Yleinen

Syömään pakottaminen

Tällä viikolla Pauliina perheineen teki äärettömän rohkean teon ja tulivat Hesariin omalla nimellään ja naamallaan puhumaan lasten nirsoudesta. Itse Hesarin juttu oli hyvin kirjoitettu, mutta olisi kannattanut jättää lukematta kommenttiosio ja vielä enemmän jättää lukematta Vauva.fi:n keskustelu nirsoudesta ja miten siitä päästään eroon.

Tiettyjen ihmisten mielestä nirsous on puhtaasti vallan käyttöä lapsen osalta ja varmasti he ovat siinä oikeassa. Syöminen ja vessassa käyminen kun on suunnilleen ainoita asioita joihin tuollainen metrin molemmin puolin huiteleva tyyppi voi itse vaikuttaa. Kuitenkin se miten tähän pitäisi suhtautua jakaa mielipiteitä. Itse sanoisin olevani nirsouden kokemusasiantuntija. Olen itse ollut nirso, äitini se vasta nirso olikin ja minulla on myös nirso lapsi. Usein väitetään että nirsous on mallista opittua ja että niroudesta pääsee kyllä eroon kun lapseen käytetään riittävästi kuria. Kuten Hesarin kommenteissa tiedettiin Syyriassa kyllä oppisi syömään. Paitsi ettei oppisi. Äiti on syntynyt sotavuosina ja kasvanut aikana jolloin Suomeen vielä tuotiin ruoka-avustusta lapsille. Eli on niitä jotka kuulemma kyllä oppivat syömään. Paitsi ettei oppinut. Sukumme parhaita tarinoita on edelleen ne synttärijuhlat joissa äitini tunki ananasta kenkään kun ei voinut syödä niitä. Tai kun hän luokkaretkeltö Helsinkin roudasi kotiin voipaperiin käärittynä kaiken epäilyttävän kuten liha-makaronilaatikon. 

Minun syntyessäni äitini oli kuitenkin kaikkea muuta kuin nirso ihminen. 1980-luvulla lapsuudenkodissani syötiin hyvinkin monipuolisesti ruokaa kun kauppojen valikoimat alkoi monipuolistua, mutta niiden lisäksi tarjolla oli myös kaikkea sellaista, joita kukaan täyspäinen ihminen ei enää tarjoa perusruokana lapsiperheessä. Olen syönyt tyytyväisen esimerkiksi maksakastiketta ja verilettuja lapsena. Lasagnen sitten jätin syömättä koska se oli klimppinen ja minun ja silakkapihvien onnetomaata suhteesta olen kertonut vaikka miten monesti. Nykyään sitten syönkin oikeastaan kaikkea muuta paitsi noita silakkapihvejä. Jopa lapsuuden ykkösinhokit kypsät kasvikset menevät hyvällä ruokahalulla.


Mutta sitten meillä on se kolmannen polven nirso, jonka kanssa niistä kasviksista vääntää. Se tyyppi, joka söi kuvan lautaselta perunat, muttei olisi halunnut koskea mihinkään muuhun vaikka rakastaa sekä raakaa kukkakaalia että porkkanaa sekä parsakaalia ja bataattia sosekeitossa.

Tässä päästään sitten siihen, että saako lasta pakottaa syömään? Mielestäni ei, mutta maistamista saa vaatia. Siinä sitten käytiin eilen ruoalla periaattellista keskustelua että maistetaanko ruokaa vai ei. Lopulta tyyppi söi kukka- ja parsakaalit kokonaan ja bataatin ja porkkanankin puoliksi. Puhuttiin että uusien makujen maistaminen vaatii 20 kertaa ja muuten ei opi syömään jos ei maista.

Itse yritän vanhempana löytää tasapainon nirsoilun, vallankäytön ja pakottamisen välillä. Perheemme ruokahuolto ei voi pyöriä lapsen määräämänä, mutta ruokailuista ei saa myös tulla tilanteita joihin jokainen perheenjäsen tulee jo valmiiksi kireänä. Ja kireäksihän se meininki menee jos kaikki osapuolet ovat jo kaivaneet kantapäät maahan ja ovat vakuuttuneita että pöydän ääressä ei ainakaan ole kotoisa tunnelma. Sillä tunnelmallakin kun on väliä. Itseasiassa juuri tällä viikolla kun söimme ravintolassa Tallinnassa ja myöhemmin Helsingissä lapsi itse nosti esiin että pöydän ääressä on hänestä kotoisa tunnelma. Että on kiva syödä kun istumme oman perhen kesken pöydän ääressä syömässä ja juttelemassa.

Tuon tunnelman vuoksi olenkin valmis tekemään melko paljon ettei tilanne kärjisty, mutta silti uittamaan lautaselle niitä uusia makuja. Tosin sitten on myös niitä iltoja ja viikkoja kun toinen vanhemmista on työmatkalla. Silloin meillä kyllä käännytään sen makaronilaatikon puoleen. Tosin isoäitinsä tavoin tuo lapsihan ei lihaversiota syö, mutta sitäkin enemmän papujen kanssa. Sitten kun aikaa ja paukkuja on enemmän tutustutaan siihen, että se sosekeitossa maailman parhaalta maistuva bataatti ei olekaan pelottavin kaikista.

Yleinen

Vähän kuin treffeille olisi päässyt

En ole millään mittarilla romanttinen ihminen. Siis lapsen ihmetellessä pääsiäislomalla Teatterisillan lemmenlukkoja ja kysellessä onko meilläkin sellainen isänsä kanssa saatoimme vain todeta, että ne on tarkoitettu sellaisille toisenlaisille pariskunnille. Että äiti ja isä ei nyt vaan ole kovin romanttisia. Silti naurettiin jo itsellemmekin kun tänään lapsen halutessa jäädä yksin kotiin suhtauduimme reilun 1,5 tunnin kauppareissuun kuin olisimme paremmillekin treffeille päässeet.

Että vaikka sitä miten epäromanttiseksi laskisi itsensä niin lauantai-iltapäivä Kaaressa ostamassa allergialääkkeitä ja ensi viikon ruokia ei kyllä mitenkään muutu romanttiseksi vaikka siihen kuinka yhdistäisi vierailun kirjakauppaankin. Ja varsinkin kun tyhjälle takapenkille kotimatkallekin löytyi täytettä kun päädyimme ostamaan lapselle ylläriksi suunnilleen lapsen kokoisen vappupallon.

IMG_6772

Tuleva syksy koulunaloituksineen on siis tuonut jo nyt meidät uuden tilanteen eteen. Lapsi alkaa laajentaa reviriään ja myös viettämään entistä enemmän yksin aikaa, joten tätä nyt sitten tässä harjoitellaan. Vajaassa seitsemässä vuodessa kun me vanhemmatkin ollaan totuttu siihen, että kaikki tapahtuu koko perheen tai vähintään lapsen ja toisen vanhemman voimin. Meillähän on täällä pääkaupunkiseudulla erittäin harva turvaverkko ja niin vaikealta kuin se kaiken tekeminen koko perheen voimin vanhemmuuden alkumetreillä tuntuikin niin siihen kuitenkin tottui ja nyt tuntuu oudolta että yhtäkkiä meillä vanhemmilla on lauantai-iltapäivänä aikaa käännellä paputölkkejä Prismassa ihan kaikessa rauhassa.

Mikähän seuraava tämänkaltainen virstanpylväs on? Ainakin reilun kahden vuoden päässä väijyy se hetki, jolloin ei tarvitse enää väijyä lapselle lapsenvahtia, jotta vanhemmat pääsee katsomaan K12 -nörttileffoja vaan voidaan ottaa tuo kolmas nörtti mukaan leffaan.

Yleinen

Pitkiä pellavia

Alun perin suunnittelimme viettävämme viimeisen lomapäivän leffassa, mutta päädyimmekin naapureiden houkuttelemana lähileikkipuiston laskiaisriehaan.


Rieha tosin oli ehkä vähän liioitteleva ilmaisu tästä paikallisen Lionsien järjestämästä tapahtumasta kun paikalla oli hevosajelua (ei menty, pari vuotta sitten puiston tapahtumassa tapahtui pieni onnettomuus toiselle lapsi perheelle ja sen jälkeen lapsi on boikotoinut kaikkia kärrykyytejä), makkaranpaistoa (jonka vuoksi yksi Leijonista katsoi hyväksi itdeaksi ajella farmarimersullaan pitkin leikkipuistoa ja viereistä kenttää, jotka kumpikin olivat täynnä sinkoilevia lapsia) ja pulkkamäkeä (kuva otettu siinä kohtaa kun lapset vielä muistivat miten jonotetaan, erityiskiitos erityisesti yhdelle keski-ikäiselle miehelle joka syleili sisäistä lastaan ja päätti laskea keskelle leikkiviä lapsia).

Lapselle tästä kuitenkin todennäköisesti jäi sellainen hyvä muisto laskiaisen vietosta. Sellainen oletuslaskiainen, josta jää niin selkeä muistikuva, että hän muutaman vuoden päästä väittää varmana tietona, että hänen olleessaan pieni laskiaiset olivat aina tällaisia pulkkamäkiunelmia.


Täydellisen laskiaisen larppaamisen hengessä leivoimme myös vegaanisia laskiaispullia. Tai no kai nämä ovat ihan ehtoja laiskiaispullia kun ne ostettiin lähi-K:n pakastealtaasta (Pirkan pullat on vahinkovegaanisia) ja itse tehtäväksi jäi vain soijavispin vatkaaminen. Pullien kohdalla lapsi tosin päätti, että hillo vai manteli -kysymyksen ainoa oikea vastaus on, että kuka hullu nyt pilaa hyvän pullan tunkemalla sen sisälle yhtikäs mitään.

Leffa jäi siis väliin, mutta oikeastaan tämä nyt oli ihan kiva tapa viettää sunnuntai. Vaikka tämä talvi ei nyt tässä kohtaa enää niin ilahduttanut niin olihan se ihan kiva ottaa yksi päivä lumileikkien parissa ennen paluuta arkeen. Varsinkin kun loman jälkeen ei varsinaisesti tiedossa ole mitään pehmeää laskua. Mies lähtee huomenna kohti Italiaa työmatkalle, minulla on iltaopintoja ja keskiviikkona tentti sekä luonnollisesti kaikki mahdolliset työt hoidettavana. Siksi huomenna käyttöön valjastetaankin ruuhkavuosiemme salainen ase. Eläköitynyt isoäiti. Eli lapsi saa sentään hillityn paluun arkeen ja nakkisoppaa. Sitä kun me vanhemmat emme vieläkään suostu tekemään.