Orjattaresi

Ensimmäinen kontaktini Margaret Atwoodiin oli äitini työpaikan kirjasto ja sielä kesälomalukemiseksi lainattu Ryövärimorsian. Toisen kerran Atwoodiin tartuin yläasteikäisenä Runosmäen kirjaston scifi-hyllystä ja vaikka kirja teki jo silloin lähtemättömän vaikutuksen en kuitenkaan tullut palanneeksi sen pariin ennen kuin vasta hiljattain.IMG_6538

Tällä kertaa valinta osui alkuperäiskieliseen versioon, jonka ostin Elisa Kirjasta. Yleensä kirjojen lataaminen Elisasta sujui kuin tanssi, mutta tämän kanssa tuskailin pidemmän tovin, koska tiedosto antoi koko ajan virheilmoitusta ja samasta ongelmasta kärsi myös ystäväni, jonka vinkistä kirjaa lähdin tilaamaan.

The Handmaid’s Tale on tällä hetkellä monella tapaa ajankohtainen tarina. Sen lisäksi että se nyt vain osuu jotenkin oppikirjaesimerkkinä siitä meemistä miten dystopiatarinat voi pikkuhiljaa siirtää ajankohtaisten asioiden hyllyyn kirjastossa, on tarina myös tulossa kuvaruuduille kun HBO tuo sarjan Suomessakin katsottavaksi.

Juuri tuosta jälkimmäisestä syystä halusin palata tähän dystopiseen kokemukseen, koska haluan voida keskittyä tv-sarjaan siten että päässäni on selkeä kuva kirjan tarinasta. Kirjaa lukiessa päähäni piirtyi selvästi kuvakieltä siitä miten tarinan kertojan aikasiirtymät saadaan esitettyä. Tarina siis kulkee kirjassa usealla tasolla. On kertojan nykyisyys, jossa hän kuvaa elämäänsä dystopisessa yhteiskunnassa synnyttäjän rooliin alistettuna naisena. Nykyisyyden lisäksi tarina kulkee useammassa aikatasossa menneisyydessä. Ajasta jolloin yhteiskunta oli vielä entisellään, ajasta jolloin yhtesikuntajärjestys murtui sekä siitä miten hedelmälliset naiset siirettiin aivopestäväksi laitoksiinsa. Useassa tasossa kulkeva tarina kuitenkin tarjoaa herkullista kuvakieltä tarinan siltaamiseen. Toivon, että tässä on onnistuttu.

Orjattaresi kärsi minun jo viime kuusta iskeneestä lukujumista. Aloitin kirjan jo viikkoja sitten mutten päässyt 20 sivua pidemmälle. Nyt sitten luin kirjan oikeastaan kahdella istumalla loppuun. Ja tässä tarina on oikeasti hyvä. Eli eiköhän tämä lukujumisuus ole ihan vain minun pääni sisällä. Nyt vaan seuraavaksi pitäisi löytää joku punainen lanka sille mitä tässä seuraavaksi haluan lukea. Usein väsyneenä palaan vanhojen ystävien pariin, mutta nyt silläkään rintamalla ei oikein ole mitään puhuttelevaa.

Lukupäiväkirja: maaliskuu

Alkuvuoden hyvä lukuflow alkoi hiipua maaliskuussa. Siinä missä helmikuussa luin kymmenen kirjaa tuli maaliskuussa luettua enää kolme. Osin valitsin varmaan vääriä kirjoja ja osin sairastelu vei lukuhalut ja tuijotin enemmin silmät neliöinä Netflixiä.

Kuun aloitin entisen työkaverini kirjoittamalla Venuksen vuodella, josta jo kirjoittelin enemmän auki ja joka oli kiistatta maaliskuun ainoa selvästi mielenkiintoinen ja koukuttava tarina, jonka luin.

Tämän jälkeen iskin käteni Milja Kauniston Corpukseen ja siinä kohtaa tuntui alkavan alamäki. Luin kesällä Kauniston koko siihen astisen tuotannon ja olin varmaankin ladannut Corpukseen liian suuret odotukset, mutta olin todella pettynyt kirjaan. Kirjan  ensimmäisetk kolme neljäsosaa oli tosi pitkäpiimäistä luettavaa. En pitänyt hahmoista enkä heidän motiiveistaan toimia. Sen verran hyvä koukku kirjan loppuun kuitenkin oli saatu, että varmasti suuntaan lukemaan seuraavan osankin Ranskan vallankumouksen aikaan sijoittuvasta romaanista.

IMG_6398

Anthony Doerrin Davidin uni meni vähän samaan sarjaan Corpuksen kanssa. Olin aikaisemman lukemani perusteella ladannut kirjalle isot odotukse ja kirja ei vain lähtenyt vetämään. Lopulta kun riittävän monen unettoman yön jälkeen pääsin kunnolla vauhtiin tarina oli ihan viihdyttävä ja en oikeasti tiedä oliko vika enemmän minussa ja ajassa jossa kirjoja yritin lukea, mutta jotenkin tarinat eivät vain nyt lähtenyt lentoon.

Tästä asetelmasta siis lähdetään huhtikuuhun, joka ei nyt ole ollut juurikaan sen parempi. Myös sohvapöydän alatasolla oleva aloitettujen, muttei lopetettujen kirjojen pino alkaa näyttä uhkaavan korkealta. Ehkä ne vielä tässä joskus saadaan luettua. Opintojen suhteen onneksi alkaa nyt jo vähän helpottaa ja samalla töissä työmatkat vähentyä joten aivoista toivottavasti löytyi nyt vähän enemmän kaistatilaa myös lukemiselle.

Venuksen vuosi

Harvoin työpaikkani käytäväkeskustelut olivat olleet yhtä hämmentyneitä kuin sinä maaliskuun alun aamuna, jolloin aamu-TV paljasti, että entinen työkaverimme on mennyt ja kirjoittanut kirjan naisen vaihdevuosista ja seksuaalisuudesta.  Illalla kotisohvalla päätin, että kirja on etsittävä käsiin ja lähdin tonkimaan Bookbeatin valikoimaa ja siellähän se kirja oli uusien julkaisujen listassa.

IMG_6438

En ole ihminen, joka luontevasti keskustelee omasta seksielämästäni kahvipöydässä. Ehkä olisi syytä opetella olemaan avoimempi, mutta enpä kyllä kovin mielelläni keskustele muidenkaan seksielämistä. Tämä teki Venuksen vuoden lukemisesta monella tapaa kiusallisen ja tirkistelevän lukukokemuksen. Heli on haastatteluissa selvästi tuonut esiin kirjan omaelämänkerralliset elementit ja itseasiassa nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut aikaa en edes muista pääparin nimiä koska henkilöin heidät niin vahvasti Heliin ja hänen miesystäväänsä.

Kaikesta kiusallisuudestaan huolimatta tai ehkä juurikin syystä tämä on aihe josta pitäisi kirjoittaa ja puhua paljon enemmän. Nyt jo keskustellaan, tai ainakin netissä puolianonyymisti keskustelupalstoilla keskustellaan esimerkiksi imetyksen aiheuttamista fyysisistä vaikutuksista seksuaalisuuteen, mutta eipä meidän kolmi-nelikymppisten keskuudessa juurikaan keskustella siitä mikä meitä voi odottaa tulevaisuudessa. Vaihdevuosioireinen nainen on Spede-sketsihenkinen kuumista aalloista kärsivä hermokimppu, mutta ikinä ei päästä käsiksi siihen, että mistähän tämä johtuu. Että sen lisäksi että hormonit myllertävät niin fysiiset oireet voivat olla sitä luokkaa, että se vitutus on hyvinkin kirjaimellista.

Millainen Venuksen vuosi sitten oli kirjana? No ainakin nopealukuinen. Istuin sohvalle alkuillasta ja nukkumaan mennessä olin sopivasti saanut kirjan pakettiin ja seuraavana aamuna osasin tuoda käytäväkeskusteluun jo ihan uuden näkökulman. Kirja oli kirjoitettu sujuvasti ja tarinaa kuljetettiin hyvin pitkälti keskushahmon päänsisäisestä maailmasta käsin. Minulle kirja tosiaan henkilöityi vahvasti Heliin, mutta olisi mukava kuulla miten kirjan näkee ihminen, joka tarttuu tarinaan vain mediasta tuttuna  teoksena. Joka tapauksessa suosittelen kirjan lukemista. Juuri keskushahmon päänsisäinen puhe tekee kirjasta merkityksellisen ja vie tarinan vain pidemälle siitä miten kaksi keski-ikäistä panee.

 

Lukupäiväkirja: helmikuu

Vaikka helmikuu oli lyhyt kuukausi, joka oli kalenterin osalta ängetty täyteen menoja ja opintoja ehdin lukea hämmentävän monta kirjaa. Tammikuussa jäätiin tilanteeseen, jossa keskeneräisiä kirjoja oli kolme. Kahteen niistä en ole katsonut edes päin helmikuun aikana mutta yksi selässä killunut apina tuli selätettyä.

IMG_5623

Sudenkorento, kirja joka pari kesää sitten tappoi kaikki lukuhaluni, tuli viimein selätettyä. Ja ehkä nyt vaan suosiolla jätän Gabaldonit muille. Pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä osasta, mutta toisessa osassa kävi jo selväksi se, että kirjailija olisi tarvinnut napakan kustannustoimittajan ja mitä kuulin enemmän lukeneilta niin homma meni vain pahemmaksi.

Sudenkorennon jälkeen iskin jälleen Ellibsin ekirjojen maailmaan. Luin Downton Abbeyn taustalla olleen Julian Fellowesin Belgravian. Kirja oli saanut omassa kuplassani ristiriitaista vastaanottoa. Osa piti tarinaa kevyeänä ja osa taas piti sitä täydellisenä laastarisuhteena Downtonille. Itse pidin kirjaa viihdyttävänä ja kyllähän tuon tarinan mielellän vaikka minisarjana katsoisi.

IMG_5639

Tämän jälkeen vuoroon pääsi Nukkekaappi, jota lähdin lukemaan oikeastaan ilman mitään ennakko-odotuksia.  Sittemin luin arvioita, joissa tätäkin kirjaa oli luonnehdittu hyvin ristiriitaisesti. Minulle Burtonin kirjoitustyyli toimi ja koukutuin tarinaan lopulta niin pahasti, että luin kirjaa yön pikkutunneille. Aamulla sitten tarvittiinkin kahvia, joka on minulle melko poikkeuksellista.  Näin jälkikäteen kuitenkin on pakko sanoa, että paikoin pidin tarinaa melko horjuvana ja kirjan tapahtuma-aika tuntui lopulta melko päälleliimatulta. Eli jos odotat saavasi historiallista romaania niin sitä et ole saamassa.

Tämän jälkeen sukelsin taas chick litin maailmaan ja sain luettua loppuun yhden hyllyssä seisseen kirjan eli Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet. Ja vasta kirjan lukemisen jälkeen tajusin, että sama tarinahan on nyt käynnistynt HBO:n sarjana.

IMG_5689

Ja Mustien valkeiden valheiden jälkeen luin tyytyväisenä lisää kun bongasin kirjailijan suomennetut teokset Bookbeatista. Samalla lämmöillä tuli luettu Nainen joka unohti, Hyvä aviomies ja Tavalliset pikku puutarhajuhlat.

Jos viime kuussa suosittelin McFarlanea Marian Keyesin kirjojen ystäville niin samaan kastiin voidaan myös pistää Moriarty. Kirjat ovat viihdyttäviä, niissä on myös huumoria, mutta tarinoihin kätkeytyy myös toinen ulottuvuus. Tiedän, että moni ihminen ei juuri chick litille lämpeä, mutta juuri viime kuun kaltaisiin hetkiin kun kalenteri on täyteen ängetty kaikkea on nämä kirjat henkistä suklaalevyä räytyneelle sielulle. Itse pidini Moriartyn kirjoista eniten juurikin Mustista valkeista valheista sekä Naisesta joka unohti. Hyvä aviomies tuntui loppujen lopuksi vähän väkinäiseltä. Tavalliset pikku puutarhajuhlat ilmeisesti syöksi minun aivoni jollekin ylimääräiselle kierrokselle ja näin sen jälkeen pari yötä hyvin outoja unia siitä miten minun pitäisi muistaa jotain.

Tämän jälkeen lähdimmekin Lontooseen ja kentällä päädyin latamaan Elisa Kirjasta itselleni matkalukemiseksi Eve Hietamiehen Hammaskeijun ja vietin lentomatkan Paavo ja Antti Pasasen parissa. Pasasen Paavo oli kasvanut ekaluokkalaiseksi, Antin suhden Enniin oli edelleen epäselvä ja jos asioilla on mahdollisuus mennä metsään niin ne myös menevät. Viihdyn silti tavattoman hyvin Pasasen perheen miesten parissa. Tiedän, että kertoja-Antin sisäinen puhe jakaa lukioiden mielipiteitä, mutta minulle agressiivinen puhetapa ei ole häiritsevää, itseasiassa pystyn usein hyvinkin samastumaan Antin sisäpuheluun.

IMG_6192

Kymmenen avioliittovuoden jälkeen olisi luullut, että mies tietää vaimonsa pahat tavat. Silti lontoolaisessa kirjakaupassa saattoi mieheni suusta karata sponttaani oho, kun tämä näki vaimonsa vaappuvan kohti kassaa sylissään puolentusinaa enemmän tai vähemmän paksua kirjaa. Muuten saavutus ei nyt niin mainittava ollut, mutta olimme tosiaan pelkillä käsimatkatavaroilla liikenteessä. Hienosti kuitenkin sain cabinkokoiseen veskaani sullottua ostokset ja viime kuussa alkanutta McFarlanekuumetta pääsin hoitamaan kirjailijan esikoisella, jonka sain sullottua hämmentävän tilavaan pieneen käsilaukkuuni.

You Had Me At Hello on chick litiä verevimmillään. Väärinkäsityksiä, kiellettyjä tunteita ja suuria käänteitä. Kaikkea sitä, josta saamme kiittää Jane Austenia. Ja parasta tässä tarinassa oli se, että tarinaa ei suinkaan jätetty siihen vaan näin myöhäisheränneisenä pääsin jatkamaan tästä suoraan tarinaa After Hello -miniromaanin parissa. Ja tuon jälkimmäisen saa muuten ladattua ilmaiseksi Googlen Play-kirjakaupasta.

Eli helmikuun saldo oli 10 kirjaa (no itseasiassa yksitoista, mutta en tasan ala laskea tänne koulutehtävien lähdeviitteitä), joka on kyllä melkoinen suoritus ihmiselle joka on samalla käynyt töissä ja opiskellut. Toisaalta tuon jälkeen takki oli melko tyhjä. Kyllä minä olen jo maaliskuun puolellakin menossa kuun kolmannessa kirjassa, mutta se viime kuun lukemisen imu tuntuu jotenkin kadonneen. Saa nähdä tuleeko jossain kohtaa stoppi kokonaan. Tosin sitten voi taas katsoa televisiota enemmän. Lukeminen kun tuppaa viemään aikaa tuolta toiselta rakkaalta harrastukseltani.

Lukupäiväkirja: tammikuu

Lukeminen on ollut yksi lempi harrastuksiani niin kauan kuin muistan. Opin lukemaan vasta koulussa, ekalla luokalla. Asia tuntuu hämmästyttävän usein ihmisiä, koska ilmeisesti lukutoukkamaisuuteen kuuluu varhainen lukemaan oppiminen, mutta kaipa minä olin vain mukavuudenhaluainen laskiainen, jolle riitti se, että ääneenlukupalvelu toimi ja sehän toimi kun syntyi perheeseen, jossa vanhempikin sisarus oli jo melkein täysi-ikäinen.

Lukemiseni ei kuitenkaan koskaan ole ollut mitenkään tavoitteellista, mutta nyt kun yritän suorittaa sekä Helmetin lukuhaastetta että kaverini innostamana hyllynlämmittäjähaastetta yritän nyt opetella myös lukemaan enemmän tavoitteellisesti ja dokumentoimaan mitä olen lukenut.

Tammikuussa luin viisi kirjaa ja kuukauden vaihtuessa keskeneräisiksi jäi kolme kirjaa kun näppäränä naisena unohdin ottaa kirjan mukaan työmatkalle ja ostin lentokonelukemiseksi jotain uutta. Kolmas kesken jäänyt kirja oli Tsernobylista nousee rukous, joka vain oli vuoden alun apokalyptiisiin tunnelmiin liikaa ja vaihdoinkin toisen ystäväni suosituksesta lajia täysin.


Löysin Mhairi McFarlanen jonka etunimi muuten ääneetään Vah-Ree. Loogista eikö totta? Kuvan Who’s that Girlin lisäksi luin suomennettuna kirjat En minä vaan sinä ja Sinusta kaikki alkoi.

McFarlane on kirjailija johon kannattaa tutustua jos olet pitänyt Marian Keyesin kirjoista. Eli nämä ovat chick litiä, mutta sieltä genren kunnianhimoisemmasta ja lahjakkaammasta päästä. Tosin pakko sanoa, että molempien suomennoksien kohdalla olin vähän pöyristynyt (voiko olla vähän pöyristynt?) suomennoksen laadusta. Harper Collins ei taida kääntäjien keskuudessa nauttia kaksista mainetta työnantajana ja mielestäni käännös oli pakoin todella huolimattomasti tehty ja  tämä on paljon koska en tosiaankaan itse oli sujuvien kielenkääntäjä. Suosittelen kuitenkin tarttumaan kirjoihin. Kaikissa kolmessa kirjassa hahmot päähahmot olivat sympaattisia ja laajensivat mainiosti populaarikulttuurin naiskuvaa esim. sarjakuvien piirtämisellä ja sopimattomalla käytöksellä.


Tosin olen siitä helppo, että otan ilolla vastaan kaikki fan service -henkiset viittaukset Jane Austenin tuotantoon.

Kuukausi tarjosi myös ekirjojen lukijoille uuden toiminnallisuuden kun Ellibs julkaisi oman sovelluksensa, jossa kirjastokortin tiedot syöttämällä saat käyttöösi alueesi kirjaston ekirjat ja voit myös lukea niitä sitä kautta. Nerokas palvelu vaikka tähän asti olen myös ihan sujuvasti siirtänyt kirjoja lukulaitteenkin puolelle. Tosin teoriassa tämä helpottaa uusien kirjojen lukemisen aloittamista reissussa, käytännössä kun jätin näppäränä naisen iPadin kotiin päädyin vain ostamaan uuden kirjan lentokoneeseen. Sitä ennen kuitenkin ehdin tarttua Siinan Instagramin suosittelemana Terhi Törmälehdon esikoiseen, Vaikka vuoret järkkyisivät. 


Aivan tolkuttoman kaunis kansi tässä kirjassa ja sisältökin puhutteli minua.

Uskonnolliset liikkeet ovat noin lähökohtaisesti asia, johon suhtaudun uteliaisuudella, koska haluaisin oppia ymmärtämään uskoa, joka minulta puuttuu. Tosin kaipa se on niin ettei tunnekokemusta pysty järjellä ymmärtämään, mutta yritetään. Törmälehto kuljettaa tarinaa kahdessa paikassa ja ajassa vuorovedoin ja kirjoitustapa toimi ainakin minulla. Jäin nälkäisenä aina odottamaan tarinan jatkua kummallakin tasolla, joten päädyin lopulta lukemaan kirjan kahdella istumalla ja rehellisesti sanottua, jos ei olisi tarvinnut töihin mennä niin tuskin olisin ensimmäisenä iltana kirjaa laskenut käsistäni.

Viides kirja sitten olikin Veronica Rothin Viillot, joista kirjoitin jo aikaisemmin.

Että näillä luvuilla mentiin tammikuun lopussa. Helmikuuhun lähdettiin useamman keskeneräisen kirjan voimin ja työnalla on myös ensimmäinen hyllynlämmittäjä. Katsotaan kuukauden päästä miten pitkällä olen silloin.

Baltimoren sukuhaaran tragedia

Olen nyt lukenut Joel Dickeriltä kaksi kirjaa ja tullut siihen tulokseen, että jos en jo olisi naimisissa niin tietäisin kenelle alkaisin avioliitosta haaveilevaksi stalkkeroivaksi fanitädiksi. Sillä jos mies osaa kirjoittaa minulle noin hyvin uppoavia kirjoja niin eihän kyse voi olla kuin aidosta rakkaudesta. Vanhasta blogista kun kaivelin faktoja luin Totuuden Harry Quebertin tapauksesta oikeastaan hyvinkin kaksi vuotta sitten. Tällä viikolla lähdin keskiviikkona Vaasasta Seinäjoen kautta kohti kotia ja klikkasin BookBeatista auki Baltimoren sukuhaaran tragedian.


Siis kirjahan on vielä julkaistu suomeksi minun syntymäpäivänäni. Voisiko asioita selvemmin enää kertoa?

Baltimoren suvun tragedia tuo luoksemme takaisin Marcus Goldmanin, mutta tarina ei silti ole jatko-osa THQT:lle. Useammassa aikatasossa kulkeva tarina lähtee avaamaan meille lukijoille Marcuksen kertomana tapahtumaa joka muutti ikuiseksi ajaksi Baltimoressa asuvien serkkujen elämän. Marcuksen kerronta on miellyttävää, mutta kuten usein meillä kaikilla Marcuskaan ei ole paras ihminen aina objektiivisesti arvioimaan omaan elämäänsä liittyviä tapahtumia ja lapsuuden uskomukset muuttuvat helposti aikuisen totuuksiksi jos omia kokemuksiaan ei kyseenalaista.

Jos vielä aloituksesta ei voinut päätellä niin pidin lukemastani aivan valtavasti. Dicker käyttää kaunista kieltä, suomennos toimi ilmeisen hyvin ja pidän siitä että Dickerin hahmoista puuttuu Woody Allenin populaarikulttuuriin istuttama kuva neuroottisista juutalaisista. Ylipäätään nautin valtavasti Marcuksen inhimillisyydestä. Lukukokemuksena kirja itseasiassa herätti aikalailla samoja fiiliksiä kuin Gilmoren tyttöjen katsominen vaikka kerronnallisesti tarinat nyt tietyllä tavalla janan eri päissä ovatkin. Henkilöhahmojen inhimillisyys on mielestäni  kuitenkin samassa janan päässä.

Kirja on taas mitaltaan melkoinen järkäle, mutta nopealukuisena sitä ei kannata pelätä. Tiiliskiviromaanien kanssa ekirjat ovat myös näppäriä. Työmatkalla järkälemäinen kirja vie usein kassista liikaa tilaa, mutta ekirja kulkee helposti matkassa. Olen nyt testannut ekirjojen kanssa BookBeatia ilmaisen kahden viikon kokeiluajan ja tässä parissa viikossa luin jos nyt oikein muistan kuusi kirjaa ja taidan pitää palvelun maksullisenakin ainakin tovin käytössä, koska onhan tämä kirjojen Spotify ihan törkeän näppärä työmatkaajalle. Tosin en pidä tabletilla lukemisesta niin paljon mitä lukulaitteella lukemisesta, mutta ainakin vielä olen jaksanut pädillä lueskella. Plussaa BookBeatille siitä että sivun taustan saa vaihdettua seepiansävyiseksi, jolloin kontrastista saa aika miellyttävän ja kun vetää kirkkaudet pienimmällä niin olen ihan hyvin saanut luettua näitä myös sängyssä pimeässä (paha tapa johon olen opetellut eli luen lukulaitteella tai tabletilla pilkkopimeässä miehen jo nukkueassa).

Loma yhdellä (ja pian toisellakin)

Tänään oli lapsen viimeinen päiväkotipäivä viisivuotiaana. Elokuussa kadun yli marssii sitten jo kuusivuotias eskari. Muutos päiväkotilaisesta eskariksi ei ole suurensuuri. Talo ja piha pysyvät samoina, sisään mennään toisesta ovesta, uuteen eteiseen ja toki päivien tahti hieman muuttuu, mutta vastassa on kuitenkin tutut aikuiset ja tuttu talo. Kesälomaa on silti syytä juhlistaa ja paras tapa minkä tahansa asian juhlimiseen on kirjojen ostaminen.


Lapsuudenperheessäni juhlittiin vaikka mitä kissanristiäisiä, jotta saatiin hyvä syy ostaa kirjoja. Itseltäni löytyy hyllystä esimerkiksi äidiltäni teini-iässä ystävänpäivälahjaksi saamiani fantasiakirjoja ja ensimmäisen poikaystäväni ilme oli aikanaan näkemisen arvoinen kun joulukuun ensimmäinen päivä kaivoin huoneeni oven joulusukasta äidin sinne paketoiman romaanin (kuulemma kukaan ei saa pikkujoululahjoja, pöh sanoin minä ja luin kirjaani).

Lomanaloituksen kuuluu kuitenkin kiintästi dekkarit. Ekaluokalta lomille kirmatessani sain Neiti Etsiviä ja sen perään luin veljeni 17 vuotta aikaisemmin lomalahjaksi saaman Enid Blytonin Seikkalusarjan tuplaniteen. Teini-iässä siirryin jo aikuisten hyllyyn ja nyt toista vuotta putkeen päädyin ostamaan uuden Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -kirjan. Suosittelen näitä lämpimästi kaikille dekkarien ystäville. Kirjat voi lukea myös yksittäisinä teoksina, mutta suosittelen lukemaan ne julkaisujärjestyksessä, koska taustalla kulkee jatkuva juoni.

Lapsesta näki yllättävän pienestä, että hänestä kasvaa myös dekkari-ihminen. Anton Siilistä meillä on katsottu iät ja ajat ja Maltin ja Valtin joulukalenteri oli parasta aikoihin. Talven myötä iltasatukirjat muuttuivat myös hyvin salapoliisipainotteisiksi ja kohta luettuna onkin kaikki suomennetut Lasse Maijan etsivätoimisto -sarjan kirjat. Olikin selvää, että lomakirjaksi valittiin tämän vuoden uutuus, Polkupyörän arvoitus.

Lapsi pääsee oman lomakirjansa kimppuun huomenna mökillä. Itse joudun sinnittelemään kirjani kanssa keskiviikkoon. Onneksi lapsella on torstaina kaverisynttärit, joten saan hyvällä omatunnolla uppoutua lueskelemaan kirjaani.