Tänään hän saapui

Tai no oikeastaan eilen, kun vuorokausi pääsi jo vaihtumaan, mutta on se torstai vielä jossain päin maailmaa. Eikä hän oikeastaan ole hän vaan se, mutta koska  turkulaiselle oma lapsikin on se ja kaikki naapurin koirasta alkaen hän, niin kyllä tässä voidaan hän sanoa. Varskinkin kun yhteistä taivalta on minulla hänellä jo 30 vuotta.


Sain siis pianoni meille. Viimeiset 12 vuotta piano on majaillut veljeni luona ja nyt pari vuotta on ollut puheena, että sille voisi etsiä jonkun sijoituspaikan. Välillä puhuttiin se myymisestä, mutta tuollainen kasari Hellas rinnastuu nykyään lähinnä ongelmajätteeksi. Olin kuitenkin ajatellut ettei pianoa koskaan kannata lähteä muuttamaan hintasyistä, mutta nyt keväällä ottauduin tutkimaan asiaa tarkemmin kun lapsi laittoi musiikkiopiston hakupapereihin pianon yhdeksi soitinvalinnaksi. 

Syksyllä meillä siis tapailee pianosta sointuja toinenkin soittaja minun lisäkseni. Voidaan jännityksellä odottaa missä vaiheessa lapsi vetää minusta ohi taidoissa. Aloitin soittamsen viisivuotiaana ja lopetin yläasteella opettajani muuttaessa Brysseliin, sen jälkeen soittelin lähinnä omaksi ilokseni jotain kappaleita ja sen jälkeen kun piano muutti veljelleni en tehnyt edes sitä. Tänään kun piano sitten meille saapui oli pakko istua jotain tapailemaan vaikka vireestä tuon soittimen kohdalla on turha puhua. Piano kun reissasi meille kimppakyydillä ja kävi vielä välissä yöpymässä yhden yön Lohjalla. Googlailujen avulla onnistuin siis löytämään pari muuttofirmaa, joiden logiikka on kuljettaa isojen kaupunkien välillä asioita kimppakyytinä ja laskea sillä kustannuksia. Nyt pianon siirto maksaa nelisen sataa, joka on noin puolet siitä mitä muuttofirma olisi ottanut pelkästä kuljetuksesta jos olisimme olleet ainoat asiakkaat kuljetuksessa.

Seuraavaksi pitää vain muistaa napata äitini luota minun vanhat nuottini mukaan ja selvittää onko pianotuoli edelleen sain tallessa. Se kun ei koskaan muuttanut veljeni luokse. Olin varautunut ostamaan uuden, mutta koska nyt myynnissä on vain nelijalkaisi suorakaiteen muotoisia, vähän Ruotsinlaivaa pienempiä viritelmiä, pitää pohtia. Haluaisin nimittäin mahdollisimman siron tuolin ja kaikessa korniudessaan pidin siitä pianon tuolista. Musta samettipintainen tuoli kun oli övereintä mitä kaupasta löytyy ja ilmeisesti olen jo eskari-iässä pyrkinyt pitämään ohjenuorana, että epäilyksen hetkellä valitse mahdollisimman överi.

Ilman nuotteja ja penkkiä epävireisen soittimenkin ääreen oli pakko istua. Googlasin itselleni nopeasti nuotit ja lähdin tapailemaan. Oikean käden nuottien lukemine meni helposti ja käsi tuntui tottelevan, mutta vasemman käden kansssa olin aivan hukassa. Taidan joutua soittaman melko monet etydit, jotta saan sorminäppäryyteni ennalleen. Enkä edes ollut tänään ainoa soitinta kokeileva. Kissakin kävi vetämässä omatoimiset kissanpolkat kun olin jättänyt koskettimet näkyviin. Että taitaa olla syytä laskea kansi alas, jos ei halua yöllä herätä kissan tassujen sulosointuihin.

Tiedettä lapsille

En tiedä onko lapsen kiinnostus ilmiöihin synnynnäistä vai onko lapsi vain mallioppinut meiltä vanhemmilta, mutta tällä hetkellä kaikki luonnontieteelliset jutut ovat todella hip, pop ja cool meidän perheessämme. Alkuvuodesta päiväkodissa järjestettiin lapsen ryhmälle tiedeaamu yhden ryhmäläisen lapsen äidin toimesta ja samoilla lämmöillä ilmoitimme lapsen myös tiedekerhoilemaan kun kaverin äidiltä heidän toiminnastaan kuulimme.

Pikku-Jippoilua on nyt takana kolme kertaa, joista ensimmäisen missasimme taudin vuoksi, joten olemme vähän jälkijunassa nyt tehneet ensimmäisen viikonkin kotitehtävää eli kasvattaneet herneitä.

  
Tehtävä on yksinkertainen. Istutetaan kahteen kulhoon herneitä, laitetaan toinen valoon ja toinen pimeään ja lähdetään havainnoimaan mitä purkeissa tapahtuu. Herneet ovat sitää kiitollisia, että itäminen tapahtui vuorokaudessa ja kolmentana päivänä lapsi pääsi jo äkkäämään, että jotain eroa tässä jutussa nyt syntyy ja nyt neljäntenä päivänä ero oli jo selkeä. Lapsi tutkii ja hoitaa versojaan vähintään yhtä suurella intohimolla kuin opiskeluaikaisen kesätyötutkimusryhmäni  kiinalainen tutkija rukiitaan.

Viime viikolla kotitehtävänä leivottiin juurimenetelmällä pullaa ja havainnointiin hiivan toimintaa. Viisivuotias muistaa jo, että hiiva vaatii lämpöä, mutta kuumuus tappaa sen ja että hiivaa täytyy ruokkia sokerilla. Pullat myös olivat melkoisesti maistuvampi kotitehtävä kuin tämän viikon kotitehtävä, jossa lapsen pitää lajitella kiviä. Tehtävässä kyllä onnistuttiin tavoittamaan jotain perimmäistä tuon minun lapseni ajatusmaailmasta. Meidän kun ei tarvitse edes lähteä kiviä hakemaan, koska lapsella on sänkynsä alla jo valmiiksi kenkälaatikoissa Haagan kattavin keppi- ja kivikokoelma eli nyt lähinnä podemme runsaudenpulaa, kun kotitehtävän totteutukseen tarvitaan vain kuusi kiveä.

Tiedekerhossa lasta odotellessa panin merkille yhden asian, joka on minua muutenkin häirinnyt harrastuksissa. Kahdeksasta paikalla olleesta lapsesta kaksi oli tyttöjä. Lapsen toinen rakas harrastus, Rokkimuskari, on mennyt poikabändinä jo toista talvea. Filosofiakahvilassakin on useimmiten filosofoitu poikien kesken ja itseasiassa Arkkitehtikoulussakin kymmenen lapsen ryhmässä on vain kolme tyttöä. Minulle nuo harrastukset ovat kaikki sukupuolineutraaleja, mutta jostain syystä pojat ovat ryhmissä yliedustettuna. Miksi pienten tyttöjen vanhemmat eivät tuo lapsiaan näihin ja syntyykö päätös lapsen oman mielenkiinnon vai vanhempien päätöksen pohjalta?

Jos teilläkin asuu pieni tutkija kotona, kannattaa tutustua Pikku-Jippojen virtuaalikerhoon. Videoitujen ohjeiden ja marketista löytyvien ohjeiden avulla jokainen voi turvallisesti tutkia luonnontieteellisiä ilmiöitä.