Lukupäiväkirja, Viihdettä lapsille

Kepler 62 – Salaisuus

Timo Parvela ja Bjørn Sortlandin yhteisponnistus, Kepler 62 -sarja on nyt vihdoin edennyt viimeiseen kuuudenteen osaan. Kuten aikaisemminkin parilliset osat ovat norjankielistä alkuperää Bjørn Sortlandin kynästä vieden tarinaa Marien näkökulmasta.


Kuvitus tälläkin kertaa Pasi Pitkäsen toteuttamana. Tähän kirjasarjaan kannattaa tutustua jo pelkkien kuvienkin vuoksi.

Tätä kutososaa on meillä odotettu kesästä asti jolloin luimme viidennen osan. Bongasin tiedon kirjan julkaisusta maanantaina matkalla Turkuun junassa ja tiistaina suuntasimme Hansakorttelin Suomalaiseen kirjakauppaan. Saatuaan kirjan käteen lapsi ehdotti että voidaanko alkaa lukea kirjaa heti kun päästään mummilaan. Sen verran sain armoa että sain kuitenkin keittää teetä, mutta muuten aika lailla heti iskettiin kirjan kimppuun ja kolme tuntia sekä 183 sivua myöhemmin olimme saaneet tarinan loppuun.

Tarinan toisessa osassa eli ensimmäisessä Marien kertomassa kirjassa moitin kerrontaa liian haastavaksi lasten kirjaksi, mutta sekä neljäs että kuudes osa olivat tarinankerronnaltaan helpompia kun tarina ei niin paljon tapahtunut Marien pään sisällä. Tarina imi lapsen täysin mukanaan ja kesken lukemisen piti pitää tauko jotta minä sain lisää teetä ja lapsi soitettua isälleen siihen asti selvinneet tarinan koukut.

Miten tarina sitten päättyi? Nyt tästä eteenpäin tiedossa on paljastuksia joten älä lue tästä eteenpäin jos  halua lukea tarinan spoilerivapaana. 

Kutososa lähtee liikkeelle siitä mihin vitonen jää. Kepler 62e:n vuodenajat jatkavat yllättämistään ja Marie sekä Ari yrittävät tavoittaa karannutta Jonia. Salaliitto koko Kepler 62-hankkeen taustalla lähtee selviämään, mutta sitä ennen tiedossa muutama yllättävä paljastus, ihmisten ja planeetan alkuperäisasukkaiden välinen konflikti sekä yhden hahmon yllättävä kasvu. Tarinan loppu on onnellinen. Lapset saavat yhteyden maahan ja saavat kuulla että heidän luokseen on matkalla tähtipurjehtija jonka kyydissä on muunmuassa Arin ja Jonin äiti.

Käytännössä siis tarina jäi auki siten että sitä voisi vielä täydentää. Tavallaan toivoisin että hahmojen tarinaa jatkettaisiin vaikka uusien kirjailijoiden voimin YA-henkisempänä. Lapsi toivoisi että Kepler päätyisi joku päivä valkokankaalle ja nykytekniikalla tarina olisi kohtalaisen helposti valkokankaalle siirrettävissä.

Kaikenkaikkiaan Kepler-sarja eheä ja hyvä kokonaisuus joka oli sekä minun että lapsen mieleen. Jos et ole vielä tutustunut niin kannattaa kääntyä kirjaston puoleen.

Viihdettä lapsille

Löysimme äänikirjat

Äänikirjoja on suositeltu meille useasta lähteestä. Työkaverini treenasi itsensä puolimaratonille äänikirjoja ja podcasteja kuunnellen. Ystäväni lapsi rauhoittuu kuunnellen lastenromaaneja. Jopa mies kuunteli äänikirjoja silloin kun kymmenen vuotta sitten ajoi työmatkoja 95 kilometriä suuntaansa. Jotenkin vain meillä lapsen kanssa äänikirjat eivät ole ottaneet tuulta alleen. Itse en oikein ole osannut rauhoittua kirjojen äärelle ja lasta häiritsi ettei näe kirjojen kuvia. Nyt kuitenkin näyttää että taisimme äänikirjat löytää.


Syyslomalle lähdettiin kevyesti pakaten joten iltasatukin löytyi äidin pädistä. Maanantai-iltana päätimmekin antaa sitten mahdollisuuden äänikirjalle. Bookbeatista löytyi muutenkin lukulistalla nyt pyörineitä Supermarsuja, joista lapsi valitsi kuultavaksi Jääräpää Jannen

Ensimmäisenä iltana kuuntelimme perinteisen iltasadun verran eli parikymmentö minuuttia. Eilen lapsi sitten omatoimisesti jatkoi ja kuunteli yhdellä köllöttelyllä loput tunnin ja 50 minuuttia ja jatkoi sen päälle vielä niin ikään Bookbeatista löytyvällä Paula Norosen Yökoulu-sarjan yhdellä osalla. Aamulla lapsi kuunteli perään toisen ja jatkoi sen jälkeen seuraavalla Supermarsulla. Äitini lapsenlapsensa edesottamuksia seurattuaan totesi että ei ole etäisekseen tullut. Noita pieniä kirjojen suurkuluttajia kun meidän suvusta löytyy ainakin kolmessa polvessa.

Norosen Supermarsu-kirjat löysi meidän perheessämme ensin lapsi. Eskarissa oli luettu joku tarina ja nyt syksyllä yhdellä kirjastoreissulla lapsi valitsi yhden kirjan ja nyt sitten ollaan oltukin sillä tiellä. Norosen kieli naurattaa niin vanhempia kuin lapsia ja Supermarsu eli Emilia on mainio keskushahmo. Itse iloitsen erityisesti siitä, että lapsi on innostunut nyt tarinoista, joissa keskushahmo on tyttö. Lapsille suunnattu populaarikulttuuri on edelleen turhan poikavetoista, koska alalla vallitsee käsitys siitä, että pojille ei viihteessä kelpaa naishahmot päähenkilöinä, mutta tytöt kyllä ostavat poikahahmot. Niin, että mitens ne yhteiskunnan valtarakenteet… mutta yhtä kaikki tämä feministimutsi hieroo tyytyväisenä yhteen kouriaan kun lapsi innostui itse tarinoista, joissa on tyttö keskeisessä roolissa. Tai no eihän tuo meidän lapsi ole koskaan noille tyhmille sukupuoliteemoille korvaansa lotkauttanut. Tärkeintä on että tarina iskee.

Itse kuuntelin lapsen kanssa myös Jääräpää Jannea ja ainakin lastenkirjana äänikirja toimi. Seuraavaksi voisin töihinpaluun myötä kokeilla äänikirjoja työmatkoilla. Varsinkin iltaisin kun pitkien koulutuspäivien jälkeen silmät ovat usein niin väsyneet ettei jaksa lukea, kuuntelua voisi kuitenkin kokeilla. Ja ehkä joskus vielä kokeilen lenkkeilyäkin. Joku sopiva dekkari varmaan kummasti poistaisi minuutteja kilometriajoista.

Viihdettä lapsille, Yleinen

Lukemista lukemaan opettelevalle

Yhä useampi ekaluokkalainen on kouluun mennessä sujuva lukija ja monesti tunnutaan pitävän vähän jo itsestään selvänäkin että viimeistään eskarivuoden aikana lukemaan opitaan. Meidän lähipiirissä niin tuntuikin käyvän todella monelle ja nekin jotka eivät olleet osanneet vielä eskarivuoden lopulla lukea olivat päässeet jyvälle lukemisestä kesän aikana.

Lukemaan oppiminen olikin yksi isoimpia stressin aiheita koulun alussa ja asian tiimoilta itkettiin monet itkut jos hän sitten onkin ainoa joka ei vielä osaa lukea. Lapsi oli surullista kyllä vakuuttunut, että hän on merkittävästi muita tyhmempi kun ei vain itse oppinut lukemaan kuten ystävänsä ja me vanhemmat taas päätimme että tässä meillä menee raja. Me emme lukemista opeta, koska vaikka insinöörit nyt muuten osaa muunmuassa kaiken niin tätä asiaa me ei vain osata. Olimme myös varmoja, että lukeminen lähtee sujumaan omalla painollaan koulussa koska valmiudet olivat valmiit. Lapsi osasi kirjaimet, pelasi sujuvasti Ekapeliä ja vähän koomisesti osasi kyllä kuulemastaan poimia sanojen kirjaimet ja kirjoittaa ne vaikka toisinpäin viesti ei kulkenut mihinkään.

Lukuläksyt lapsi on tehnyt motivoituneesti ja niiden rinnalle lähdimme tutustumaan myös kirjaston Helppoa luettavaa -hyllyn sisältöön.

IMG_0382

Nappasimme kirjaston helppolukuisten hyllystä läjän erilaista luettavaa ja oli ihana katsoa miten lapsi ottautui kirjoihin kaikista osaamiseensa liittyvistä ennakkoluuloista huolimatta. Meidän hyvin itsekriittisen lapsen kohdalla nämä lyhyet kirjat toimivat hienosti itseluottamusta vahvistavana, koska muutaman sivun kirjakin oli kuitenkin selvästi kirja.

Lapsen lukulistalla onkin nyt ollut vihkomaiset Kipinät-sarja, jonka seitsemän osaa ovat tavutettuja ja kertovat hyvin yksinkertaisia, mutta hauskasti kuvitettuja eläintarinoita. Kirjoja löytyy sekä suur- että pienaakosilla kirjoitettuna. Toinen vihkomainen sarja on Ullakkokirjasto, jossa on tavutetut pienaakkoset. Näistä pääsee liikkeelle siinä kohtaa kun lukutaito on vielä tavujen tasolla. Varsinkin Kipinät-sarjan ensimmäinen ja toinen kirja keskittyvät pyörittämään niitä aapisista tuttuja ”su-si ui” ”aa-si o-saa” -dialogeja eli toimivat hyvin ensimmäisiä lukuelämyksiä tuovana helppona tapana tutustua itsenäiseen lukemiseen.

Enemmän kirjamaisesta päästä ovat Banaani-sarjan kirjat. Meillä nyt lapsi lukenut lukemista aloittaville olevia Vihreä Banaani -kirjoja, joissa on pienaakkosin tavutettua tekstiä. Sarjasta löytyy juuri lukemaan oppineilleille Sininen banaani, vähän enemmän lukeville Punainen banaani, sujuvasti lukeville Keltainen banaani sekä tarinoita, tietoa ja tehtäviä sisältä PLUS Banaani. Näiden lisäksi luvussa on Kirjatiikeri-sarja, joka on suuraakkosin tavutettu kirjasarja. Nämä molemmat sarjat vaativat jo sitä että tavut yhdistyvät jo enemmän sanoiksi ja osa sanoista on jo neli-viisitavuisia.

Aiheen tiimoilta vähän tylsä yllätys oli se, että lapsen kirjahyllystä edelleen löytyvät monet takavuosien lempparit eivät sitten kuitenkaan ole olleet kovin helppoja lukemista opettelevalle. Useisiin pienten lasten kirjoihin teksti on painettu fontilla, joka on lukemista tavailevalle todella vaikeaa. Esim. Maisa-kirjat ja lapsen rakastamat ”Missa on”-kirjat ovat sellaisia että lapsi ei tunnistä välttämättä edes kaikkia kirjaimia vaikka muuten kirjaimet ovat hallussa. Ymmärrän, että näissä kirjoitus on valittu ehkä enemmän kuvitukseen sopivista näkökulmista, mutta pienen lukijan näkökulmasta tämä on harmillista.

Itseasiassa lukinäkökulmasta parasta olisi jos kirjojen tekstit olisivat Comic Sans -tyyppisellä fontilla kirjoitettuja. Comic Sanshan on ehkä eniten pilkattu fontti ja itsekin olin ennen taipuvainen naureskelemaan fontille. Sitten opintojen myötä tulin tutustuneeksi enemmän esteettömyyskysymyksiin ja yksi esteettömyyskysymys on myös lukivaikeuksien kitkeminen. Comic Sans on siitä mielenkiintoinen fontti, että siinä yksikään kirjain ei peilaudu toiseksi. Isossa osassa fontteja esim d ja b ovat keskenään toistensa peilikuvia ja tämä tekee lukemisen vaikeammaksi esim. lukihäiriöisille.

 

 

Lukupäiväkirja, Viihdettä lapsille

Onks noloo?

Tänään vietettiin Kirjan ja ruusun päivää ja tänä vuonna päivän nimikkokirjana toimi Ronja Salmen kirjoittama ja Jami Nurmisen kuvittama Onks noloo? Ronja Salmihan ei ole noloiluteeman kanssa ensimmäistä kertaa pappia kyydissä vaan aika monessa lapsiperheessä Ronja tunnetaan Galaksista ja sen Onks noloo? -ohjelmasta.


Onkos noloo? on lastenkirja jossa nolostutaan ja selvitään hengissä noloista tilanteista ja epäilen, että kirja tulee muutaman vuoden päästä olemaan meillä hitti tai sitten se osuu liian lähelle maalia ja lapsi tulee vihaamaan tuota kirjaa joka solullaan koska se on niiiiiin nolo (koska se on taatusti totta).

Kirjassa haastetaan myös pohtimaan minkä on noloa ja tässä hengessä kivaa Instaan ladatessani kysyin, että onks noloo ostaa itselleen kirjoja sen verran paljon että sai Onks noloo? -kirjan itselleen? Ja vastasin että ei ei tosiaankaan oo. Sen sijaan pidän hieman keskivertoa nolompana sitä, että Suomessa tätä päivää halutaan juhlitaa Kirjan ja ruusun päivänä, jossa naisen tehtävä olisi ostaa miehelle kirjoja ja miehen antaa naiselle ruusu. Siis Sannia siteeraten, että mitähän vittua? Samaista päiväähän juhlitaan myös Unescon Maailman kirjojen ja tekijänoikeuksien päivänä. Jotenkin itse kokisin tuon teeman hieman terveemmäksi kuin nykyisen Kirjan ja ruusun päivän nimenä. Nykyinen nimihän ammentaa juurensa espanjasta ja on yksi merkittävimpiä romanttisia juhlapäiviä ilmeisestikin alueella. Tosin nykyään tuntuu, että tämä koko kevättalvi on yhtä kukkien ostamisen sesonkia kun ystävänpäivä, naistenpäivä sekä Kirjan ja ruusun päivä vaatisivat mieheltä visiittiä kukkakauppaan eli siinä on kyllä tehty erinomaista lobbausta alan toimijoiden suunnasta. Meillä kuitenkin ruusut jätettiin tälläkin kertaa väliin. Kirjat tosiaankin voivat olla rakkauden teko, mutta minä ennemmin otan itsekin kirjoja kuin ruusuja. Varsinkin näin allergia-aikaan.

Itseäni kiinnostaisi myös tekijänoikeuksien laajempi käsitely. Tuntuu, että Suomessa aihetta sivutaan oikeastaan vain digikysymyksissä ja tuntuu, että muutenkin tekijänoikeudet ovat asia, joita ei juurikaan pohdita vaikka itseasiassa syytä olisi. Akateemisessa kirjakaupassa päivän ohjelma viittasi onneksi enemmän jo Maailman kirjojen päivään, mutta vähän tämä teema nyt kaipaisi pientä palvelumuotoilua jotta viesti tulisi hieman kirkkaammin läpi.

Onks noloo? on Ronja Salmen ja Jami Nurmisen teos, jota Kirjakauppaliiton jäsenet jakoivat kaupanpäälliseksi 23.4. Kirjan ja ruusun päivänä yli 15 euron ostoksia tehneille.

Viihdettä lapsille

Muumien maailma

Eräänä sateisena kesänä 80-luvun puolen välin kieppeillä olin isäni kanssa mökkeilemässä. Lähdimme kirjastosta hakemaan luettavaa ja seuraavat pari päivää vietimme tiukasti vaakatasossa sateen ropistessa katoon ja isäni lukiessa Muumipappaa ja merta. Muumien maailma oli minusta hurmaava ja yksi suurimmista haaveista ja toiveista  oman lapsen kohdalla oli päästä toistamaan tuo oma lapsuuden muistoni ja vihdoin viime kesänä aika oli kypsä Taikurin hatulle.

Lapseni ei ole koskaan perustanut Muumi-animesta. Siis siitä Kakkosen ties kuinka moneen kertaa näyttämästä piirrossarjasta, jonka seurauksena lukuiset minua nuoremmat ikäluokat ovat traumatisoituneet Jääkuningattaresta. Itsehän olin Muumien tullessa vähän liian vanha, mutta kyllä niitä silti piti katsoa. Lopullisesti Muumeilla minut kyllästettiin niinä kolmena kuukautena, jotka paiskoin töitä Vilijonkkana Muumimaailmassa. Kymmenen vuotta myöhemmin lapsen kanssa Muumimaailmaan palaaminen tuntui kuitenkin hyvältä ajatukselta ja muumeja katsomattomalle lapselle Muumimaailmasta muodostui jokakesäinen pyhinvaelluskohde, jonka ainoa huono juttu on se, ettei siellä saa halailla Mörköä. Viime kesäisen reissun jälkeen lapsi kuitenkin halusi saada lisää tietoa Muumeista ja niin kirjat muuttivat meille. Taikurin hattu on lapsen lempitarina Mörön vuoksi ja siitähän ilo repesikin kun lapsi löysi kirjastosta DVD:llä kirjoille uskollisia Muumitarinoita.

Vuosina 1978-1982 tehdyt puolalaiset pala-animaatiopätkät ovat saaneet kritiikkiä lapsia pelottavasta ulkonäöstä ja synkästä kerronnasta, mutta meillä se upposi lapseen täysillä, koska tarinat ovat erittäin uskollisia alkuperäisille kirjoille. Ilo olikin melkoinen kun huomattiin, että Netflixistä löytyy myös näitä restauroituina versioina, joissa tunnuslaulun esittää ihana PMMP. Netflix esittää jakso kahteen tuotantokauteen jaettuna ja ainakin Wikipediassa esitettyyn listaukseen verrattuna myös hyvin sattumanvaraisessa järjestyksessä. Pätkissä käydään läpi Taikurin hattua, Taikatalvea ja Vaarallista juhannusta, jotka ovat minun ja lapsen lempitarinoita. Seuraavaksi yritetään väijyä miten päästäisiin näkemään Muumi ja punainen pyrstötähti -elokuva.

Muumien maailma -pala-animaatio ainakin tällä hetkellä Netflixissä.