Yleinen

Syksyn ensimmäinen

Oletimme, että kun lapsi aloittaa koulun niin sitten meillä sairastetaan. Kukaan ei vain olettanut että se sairastajan olen. Minä siinä missä lapsi on hätinä nuhainen olen minä kotihiiri ihan törkeän flunssan kourissa. Kurkkuun sattuu, korvissa rutisee ja nenä vuotaa. Nyt olen kaksi päivää lähinnä maannut sohvalla ja yrittänyt edistää opintoja.


Koska totta kai tauti iski päälle viikolla jolloin palautuksessa on kahden eri moninaisuutta käsittelevän kurssin kolme kurssitehtävää.

Olen tässä non-stopina täytettävällä teepannulla ja saaristolaisleivillä yrittänyt pitää itseni suunnilleen järjissä, mutta pakko sanoa, että kun rinnakkain edistää suvaitsevaisuuskasvatuksen menetelmäsalkkua, sukupuolisensitiivisen työotteen kehittämissuunnitelmaa ja kommentoi vielä kolmea erilaista tapausesimerkkiä olen ollut aivan solmussa. Yritän silloin kun olo on huono edistää tehtävien ajatuksenvirta osioita tai nukkua päiväunia. Unien jälkeen merkkaan tietoperustoja ja nyt vaan toivon että pää olisi huomenna siinä määrin harteilla, että saan nämä maaliin. Deadline kun on kaikissa kolmessa torstaina.

Ja totta kai flunssa myös iskee viikolla jolloin torstaina olisi lähiopetustakin ensimmäistä kertaa kesän jälkeen. Ja jolloin olisi luvassa illalla myös odotettu CMX:n keikka Huvilateltassa. Ja jolloin lauantaina olisi yhden läheisimmän työkaverini häät. Että voidaanko flunssa sopia, että huomenaamulla kun herään niin korkeintaan vienosti niiskutan? Pitöisin sitä vähintäänkin kohtuullisena ja enemmän kuin reiluna.

Toisaalta kyllä sen ymmärtää, että miksi tauti nyt iski niskaan. Olen vuoden verran tainnut venyttää kehoani aika äärirajoille ja nyt kun oli aikaa pysähtyä kuuntelemaan niin kroppa päätti ilmeisesti hyödyntää mahdollisuuden täydellisesti. Mutta olisit nyt kehomokoma voinut odottaa vielä viikolla asian kanssa. Mutta jos nyt hellin sinua probiooteilla ja inkivääri-sitruuna-hunajateellä sekä villasukilla päiväunilla niin sovitaanko että torstaista lauantaihin oltaisiin täydessä iskussa?

Yleinen

Kun puhelias ihminen viettää päivänsä yksin

No niin, viikko opintovapaata takana ja epäilen että ennen kuin ollaan syyskuuta alan väijyä naapureita sillä silmällä, että kenestä saa parasta keskusteluseuraa. Että varo vain alakerranmies, joka käyt tupakalla 15 kertaa päivässä. Olen juuri saamassa kiinni rytmistäsi…

Olen itseasiassa yllättynyt miten vaikeaa tämä yksin oleminen on. Kun olen yksin kotona ehdin ajatella liikaa asioita ja sitten ne ajatukset ehtii eskaloitua mennen tullen päässäni. Siinä kohtaa kun löydät itsesi pohtimassa sitä onko Jenni Vartiaisen uusimmassa kappaleessaan voimakkaasti käyttävä ryssiä-verbi  osoitus nyky-yhteiskunnan rusfoobisesta ajattelusta alkaa toivoa, että olisi ihmisiä joiden kanssa tätäkin asiaa purkaa ettei samaa tarvitse miettiä viidettä yksinäistä louansta putkeen.

Se myös heijastuu siinä että kun saan nuo perheen miehet vihdoin kotiin puhun suunnilleen non-stopina kaikesta kunnes lapsi joutuu muistuttamaan, että olisi helpompi keskittyä läksyihin jos äiti ei puhuisi koko ajan.

IMG_0067

Työpäivän aikana sitä sosiaalista kuormitusta oli aina saatavilla. Ainoastaan harvoin söin lounasta yksin. Nyt tuo eilisen päivän jämistä koottu lounas koneen ääressä on enemmän kuin vakkaria. Olen yrittänyt sopia itselleni lounastreffejä viikolle, mutta kovin monia ei auta sopia koska muuten ei etene opinnot ja toisaalta myös budjettikaan ei taivu ihmeellisyyksiin.

Moni ystävä on onneksi näppäimistön päässä. Messengerissä ja WhatsAppissa kulkee viestejä, mutta aina nettikirjoittelu ei ole helpointa ja toisen viestien tulkinnassa on melkoiset  väärinkäsityksen mahdollisuudet kun pari väsynyttä ja stressaantunutta  ihmistä kirjoittamassa kännykkäviestejä on suora resepti väärinymmärykselle.

Yksi vaihtoehto olisi siirtää opiskelut jonkun korkeakoulun kirjastoon, mutta loppujen lopuksi sielläkin on aika tylsä työskennellä jos ei ole sitä lounas- ja kahviseuraa mukana. Ja kun ei ole on aina riskinä päätyä ystäväni kuvailemaksi oudoksi tätiopiskelijaksi, joka tuppautuu horisemaan outoja nuorempien seuraan.

Toinen vaihtoehto on alkaa käydä keskusteluja vaikka radion kanssa. Viritin pitkästä aikaa radioon taajuuden paikalleen ja nytkin voisin alkaa käydä yksipuolista dialogia vaikka Liberan Heikki Pursiaisen kanssa kun herraa parhaillaan YleX:llä haastatellaan. Toisaalta siinä kohtaa epäilen, että meidän kissa alkaisi käyttää kuulosuojaimia ja kohdistaisi karvapallojen oksentelun minun puolelleni sänkyä.

Tai sitten vain palaan tuohon ensimmäiseen kerrostalokyttääjäskenaarioon. Tosin sitäkin voi harrastaa nykyään netissä. Menestyksekkäästi olemme viereisen pyöräkorjaamon omistajan kanssa vaihtaneet kokemustietoja väärinpysäköidyistä rekoista tuossa meidän lähipyörätiellä. Se on hyvä, että toinen voi täydentää tietoja kun itsellä ikävästi muuntaja blokkaa puolet näkymästä.

Tavallaan kuitenkin olen hämmentynyt että tämä yksin päivien viettäminen on näin tylsää minusta. Olen aina ajatellut, että olen tietyllä tapaa sosiaalisesta kanssakäymisestä kuormittuva ihminen ja että minulla on monia introverttejä piirteitä. Itselleni aisosti hyvä valinta viettää aikaa on uppoutuminen kirjaan sohvan nurkassa ilman ettei kukaan ota minuun mitään kontaktia. Kuitenkin viikossa olen muuttumassa siksi tosi oudoksi naapuriksi tai tätiopiskelijaksi, joka tekee tikusta asiaa. Sinäänsä ehkä ihan hyvä, että olen ottanut taloudellisesti tiukan kuurin, koska muuten varmaan pakottaisin tuon naapurin kahvilan työntekjät ystävystymään kanssani haluavat ne tai eivät.

 

Yleinen

Terveisiä perunakellarista

Ja niin sitä tuli pidettyä vähän kuin huomaamatta kuukauden breikki kirjoittamisesta. Mietin kyllä usein kirjoittamista, mutta kun olisi pitänyt kirjoittaa päädyin enemmin kääntämään kylkeä sohvalla, rapsuttamaan kissaa tai lukemaan jotain. Useimmiten lapselle, koska iltasatukirjaksi valikoitui kaksi sellaista romaania jotka itse halusin lukea. Normaalisti siis kirjoitan blogitekstejä silloin kun mies kailottaa ääneen.


Kirjoitusvire on myös ollut kortilla kun tämä kevät ollut hieman raskas. Tuossa helatorstain kinttaalla alkoi tuntua, että niin tosiaan, olen opiskellut yli 60 opintopistettä korkeakouluopintoja ja tehnyt sivussa täyspäiväisesti töitä, istunut yhden yhdistyksen hallituksessa ja pienimuotoisesti suunnitellut myös yhtä sivutyöprojektia nykyisiin opintoihin liittyen. Ja tämä keli ei nyt varsinaisesti auta kun kesäkuussa kesken terassikahvien niskaansa saa raekuuron.

Lapsesta huomaa myös että tämä kevät on ollut pirun pitkä. Tieto siitä, että kesäloma ei nyt alkanutkaan eskarin kevätjuhlaan, ei varsinaisesti herättänyt suurta iloa taloutemme noin 130-senttisten keskuudessa. Ja ymmärrän äärettömän hyvin lasta. Kun paukut on lopussa niin ne on lopussa. Viikonloppuisin olemmekin vain olleet. Olemme käyneet temppuilemassa läheisen liikuntapuiston tasapainorahalla, pelanneet leikkipuistossa koripalloa, kylväneet siemeniä puutarhalaatikkoon, pelanneet sata erää Muuttuvaa labyrinttia ja lojuneet sohvalla pyjamassa.

Mutta ehkä tästä nyt pian voisi heräillä normaliin tahtiin. Listalla olisi ainakin huhti-toukokuun lukupäiväkirjaa, vähän mediakasvatusta ja sitten tähän ekaluokkalaisuusteemaan liittyen tekstiä siitä mitä yhtä isoa pelkoa meillä on työstetty viime viikkoina lapsen kanssa. Ja yksi täydellisen anti-Strömsöhenkinen vadelmavenepakolaisreissu Tukholmaan. Kirjoitustodennäköisyyttä lisää myös se, että perheemme toinen aikuinen karkaa sunnuntaina Saksaan ihmettelemään miten tulevaisuudessa astmapiippuni menevät pakettiin. Pitkät illat kun istuu yksin sohvalla niin kummasti tekee mieli alkaa avautua internettiin kaikesta.