Mikä muuttuu kun koulu alkaa?

Esikoulun viimeiset viikot ovat käsillä ja ensi viikon keskiviikkona on se jännä päivä jolloin kokoonnumme puolen naapuruston kanssa koulun pihalle katsomaan ja kuulemaan miten nämä yhtä aikaa niin pienet ja isot jaetaan ensi syksyä varten luokkiin.

Pitkin talvea lapset ovat eskarin kanssa käyneet tutustumassa koulun tiloihin. Ruokalan isot lapset, eli vissiinkin neljäsluokkalaiset, olivat kuulemma melkein kuin aikuisia. Erityisopettaja, joka oli pitänyt lapsille oppitunnin, on kuulemma todella kiva ja jumppasali se vasta siisti on ollutkin. Moni asia arjessa kuitenkin tulee muuttumaan syksyn myötä.

IMG_6964

Siinä missä eskarin eteisessä voidaan ottaa kuvia aamulla, jolloin kumpikin meistä otti jalkaansa sukat lapsen sukkalaatikolla, on koulu ja sen käytävät meille vanhemmille suljettua maailmaa vaikka kuinka oltaisiin vierailtu samalla sukkalaatikolla.

Lapsilla itsellään tuntuu myös olevan huolia kouluun liittyen. Viime perjantaina eskarin viikkokirjeessä tuli lasten huolista TOP 4 -lista:

1. Onko tiukkis ope

2. Ihan vaan yleisesti kun ei tiedä mitä se on

3. Jos joku kiusaa

4. Koulumatka

Tästä nyt sitä päästään myös niihin asioihin mitkä myös vähän eri kulmasta huolestuttavat meitä vanhempia.

Millainen opettaja lapselle tulee? Entä jos se on joku ammatillisen kunnianhimon 15 vuotta sitten kadottanut tyyppi, jonka mielestä nykyinen OPS on lähinnä opettajan kiusaamista? Entä jos se on ihan eri taajuudella kuin tuo meidän tyyppi. Tai jos se vaan on jotenkin tosi outo?

Ja samoin kun lapsilla niin tässä on meille aikuisillekin niin monta sellaista asiaa mistä ei tiedetä mitään. Peruskoulu 2010-luvulla on pikkuisen toinen juttu kuin se peruskoulu jossa allekirjoittanut aloitti 1989 elokuussa. Ja miten paljon meidän elämämme ylipäätään muuttuu koulun aloituksen jälkeen. Sen verran meidän perheessä jo tiedetään, että otamme pehmeän laskun tähän koulutaipaleelle siinä mielessä, että minä jään opintovapaalle koulun alkaessa tekemään opinnäytetyötäni ja palaan töihin vasta syysloman jälkeen eli saamme kaksi kuukautta harjoitella tätä uutta arkea vähän normaaliarkea kevyempänä versiona.

Sitten on se iso K.  Kaikista Kiva-kouluista huolimatta tarinat kouluista on välillä niin kovin karuja. Entä jos lapsi tulee kiusatuksi ja vielä pahempaa, entä jos tuosta omasta lapsesta kuoriutuu kiusaaja. Kun jonkun lapsiahan ne kiusaajatkin ovat. Ja mitkä on meidän vanhempien mahdollisuudet puuttua asiaan, jos hommat lähtevät menemään pieleen. Kertooko lapsi edes jos asiat menevät pieleen vai paketoiko se huolet sisälleen?

Lopuksi olisi vielä koulumatkat. Meillä koulumatka ei ole pitkä, parisataa metriä ja kaksi tienylitystä. Valitettavasti vain tuo toinen tie on sellainen, että meidän tässä asuessamme siinä on kuollut neljä ihmistä jäämällä auton alle ja kaupunki on vielä kaavailemassa liikennevaloristeysten muuttamista liikenneympyröiksi, jolloin jengi ajaa Kehältä noustessaan keskelle asuinaluetta talla pohjassa. Itse olin jäädä auton alle tuossa tiellä talvella kun minulle suojatien eteen tietä antaakseen pysähtyneen bussin takaa päätti lähteä joku ihmisen roska Audillaan ohittamaan vastaantulijoiden kaistan kautta. Meidän kohdalla tiellä on liikennevalot, mutta noissa valoissa on nähty niin kamalaa liikennekäyttäytymistä, että oikeasti itkettää ajatus, että lapsen pitää mennä siitä yli. Aluksi onneksi minä olen kotona käytännössä joka päivä ja töihin palattuanikin yritämme sumplia varmaan alkuun aikataulut niin, että pääsemme kulkemaan yhtä matkaa, koska lukujärjestyksiin ei pitäisi tulla kuin kasin ja ysin aamuja.

Näiden lisäksi tuntuu, että kouluun liittyy miljoona isoa ja pienempää asiaa joita pitää ratkaista. Veikkaan, että tässä seuraavan puolen vuoden aikana tunniste ”Kun koulu alkaa” tulee vahvistumaan tuolla tunnistelistalla. Ja veikkaan, että Facebook-kaverini tuleva kyllästymään minuun perinpohjaisesti kun joukkoistan siellä milloin minkäkin huoleni kansan pohdittavaksi.

Avaimet maailmaan

Eskaria on kohta ensimmäinen kuukausi takana ja joka päivä pysähdyn ihmettelemään sitä miten isoksi tuo minun lapseni onkaan kasvanut. Tänään pyöräilin pojan ja tämän eskarikaverin perässä soittotunnilta kotiinpäin ja ihailin kahta pitkäksi venähtänyttä pellavapäätä, jotka polkivat sulassa sovussa kevyeenliikenteen väylällä. Prisman parkkipaikalla hämmennyin kuunnellessani lapsen mielikuvaa pilvistä. Kotisohvalla surin lapsen purkaessaan epäilystään siitä, että pidetäänkö hänestä aidosti. Kesän aikana tuntui, että lapsi kasvatti jalkoja viisi senttiä, mutta henkisesti venyi vaaksan.


Henkinen venyminen näkyy myös tavaroissa. Viime viikonloppuna lapsi pyysi kotiavainta ja koska aikanaan lukkojen sarjoituksen yhteydessä olimme pelanneet varman päälle ja tilanneet viisi avainta voitiin lapselle kaivaa avain heti käyttöön. Samaan lenkkiin meni myös polkupyörän lukon avain. Kesän aikana lapsi oppi avaamaan ja sulkemaan kenkun takalukossa olevan kotiovemme ja nyt harjoitellaan pyörän lukkitusts turvallisesti.

Henkinen venyminen näkyy siinä, että yhä useammin lapsi itsenäisesti soittaa meille vanhemmille jos hänelle tulee mieleen jotain mitä kertoa kotoa poissaolevalle vanhemmalle. Ja se näkyy myös siinä, että lapsi haluaisi olla enemmän yksin kotona ja nauttia siitä tunteesta jonka itsekin tunnistan kun käpertyy yksin ollessaan sohvalle ja ottaa käteensä hyvän kirjan tai pistää lempiohjelman pyörimään.

Seuraava askel olisi sitten venyttää henkistä napanuoraa siten että päästämme lapsen yksin maailmalle. Avaimet kädessä maailmalle lähetetyllä lapsella kotiovi on aina auki, mutta vielä sen paremmin lapsi kuin vanhemmmatkaan eivät reviirin laajentamisesta haaveile. Omalla pihalla kyllä lapsi viihtyy ilman meitä vanhempia, mutta kaduille lapsi ei vielä halaja. Ja onneksi tässä ei vielä ole mikään kiire. Koulun alkuun on vielä 11 kuukautta ja siihen asti yksin kulkemiselle ei ole mitään isoa tarvetta. Haluaisin uskoa, että lapsi kyllä sitten itse kertoo kun on asiaan valmis. Siihen asti kuljetaan edelleen tyytyväisenä käsikädestä ja nautitaan tästä vaiheesta kun lapsi on yhtäaikaa niin valtavan iso ja taitava sekä pieni ja oppiva.

Kesäkaverit

Lapsi oli loman alussa mummin kanssa mökkeillessään käynyt mökkipaikkakunnan puistoruokailussa ja saanut heti kärkeen itsellen puolentusinaa uutta ystävää. Lomalla on ollut myös aikaa leikkiä niiden naapuruston kavereiden kanssa jotka ovat arkensa viettävät eri päiväkodissa. Ja lomalla voidaan myös kutsua yökylään Turun ystäviä, joista lapselle tuli yllätyksenä, että hänen ystävyytensä perustuukin siihen, että ystävien äidit ovat olleet parhaita ystäviäni viimeiset 20 vuotta.


Ainoan lapsen kohdalla kahdeksan viikon kesäloma voi kuulostaa vähän hasardilta kaverikysymysten vuoksi, mutta lapsi onneksi löytää seuraa. Tarvittaessa vaikka rannan leppäkertuista.

Kahdeksan viikkoa poissa päiväkodin rutiineista on pitkä aika ja ekat pari viikkoa poika ikävöi selvästi päikkykavereitaan. Leikkitreffit bestiksen kanssa taisivat auttaa asiaa ja lapsi myös taitaa viihtyä hyvin ihan vain ylhäisessä yksinäisyydessäänkin. Kun on aikaa olla syntyy kodin ja mökin lattioille mitä mielikuvituksellisempia leikkimaailmoja ja sellaiset lelut joita me vanhemmat olemme olleet jo valmiita roudaamaan kierrätykseen ovatkin päässeet leikkeihin mukaan. Tylsyys taisikin toimia riittävänä muusana mielikuvitukselle kun ne fyysiset kaverit eivät ole menossa mukana.

Hektisen talven jälkeen kesäkaverit taitaakin tehdä lapsellekin hyvää. Päätös porrastaa lomat toimii siis meidän perheessä paremmin kuin hyvin ja vaikka miehen jäätyä lomalle tuleekin meille vähän intensiivisempi kolmiviikkoinen on lapsi saanut latailla akkuja jo siinä kohtaa kolme viikkoa. Ja minun palatessani töihin on lapsella vielä kaksi viikkoa lomaa jälkellä. Viikko isänsä ja viikko mummin kanssa. Eli vielä monta viikkoa ja monia kesäkavereita edessä.