Viihdettä lapsille

Salaman paluu

Salama McQueen. Tuo viimeiset vuodet taaperoiden suussa ties miksi muotoutunut punainen kilpa-auto on palannut.

Ensimmäisten teaseritrailerien pohjalta oli syytä odottaa, että Disney Pixar ei oppinut mitään Autot 2 -elokuvan epäonnistuneesta väkivaltaisuudesta, mutta onneksi netin mutsiraati oli virallisesti väärässä. Teattereihin leffa tuli S-merkittynä, mutta en kyllä alle kolmevuotiasta veisi leffaa katsomaan, koska siinä sitten kärsii koko sali kun kaksivuotiaalla ei nyt ihan vielä ole edellytyksiä istua paikallaan ja osa teemoista on tuollaiselle pikkuihmiselle myös turhan hurjia.

Uusi elokuva jätti agenttimeiningit taakseen ja siirtyi käsittelemään minun töissä asiakkaitteni kanssa jatkuvasti työstävää teemaa. Mistä johtuu että keski-ikäinen ei enää kelpaa työmarkkinoille? Miten löytää se oma fokus uusiksi ja tunnistaa ne kokemuksen kerryttävät siirrettävät ominaisuudet. Hieman omalaatuinen teema lastenleffalle, mutta valmentaa pilttejö hyvin siihen, että yllättävän nopeasti työntekijöiden kohtelun kertakäyttökulttuuri saattaa tavoittaa myös heidän vanhempansa. Siinä kohtaa lapsilla toivottavasti on viisautta kertoa vanhemmilleen että Salamakin löysi itselleen tavan toimia,

Salaman lähimmäksi aisapariksi leffaan tuodaan kilpa-auton urasta haaveillut Cruz Ramirez. Cruzin hahmon merkityksellisyys ei oikein aukea näille meille pohjoismaalaisille lapsille. Jenkeissähän Cruz on jotain mullistavaa. Latinotaustaiselle tytölle oli aina sanottu ettei tyttöjen paikka ole kilparadalla ja tyttö päätyi valmentamaan. Jenkeissä Cruzien tarina on merkityksellinen. Latinonaiset ovat kaikista ihmisryhmistä pahiten palkkakuopassa olevia ja ura- ja tulevaisuusnäköalat olemattomia. Suomessa tuo osa tarinaa ei ehkä niin aukea, mutta hyvä että tässä nyt tuodaan kuitenkin esiin sitä, että tytötkin voivat ajaa.

Kaikkien Autot elokuvien kantava teema on ollut Salaman kasvu henkisesti. Nyt kolmennessa osassa kasvu vie lopulta Salaman reitille pois kilparahoilta ja tukemaan Cruzin nousua kilpa-ajajaksi. Pidin tarinasta nyt niin paljon kuin ylipäätään Autot -leffasta voi ihminen tykätä. Eli ei tämä nyt mikään suuri tarinankerronnallinen klasikko ollut, mutta enemmän kuin mitä odotin. Itseasiassa sekä tämän että Itse Ilkimys 3:n valossa päätös siitä että jatkossa talot keskittyvät enemmän originaalitarinoihin on tylsä. Koska niin kauan kun tilalle tarjotaan mitä tahansa Emoji-leffan tasoa menisin ilomielin ennemmin katsomaan neljännen osan kummasta tahansa leffasarjasta. Siinä missä Ice Age -sarjassa ideat on ammennettu selvästi tyhjiin oli kumpikin tämän kesän jatko-osaleffa onnistunut ja leffat toimivat myös itsenäisinä.

Viihdettä lapsille

Noroa ja mediakasvatusta

Niinhän siinä sitten kävi, että esikouluryhmää yksi kerrallaan petiin kaatanut norovirus saapui meillekin eilen illalla. Meidän perheen otannalla vatsataudit tuntuvat alkavan aina yöllä tai vähintäänkin yötä vasten ja tälläkin kertaa unet jäi vähiin. Toipilaspäivänä sitä sitten lusikat on vähissä niin lapsella kuin aikuisella ja silloin arvostaa sitä, että Netflix-tilaus on voimiassa ja Elisa Viihteessä lastenleffakansiossa katsottavaa.

Tällä kertaa valinta osui Tim Burtonin runsaan kymmenen vuoden takaiseen Jali ja suklaatehtaaseen, joka löytyy Netflixistä myös suomeksi dubattuna.

Jalin tarina oli lapselle tuttu jo valmiiksi. Tarinaa on kuunneltu äänikirjana esikoulussa lepohetkillä ja lapsi oli toivonut saavansa nähdä myös elokuvan, koska osa eskarikavereista oli kertonut että sellainenkin on olemassa.

Vaikka itse olen suuri Burtonfani ja odotan jo innoissani aikaa kun saan näyttää lapselle kaikki lempielokuva en suinpäin klikannut leffaa pyörimään vaan suoritin pikapyrähdyksen Common Sense Mediaan. Sivustolla vanhemmat olivat arvioineet elokuvan sopivan seitsemästä vuodesta eteenpäin ja samaan tulokseen olivat myös tulleet lapset. Tsekkasin vielä kotimaiseksi ikärajan olevan K7 ja pistin leffan pyörimään.

Common Sense Media on todella hyvä työkalu mediakasvatuksen avuksi. Ideaalitilanteessa vanhempi tarkastaisi materiaalin aina etukäteen, mutta koska se ei käytännössä ole mahdollista pitää asioita joukkoistaa. Jonkun verran käytän apuna myös ystäviäni, joilla on vanhempia lapsia ja konsultoin myös lapsen serkkuja. Animaatioelokuvissa K7-leffoja olemme käyneet katsomassa elokuvateattereissa mekun ohjeistuksen sallimissa rajoissa ja pari itseasiassa katsottiin jo ennen nelivuotissynttäreitäkin. Näyteltyjen leffojen kanssa lapsi on kuitenkin selvästi herkempi, joten niiden kanssa toteutetaan varovaisuutta.

Common Sense Mediasta löytyy elokuvien lisäksi myös kirjoja, joka on oiva työkalu myös meidän iltasatupohdintoihimme. Esimerkiksi Jali saa kirjana tuolla vanhemmilta arvion kuusivuotiaasta eteenpäin. Ääneen luettaviksi kirjoiksi olemme myös valinneet pari vuotta vanhemmille suositeltuja tarinoita, kuten ensimmäiset Harry Potterit ja Hobitti, koska niissä tilanteissa aikuinen on koko ajan läsnä ja tarinaa työstetään myös lukuhetkien välissä. Aika hyvä näppituntuma meillä on siihen mitä lapsi kestää, mutta helpompi sitä on hakea omalle linjalleen myös tukea ulkopuolelta ja veikkaan, että vaikka me vanhemmat melkoisia populaarikulttuurinörttejä olemmekin niin nopeasti olemme siinä pisteessä että lapsi alkaa vongata viihteeksi jotain mistä me emme kuulleet puolta sanaakaan.

Mutta siihen asti veikkaan, että sekä CSM että erilaiset suoratoistopalvelut tulevat olemaan tämän viikonlopun onnistumisen tae. Lapsi nimittäin alkaa näyttää siltä, että on kohta jo tolpillaan ja vähän pahaa pelkään että me vanhemmat olemme kierroksessa vielä ennen kuin päästään sunnuntaihin. Lastani siteeraten. Tämä vatsatauti on kyllä kaikista  ällöttävin asia.

 

Viihdettä lapsille

Helinä-keiju ja Merirosvokeiju

Pääsimme aikanaan pojan kanssa katsomaan Helinä-keiju ja Mikä-mikähirviön arvoitusta Bellablogien piffaamana. Leffa ei varsinaisesti kuulostanut meidön tyyliseltä. Vaikka itse olen suuri roskaviihteen ystävä olin pistänyt Disneyn keijuteeman kahden markan surkileleffat -kategoriaan. Onneksi sentään osaan tunnustaa olleeni väärässä. Keijut nimittäin ovat ihan pirteällä otteella tarinoissa esiintyviä sankareita ja elokuvat yllättävän huolella tehtyjä. Tällä kertaa katsottavaksi valikoitui Merirosvokeiju -leffa Netflixistä ja tarina oli itseasiassa lapselle jo päiväkodista tuttu, koska olivat lukeneet sadun siellä jossain vaiheessa.

  

Merirosvokeiju alkaa väärinkäsitysasetelmasta, jonka seurauksena nuori keijupölytaiturikeiju,  Zarina, päätyy lähtemään keijupoukamasta ja päätyy merirosvojen alukselle kapteeniksi. Vuotta myöhemmin Zarina palaa Keijupoukamaan ja onnistuu vaivuttamaan käytännössä koko keijupopulaation uneen. Elokuvan tarina kertookin siitä miten Helinä ystävinään lähtee selvittämään tilannetta ja kuten arvata saattaa päätyvät myös pelastamaan Zarinan (sori, jotenkin en nyt tohdi pistää spoilervaroituksia keijuanimaatioihin).

  

Merirosvokeiju yllätti leffana parissakin suhteessa. Tämä toimii itseasiassa aika hyvänä esiosana Peter Panille ja elokuvassa esitellään muuan merirosvo, joka tulevaisuudessa tunnetaan Kapteeni Koukkuna. Sekä myös muuan krokotiili, joka myöhemmin tunnetaan krokotiilina, joka nielaisi herätyskellon.

 

Disneyn keijubrändi on muutenkin mielenkiintoinen. Helinähän oli alunperin osa prinsessabrändiä, mutta siirrettiin Helinäleffojen myötä omaan keijubrändiinsä vetäjäksi. Olen nyt itse katsonut kolme keijubrändin elokuvaa ja sanoisin, että näihin kannattaa tutustua useammastakin syystä. Törmäsin juuri taas Facebookissa keskusteluun Frozenista ja prinsessaroolien kapeudesta. Itse koen että Frozen on kaikkea muuta kuin kapea-alainen, mutta turhan usein ihmiset eivät tunnu näkevän kuin kapean uuman ja liehuvat helmat alkaessaan kritisoida hahmoja. Tässäkin keskustelussa lääkkeeksi tarjottiin Peppiä, Pikku Myytä ja Viisikon Paulia. Ihan kaikki kunnia tuollekin kolmikolle ja niiden pätevyydelle hahmoina, mutta koko kolmikolta puuttuu yksi oleellinen asia. Niissä ei ole tippaakaan glamouria ja useimmille lapsille tuollaisena vähän paatin tappia pidempänä tulee jonkun näköinen harakkavaihe, jolloin kaikki mikä kiiltää on kaunista. Turhan usein populaarikulttuuri tarjoaa joko kauniita hahmoja tai omaa tietään kulkevia hahmoja, mutta kun me tarvittaisiin niitä molempia. Vahvistusta sille, että on ihan ok laittaa tyllihelmat päälle ja lähteä pelastamaan siskoa tai ystävää hädästä. Tähän vastaa Frozen, mutta tähän vastaa myös tämä Keijubrändi. Varmasti tiukimman mahdollisen seulan läpi tarkasteltuna keijuissa on palkonkin ongelmia, mutta keijut ovat sentään kampittaneet isoimpia. Keijuja on eri etnisillä taustoilla ja kehotyypeillä ja keijut myös rikkovat käsitystä siitä, että suutarin pitäisi pysyä lestissään (tai tässä tapauksessa puutarhurikeijun kauniissa asioissa).

Helinä-keiju ja merirosvokeiju saatavilla Netflixissä ainakin toistaiseksi.

Kuvat: Disney Fairies