Lukupäiväkirja, Viihdettä lapsille

Kosmoksessa tavataan

Pirullinen flunssa piti otteessaan oikeastaan koko viime viikon ja kun vihdoin keskiviikkona sain paketoitua koko kesäopintokokonaisuuden päätin että nyt tarvitaan jälkiruokaa.


Jälkiruokaa löytyi niin keholle kuin mielelle. Sulatin pakastimesta korvapuustin ja klikkasin tabletille auki Jack Chengin Kosmoksessa tavataan.

Kirja osui tietoisuuteeni kesällä jossain jutussa jossa tätä mainostettiin kirjana joka puhuttelee niin lapsia, nuoria ja aikuisia. Itse sanoisin että kirja ehkä kuitenkin on kahdelle jälkimmäiselle ja että kunnolla tarinan ulottuvuudet saa irti vain kun elettyä elämää on vähän enemmän takana.

Kirja lähtee liikkeelle 11-vuotiaan Alexin nauhoituksilla. Alex aikoo nauhoittaa kultaiseen iPodiinsa viestin ulkoavaruuteen ja lähettää tämän matkaan itse rakentamallaan Voyagerraketilla. Tarinan pihviksi lähtee kuitenkin paljastumaan se mitä ei kerrota. Miten 11-vuotias pääsee lähtemään yksin matkalle ja miten näennäisestä varhaiskypsyydestään huolimatta hän on kuitenkin vain pieni lapsi. Tarina kuljettaa Alexin matkalle, jonka aikana hänelle selviää että moni asia ei ollutkaan niin miten hän oli luullut. Se myös kuvaa taustalla toisen tarinan. Sen että joskus on vaikea olla aikuinen ja ottaa vastaan se vastuu jota ei ole koskaan halunnutkaan.

Tarina oli nopealukuinen ja mukaansatempaava. Täydellinen jälkiruoka  flunssan ja kurssitöiden puuduttamille aivoille. Pikkuvanha ja aikuisten maailmassa kiinni oleva Alex ei tuntunut kertojaäänenä lainkaan myötähäpeää aiheuttavalta ja minä jos joku olen myötähäpeän asiantuntija. Nyt kuitenkin puhutaan ihmisestä joka ei ole eläessään voinut katsoa yhtään Uuno-leffaa, koska häpesin liikaa tuotantotiimi  puolesta. Tämä on selvästi se osa-alue jossa neljänneksen suuruinen varsinaissuomalainen perimäni dominoi yli karjalaisen rempseyden.

Pidin kirjasta, mutta lopulta en osaa sanoa minkä ikäiselle tätä suosittelisin. Epäilen että teinille Alexin kerronta on liian lähellä omaa kokemusmuistoa ja tarina ei välttämättä siksi puhuttele. Toisaalta ei tämä nyt aikuisten kirjakaan ole. Lapselle en missään nimessä tätä vielä lukisi. Toisaalta en osaa sano lukisiko 11-vuotias kirjan eri perspektiivin kautta. Alex ei kokenut kirjassa olevansa heitteillä joten näkisikö lapsi tämän vain tarina suuresta seikkailusta ja tajuaisi vasta myöhemmin tarinan muut tasot. Tai sitten ei tajuaisi koskaan jos on yhtä palikka kirjojen lukijana mitä minä aikanaan.

Lukupäiväkirja

Minun Amerikkani

Viime viikkolla tajusin vaihtaa iPadini Ellibs-kirjastosovelluksen taas pitkästä aikaa pois Helmetin sivuilta ja kirjauduin Lukki-kirjastoon. Olen ihminen, joka omistaa kirjastokortin neljään eri kirjastojärjestelmään, koska kirjasto on vain sellainen palvelu, jota rakastan käyttää. Lukki-kirjasto on siis mökkipaikkakunnallamme toimiva kirjasto ja siinä missä lapsuudessa sinin pahvikortti numerolla 517 avasi ovet lukemattomiin sellaisiin kirjoihin joihin Turussa oli tuskaa päästä kiinni toimii Lukin ekirjasto myös vähän vastaavasti. Siinä missä Helmetin varausjonossa olin useammankin kirjan kanssa jossain sijoilla 40-80 pääsin tuolla kiinni oikeastaan suoraan useampaankin sellaiseen kirjaan jota olen jo odottanut hyvän tovin Helmetistä. Yksi näistä kirjoista oli Juha Itkosen Minun Amerikkani.

Rakastan Itkosen tyyliä kirjoittaa ja olin kerännyt melkoiset odotukset kirjalle ja rakastin kirjaa aina sen viimeiseen osaan asti hulluna. Minun Amerikkani on kirja joka itseasiassa on matkakertomus monella tapaa. Se oli matka Amerikkaan, se oli matka muuttuvaan yhteiskuntaan ja se oli ennen kaikkea matka Itkosen omaan tarinaan. Kirjaa lukiessa tunsin pakottavaa halua hihkua ja siteerata parhaita paloja. Päädyin vain lähettämään ystäväporukkamme messengerkeskusteluun ties miten montaa ”tää on niin mahtavaa”-viestiä ja nautin siitä miten Itkonen selitti hänen Amerikkaansa, josta tunnistin niin monta asiaa myös minun Amerikakseni.


Itkosen kirja saa lopulta päähenkilökseen jonkun muun kuin mitä oli tarkoitettu. Presidenttivalinnan päätyessä siihen mitä kukaan ei liberaalikuplassa edes tohtinut ajatella tarinan keskiöön nousi Trump ja se murros mikä hänen valintaansa johti.  Tässä löytyi ensimmäinen yhteys tarinoidemme välillä. Kirja kuvaa eri jaksoja viime vuoden ajalta jolloin Itkonen kiersi ympäri USAa keräämässä lehtikirjoituksiin ja kirjaansa aineistoa. Kolmas matka sijoittui aika lailla samaan ajanjaksoon jolloin itsekin olin New Yorkissa. Niihin juuri vaalitaistelun viimeisiin likaisimpiin viikkoihin.

Toinen itselle selvä kosketuspinta oli se kun Itkonen kuvaa sitä miten Yhdysvallat kerta toisensa jälkeen näyttäytyy vain populaarikulttuurin tuotteena. Metsään mennessä tuntuu kuin olisit keskellä Bambia, joka on tietenkin luonnollista, koska jostain paikallisesta pöpeliköstähän ne animaattorit inspiraationsa olivat hakeneet. Preerioita halkovia maanteitä pitkin ajaessa pystyy käsikirjoittamaan päässään jo tarinan siitä miten New Yorkiin muuttanut nuori aikuinen joutuu palaamaan kotiseudulleen perhettä kohdanneen tragedian vuoksi. Juttelimme paljon tuosta oman matkamme aikana kummityttöni kanssa kaupunki oli upea, mutta kokoajan oli tunne, että kävelet jättimäisessä kulississa. Kun itse on kasvanut maailmassa jossa populaarikulttuuri maala koko ajan maisemaa Yhdysvalloista sitä unohtaa, että se kulissi onkin oikeaa elämää jota itse vain saapui pällistelemään kunnon eläintarhameiningillä.

Itkosen kirjan tosiaan kaappasi Trump ja koska vaaleissa kävi miten kävi lässähti kirja viimeisessä osassa. Sitä lukiessa aisti miten vastenmielistä  virkaanastujaisista kirjoittaminen on. Itkonen ei voinutkaan enää itse kertoa tarinaansa vaan tarina lähti kulkemaan omaa uraansa. Toisaalta sehän on se riski kun alat kirjoittaa omaelämänkerrallisesti siitä mitä parhaillaan tapahtuu. Mahtava kirja tämä kuitenkin oli ja hotkin sen käytännössä yhdellä istumalla. Osalla meistä on lahja kuljettaa tarinaa eteenpäin ja Itkonen näitä ihmisiä. Mielenkiinnolla jään odottamaan että tyhjensiö Minun Amerikkani Amerikan ulos tarinoista vai palaammeko vielä Amerikkaan.

Lukupäiväkirja

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Maria Kallio on taas täällä. Kirjan avaaminen oli kuin olisi tavannut vanhan ystävän vuosien tauon jälkeen. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse tavata pariin vuoteen ja silti voidaan jatkaa siitä mihin viimeeksi jäätiin.


Pari vuotta sitten erosimme Marian kanssa tilanteessa, josta pystyi tietämään elämä muuttuu. Marian pitkäaikaisen aisaparin Pekan lapsi kuoli ja nyt kun kohtasimme ei Pekka ollut vieläkään päässyt palaamaan töihin. Tosin tässä välissä oli myös muuttunut Marian työt. Siinä missä ennen poliisin työt olivat kohtalaisen varma tulonlähde on nykyään myös poliiseilla edessä muuttuvat työmarkkinat. Niiden myötä Maria on löytänyt tiensä lapsiin ja nuoriin keskittyneeseen yksikköön ja saanut kaksi uutta työkaveria. Puujalkavitsejä kertova Puupponen oli sentään edelleen mukana.

Marian kotona lapset kasvavat, kissat vanhenevat ja Antti pitää arjen pyörimässä työn viedessä vaimoaan. Lapsien kasvu, etenkin Tanelin teini-ikäisyys nivoutuu tällä kertaa myös tutkittuun teemaan. Nuorten poikien seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Kirjan alussa vankilasta vapautuu nainen, istuttuaan seksuaalirikoksesta saaman tuomionsa. Vielä saman päivän iltana nainen murhataan ja hyväksikäytökytkennän kautta tutkimus siirtyy Marian tiimille.

Lehtolainen nostaa hyvin vaikeasta teemasta esiin niitä teemoja, jotka itseäni aina oksettavat kun puhutaan aikuisesta naisesta käyttämässä hyväksi teini-ikäistä poikaa. Somekommentointi siitä, että kyllähän teinipojalle pillu kelpaa on vastenmielistä. Oli kyseessä sukupuoliroolit miten päin tahansa on tärkeää että ymmärretään että lapsi on lapsi ja aikuinen aikuinen. Tarinaa maalaa myös monimuotoisen kuvan siitä miten loppujen lopuksi pienestä on kiinni se miten itseään kohdanneesta tragediasta selviää ja että loppujen lopuksi useinkaan ne selvitymisen avaimet eivät ole meidän omissa käsissämme.

Lehtolaisen Maria Kallio on yksi lempihekilöistäni kirjallisuudessa. Lehtolaisella onneksi kymmenen vuotta sitten oli malttia jättää Maria pariksi vuodeksi pöytälaatikkoon. Dekkareissa ongelmaksi tulee helposti se, että hyvistä hahmoista huolimatta tarinat muuttuvat lopulta sellaisiksi ettei enää erota missä kirjassa tapahtuu mitäkin. Esimerkiksi Remes on muuttunut minulla kirjalijaksi, jonka tarinoita en useinkaan muista enää lukemiseni jälkeen ja usein sotken ne Soininvaaraan. Lehtolainen oli valumassa tuota kohti, mutta onneksi tajusi pistää Marian jäähylle. Hitaampi tahti pitää henkilöt ja tarinat uskottavimpina ja Maria Kalliossa minua viehättää juuri se ympäristö hahmoineen. Tapa jolla Lehtolainen kuvaa Marian ja Antin suhdetta sekä Marian ja Koivun ystävyyttä ovat kirjojen viehättävintä antia. Monella tapaahaan Kallio on täysin Mary-Sue hahmona, mutta minulle tämä toimii. Epäterveellisesti syövä, punkia kuunteleva ja vääriin ihmisiin ihastuva Maria on jotenkin vain viehättävä ja kiehtova hahmo.

Huomasin, että Bookebeatissa olisi koko Mario Kallio sarja. Omasta hyllystäni löytyy sarjan viimeinen puolisko, mutta tavallaan houkuttaisi palata myös alkupään kirjojen pariin ja lukea koko sarja putkeen jotta pystyisi nauttimaan hahmojen kehittymisestä. Ehkäpä Kallio-kirjat toimisivat hyvänä vastapainona opinnäytetyön kirjoittamiselle. Huomaan että uusien kirjojen vaatina kaistatila on nyt vähän kortilla kun päässä myllää niin paljon opintoihin liittyviä asioita. Silloin on yleensä turvallisempaa palata vanhojen ystävien pariin.

Lukupäiväkirja

Orjattaresi

Ensimmäinen kontaktini Margaret Atwoodiin oli äitini työpaikan kirjasto ja sielä kesälomalukemiseksi lainattu Ryövärimorsian. Toisen kerran Atwoodiin tartuin yläasteikäisenä Runosmäen kirjaston scifi-hyllystä ja vaikka kirja teki jo silloin lähtemättömän vaikutuksen en kuitenkaan tullut palanneeksi sen pariin ennen kuin vasta hiljattain.IMG_6538

Tällä kertaa valinta osui alkuperäiskieliseen versioon, jonka ostin Elisa Kirjasta. Yleensä kirjojen lataaminen Elisasta sujui kuin tanssi, mutta tämän kanssa tuskailin pidemmän tovin, koska tiedosto antoi koko ajan virheilmoitusta ja samasta ongelmasta kärsi myös ystäväni, jonka vinkistä kirjaa lähdin tilaamaan.

The Handmaid’s Tale on tällä hetkellä monella tapaa ajankohtainen tarina. Sen lisäksi että se nyt vain osuu jotenkin oppikirjaesimerkkinä siitä meemistä miten dystopiatarinat voi pikkuhiljaa siirtää ajankohtaisten asioiden hyllyyn kirjastossa, on tarina myös tulossa kuvaruuduille kun HBO tuo sarjan Suomessakin katsottavaksi.

Juuri tuosta jälkimmäisestä syystä halusin palata tähän dystopiseen kokemukseen, koska haluan voida keskittyä tv-sarjaan siten että päässäni on selkeä kuva kirjan tarinasta. Kirjaa lukiessa päähäni piirtyi selvästi kuvakieltä siitä miten tarinan kertojan aikasiirtymät saadaan esitettyä. Tarina siis kulkee kirjassa usealla tasolla. On kertojan nykyisyys, jossa hän kuvaa elämäänsä dystopisessa yhteiskunnassa synnyttäjän rooliin alistettuna naisena. Nykyisyyden lisäksi tarina kulkee useammassa aikatasossa menneisyydessä. Ajasta jolloin yhteiskunta oli vielä entisellään, ajasta jolloin yhtesikuntajärjestys murtui sekä siitä miten hedelmälliset naiset siirettiin aivopestäväksi laitoksiinsa. Useassa tasossa kulkeva tarina kuitenkin tarjoaa herkullista kuvakieltä tarinan siltaamiseen. Toivon, että tässä on onnistuttu.

Orjattaresi kärsi minun jo viime kuusta iskeneestä lukujumista. Aloitin kirjan jo viikkoja sitten mutten päässyt 20 sivua pidemmälle. Nyt sitten luin kirjan oikeastaan kahdella istumalla loppuun. Ja tässä tarina on oikeasti hyvä. Eli eiköhän tämä lukujumisuus ole ihan vain minun pääni sisällä. Nyt vaan seuraavaksi pitäisi löytää joku punainen lanka sille mitä tässä seuraavaksi haluan lukea. Usein väsyneenä palaan vanhojen ystävien pariin, mutta nyt silläkään rintamalla ei oikein ole mitään puhuttelevaa.

Lukupäiväkirja

Lukupäiväkirja: maaliskuu

Alkuvuoden hyvä lukuflow alkoi hiipua maaliskuussa. Siinä missä helmikuussa luin kymmenen kirjaa tuli maaliskuussa luettua enää kolme. Osin valitsin varmaan vääriä kirjoja ja osin sairastelu vei lukuhalut ja tuijotin enemmin silmät neliöinä Netflixiä.

Kuun aloitin entisen työkaverini kirjoittamalla Venuksen vuodella, josta jo kirjoittelin enemmän auki ja joka oli kiistatta maaliskuun ainoa selvästi mielenkiintoinen ja koukuttava tarina, jonka luin.

Tämän jälkeen iskin käteni Milja Kauniston Corpukseen ja siinä kohtaa tuntui alkavan alamäki. Luin kesällä Kauniston koko siihen astisen tuotannon ja olin varmaankin ladannut Corpukseen liian suuret odotukset, mutta olin todella pettynyt kirjaan. Kirjan  ensimmäisetk kolme neljäsosaa oli tosi pitkäpiimäistä luettavaa. En pitänyt hahmoista enkä heidän motiiveistaan toimia. Sen verran hyvä koukku kirjan loppuun kuitenkin oli saatu, että varmasti suuntaan lukemaan seuraavan osankin Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuvasta romaanista.

IMG_6398

Anthony Doerrin Davidin uni meni vähän samaan sarjaan Corpuksen kanssa. Olin aikaisemman lukemani perusteella ladannut kirjalle isot odotukse ja kirja ei vain lähtenyt vetämään. Lopulta kun riittävän monen unettoman yön jälkeen pääsin kunnolla vauhtiin tarina oli ihan viihdyttävä ja en oikeasti tiedä oliko vika enemmän minussa ja ajassa jossa kirjoja yritin lukea, mutta jotenkin tarinat eivät vain nyt lähtenyt lentoon.

Tästä asetelmasta siis lähdetään huhtikuuhun, joka ei nyt ole ollut juurikaan sen parempi. Myös sohvapöydän alatasolla oleva aloitettujen, muttei lopetettujen kirjojen pino alkaa näyttä uhkaavan korkealta. Ehkä ne vielä tässä joskus saadaan luettua. Opintojen suhteen onneksi alkaa nyt jo vähän helpottaa ja samalla töissä työmatkat vähentyä joten aivoista toivottavasti löytyi nyt vähän enemmän kaistatilaa myös lukemiselle.

Lukupäiväkirja

Venuksen vuosi

Harvoin työpaikkani käytäväkeskustelut olivat olleet yhtä hämmentyneitä kuin sinä maaliskuun alun aamuna, jolloin aamu-TV paljasti, että entinen työkaverimme on mennyt ja kirjoittanut kirjan naisen vaihdevuosista ja seksuaalisuudesta.  Illalla kotisohvalla päätin, että kirja on etsittävä käsiin ja lähdin tonkimaan Bookbeatin valikoimaa ja siellähän se kirja oli uusien julkaisujen listassa.

IMG_6438

En ole ihminen, joka luontevasti keskustelee omasta seksielämästäni kahvipöydässä. Ehkä olisi syytä opetella olemaan avoimempi, mutta enpä kyllä kovin mielelläni keskustele muidenkaan seksielämistä. Tämä teki Venuksen vuoden lukemisesta monella tapaa kiusallisen ja tirkistelevän lukukokemuksen. Heli on haastatteluissa selvästi tuonut esiin kirjan omaelämänkerralliset elementit ja itseasiassa nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa en edes muista pääparin nimiä koska henkilöin heidät niin vahvasti Heliin ja hänen miesystäväänsä.

Kaikesta kiusallisuudestaan huolimatta tai ehkä juurikin syystä tämä on aihe josta pitäisi kirjoittaa ja puhua paljon enemmän. Nyt jo keskustellaan, tai ainakin netissä puolianonyymisti keskustelupalstoilla keskustellaan esimerkiksi imetyksen aiheuttamista fyysisistä vaikutuksista seksuaalisuuteen, mutta eipä meidän kolmi-nelikymppisten keskuudessa juurikaan keskustella siitä mikä meitä voi odottaa tulevaisuudessa. Vaihdevuosioireinen nainen on Spede-sketsihenkinen kuumista aalloista kärsivä hermokimppu, mutta ikinä ei päästä käsiksi siihen, että mistähän tämä johtuu. Että sen lisäksi että hormonit myllertävät niin fysiiset oireet voivat olla sitä luokkaa, että se vitutus on hyvinkin kirjaimellista.

Millainen Venuksen vuosi sitten oli kirjana? No ainakin nopealukuinen. Istuin sohvalle alkuillasta ja nukkumaan mennessä olin sopivasti saanut kirjan pakettiin ja seuraavana aamuna osasin tuoda käytäväkeskusteluun jo ihan uuden näkökulman. Kirja oli kirjoitettu sujuvasti ja tarinaa kuljetettiin hyvin pitkälti keskushahmon päänsisäisestä maailmasta käsin. Minulle kirja tosiaan henkilöityi vahvasti Heliin, mutta olisi mukava kuulla miten kirjan näkee ihminen, joka tarttuu tarinaan vain mediasta tuttuna  teoksena. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista. Juuri keskushahmon päänsisäinen puhe tekee kirjasta merkityksellisen ja vie tarinan vain pidemälle siitä miten kaksi keski-ikäistä panee.

 

Lukupäiväkirja, Viihde

Lukupäiväkirja: helmikuu

Vaikka helmikuu oli lyhyt kuukausi, joka oli kalenterin osalta ängetty täyteen menoja ja opintoja ehdin lukea hämmentävän monta kirjaa. Tammikuussa jäätiin tilanteeseen, jossa keskeneräisiä kirjoja oli kolme. Kahteen niistä en ole katsonut edes päin helmikuun aikana mutta yksi selässä killunut apina tuli selätettyä.

IMG_5623

Sudenkorento, kirja joka pari kesää sitten tappoi kaikki lukuhaluni, tuli viimein selätettyä. Ja ehkä nyt vaan suosiolla jätän Gabaldonit muille. Pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä osasta, mutta toisessa osassa kävi jo selväksi se, että kirjailija olisi tarvinnut napakan kustannustoimittajan ja mitä kuulin enemmän lukeneilta niin homma meni vain pahemmaksi.

Sudenkorennon jälkeen iskin jälleen Ellibsin ekirjojen maailmaan. Luin Downton Abbeyn taustalla olleen Julian Fellowesin Belgravian. Kirja oli saanut omassa kuplassani ristiriitaista vastaanottoa. Osa piti tarinaa kevyeänä ja osa taas piti sitä täydellisenä laastarisuhteena Downtonille. Itse pidin kirjaa viihdyttävänä ja kyllähän tuon tarinan mielellän vaikka minisarjana katsoisi.

IMG_5639

Tämän jälkeen vuoroon pääsi Nukkekaappi, jota lähdin lukemaan oikeastaan ilman mitään ennakko-odotuksia.  Sittemin luin arvioita, joissa tätäkin kirjaa oli luonnehdittu hyvin ristiriitaisesti. Minulle Burtonin kirjoitustyyli toimi ja koukutuin tarinaan lopulta niin pahasti, että luin kirjaa yön pikkutunneille. Aamulla sitten tarvittiinkin kahvia, joka on minulle melko poikkeuksellista.  Näin jälkikäteen kuitenkin on pakko sanoa, että paikoin pidin tarinaa melko horjuvana ja kirjan tapahtuma-aika tuntui lopulta melko päälleliimatulta. Eli jos odotat saavasi historiallista romaania niin sitä et ole saamassa.

Tämän jälkeen sukelsin taas chick litin maailmaan ja sain luettua loppuun yhden hyllyssä seisseen kirjan eli Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet. Ja vasta kirjan lukemisen jälkeen tajusin, että sama tarinahan on nyt käynnistynt HBO:n sarjana.

IMG_5689

Ja Mustien valkeiden valheiden jälkeen luin tyytyväisenä lisää kun bongasin kirjailijan suomennetut teokset Bookbeatista. Samalla lämmöillä tuli luettu Nainen joka unohti, Hyvä aviomies ja Tavalliset pikku puutarhajuhlat.

Jos viime kuussa suosittelin McFarlanea Marian Keyesin kirjojen ystäville niin samaan kastiin voidaan myös pistää Moriarty. Kirjat ovat viihdyttäviä, niissä on myös huumoria, mutta tarinoihin kätkeytyy myös toinen ulottuvuus. Tiedän, että moni ihminen ei juuri chick litille lämpeä, mutta juuri viime kuun kaltaisiin hetkiin kun kalenteri on täyteen ängetty kaikkea on nämä kirjat henkistä suklaalevyä räytyneelle sielulle. Itse pidini Moriartyn kirjoista eniten juurikin Mustista valkeista valheista sekä Naisesta joka unohti. Hyvä aviomies tuntui loppujen lopuksi vähän väkinäiseltä. Tavalliset pikku puutarhajuhlat ilmeisesti syöksi minun aivoni jollekin ylimääräiselle kierrokselle ja näin sen jälkeen pari yötä hyvin outoja unia siitä miten minun pitäisi muistaa jotain.

Tämän jälkeen lähdimmekin Lontooseen ja kentällä päädyin latamaan Elisa Kirjasta itselleni matkalukemiseksi Eve Hietamiehen Hammaskeijun ja vietin lentomatkan Paavo ja Antti Pasasen parissa. Pasasen Paavo oli kasvanut ekaluokkalaiseksi, Antin suhden Enniin oli edelleen epäselvä ja jos asioilla on mahdollisuus mennä metsään niin ne myös menevät. Viihdyn silti tavattoman hyvin Pasasen perheen miesten parissa. Tiedän, että kertoja-Antin sisäinen puhe jakaa lukioiden mielipiteitä, mutta minulle agressiivinen puhetapa ei ole häiritsevää, itseasiassa pystyn usein hyvinkin samastumaan Antin sisäpuheluun.

IMG_6192

Kymmenen avioliittovuoden jälkeen olisi luullut, että mies tietää vaimonsa pahat tavat. Silti lontoolaisessa kirjakaupassa saattoi mieheni suusta karata sponttaani oho, kun tämä näki vaimonsa vaappuvan kohti kassaa sylissään puolentusinaa enemmän tai vähemmän paksua kirjaa. Muuten saavutus ei nyt niin mainittava ollut, mutta olimme tosiaan pelkillä käsimatkatavaroilla liikenteessä. Hienosti kuitenkin sain cabinkokoiseen veskaani sullottua ostokset ja viime kuussa alkanutta McFarlanekuumetta pääsin hoitamaan kirjailijan esikoisella, jonka sain sullottua hämmentävän tilavaan pieneen käsilaukkuuni.

You Had Me At Hello on chick litiä verevimmillään. Väärinkäsityksiä, kiellettyjä tunteita ja suuria käänteitä. Kaikkea sitä, josta saamme kiittää Jane Austenia. Ja parasta tässä tarinassa oli se, että tarinaa ei suinkaan jätetty siihen vaan näin myöhäisheränneisenä pääsin jatkamaan tästä suoraan tarinaa After Hello -miniromaanin parissa. Ja tuon jälkimmäisen saa muuten ladattua ilmaiseksi Googlen Play-kirjakaupasta.

Eli helmikuun saldo oli 10 kirjaa (no itseasiassa yksitoista, mutta en tasan ala laskea tänne koulutehtävien lähdeviitteitä), joka on kyllä melkoinen suoritus ihmiselle joka on samalla käynyt töissä ja opiskellut. Toisaalta tuon jälkeen takki oli melko tyhjä. Kyllä minä olen jo maaliskuun puolellakin menossa kuun kolmannessa kirjassa, mutta se viime kuun lukemisen imu tuntuu jotenkin kadonneen. Saa nähdä tuleeko jossain kohtaa stoppi kokonaan. Tosin sitten voi taas katsoa televisiota enemmän. Lukeminen kun tuppaa viemään aikaa tuolta toiselta rakkaalta harrastukseltani.