Lukupäiväkirja, Yleinen

Mitä sä rageet?

Jos kuvailen itseäni raatorehellisesti siteeraan entistä poikaystävääni. Olen ihminen, joka kiihtyy nollasta saatanaan alta kuuden sekuntin. Sitten satuin saamaan lapsen joka on suunnilleen yhtä lyhyellä sytytyslangalla varustettu oli selvää, että meillä tunnetaidot ovat asia joita kannattaisi harrastaa ihan useammassa polvessa. Ihan vaan jo siksi että uskoisin että tuo perheemme kolmas henkilö arvostaisi vähän enemmän ihmismäistä ja vähemmän saatanallista otetta elämään sekä vaimoltaan että jälkikasvultaan.

Kirjakaupasta alkusyksystä löytyi kirja joka puhutteli. Anne-Mari Jääskisen kirjoittama ja Sanna Pelliccionin kuvittama Mitä sä raheet – lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen tuntui kirjalta jota meidän perheessä tarvitaan.

Viikonloppuna nyt sitten vihdoin tartuin kirjaan. Olen suorittanut Helmetin lukuhaastetta josta suorittamatta oli kohdat kirjan nimessä on tunne sekä kirjassa on taito jonka haluaisit oppia. Tämähän olisi mennyt molempiin mutta otin tämän nyt jälkimmäiseltä kannalta. Koska oikeasti tämä on taito jonka haluan oppia. Sen lisäksi että haluan paremmin käyttää omaa temperamenttiani enemmän hyvään niin haluaisin vanhempana ettei lapsen tarvitse lyödä päätään ihan jokaiseen samaan petäjään mitä mutsinsa on hakannut.

Tykkäsin valtavasti kirjan otteesta. Teoria, esimerkit sekä myös tosi kivat harjoitukset veivät asiaa eteenpäin ja teksti oli helppotajuista. Toki minulla tämän lukemiseen motivaatio oli jo lähtökohtaisesti korkealla ja toisaalta myös ammatillisuuden kautta niitä kohtaamistaitoja on harjoiteltu muutenkin, mutta itse suosittelen kirjaa lämpimästi. Itseasiassa iskin sen myös miehen lukupinoon, koska varsinkin mitä isommaksi lapsi kasvaa niin sitä useammin huomaan heidän puhuvan toistensa ohi ja käytännössä viimeistään teini-iässähän tuon kanssa ollaan ongelmissa.

Kirjassa käsitellään hyvin sitä miten eri temperamenteilla on omat haasteensa ja nostetaan esiin miten vanhempi voi tukea lapsen tunteiden tunnistamista ja niiden kannattelua. Tykkäsin myös kovasti siitä että kirja avasi hyvin kasvun prosessia ja kiinnitti huomiota myös siihen miten me vanhemmatkin herkästi olemme osa sukupolvien ketjua ja toistamme omien vanhempiemme toimintatapoja.

Vanhemmille kirjoitetun kirjan lisäksi sarjaan kuuluu myös nuorille itselleen suunnattu tunnetyön käsikirja ja ajattelin seuraavaksi etsiä sen käsiini. En ehkä niinkään vielä tuota ekaluokkalaista varten vaan ihan itseäni vaikka taidankin olla kohta 25 vuotta yli-ikäinen kohdeyleisöön.

Lukupäiväkirja

Syysloman lukupäiväkirja

Olen ollut äärettömän huono kirjoittamaan lukupäiväkirjoja osin siitä syystä lukeminen on ollut koko tämän vuoden joko on tai off. Onnistuin saamaan itseni taas off-asentoon taistelemalla Äärimmäisen ilon ministeriön loppuun ja pariin viikkoon ennen lomaa en edes katsonut kirjoihin päin. Nyt sitten lomalla katsoin kirjoihin senkin asemasta kun sain taas lukuvireen buutattua.

IMG_1075

Ja millä muulla se lukujumi buutattaisiin kuin chick litillä. Taannoin törmäsin keskusteluun jossa puhuttiin kriittisesti sanan hömppä käytöstä kirjallisuuden kohdalla. Itse pidän hömpästä niin sanana kuin kirjallisuuden lajina. Se on juuri sitä jonka pariin palaan kun aivot laukkaavat liikaa tai kaipaan jotain millä nollata. Höppä voi olla chick litiä, mutta yhtä lailla se voi olla myös dekkarikin. Tällä kertaa hömppää tarjoili Jojo Moyes ihanan ennalta-arvattavalla romanttisella tarinallaan. Tätä räytynyt lukunälkäinen, mutta juminen sieluni kaipasi. Täydellistä laastarisuhdetta.

IMG_1077

Hömpän jälkeen päätin tarttua hyllynlämmittäjään eli Harper Leen palkittuun ja ylistettyyn Kuin surmaisi satakieleen.  Tämä kirja oli odottanut oikeaa fiilistä ja nyt sitten oli sen aika. Äärettömän voimakas ja vakuuttava kirja. Tuntuu myös käsittämättömältä että kirja on otettu Yhdysvalloissa pois osan koulujen lukulistoilta. Nyt jos koskaan pitäisi lukea juuri tästä teemasta. Historia toistaa itseään jos emme ymmärrä historiaamme.

Aivan yhdellä istumalla en tätäkään saanut luettua, koska väliin änki jo aikaisemmin täällä mainittu Kepler62 jonka luin pojalle ääneen. Ja koska Keplerin jälkeen halusin lukea itsekin jotain ja se lukeminen piti tehdä samassa huoneessa jossa lapsi nukkuu  tarvitsin kirjan jota lukea tabletilta. Tähän hätään avuksi tuli Yaa Gyasin Matkalla kotiin, jonka sain lainattua e-lainana mökkirjastosta.

Matkalla kotiin on ghanalaisen Gyasin sukupolvitarina, joka kertoo kahden siskopuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan toisen sisaren jäädessa Ghaanaan ja toisen joutuessa orjaksi Yhdysvaltoihin. Joka luvussa on uusi kertojaääni ja tarina kulkee vuorotellen kummankin sisaruksen jälkeläisten välillä. Pidin kirjasta aivan valtavasti. Tässä oli hyvä muistutus sille, että kannattaa lukea muista kulttuureista tulevia kirjoja vaikka vähän tätä jännitinkin kun se lukujumi juuri iski päälle kun tietoisesti halusin lukea toisesta kulttuurista peräisin olevaa teosta. Ainoa häiritsevä asia oli Yhdysvaltoihin sijoittuvan aikajanan seuraaminen. Kirjailija ei juurikaan puhu vuosiluvuista, mutta mitä nyt pystyin sotien avulla sijoittamaan kohdilleen jotenkin minulle jäi fiilis, että aikajana ei nyt vaan natsaa. Mutta kun tuosta pääsi yli niin itse tarina oli vakuuttava.

IMG_1257

Turusta mökille siirryttyäni en osannut tarttua sittenkään vielä Satakieleen vaan klikkasin niin ikään e-lainana itselleni Instagramsuosituksen pohjalta Helena Wariksen Linnunsitojan. YA-yleisölle selvimmin suunnattu dystopiateos oli taas mainiota välipalaosastoa. Nopealukuinen, käytännössä yhdessä illassa luettu kirja jätti nälän lukea lisää tästä maailmasta. Toivottavasti Waris on nopea käänteissään.

IMG_1267

Ja sitten seuraavan aamuna oli taas hyvä idea tarttua Satakieleen. Ja sitten se tarina lähti vetämään. Olisin halunnut lukea kirjan jo eilen loppuun, mutta oli pakko luovuttaa puoli kymmeneltä ja mennä nukkumaan. Nyt sitten heräsin aamulla puoli kuudelta ja talon muuten nukkuessa tartuin kirjaan ja luin sen loppuun. Sen jälkeen tartuin toiseen hyllynlämmittäjään eli Leen Kaikkiin taivaan lintuihin. Satakielen jatko-osa, joka kuitenkin kirjoitettiin ennen Satakieltä ja selittää siksi tarinan osan aukoista. Linnut on selvästi Satakieltä kyynisempi teos.  Aikuinen Scout näkee syvän etelän rasismin uusin silmin ja aikakausi on selvästi politisoituneempi. Nautin kuitenkin näiden lukemisesta ja varmaa on ettei nämä kirjat äkkiä tule konmaritetuksi pois kirjahyllystämme.

Näiden lisäksi olen sitten kuunnellut lapsen kanssa äänikirjoja oikeastaan koko viikon jatkuvana taustanauhana. Takana on melkoisen mittavasta ja kattavasti Paula Norosta ja Supermarsua. Viimeisin BookBeatista löytyvä Supermarsu lähti pyörimään vielä tänäiltana. Saa nähdä mitä lapsi keksii näihden jälkeen. Itse veikkaan että itsellä pyörä pyörähtää taas hetkeksi siihen asentoon että katson enemmän telkkaria. Tai no Netflixiä ja Areenaa.

Lukupäiväkirja, Viihdettä lapsille

Kepler 62 – Salaisuus

Timo Parvela ja Bjørn Sortlandin yhteisponnistus, Kepler 62 -sarja on nyt vihdoin edennyt viimeiseen kuuudenteen osaan. Kuten aikaisemminkin parilliset osat ovat norjankielistä alkuperää Bjørn Sortlandin kynästä vieden tarinaa Marien näkökulmasta.


Kuvitus tälläkin kertaa Pasi Pitkäsen toteuttamana. Tähän kirjasarjaan kannattaa tutustua jo pelkkien kuvienkin vuoksi.

Tätä kutososaa on meillä odotettu kesästä asti jolloin luimme viidennen osan. Bongasin tiedon kirjan julkaisusta maanantaina matkalla Turkuun junassa ja tiistaina suuntasimme Hansakorttelin Suomalaiseen kirjakauppaan. Saatuaan kirjan käteen lapsi ehdotti että voidaanko alkaa lukea kirjaa heti kun päästään mummilaan. Sen verran sain armoa että sain kuitenkin keittää teetä, mutta muuten aika lailla heti iskettiin kirjan kimppuun ja kolme tuntia sekä 183 sivua myöhemmin olimme saaneet tarinan loppuun.

Tarinan toisessa osassa eli ensimmäisessä Marien kertomassa kirjassa moitin kerrontaa liian haastavaksi lasten kirjaksi, mutta sekä neljäs että kuudes osa olivat tarinankerronnaltaan helpompia kun tarina ei niin paljon tapahtunut Marien pään sisällä. Tarina imi lapsen täysin mukanaan ja kesken lukemisen piti pitää tauko jotta minä sain lisää teetä ja lapsi soitettua isälleen siihen asti selvinneet tarinan koukut.

Miten tarina sitten päättyi? Nyt tästä eteenpäin tiedossa on paljastuksia joten älä lue tästä eteenpäin jos  halua lukea tarinan spoilerivapaana. 

Kutososa lähtee liikkeelle siitä mihin vitonen jää. Kepler 62e:n vuodenajat jatkavat yllättämistään ja Marie sekä Ari yrittävät tavoittaa karannutta Jonia. Salaliitto koko Kepler 62-hankkeen taustalla lähtee selviämään, mutta sitä ennen tiedossa muutama yllättävä paljastus, ihmisten ja planeetan alkuperäisasukkaiden välinen konflikti sekä yhden hahmon yllättävä kasvu. Tarinan loppu on onnellinen. Lapset saavat yhteyden maahan ja saavat kuulla että heidän luokseen on matkalla tähtipurjehtija jonka kyydissä on muunmuassa Arin ja Jonin äiti.

Käytännössä siis tarina jäi auki siten että sitä voisi vielä täydentää. Tavallaan toivoisin että hahmojen tarinaa jatkettaisiin vaikka uusien kirjailijoiden voimin YA-henkisempänä. Lapsi toivoisi että Kepler päätyisi joku päivä valkokankaalle ja nykytekniikalla tarina olisi kohtalaisen helposti valkokankaalle siirrettävissä.

Kaikenkaikkiaan Kepler-sarja eheä ja hyvä kokonaisuus joka oli sekä minun että lapsen mieleen. Jos et ole vielä tutustunut niin kannattaa kääntyä kirjaston puoleen.

Lukupäiväkirja, Viihdettä lapsille

Kosmoksessa tavataan

Pirullinen flunssa piti otteessaan oikeastaan koko viime viikon ja kun vihdoin keskiviikkona sain paketoitua koko kesäopintokokonaisuuden päätin että nyt tarvitaan jälkiruokaa.


Jälkiruokaa löytyi niin keholle kuin mielelle. Sulatin pakastimesta korvapuustin ja klikkasin tabletille auki Jack Chengin Kosmoksessa tavataan.

Kirja osui tietoisuuteeni kesällä jossain jutussa jossa tätä mainostettiin kirjana joka puhuttelee niin lapsia, nuoria ja aikuisia. Itse sanoisin että kirja ehkä kuitenkin on kahdelle jälkimmäiselle ja että kunnolla tarinan ulottuvuudet saa irti vain kun elettyä elämää on vähän enemmän takana.

Kirja lähtee liikkeelle 11-vuotiaan Alexin nauhoituksilla. Alex aikoo nauhoittaa kultaiseen iPodiinsa viestin ulkoavaruuteen ja lähettää tämän matkaan itse rakentamallaan Voyagerraketilla. Tarinan pihviksi lähtee kuitenkin paljastumaan se mitä ei kerrota. Miten 11-vuotias pääsee lähtemään yksin matkalle ja miten näennäisestä varhaiskypsyydestään huolimatta hän on kuitenkin vain pieni lapsi. Tarina kuljettaa Alexin matkalle, jonka aikana hänelle selviää että moni asia ei ollutkaan niin miten hän oli luullut. Se myös kuvaa taustalla toisen tarinan. Sen että joskus on vaikea olla aikuinen ja ottaa vastaan se vastuu jota ei ole koskaan halunnutkaan.

Tarina oli nopealukuinen ja mukaansatempaava. Täydellinen jälkiruoka  flunssan ja kurssitöiden puuduttamille aivoille. Pikkuvanha ja aikuisten maailmassa kiinni oleva Alex ei tuntunut kertojaäänenä lainkaan myötähäpeää aiheuttavalta ja minä jos joku olen myötähäpeän asiantuntija. Nyt kuitenkin puhutaan ihmisestä joka ei ole eläessään voinut katsoa yhtään Uuno-leffaa, koska häpesin liikaa tuotantotiimi  puolesta. Tämä on selvästi se osa-alue jossa neljänneksen suuruinen varsinaissuomalainen perimäni dominoi yli karjalaisen rempseyden.

Pidin kirjasta, mutta lopulta en osaa sanoa minkä ikäiselle tätä suosittelisin. Epäilen että teinille Alexin kerronta on liian lähellä omaa kokemusmuistoa ja tarina ei välttämättä siksi puhuttele. Toisaalta ei tämä nyt aikuisten kirjakaan ole. Lapselle en missään nimessä tätä vielä lukisi. Toisaalta en osaa sano lukisiko 11-vuotias kirjan eri perspektiivin kautta. Alex ei kokenut kirjassa olevansa heitteillä joten näkisikö lapsi tämän vain tarina suuresta seikkailusta ja tajuaisi vasta myöhemmin tarinan muut tasot. Tai sitten ei tajuaisi koskaan jos on yhtä palikka kirjojen lukijana mitä minä aikanaan.

Lukupäiväkirja

Minun Amerikkani

Viime viikkolla tajusin vaihtaa iPadini Ellibs-kirjastosovelluksen taas pitkästä aikaa pois Helmetin sivuilta ja kirjauduin Lukki-kirjastoon. Olen ihminen, joka omistaa kirjastokortin neljään eri kirjastojärjestelmään, koska kirjasto on vain sellainen palvelu, jota rakastan käyttää. Lukki-kirjasto on siis mökkipaikkakunnallamme toimiva kirjasto ja siinä missä lapsuudessa sinin pahvikortti numerolla 517 avasi ovet lukemattomiin sellaisiin kirjoihin joihin Turussa oli tuskaa päästä kiinni toimii Lukin ekirjasto myös vähän vastaavasti. Siinä missä Helmetin varausjonossa olin useammankin kirjan kanssa jossain sijoilla 40-80 pääsin tuolla kiinni oikeastaan suoraan useampaankin sellaiseen kirjaan jota olen jo odottanut hyvän tovin Helmetistä. Yksi näistä kirjoista oli Juha Itkosen Minun Amerikkani.

Rakastan Itkosen tyyliä kirjoittaa ja olin kerännyt melkoiset odotukset kirjalle ja rakastin kirjaa aina sen viimeiseen osaan asti hulluna. Minun Amerikkani on kirja joka itseasiassa on matkakertomus monella tapaa. Se oli matka Amerikkaan, se oli matka muuttuvaan yhteiskuntaan ja se oli ennen kaikkea matka Itkosen omaan tarinaan. Kirjaa lukiessa tunsin pakottavaa halua hihkua ja siteerata parhaita paloja. Päädyin vain lähettämään ystäväporukkamme messengerkeskusteluun ties miten montaa ”tää on niin mahtavaa”-viestiä ja nautin siitä miten Itkonen selitti hänen Amerikkaansa, josta tunnistin niin monta asiaa myös minun Amerikakseni.


Itkosen kirja saa lopulta päähenkilökseen jonkun muun kuin mitä oli tarkoitettu. Presidenttivalinnan päätyessä siihen mitä kukaan ei liberaalikuplassa edes tohtinut ajatella tarinan keskiöön nousi Trump ja se murros mikä hänen valintaansa johti.  Tässä löytyi ensimmäinen yhteys tarinoidemme välillä. Kirja kuvaa eri jaksoja viime vuoden ajalta jolloin Itkonen kiersi ympäri USAa keräämässä lehtikirjoituksiin ja kirjaansa aineistoa. Kolmas matka sijoittui aika lailla samaan ajanjaksoon jolloin itsekin olin New Yorkissa. Niihin juuri vaalitaistelun viimeisiin likaisimpiin viikkoihin.

Toinen itselle selvä kosketuspinta oli se kun Itkonen kuvaa sitä miten Yhdysvallat kerta toisensa jälkeen näyttäytyy vain populaarikulttuurin tuotteena. Metsään mennessä tuntuu kuin olisit keskellä Bambia, joka on tietenkin luonnollista, koska jostain paikallisesta pöpeliköstähän ne animaattorit inspiraationsa olivat hakeneet. Preerioita halkovia maanteitä pitkin ajaessa pystyy käsikirjoittamaan päässään jo tarinan siitä miten New Yorkiin muuttanut nuori aikuinen joutuu palaamaan kotiseudulleen perhettä kohdanneen tragedian vuoksi. Juttelimme paljon tuosta oman matkamme aikana kummityttöni kanssa kaupunki oli upea, mutta kokoajan oli tunne, että kävelet jättimäisessä kulississa. Kun itse on kasvanut maailmassa jossa populaarikulttuuri maala koko ajan maisemaa Yhdysvalloista sitä unohtaa, että se kulissi onkin oikeaa elämää jota itse vain saapui pällistelemään kunnon eläintarhameiningillä.

Itkosen kirjan tosiaan kaappasi Trump ja koska vaaleissa kävi miten kävi lässähti kirja viimeisessä osassa. Sitä lukiessa aisti miten vastenmielistä  virkaanastujaisista kirjoittaminen on. Itkonen ei voinutkaan enää itse kertoa tarinaansa vaan tarina lähti kulkemaan omaa uraansa. Toisaalta sehän on se riski kun alat kirjoittaa omaelämänkerrallisesti siitä mitä parhaillaan tapahtuu. Mahtava kirja tämä kuitenkin oli ja hotkin sen käytännössä yhdellä istumalla. Osalla meistä on lahja kuljettaa tarinaa eteenpäin ja Itkonen näitä ihmisiä. Mielenkiinnolla jään odottamaan että tyhjensiö Minun Amerikkani Amerikan ulos tarinoista vai palaammeko vielä Amerikkaan.

Lukupäiväkirja

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Maria Kallio on taas täällä. Kirjan avaaminen oli kuin olisi tavannut vanhan ystävän vuosien tauon jälkeen. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse tavata pariin vuoteen ja silti voidaan jatkaa siitä mihin viimeeksi jäätiin.


Pari vuotta sitten erosimme Marian kanssa tilanteessa, josta pystyi tietämään elämä muuttuu. Marian pitkäaikaisen aisaparin Pekan lapsi kuoli ja nyt kun kohtasimme ei Pekka ollut vieläkään päässyt palaamaan töihin. Tosin tässä välissä oli myös muuttunut Marian työt. Siinä missä ennen poliisin työt olivat kohtalaisen varma tulonlähde on nykyään myös poliiseilla edessä muuttuvat työmarkkinat. Niiden myötä Maria on löytänyt tiensä lapsiin ja nuoriin keskittyneeseen yksikköön ja saanut kaksi uutta työkaveria. Puujalkavitsejä kertova Puupponen oli sentään edelleen mukana.

Marian kotona lapset kasvavat, kissat vanhenevat ja Antti pitää arjen pyörimässä työn viedessä vaimoaan. Lapsien kasvu, etenkin Tanelin teini-ikäisyys nivoutuu tällä kertaa myös tutkittuun teemaan. Nuorten poikien seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Kirjan alussa vankilasta vapautuu nainen, istuttuaan seksuaalirikoksesta saaman tuomionsa. Vielä saman päivän iltana nainen murhataan ja hyväksikäytökytkennän kautta tutkimus siirtyy Marian tiimille.

Lehtolainen nostaa hyvin vaikeasta teemasta esiin niitä teemoja, jotka itseäni aina oksettavat kun puhutaan aikuisesta naisesta käyttämässä hyväksi teini-ikäistä poikaa. Somekommentointi siitä, että kyllähän teinipojalle pillu kelpaa on vastenmielistä. Oli kyseessä sukupuoliroolit miten päin tahansa on tärkeää että ymmärretään että lapsi on lapsi ja aikuinen aikuinen. Tarinaa maalaa myös monimuotoisen kuvan siitä miten loppujen lopuksi pienestä on kiinni se miten itseään kohdanneesta tragediasta selviää ja että loppujen lopuksi useinkaan ne selvitymisen avaimet eivät ole meidän omissa käsissämme.

Lehtolaisen Maria Kallio on yksi lempihekilöistäni kirjallisuudessa. Lehtolaisella onneksi kymmenen vuotta sitten oli malttia jättää Maria pariksi vuodeksi pöytälaatikkoon. Dekkareissa ongelmaksi tulee helposti se, että hyvistä hahmoista huolimatta tarinat muuttuvat lopulta sellaisiksi ettei enää erota missä kirjassa tapahtuu mitäkin. Esimerkiksi Remes on muuttunut minulla kirjalijaksi, jonka tarinoita en useinkaan muista enää lukemiseni jälkeen ja usein sotken ne Soininvaaraan. Lehtolainen oli valumassa tuota kohti, mutta onneksi tajusi pistää Marian jäähylle. Hitaampi tahti pitää henkilöt ja tarinat uskottavimpina ja Maria Kalliossa minua viehättää juuri se ympäristö hahmoineen. Tapa jolla Lehtolainen kuvaa Marian ja Antin suhdetta sekä Marian ja Koivun ystävyyttä ovat kirjojen viehättävintä antia. Monella tapaahaan Kallio on täysin Mary-Sue hahmona, mutta minulle tämä toimii. Epäterveellisesti syövä, punkia kuunteleva ja vääriin ihmisiin ihastuva Maria on jotenkin vain viehättävä ja kiehtova hahmo.

Huomasin, että Bookebeatissa olisi koko Mario Kallio sarja. Omasta hyllystäni löytyy sarjan viimeinen puolisko, mutta tavallaan houkuttaisi palata myös alkupään kirjojen pariin ja lukea koko sarja putkeen jotta pystyisi nauttimaan hahmojen kehittymisestä. Ehkäpä Kallio-kirjat toimisivat hyvänä vastapainona opinnäytetyön kirjoittamiselle. Huomaan että uusien kirjojen vaatina kaistatila on nyt vähän kortilla kun päässä myllää niin paljon opintoihin liittyviä asioita. Silloin on yleensä turvallisempaa palata vanhojen ystävien pariin.

Lukupäiväkirja

Orjattaresi

Ensimmäinen kontaktini Margaret Atwoodiin oli äitini työpaikan kirjasto ja sielä kesälomalukemiseksi lainattu Ryövärimorsian. Toisen kerran Atwoodiin tartuin yläasteikäisenä Runosmäen kirjaston scifi-hyllystä ja vaikka kirja teki jo silloin lähtemättömän vaikutuksen en kuitenkaan tullut palanneeksi sen pariin ennen kuin vasta hiljattain.IMG_6538

Tällä kertaa valinta osui alkuperäiskieliseen versioon, jonka ostin Elisa Kirjasta. Yleensä kirjojen lataaminen Elisasta sujui kuin tanssi, mutta tämän kanssa tuskailin pidemmän tovin, koska tiedosto antoi koko ajan virheilmoitusta ja samasta ongelmasta kärsi myös ystäväni, jonka vinkistä kirjaa lähdin tilaamaan.

The Handmaid’s Tale on tällä hetkellä monella tapaa ajankohtainen tarina. Sen lisäksi että se nyt vain osuu jotenkin oppikirjaesimerkkinä siitä meemistä miten dystopiatarinat voi pikkuhiljaa siirtää ajankohtaisten asioiden hyllyyn kirjastossa, on tarina myös tulossa kuvaruuduille kun HBO tuo sarjan Suomessakin katsottavaksi.

Juuri tuosta jälkimmäisestä syystä halusin palata tähän dystopiseen kokemukseen, koska haluan voida keskittyä tv-sarjaan siten että päässäni on selkeä kuva kirjan tarinasta. Kirjaa lukiessa päähäni piirtyi selvästi kuvakieltä siitä miten tarinan kertojan aikasiirtymät saadaan esitettyä. Tarina siis kulkee kirjassa usealla tasolla. On kertojan nykyisyys, jossa hän kuvaa elämäänsä dystopisessa yhteiskunnassa synnyttäjän rooliin alistettuna naisena. Nykyisyyden lisäksi tarina kulkee useammassa aikatasossa menneisyydessä. Ajasta jolloin yhteiskunta oli vielä entisellään, ajasta jolloin yhtesikuntajärjestys murtui sekä siitä miten hedelmälliset naiset siirettiin aivopestäväksi laitoksiinsa. Useassa tasossa kulkeva tarina kuitenkin tarjoaa herkullista kuvakieltä tarinan siltaamiseen. Toivon, että tässä on onnistuttu.

Orjattaresi kärsi minun jo viime kuusta iskeneestä lukujumista. Aloitin kirjan jo viikkoja sitten mutten päässyt 20 sivua pidemmälle. Nyt sitten luin kirjan oikeastaan kahdella istumalla loppuun. Ja tässä tarina on oikeasti hyvä. Eli eiköhän tämä lukujumisuus ole ihan vain minun pääni sisällä. Nyt vaan seuraavaksi pitäisi löytää joku punainen lanka sille mitä tässä seuraavaksi haluan lukea. Usein väsyneenä palaan vanhojen ystävien pariin, mutta nyt silläkään rintamalla ei oikein ole mitään puhuttelevaa.