107 vapauden päivää

Tänään mennään päivssä numero neljä. 


Jäin siis perjantaina kesälomalle, joka jatkuu yhtä kyytiä elokuun puolivälissä opintovapaana ja töihin palaan vasta lokakuun loppupuolella. Luvassa on siis 107 vapaudentäyteistä päivää. Tai no vapauden ja vapauden… niin vapaa kuin sitä kohta 36-vuotias asuntolainaa lyhentävä, yhden lapsen äiti, jolla opinnot vaiheessa voi olla.

Vapautta kuitenkin on se, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pystyn itse olemaan kalenterini valtias. Ei koulutusreissuista täyttä kalenteria. Ei viikkotolkulla iltatöitä niin etten ehdi lenkille tai salille. Ei missattuja iltasatuhetkiä tai viikkoja jolloin en ole kertaakaan ruokapöydän ääressä. Tauko töistä tuli sopivaan taukoon siinäkin mielessä, että en tiedä miten pitkään olisin oikeasti jaksanut. Talven aikana opintorekisteriin kertyi yli 60 opintopistettä ja sen kun yhdisti työtahtiini ja pariin luottamuustoimeen voi huomata, että ihan liikaa elämässäni ei ollut nollaenergiajaksoja.

Vasta nyt lomalla huomaa sen että aivot surraavat edelleen täysillä. Olen nähnyt aivan päättömiä unia ja herännyt kaikkea muuta kuin levänneenä. Tein itseni kanssa diilin, että kesälomalla pidän lomaa myös opinnoista. Keskityn lukemaan juuri sitä mikä hyvältä tuntuu. Käyn päivittäin lenkillä. Pelaan SkipBoa lapsen kanssa. Olen niin lomalla kun vain ihminen voi olla. Elokuun puolivälissä lapsen lähtiessä kouluun palaan sitten minäkin arkeen. Työlistallani on opinnäytetyä ja pari kurssia. Onneksi tosin opinnäytetyön pitäisi olla niin hyvällä mallilla, että mitenkään täysiä päiviä vaan saan otettua siinäkin rennommin. Haettua lapsen aikaisin iltapäiväkerhosta, käytyä lenkillä ja toivottavasti edelleen lukea ja tehdä käsitöitä. 

Ja edelleen myös toivon, että tämä lapsipuolen asemassa ollut blogikin saisi ansaitsemaansa huomiota. Sitä ennen tosin taidan mennä saunaan ja pelata sen jälkeen muutaman kierrosta SkipBoa ja syödä liikaa juustoa.

Meillähän on aina Turku

Helsingin Sanomissa on nyt tämän kesän aikana tykätty syyllistää perheitä milloin mistäkin, ei osata nukkua oikein eikä lomaillakaan. En oikein arvostanut mitään jutuista, mutta nyt tuli vähän kuin vahingossa toteutettua asiantuntijan neuvoja ja lähdettyä heti loman alusta pienelle irtiotolle. Siinä missä jollain muulla pariskunnalla reissu olisi suuntautunut ulkomaille ja hotelliin pakattiin me auton kyytiin polkupyörät ja ajettiin lapsuudenkotiini.


Kun alkuvuodesta tuli tieto Ultra Braan paluusta oli selvää mitä meidän perheessä tehdään heinäkuun 9. päivä. Olin paikalla kun bändi palasi lavalle Haaviston tukikonsertissa, olin paikalla kun he kiersivät viimeistä kertaa ennen lopettamista ja olin paikalla kun bändin jätkät tulivat takavuosina alasti lavalle Ruisrockissa. Joten festareille tuli lähdettyä kymmenen vuoden tauon jälkeen.


Ruisrock on ollut minun ja miehen festarit jo vuosia ennen kuin edes aloitimme seurustelun. Viimeisen kerran festareilla olimme häiden jälkeisenä kesänä. Sen jälkeen elämä vei pois Turusta ja Ruisrock ei enää mahtunut kalenteriin. Ja sitten syntyikin lapsi ja jotenkin ei vain huvittanut festaroida. Varsinkin kun siinä samassa välissä Ruisrock muuttui somekielellä Ruissiksi ja oma somefiidi alkoi täyttyä Viplippuisten lautankuljettamien festarikokemuksista. Nyt kuitenkin oli aika uudistaa meidän ja Ruisrockin suhde (kieltäydyn puhumasta Ruissista, se kuulostaa minusta lähinnä asialta joka ripulissa tulee ihmiselle housuun). Kymmenessä vuodessa Kuusamon muikut olivat brändänneet itselleen streat foodhenkisemmän logon (jätin silti syömättä),  anniskelualueelta sai ostaa alkoholinsa ämpäristä (en ostanut) ja Anssi Kelan keikalla parikymppiset huusivat kuorossa Millaa (olin vähintään yhtä järkyttynyt kuin viikkoa aikaisemmin Kuopiossa kun viisikymppiset twerkkasivat Antti Tuiskun tahtiin). Jotkut asiat kuitenkin oli ennallaan.


Ruotsinlaivat lipuivat edelleen liki kosketusetäisyydellä. Rannan anniskelualueella kalliolla istuessa merituuli puhalsi huolet pois ja jostain käsittämättömästä syystä alueella pystyy aina kulkemaan suhteellisen hyvin vaikka reiteiltä löytyy pari äärettömän potentiaalista pullonkaulaa. Moni asia oli kehittynytkin. Pyöräreitti muualla kuin rannan kampitusreitillö oli enemmän kuin järkevä, samoin pyöräparkki oli suorastaan luksusta verrattuna siihen vuoteen kun yritinme yöllä kontata olemattomassa valossa opiskelukaverimme maahan pudottamaa pyöränavainta. Sääkin helli. Jonain vuosina ollaan kahlattu polvia myöten kuravellissa rantalavan edessä ja jouduttu hyvästelemään kengät viikonlopun jälkeen.

Tai no kyllä sitä tänäkin vuonna jouduttiin sen eteen.


Tosin näiden kenkien taru kyllä oli jo tiensä päässä ennen tätä viikonloppuakin. Otin hyvin palvelleet, maailman parhaat balleriinat vielä yhden kerran tanssimaan auringon lämmittämällä hiekalla. Äidin eteisessä kengät sitten näyttivät sen verran karuilta että kerrankin miehen ei tarvinnut salakuljettaa kenkiä vaimoltaan salaa roskikseen.

Veikkaan, että tämän jälkeen Ruisrockille ja meille ei tule vuosikymmenen taukoa, tai riippuu esiintyjistä. Niin turkulainen kuin olenkin niin Ruisrockiin on aina menty kuuntelemaan musiikkia. Ei sen vuoksi että se on helposti saatavilla. Toki 15 ja 25 ikävuoden välillä Ruissalo kutsui melkein joka vuosi, mutta välissä oli myös vuosia jolloin rajallinen viihdebudjetti kannettiin Provinssiin tai muille festareille.


Tänään vielä kelpasi jatkaa irtiotta keskustassa maleksimalla. Kiinnitimme pyörät taas autoon ja jätimme auton niin ikään meille tutuille kulmille tekun nurkalle. Kävimme laajennetulla perheellä lounaalla (koska romanttiseen rakkausirtiottoon kuuluu aina yksi isoveli ja veljentytär), jahtasimme mökin onnettonien pokemonapajien ääressä olevalle lapselle lippalakkipäistä Pikachua, ihailimme ja ihmettelimme kaupunkia joka oli yhtä aikaa niin tuttu, mutta jonka kadun nimistä ne vähemmän käytety on jo unohtanut. Niin ja kävimme leffassa. Koska eihän sitä vaihtoehtoa voi jättää väliin kun tarjolla oli Peter Parkeria.

Nyt sitten ollaan taas mökillä ja loput lomasta vietetäänkin hyvin tiiviisti koko porukka yhdessä. Miehet kiipesivät jo ullakolle tai kunhan saan tämän maailmalle taidan kiivetä sinne perästä mörönsyötiksi niin mieskin pääsee vielä iltatoimiinsa.

Tänään hän saapui

Tai no oikeastaan eilen, kun vuorokausi pääsi jo vaihtumaan, mutta on se torstai vielä jossain päin maailmaa. Eikä hän oikeastaan ole hän vaan se, mutta koska  turkulaiselle oma lapsikin on se ja kaikki naapurin koirasta alkaen hän, niin kyllä tässä voidaan hän sanoa. Varskinkin kun yhteistä taivalta on minulla hänellä jo 30 vuotta.


Sain siis pianoni meille. Viimeiset 12 vuotta piano on majaillut veljeni luona ja nyt pari vuotta on ollut puheena, että sille voisi etsiä jonkun sijoituspaikan. Välillä puhuttiin se myymisestä, mutta tuollainen kasari Hellas rinnastuu nykyään lähinnä ongelmajätteeksi. Olin kuitenkin ajatellut ettei pianoa koskaan kannata lähteä muuttamaan hintasyistä, mutta nyt keväällä ottauduin tutkimaan asiaa tarkemmin kun lapsi laittoi musiikkiopiston hakupapereihin pianon yhdeksi soitinvalinnaksi. 

Syksyllä meillä siis tapailee pianosta sointuja toinenkin soittaja minun lisäkseni. Voidaan jännityksellä odottaa missä vaiheessa lapsi vetää minusta ohi taidoissa. Aloitin soittamsen viisivuotiaana ja lopetin yläasteella opettajani muuttaessa Brysseliin, sen jälkeen soittelin lähinnä omaksi ilokseni jotain kappaleita ja sen jälkeen kun piano muutti veljelleni en tehnyt edes sitä. Tänään kun piano sitten meille saapui oli pakko istua jotain tapailemaan vaikka vireestä tuon soittimen kohdalla on turha puhua. Piano kun reissasi meille kimppakyydillä ja kävi vielä välissä yöpymässä yhden yön Lohjalla. Googlailujen avulla onnistuin siis löytämään pari muuttofirmaa, joiden logiikka on kuljettaa isojen kaupunkien välillä asioita kimppakyytinä ja laskea sillä kustannuksia. Nyt pianon siirto maksaa nelisen sataa, joka on noin puolet siitä mitä muuttofirma olisi ottanut pelkästä kuljetuksesta jos olisimme olleet ainoat asiakkaat kuljetuksessa.

Seuraavaksi pitää vain muistaa napata äitini luota minun vanhat nuottini mukaan ja selvittää onko pianotuoli edelleen sain tallessa. Se kun ei koskaan muuttanut veljeni luokse. Olin varautunut ostamaan uuden, mutta koska nyt myynnissä on vain nelijalkaisi suorakaiteen muotoisia, vähän Ruotsinlaivaa pienempiä viritelmiä, pitää pohtia. Haluaisin nimittäin mahdollisimman siron tuolin ja kaikessa korniudessaan pidin siitä pianon tuolista. Musta samettipintainen tuoli kun oli övereintä mitä kaupasta löytyy ja ilmeisesti olen jo eskari-iässä pyrkinyt pitämään ohjenuorana, että epäilyksen hetkellä valitse mahdollisimman överi.

Ilman nuotteja ja penkkiä epävireisen soittimenkin ääreen oli pakko istua. Googlasin itselleni nopeasti nuotit ja lähdin tapailemaan. Oikean käden nuottien lukemine meni helposti ja käsi tuntui tottelevan, mutta vasemman käden kansssa olin aivan hukassa. Taidan joutua soittaman melko monet etydit, jotta saan sorminäppäryyteni ennalleen. Enkä edes ollut tänään ainoa soitinta kokeileva. Kissakin kävi vetämässä omatoimiset kissanpolkat kun olin jättänyt koskettimet näkyviin. Että taitaa olla syytä laskea kansi alas, jos ei halua yöllä herätä kissan tassujen sulosointuihin.

Ainahan ne on mielessä – loma ja sota

Sen jälkeen kun palasin lapsen syntymän jälkeen töihin ja oikeastaan jo ennen lastakin olen aloittanut kesäloman jo tässä kohtaa kesää. Olen yleensä polttanut pois ylityötunteja ja palannut töihin heinäkuun lopussa valmistelemaan tulevaa syksyä. Tällä kertaa järjestys on toinen. Olen polttanit ylityötunteja tasaisesti talven aikana opintojen lähipäiviin ja ilmoitin jo vuosi sitten tällä kertaa minä voisin olla se joka aloittaa lomat viimeisenä, koska lapsi aloittaa koulun. Muutenkaan loman jälkeen en ole palaamassa töihin kuin vasta lokakuun lopussa, koska lapsen aloittaessa koulun jään itse opintovapaalle.

Tämä on pistänyt meidän perheen lomasuunnittelmat uusiksi ja kroppa ei ole pysynyt ihan mukana. Mieli haluaisi jo lomalle kipeästi ja eilen karkasimme Suomenlinnaan varastamaan edes yhden lomatunnelmaisen päivän ennen miehen lähtöä Saksaan.


Suomenlinna on viime kesästä vetänyt puoleensa Pokemonpelaajia, mutta tällä hetkellä alueella ei kyllä saa kiinni mitään kovin ihmeellistä. Kyllä meilläkin peli kulki mukana päällä ja saimme haudutettua munia kivasta kierämällä saarta perusteellisti, mutta tällä kertaa meidät paikalle veti ensisijaisesti historia ja varsinkin sodat.

Kuusivuotias on tällä hetkellä nationalismissa hieman hommafoorumilaisesta älykkäämmällä tasolla. Lapsi haluaa käydä keskusteluja siitä miksi sodat syttyvät, oliko Neuvostoliitto paha ja mitä tapahtui niissä sodissa, joita sodittiin Suomenlinnassa. Lapsi haluaa tietää mitkä maat ovat pahoja ja mitä hyviä ja sitten sitä pitää olla itse aika kieli keskellä suuta mitä siihen vastaa, koska pienellä pönkityksellä lapsi kyllä nielisi aivan kaiken propagandan mitä sinne suuntaan kaataisi. Lapselle nämä Suomen viimeisimmät sodat tulevat aivan eri tavalla lähelle, koska minun molemmat vanhempani ovat evakkoja ja lasta kiinnostaa valtavasti ne tarinat. Vähän vanhempana lapsi saakin kuunnella isoisoäitinsä eli meidän mummon kummitädilleni antamat haastattelut evakkotaipaleesta. Ne samat tarinat mitä minä kuulin jo lapsena, mutta nyt olen päättänyt että oman lapseni kanssa nämä tarinat nyt saavat odottaa vähän pidempään. Sen sijaan olemme käyneet keskusteluja siitä, että harvoin kukaan tavallinen ihminen sitä sotaa haluaa. Että suurin osa sotilaista ovat sodassa koska heidät on sinne käsketty. Ja että sota ei tee venäläisistä pahoja. Tästäkin minulla olisi esimerkki kerrottavan, mutta taidetaan jättää ne Stalinin pakkosiirrotkin tuleviin vuosiin. Isäni lapsuuden alkuperäisessä kotitalossa asuva perhe on siis aikanaan pakkosiiretty Toisen maailman sodan jälkeen alueelle. Että surullisista ihmiskohtaloista tässä puhutaan ihan molemmin puolin rajaa. Harmaan sävyjen käsittely ei vain ole kuusivuotiaan parhaita taitoja, joten yritetään nyt ohjata kesän aikana lapsen sota- ja taistelukiinnostus enemmän syvemmälle historiaan.

Linnoitusten tutkimisten lomassa suunnittelimmekin mitä asioita haluaisimme tehdä kesällä. Listalle tuli jo varattu lomamatka Tukholmaan, jonka lisäksi lapsi myös älläsi päiväristeilyä Tallinnaan haluna tutustua vanhan kaupungin linnoituksiin. Listalle pääsi myös pyöräretki, jota pitääkin pohtia vähän tarkemmin nyt kun lapsi kasvoi ulos pyöräperäkärrystä eikä itse jaksa polkea vielä mitään tolkuttomia lenkkejä. Minä toivoin retkeä metsään ja nuotiolla kokattua ruokaa, mökilläoloa ja sellaista päivää jolloin menen aamulla kirjan kanssa riippumattoon enkä nouse sieltä ennen kuin kirja on luettu. Lapsi haaveilee myös lomaviikosta mummin kanssa mökillä ja me vanhemmat odotamme myös sitä viikkoa ja iltoja leffatreffien muodossa. Asia mitä en en varsinaisesti odota, mutta joka kuitenkin vie oman osansa kalenterista on kesäopinnot. Aivan täyteen emme kesää halua änkeä, koska joskus pitää ihmisen myös vain olla ja ladata akkuja. Eli toivottavasti myös tänä vuonna kesällä on aikaa syödä porkkanoita omasta viljelylaatista, lojua pihalla auringossa, istua Aurajokirannassa syömässä jäätelöä ja tehdä juttuja joista tulee vain hyvä mieli.

Kun äiti sai lahjaksi saman tavaran mitä isäkin

Lapseni on äärettömän huono pitämään salaisuuksia ja koska viime viikolla vielä isänsä sattui olemaan työmatkalla eikä ehtinyt väliin takavarikoimaan äitienpäivälahjaa sain lahjani on keskiviikkona tiukkojen vaatimusten kanssa AVATA SE IHAN HETI JUST NYT, KOSKA HÄN EI VOI ODOTTAA!!!!,1!


Paketista kuoriutui täydellinen lahja lukevalle äidille eli lapsen tekemä kirjanmerkki. Ja tiedättekö mikä tekee lahjasta vielä mahtavamman? Se, että se on täysin samanlainen kuin miehen marraskuussa saama isänpäivälahja.

Joku voisi ajatella, että nyt mentiin eskarista alta riman kun eivät kahta erilaista lahja ideaa keksineet netin ollessa täynnä toinen toistaan ihmeellisimpiä askarteluideoita, mutta minusta tämä on täydellinen. Koska tämä opettaa, että oikeasti niitä lahjoja ei tarvitse sukupuolittaa kaikin mahdollisin tavoin. Että se isän kirjanmerkki ei tarvitse kaverikseen äidin pannunalusta. Tai ettei isän kortti ole auton ja äidin kukkien muotoinen

Sitten vielä kun kirjakaupatkin oppisivat tämän. Että lahjaideapöydälle ei marraskuussa nosteta sotaa ja murhia ja toukokuussa kukkienhoitoa, käsitöitä ja kakkureseptejä. Toki tämä lahja voi osien perheiden kohdalla ampua ohi niin äidin kuin isän kohdalla jos perheessä ei lueta, mutta meidän perheessä, jossa kirja on aina sopivin lahja jokaiselle tämä lahja oli täydellinen, koska se aidosti pääsee käyttöön. Ja rehellisesti sanottuna olin marraskuussa miehelle todella kateellinen kun hän kirjanmerkkinsä sai.

YT-neuvottelut perheessä

Pari viikkoa sitten sovin ryhmätyöaikataulua opiskelukavereitteni kanssa. Aikatauluja oli neljän työssäkäyvän kesken vähän vaikea hinkata yhteen, mutta löydettiin sopiva rako tapaamiselle. Varoitteilin vain, että saatan vain hieman myöhästyä jos meidän YT-kokous venähtää. En edes tajunnut sanomisissani mitään outoa kunnes yksi opiskelukavereista kysyi, että onko meillä YT-neuvottelut päällä. Jotenkin sitä itse unohtaa, että useimmille YT tarkoittaa sitä kasiluvun vähennyksiin tähtäävää toimintaa ja se lain varsinainen henki unohtuu. Siksi pitikin kertoa, että työpaikallani tämä yhteistoiminta tarkoittaa hieman jotain muuta. Se on säännöllistä vuoropuhelua työnantajan ja työntekijöiden edustajien kesken pyrkimyksenä kehittää yhdessä työpaikan toimintaa sellaiseksi että siellä olisi kaikki edellytykset tehdä tulosta ja voida hyvin.

Tämä pitkä alustus toimikoot nyt pehmityksenä sille ilmoitukselle, että meidän perheessä oli taas kerran aika käynnistää yhteistoimintaneuvottelut. Kuitenkaan kukaan ei ollut vaarassa menettää työpaikkaansa. Lähinnä kutosluvun hengessä teimme organisaatiouudistusta ruokakunnassamme miehen uusien töiden aiheutettua vähän haasteita prosessille.


Listalla oli messutuliaissuklaiden jakaminen perheen kesken, mutta myös moni sellainen asia, jonka avulla tämä uusimuotoinen arki saadaan rullaamaan.

Käytännössä miehen työt toivat meidän arkeen ihan uuden haasteen sillä, että työhön liittyy säännöllisen epäsäännöllisesti reissuja, jotka tulevat parhaimmillaan kuukauden ja pahimmillaan alta viikon varoitusajalla. Tähän asti asiat ovat menneet ihan hyvin, mutta huomasin, että minun laskentataulukkoaikatauluttaja luonteeni hieman (okei tosi paljon) stressasi sitä ettei asiat ole ennakoitavissa puolen vuoden päähän. Neuvottelujen tärkeimpinä pointteina olikin joustojen varmistaminen arjessa, käytännössä siis piti vain sopia uusiksi pari vuosien aikana vakiintunutta käytäntöä, jotka eivät oikein istu nykytilanteeseen.

Aikaisemmin vastaavia YT-neuvotteluja on käyty parisuhteessamme kun mies palasi töihin perhevapaan jälkeen, kun lapsi syntyi ja koomisimmat neuvottelut käytiin keväällä 2008 miehen vaihtaessa vuorotyöstä päivätyöhön jolloin meillä meni täysin solmuun aamuiset kylpyhuoneaikataulut. Joku ei näin ammattiyhdistyshenkinen ehkä sanoisi, että kun elämässä tapahtuu isoja muutoksia käymme keskusteluja. Neuvottelu kuitenkin ehkä on se mikä enemmän kuvaa keskustelujen tyyliä. Näissä keskusteluissa kun yritetään löytää se yhteinen nimittäjä, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua ja varmistaa että joustot ovat tasapainossa suhteessa velvollisuuksiin. Näissä yhteyksissä usein myös keskustellaan prosessiosien ulkoistamisesta alihankkijoille. Pöydälle nostettiin kotisiivoaja, kauppakassipalvelun hyödyntäminen sekä lakanapyykkien pesettäminen pesulassa. Yksi alihankintapalvelu meillä kuitenkin on, jota yritämme välttää viimeiseen asti. Lapselle ei palkata vieraita hoitajia vaan tilanteet yritetään sumplia kuntoon jo valmiiksi tuttujen aikuisten voimin, vaikka se meiltä vanhemmilta vaatisikin toisinaan vähän epämukaviin aikoihin matkustamista.

Seuraavaksi yhteistoimintalistalla olisi sitten strategian päivittäminen. Kun tuo jälkeläinen on saatu seuraavalle etapille elämänpolulla on meidän vanhempienkin ehkä hyvä miettiä tätä perhepoliittista strategiaa ja päivittää visiota. Arvot meillä sentään onneksi on pysynyt koko ajan samana, niiden varaan kun rakentuu aika moni kivijalka tässä perhearjessa.

Mikä muuttuu kun koulu alkaa?

Esikoulun viimeiset viikot ovat käsillä ja ensi viikon keskiviikkona on se jännä päivä jolloin kokoonnumme puolen naapuruston kanssa koulun pihalle katsomaan ja kuulemaan miten nämä yhtä aikaa niin pienet ja isot jaetaan ensi syksyä varten luokkiin.

Pitkin talvea lapset ovat eskarin kanssa käyneet tutustumassa koulun tiloihin. Ruokalan isot lapset, eli vissiinkin neljäsluokkalaiset, olivat kuulemma melkein kuin aikuisia. Erityisopettaja, joka oli pitänyt lapsille oppitunnin, on kuulemma todella kiva ja jumppasali se vasta siisti on ollutkin. Moni asia arjessa kuitenkin tulee muuttumaan syksyn myötä.

IMG_6964

Siinä missä eskarin eteisessä voidaan ottaa kuvia aamulla, jolloin kumpikin meistä otti jalkaansa sukat lapsen sukkalaatikolla, on koulu ja sen käytävät meille vanhemmille suljettua maailmaa vaikka kuinka oltaisiin vierailtu samalla sukkalaatikolla.

Lapsilla itsellään tuntuu myös olevan huolia kouluun liittyen. Viime perjantaina eskarin viikkokirjeessä tuli lasten huolista TOP 4 -lista:

1. Onko tiukkis ope

2. Ihan vaan yleisesti kun ei tiedä mitä se on

3. Jos joku kiusaa

4. Koulumatka

Tästä nyt sitä päästään myös niihin asioihin mitkä myös vähän eri kulmasta huolestuttavat meitä vanhempia.

Millainen opettaja lapselle tulee? Entä jos se on joku ammatillisen kunnianhimon 15 vuotta sitten kadottanut tyyppi, jonka mielestä nykyinen OPS on lähinnä opettajan kiusaamista? Entä jos se on ihan eri taajuudella kuin tuo meidän tyyppi. Tai jos se vaan on jotenkin tosi outo?

Ja samoin kun lapsilla niin tässä on meille aikuisillekin niin monta sellaista asiaa mistä ei tiedetä mitään. Peruskoulu 2010-luvulla on pikkuisen toinen juttu kuin se peruskoulu jossa allekirjoittanut aloitti 1989 elokuussa. Ja miten paljon meidän elämämme ylipäätään muuttuu koulun aloituksen jälkeen. Sen verran meidän perheessä jo tiedetään, että otamme pehmeän laskun tähän koulutaipaleelle siinä mielessä, että minä jään opintovapaalle koulun alkaessa tekemään opinnäytetyötäni ja palaan töihin vasta syysloman jälkeen eli saamme kaksi kuukautta harjoitella tätä uutta arkea vähän normaaliarkea kevyempänä versiona.

Sitten on se iso K.  Kaikista Kiva-kouluista huolimatta tarinat kouluista on välillä niin kovin karuja. Entä jos lapsi tulee kiusatuksi ja vielä pahempaa, entä jos tuosta omasta lapsesta kuoriutuu kiusaaja. Kun jonkun lapsiahan ne kiusaajatkin ovat. Ja mitkä on meidän vanhempien mahdollisuudet puuttua asiaan, jos hommat lähtevät menemään pieleen. Kertooko lapsi edes jos asiat menevät pieleen vai paketoiko se huolet sisälleen?

Lopuksi olisi vielä koulumatkat. Meillä koulumatka ei ole pitkä, parisataa metriä ja kaksi tienylitystä. Valitettavasti vain tuo toinen tie on sellainen, että meidän tässä asuessamme siinä on kuollut neljä ihmistä jäämällä auton alle ja kaupunki on vielä kaavailemassa liikennevaloristeysten muuttamista liikenneympyröiksi, jolloin jengi ajaa Kehältä noustessaan keskelle asuinaluetta talla pohjassa. Itse olin jäädä auton alle tuossa tiellä talvella kun minulle suojatien eteen tietä antaakseen pysähtyneen bussin takaa päätti lähteä joku ihmisen roska Audillaan ohittamaan vastaantulijoiden kaistan kautta. Meidän kohdalla tiellä on liikennevalot, mutta noissa valoissa on nähty niin kamalaa liikennekäyttäytymistä, että oikeasti itkettää ajatus, että lapsen pitää mennä siitä yli. Aluksi onneksi minä olen kotona käytännössä joka päivä ja töihin palattuanikin yritämme sumplia varmaan alkuun aikataulut niin, että pääsemme kulkemaan yhtä matkaa, koska lukujärjestyksiin ei pitäisi tulla kuin kasin ja ysin aamuja.

Näiden lisäksi tuntuu, että kouluun liittyy miljoona isoa ja pienempää asiaa joita pitää ratkaista. Veikkaan, että tässä seuraavan puolen vuoden aikana tunniste ”Kun koulu alkaa” tulee vahvistumaan tuolla tunnistelistalla. Ja veikkaan, että Facebook-kaverini tuleva kyllästymään minuun perinpohjaisesti kun joukkoistan siellä milloin minkäkin huoleni kansan pohdittavaksi.