsekin myönnän, että yksi peruskoulun haaste on se, että opettajien halu kehittyä ja kehittää on pitkälti kiinni siitä haluavatko he tai mahdollistaako koulu kossa työskennellään kehitystyön. Yhtä kaikki kuitenkin, se mitä me tiedämme omasta koulumaailmastamme, on suunnilleen yhtä hyödyllistä tämän päivän arjessa kuin taito valikoida puhelinnumero veivattavalla puhelimella. Meidän vanhempen tehtävä on muistaa, että lapsemme eivät ole meidän kokemusmuistojemme jatkeita, vaan jos tarjoamme heille siihen mahdollisuuden niin, heillä on mahdollisuus edetä ilman niitä meillä ajoankkureina toimivien kokemusten taakkaa.

Sitten on se yhteiskunnallinen pointti. Huolimatta ilmaisesta koulutusjärjestelmästämme koulutus periytyy Suomessa. Kuitenkin tasapäistäväksi haukuttu peruskoulu on osaltaan avainasemassa siinä, että meillä käytännössä jokaisella lapsella perhetaustasta huolimatta on tällä hetkellä mahdollisuus kouluttautua juuri niin pitkälle kuin haluavat. Mitä tälle oikeudelle tapahtuisi, jos nykyistä peruskoulujärjestelmää lähdettäisiin systemaattisesti rapauttamaan? Jos peruskoulujärjestelmässä on valuvikoja pitää ne korjata sen asemasta, että ne joilla on mahdollisuus hylkäävät laivan. Oikeutta valita toisin perustellaan sillä, että halutaan omalle lapselle parasta. Sitä minäkin parasta minäkin haluan ja koen, että kaikille edes suunnilleen yhtenäiset mahdollisuudet tarjoava peruskoulujärjestelmä on vastaus siihen. Haluan, että lapsellani on mahdollisuus elää turvallisessa yhteiskunnassa, joka tarjoaa myös muille lapsille mahdollisuuksia. En halua opettaa lapselleni, että me voimme sulkea silmämme omien tekojemme yhteiskunnallisilta vaikutuksilta.

Sitä en sano, etteikö koulumaailmalla olisi edelleen paljon korjattavaa. Isoja ponnisteluja vaaditaan edelleen yksilöiden erilaisuuden kohtaamisen valmentamisessa, mutta tässä pallo on myös meillä perheillä. Resurssit on pidettävä riittävällä tasolla, opettajien täydennyskoulutusmahdollisuuksia tarkasteltava ja joku järkevä ratkaisu pitäisi myös löytää siihen millaisia kevätjuhlaliikkeitä opettajien pitää tehdä vakityösuhteeseen päästäkseen. Opettajien jaksamisesta tulisi huolehtia, jokaisen lasten kanssa työskentelevän tulisi saada säännöllistä työnohjausta ja myös opettajien ja oppilaiden fyysisestä terveydestä tulisi pitää nykyistä paremmin huolta. Näistä huolimatta koen, että peruskoulu ja vielä se oma lähikoulu ilman kummempia painotuksia on juuri oikea paikka minun lapselleni. Erityisluokilla on paikkansa suomalaisessa peruskoulussa, mutta ainakaan nyt en näe että minun lapseni paikka olisi siellä. Näen, että hänen paikkansa on istua sielä luokassa oppimassa uusia asioita ja myöskin vuorollaan turhautumassa kun käsitellään jotain minkä hän on osannut jo vuosia. Se turhautuminenkin kun on asia joka pitää joskus oppia ja toisaalta asia voidaan kääntää myös niin päin, että ne helpot ja luontevat asiat oppimisprosessissa vahvistavat lapsen positiivisia uskomuksia omasta minästään. Aivan vastaavasti taas ne uudet asiat pakottavat venyttämään niitä oman mukavuusalueen rajoja.