Yleinen

Mitä jäi käteen vuodesta 2017 ja mitä seuraavaksi

Aina puhutaan, että some on pelkkää ulkokuorta ja että se harvoin kertoo koko totuutta elämästä. Se fiilis itselleni tuli kun katsoin Instagramin yhdeksän suosituimman kuvan kokonaisuutta omasta viimevuodestani. Kuvat ovat ihania ja on ihanaa että elämääni ovat nuo hetket myös mahtuneet. Toivoisin, että elämässäni olisi vuonna 2018 myös lisää näitä hetkiä, mutta sitten on se kääntöpuoli, jota nämä kuvat eivät kerro.

IMG_2173

Näiden kuvien perusteella meidän perheessä on vanhemmat kiirehtineet lähijunalle matkalla ystävien häihin, on korjattu satoa pihalla olevista viljelylaatikoista ja kokoonnuttu naapuruston ystäväperheiden kanssa itsenäisyyspäiväbrunssille. Olemme saattaneet lapsen koulutielle ja samalla minä aloitin opintovapaani joka päättyi aurinkoisiin tunnelmiin mökin pihalla lokakuussa. Työssä olen saanut paitsi rasittaa päätäni niin olen myös saanut juosta useita kertoja noissa itäpasilalaiissa kierreportaissa. Olen istunut naapurin luona rääppimässä lastenkutsuja ja auttanut omaa lasta ja edellisen kuvan juhlakalua pistämään pystyyn pop up-ravintolan. Olen pyöräillyt yksivaihteisellani huulipunalla punatut huulet hymyillen.

Se mitä nämä kuvat eivät kerro on se toinen tarina. Jouduimme juoksemaan junaan matkalla häihin koska taistelin sukkahousujen kanssa, lopulta lähdin juhlaan paljain säärin inhoten pöhöttynyttä ja hikistä olemustani. Olen voinut tämän vuoden aikana luvattoman huonosti. Puolet vuodesta olen ollut enemmän tai vähemmän puolikuntoinen kamalan flunssan myötä ja se näkyy myös olemuksessa. En ole koskaan painanut näin paljon mitä painan nyt ja se joka väittää että vaa’an näyttämä luku ei ole merkityksellinen ei kyllä tiedä tippaakaan mistä puhuu. Painon nousu nimittäin paitsi näkyy niin se tuntuu. Osa syy tähän on se, että oikeastaan tuota alakulman elämää ei viime vuoteen juurikaan mahtunut. Entisestä aktiivisesta työmatkapyöräilijästä kuoriutui julkisten käyttäjä kun Pasilan työmaa teki työmatkapyöräilystä energisoivan asemasta stressaavaa ja tuo nyt suunnilleen oli ainoita asioista joista stressiä saisin poistettua elämässäni. Ja itseasiassa tässä meidän naapuruston yhteisöllisyydessäkin on omat särönsä ja pari asukasta hartaasti vihaa noita meidän viljelylaatikoita.

Varmaan osin tästä kaikesta pääsi syntymään sellainen negatiivisuutta ruokkiva kierre ja kun tähän  vielä yhdistyi monia sellaisia asioita jotka eivät mitenkään ole minun omassa päätösvallassani jää varsinkin vuoden 2017 loppu mieleen aikana jolloin näköala on muuttamien päivien tai viikkojen päähän. En pysty suunnittelemaan oikeastaan yhtään mitään edes tälle vuodelle koska minulla ei rehellisesti sanottuna ole edes käsitystä siitä miten pystyn kesälomani pitämään, koska tällä hetkellä töissä pitää vain malttaa odottaa, että asiat a, b ja c selviäisivät.

Jäikö kuvien ulkopuolelle sitten jotain sellaista mitä voisin sanoa positiiviseksi viime vuodesta? Opinnot etenivät hyvin kevään ja kesän ajan. Sain opintovapaallakin 15 opintopistettä maaliin kivasti ja edellisen alkuvuoden aikana opintopisteitä kertyi ihan äärettömän hyvin. Opinnot on myös se asia joka minulla on tällä hetkellä vahvimmin omissa näpeissäni tätä vuotta ajatellen. Viimeiset kurssit vielä pakettiin ja sitten panostan opinnäytetyöhön. Olen jo miettinyt millaisen retriitin opinnäytetyöni kanssa toteutan, mutta joku vetäytyminen tässä pitää tehdä jotta saan sen maaliin.

Positiivista myös on se, että viime vuonna sain elvytettyä lukuharrastukseni. Siis olen aina lukenut paljon, mutta viime vuonna aloin tietoisesti haastaa itseäni ulos omalta dystopiaa-dekkareita-chicklitiä -mukavuusalueeltani ja tätä päätin jatkaa vieläkin. Lukeminen on mahtava harrastus ja aion aktiivisesti siitä myös sellaisen tehdä. Tämä tulee luultavasti näkymään myös täällä blogin puolella.

Toinen plussalle jäänyt on myös se minkä alku kuvassa näkyi eli lapsen koulunkäynti. Lapsi jolle muutokset eivät ole helppoja on ottanut koulun hyvin omakseen. Inhoan itse sitä, että me vanhemmat retostellaan lasten koulumenestyksellä, koska usein se on asia jota emme juurikaan voi pitää omana ansionamme. Joten tyydyn nyt vain sanomaan, että lapsella on koulu lähtenyt käyntiin hyvin. Hän pärjää akateemisesti mukavasti, on löytänyt itselleen hyvän kaveriporukan sekä naapuruston lapsista että vanhoista eskarikavereista, hän huolehtii hienosti itse tavaroistaan ja läksyistään siten että meille vanhemmille riittää vain sivusta seuraajan ja hiljaisen kannustajan rooli. Lapsi sen sijaan tulee siirtymään blogissa entistä enemmän taka-alalle muuten paitsi mediakasvatuksellisista teemoista puhuttaessa.

Tuolle omassa nahassa pahoinvoinnille toivoisin voivani tekeväni jotain. Ensin pitää tämä on-off-infektiokierre saada katkaistua ja sitten keskittyä uneen ja liikuntaan. Pyörittelin päässäni tavoitteita. Toivoisin lukevani tänä vuonna 50 kirjaa, tekeväni 50 kehonhuoltotreeniä ja 100 lenkkiä (kävellen, juosten, pyöräillen mikä nyt hyvältä tuntuu). Sitten lupaan juoda enemmän vettä ja pysyä erossa maitotuotteista mahdollisimman pitkälti koska mokomat tuppaavat tuon astmani kanssa riitelemään. Väsyneenä sitä löytää itsensä usein tekemästä typeriä, itselle haitallisia valintoja, mutta toivottaan, että tästä nyt löytyisi aikaa ja mahdollisuuksia sille, että pidän itsestäni parempaa huolta.

Että näin, vähän syvissä vesissä, räkäisten nenäliinojen keskellä tämä vuosi lähtee käyntiin. Katsotaan sitten 51 viikon päästä miten tämä vuosi taputellaan loppuun. Onko kirjoja luettu, lenkkipolkua kierretty ja opinnot saatu maaliin. Ja mitä tapahtuu työrintamalla? Jotain selviää jo tässä kuukauden aikana ja sitten sen pohjalta pääsee jo itsekin vaikuttamaan.  Toivotaan parasta.

 

Yleinen

Talkoot joihin osallistua ja toiset jotka jättää väliin

Me suomalaiset olemme kuuluisia siitä, että tykkäämme pistää pystyyn talkoita vähän yhdestä suin toisesta syystä. Viikon aikana mediakynnyksen on ylittänyt kaksi talkooehdotusta, joista toiseen kannattaa tarttua ja toinen jättää kaikin mahdollisin tavoin väliin.


Kukkakaalitalkoilla yritetään pelastaa tämän kelien suhteen haasteellisen kesän kukkakaalisato mädäntymästä pellolle. Tuetaan suomalaisia viljelijöitä, kotimaassa tuotettua ruokaa ja kaiken päälle syödään ravintoarvoiltaan erinomaista ruokaa. Vahva suositus siis kukkakaalitalkoille. Meillä on jo kahtena päivänä kukkakaali maistunut. Huomenna jatketaan tämänpäiväisen välipäivän jälkeen harjoituksia.

Sen sijaan vahvasti suosittelen jättämään väliin synnytystalkoot. Lapsia nyt ylipäätään nyt ei tehdä vaan saadaan ja hommaan pitäisi lähteä lähtökohtaisesti jos lapsen itse elämäänsä haluaa. Niitä lapsia ei ainakaan pidä tehdä valtiolle. Jos tehtäisiin voisimme taas käydä siirtämässä pari kirjaa dystopiahyllystä ajankohtaista yhteiskunnassa otsikon alle.

Synnytystalkoot on niin monitahoisesti sysipaska ilmestys, että aidosti ihmettelen miten kenellekään tulee mieleen edes moista ehdottaa. Jos nyt unohdetaan nuo valtiolle synnyttämiset, jotka retoriikassa ponnistavat suoraan kylmän sodan ajoista jää jäljelle vielä aika monta muuta epäkohtaa. Aivan ensinnäkin tämä meidän nykyinen hallituksemme joka tekee kaikkensa kurittaakseen lapsiperheitä. Toisaksi sitten se, että nykyisillä perhevapaajärjestelyillä synnytystalkoot voidaan nähdä yhtäläisyysmerkein yhdistettynä naisten työntämiseen pois työmarkkinoilta, joka nyt ei mitenkään taas helpota tilannetta muuten kuin että siten että naisten ollessa kotona miehille riittää enemmän työtä tehtäväksi. Ja kun me nyt ei muutenkkaan eletä maailmassa jossa varsinaisesti olisi pulaa ihmisistä. Tosin ehkä tässä nyt on ongelmana se että rodunjalostushengessä tässä haetaan äidinmaidosta rakkautensa ruisleipään imeviä suomalaisia eikä niitä ministeriä lainatakseni ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä.

Ehkä vain menen syömään kukkakaalia. Tämän toisen talkoon ajattelu ei tee kuin vihaiseksi.

Yleinen

Ei tapahtunut minulle, joten ei voi pitää paikkaansa

Lauantai-illalla istuin Tubeconin infotiskin äärellä jo henkisesti valmistautumassa päivän paketointiin, kun sisään alkoi juosta vauhdilla osallistujia. Rajuilma oli iskenyt päälle ja areenan piha-alue piti saada tyhjäksi koska tuuli nappasi kiinni esittelytelttoihin sekä Rushin hyppyalueeseen. Illan keikan alettua aloin selata somea. Asuin alueen FB-ilmoitustaululle alkoi tulla kuvia. Alikulku tulvi, puita oli kaatunut tielle, peltikatto oli rullautunut talosta, kaatunut puu oli rikkonut kerrostalosta ikkunoita.

Hetken aikaa hirvitti. Miten ihmeessä tästä pääsee kotiin. Jos tiet ovat enemmän vähemmän tukossa tulvivien vesien ja kaatuneiden puiden vuoksi ei mies pääse hakemaan minua. Junaliikenne pamahti välittömästi myöhyästymismoodiin sadekuuron alettua ja luettuani kaatuneista puista ajatus märästä ja pimeästä Keskupuistosta ei kuitenkaan houkutellut. Lopulta ysin jälkeen kun olimme saaneet saateltua osallistujat kotimatkalle kävin palauttamassa tietokoneet ja radiopuhelimet toimistolle ja soitin miehelle, että lähden nyt kotimatkalle.

IMG_9960

Rajuilman asemasta astuin autiolle pihalle ihmettelemään ehkä yhtä upeimpia auringonlaskuja, joita olen koskaan nähnyt. Kävelin Pasilan asemalle ja ehdin sopivasti laiturille kun 20 minuuttia myöhässä kulkenut juna siihen tuli. Kotimatkalla asemalta kotiin kävellessä alkoi sataa uudelleen. Kiskoin niskaan sadeviittaa ja kiipeilin kävelytielle kaatuneiden mäntyjen yli kohti kotia.

Sunnuntaiaamu valkeni meidän ikkunasta katsottuna liki normaalilta. Tarkempi kävely paljasti, että päiväkodin kulmalta oli kaksi vaahteraa revennyt todella pahasti, koulureitillä retkotti puolikas salavaa ja Alppiruusupuisto oli muuttunut sadunomaisesta lähinnä hengenvaaralliseksi kun tuulen kaatamat puut retkottivat miten tahansa. Sitten ääneen pääsi some. Ne ihmiset internetin alalaidasta, jotka aina tietävät paremmin miten asiat tapahtuvat. Heidän mukaan mitään myrskyä ei ole ollut. Naurettavaa paisuttelua ja taas vain osoitus siitä, että helsinkiläiset ovat hieman heikompaa tekoa kuin muut kunnon suomalaiset.

Näinä kohtina en voi kuin hämmästyä. Se, että joku asia, kuten tässä tapauksessa rajuilma, ei osu kohdallesi se ei poista sitä tosiasiaa, että se silti on tapahtunut. Ja kun kyse on vesialueen yli tulevasta ukkosrintamasta ei valitettavasti voida suoraan sanoa, että nyt se tulee Helsinkiin, mutta kiertää sitten jonkun toisen paikkakunnan. Se tulee mistä sattuu tulemaan ja tasan sillä voimakkuudella kun sattuu tulemaan. Helsingin kohdalla tilanne oli siksikin vielä kriittinen, että lauantaina alueella järjestettiin kaksi isoa conia, yhdet isot festarit ja kirsikkana kakun päälle juostiin vielä maratonia. Kaupunki oli siis täynnä väkeä, joka ei voinut suorilta hakeutua suojaan omaan kotiinsa.

Nyt ihmeen kaupalla säästyttiin pahoilta henkilövahingoilta. Yleisötapahtumien osalta siitä kiitos kuuluu järjestäjille, jotka esim. Flowssa osasivat tyhjentää telttoja ja jotka tajusivat pistää konsertin holdiin pahimman myrkän ajaksi. Sonispheren syöksyvirtauksesta on opittu ja se vaatii välillä myös ratkaisuja jotka voivat tuntua liitoittelulta. Itse olen tässä suhteessa ehdottomasti enemmän parempi katsoa kuin katua -koulukunnan edustaja. Ja veikkaanpa vielä, että jos varotoimenpiteitä ei olisi tehty ja vaikkapa Flowssa tai Tubeconissa olisi tapahtunut jotain niin sitten ne samat ihmiset olisivat huutaneet yhtä lailla somessa.

Tämän kaltainen vähättelevä, yksisilmäinen ja faktoilta silmänsä sulkeva kommentointi ei kuitenkaan vain rajoitu tähän luonnonilmiöön. Jostain syystä elämme yhteiskunnassa, jossa on normaalia vähätellä toisen mahdolliset tunteet ihan puhtaasti siltä pohjalta, että koska minä koen asiaa näin niin et sinäkään voi kokea muuta. Tätä esiintyy paitsi vähemmistöjen kohtelussa niin myös äärettömän monessa muussa tilanteessa. Kroonista kipua kärsivälle tarjotaan buranaa ja säännöllistä jumppaa tai kieltäydytään uskomasta että mitään kipua edes on. Tai että koska keski-ikäinen mies ole koskaan kokenut työelämässä syrjintää ei sitä voi olla olemassa. Lähdekriittisyys on tietysti jossain määrin tervettä, mutta sitten pitäisi myös tajuta, että se oma kokemus ei ole se riittävä lähde.

Ja sitten puhumattakaan siitä, että oltaisiin empaattisia toista kohtaan. Vaikka nyt sattuisikin olemaan niin, että tämä rajuilman huono kesto on ihan puhtaasti meidän heikkoudestamme kiinni niin silti sitä voisi olla ihan vain kohdallaan toivottaa tsemppiä raivaustöihin sen asemasta, että pitää tiukasti kiinni siitä, että tämä on taas väärin myrskytty. Toisaalta varsinkin tämän luonnonilmiön kohdalla en kyllä aidosti tajua miksi joku sen myrskyn haluaa päälleen. Kun ei se myrskytuhojen kartoitus minusta ollut yhtään sen mukavampaa myöskään siellä metsässä, jossa kävimme 2011 Tapani-myrskyn jälkeen veljeni kanssa laskemassa kaatuneita puita. Itseasiassa siellä metsässä kukaan ei ollut hengenvaarassa ja kun meillä tuo metsä ei ole tapa tienata, niin se oli itseasiassa minusta huomattavasti vähäisempi asia mitä vaikka täällä kotikulmilla ihmisen asuntoon kaatunut puu. Sen verran ymmärrän kuitenkin että tämä on minun tilanteeni ja että siinä kohtaa kun syöksyvirtaus pyyhkäiseen nurin perheen elannon niin ne kaatuneet puut metsässä vituttaa hieman eri kertoimella mitä minun ja veljeni kohdalla.

Miten tämä keskustelutyyli sitten voitaisiin muuttaa? Ainakin voisimme opetella kuuntelemaan aktiivisesti? Tämä on itseasiassa aika mielenkiintoinen harjoitus valmennustilanteissa vetää. Voisi kuvitella, että kyllähän nyt jokainen osaa kuunnella, mutta kuinka usein aidosti pysähdymme kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa ja laskemme ne omat filtterimme alas. Tahallisella ilkeydellä ja väärinymmärtämisellä lisäämme vain pahoinvointia ympäristössämme.  Ja varsinkin internetin alalaidasta puhuttaessa on hyvä muistaa, että sielläkin pitäisi sanoa vain asioita, jotka tulisi uskaltaa toistaa myös ihmisille suoraan päin kasvoja.

Yleinen

Syömään pakottaminen

Tällä viikolla Pauliina perheineen teki äärettömän rohkean teon ja tulivat Hesariin omalla nimellään ja naamallaan puhumaan lasten nirsoudesta. Itse Hesarin juttu oli hyvin kirjoitettu, mutta olisi kannattanut jättää lukematta kommenttiosio ja vielä enemmän jättää lukematta Vauva.fi:n keskustelu nirsoudesta ja miten siitä päästään eroon.

Tiettyjen ihmisten mielestä nirsous on puhtaasti vallan käyttöä lapsen osalta ja varmasti he ovat siinä oikeassa. Syöminen ja vessassa käyminen kun on suunnilleen ainoita asioita joihin tuollainen metrin molemmin puolin huiteleva tyyppi voi itse vaikuttaa. Kuitenkin se miten tähän pitäisi suhtautua jakaa mielipiteitä. Itse sanoisin olevani nirsouden kokemusasiantuntija. Olen itse ollut nirso, äitini se vasta nirso olikin ja minulla on myös nirso lapsi. Usein väitetään että nirsous on mallista opittua ja että niroudesta pääsee kyllä eroon kun lapseen käytetään riittävästi kuria. Kuten Hesarin kommenteissa tiedettiin Syyriassa kyllä oppisi syömään. Paitsi ettei oppisi. Äiti on syntynyt sotavuosina ja kasvanut aikana jolloin Suomeen vielä tuotiin ruoka-avustusta lapsille. Eli on niitä jotka kuulemma kyllä oppivat syömään. Paitsi ettei oppinut. Sukumme parhaita tarinoita on edelleen ne synttärijuhlat joissa äitini tunki ananasta kenkään kun ei voinut syödä niitä. Tai kun hän luokkaretkeltö Helsinkin roudasi kotiin voipaperiin käärittynä kaiken epäilyttävän kuten liha-makaronilaatikon. 

Minun syntyessäni äitini oli kuitenkin kaikkea muuta kuin nirso ihminen. 1980-luvulla lapsuudenkodissani syötiin hyvinkin monipuolisesti ruokaa kun kauppojen valikoimat alkoi monipuolistua, mutta niiden lisäksi tarjolla oli myös kaikkea sellaista, joita kukaan täyspäinen ihminen ei enää tarjoa perusruokana lapsiperheessä. Olen syönyt tyytyväisen esimerkiksi maksakastiketta ja verilettuja lapsena. Lasagnen sitten jätin syömättä koska se oli klimppinen ja minun ja silakkapihvien onnetomaata suhteesta olen kertonut vaikka miten monesti. Nykyään sitten syönkin oikeastaan kaikkea muuta paitsi noita silakkapihvejä. Jopa lapsuuden ykkösinhokit kypsät kasvikset menevät hyvällä ruokahalulla.


Mutta sitten meillä on se kolmannen polven nirso, jonka kanssa niistä kasviksista vääntää. Se tyyppi, joka söi kuvan lautaselta perunat, muttei olisi halunnut koskea mihinkään muuhun vaikka rakastaa sekä raakaa kukkakaalia että porkkanaa sekä parsakaalia ja bataattia sosekeitossa.

Tässä päästään sitten siihen, että saako lasta pakottaa syömään? Mielestäni ei, mutta maistamista saa vaatia. Siinä sitten käytiin eilen ruoalla periaattellista keskustelua että maistetaanko ruokaa vai ei. Lopulta tyyppi söi kukka- ja parsakaalit kokonaan ja bataatin ja porkkanankin puoliksi. Puhuttiin että uusien makujen maistaminen vaatii 20 kertaa ja muuten ei opi syömään jos ei maista.

Itse yritän vanhempana löytää tasapainon nirsoilun, vallankäytön ja pakottamisen välillä. Perheemme ruokahuolto ei voi pyöriä lapsen määräämänä, mutta ruokailuista ei saa myös tulla tilanteita joihin jokainen perheenjäsen tulee jo valmiiksi kireänä. Ja kireäksihän se meininki menee jos kaikki osapuolet ovat jo kaivaneet kantapäät maahan ja ovat vakuuttuneita että pöydän ääressä ei ainakaan ole kotoisa tunnelma. Sillä tunnelmallakin kun on väliä. Itseasiassa juuri tällä viikolla kun söimme ravintolassa Tallinnassa ja myöhemmin Helsingissä lapsi itse nosti esiin että pöydän ääressä on hänestä kotoisa tunnelma. Että on kiva syödä kun istumme oman perhen kesken pöydän ääressä syömässä ja juttelemassa.

Tuon tunnelman vuoksi olenkin valmis tekemään melko paljon ettei tilanne kärjisty, mutta silti uittamaan lautaselle niitä uusia makuja. Tosin sitten on myös niitä iltoja ja viikkoja kun toinen vanhemmista on työmatkalla. Silloin meillä kyllä käännytään sen makaronilaatikon puoleen. Tosin isoäitinsä tavoin tuo lapsihan ei lihaversiota syö, mutta sitäkin enemmän papujen kanssa. Sitten kun aikaa ja paukkuja on enemmän tutustutaan siihen, että se sosekeitossa maailman parhaalta maistuva bataatti ei olekaan pelottavin kaikista.

Yleinen

Vihaan siivoamista ja muita valittuja totuuksia

Olen kasvanut perheessä, jossa ruuan olisi voinut kipata eteisen lattialle ja syödä siitä. Jostain syystä, tai ehkä juuri siitä, minä en ole koskaan oppinut luontevaksi kodinhoitajaksi. Tänään meillä oli sitten siivouspäivä. Loppuillan olen viettänyt googlaten tarjouksia kotisiivouksesta. Ihan vain, koska joskus on parempi myöntää, että tämän asian voisi hoitaa joku toinen paremmin.


Kuvasta löytyy myös seuraava totuus. Olen äärettömän hyvä ostamaan käsityötarvikkeita ja vielä parempi unohtamaan etten koskaan saa niistä tehtyä mitään mitä kuvittelen.

Tästä päästäänkin siihen, että haaveilen aloittavani opintovapaan aikaa operaatio täydellisen neuletakin. Mistään kun ei löydy kaupasta sellaista täydellistä polvipituista, oversized mitoitettua, mustaa luonnonkuidusta tehtyä luottovaatetta. Kuulostaa niin projektilta joka ei tule valmistumaan arviolta koskaan.

Tunnen suurta vastenmielisyyttä kookosta kohtaan. Itseasiassa jo pelkkä haju tai ajatus saa aikaan pahoinvointia. Luonnollisesti suurin osa ystävistäni rakastaa yli kaiken kookosta. Siinä missä kookos etoo jo ajatuksena on suhteeni silakkapihveihin täysin päinvastainen. Ne tuoksuvat hyvältä, ne jopa maistuvat hyvältä, mutta en vain saa niitä nieltyä. Tai saan, mutta oksennan heti perään.

En ole juonut maitoa 20 vuoteen. Edellä kerrotut kolme faktaa ovat ok, kun olen aikuinen, mutta jos olisin lapsi minulle saisi toivottaa hyvää lomaa Syyriassa Hesarin keskustelupalstalla. Jotenkin kummasti lasten nirsoilu on vallankäyttöä siinä missä aikuisilla se vain on valintaa. Tai ainakin väittäisin että ne aikuiset,  jotka eivät koskaan esim. lounaslinjassa  valikoi omaan makuunsa herkullisinta ruokaa vaan ottavat aina ensimmäisen, ovat vähissä.

Totuuksien äärellä usein unohtuukin se, että ne ovat vain meidän omiamme. Ne eivät ole asioita joita voi yleistää ja joskus on hyvä myös pysähtyä miettimään elääkö sitä itsekään niiden omien ehdottomien totuuksien mukaan. Usein varsinkin lapsilta vaaditaan asioita, joita emme vaadi edes itseltämme, koska meillä aikuisilla on usein vapaus olla tekemättä asioita joita emme halua tehdä. Oli kyse sitten siivouksesta tai silakkapihveistä.

Yleinen

Salaisuus, jonka kaikki muutkin löysivät

Meidän kotikulmamme on viimeisen parin viikon ajan ollut hillittömän kansanvaelluksen kohde. Tämä 50-lukuinen lähiö ei ole alkanut jakaa lähikaupan ovella ämpäreitä eikä täällä myöskään ilmaista viinaa ja kissavideoita tarjolla. Sen sijaan täällä on tarjolla kukkia. Ihan kokonainen metsällinen.

IMG_7893

Yhtäkkiä Alppiruusupuiston mesta, jossa käydä ja jonne jonotetaan autoilla niin pahasti, ettei ihminen tahdo polkupyörällä edes kaikkien autojen keskelle osua. Ja siis tänä vuonna tämä kukinta on poikkeuksellisen upea. Alppiruusut taisivat vähän ottaa itseensä takavuosien kovista lumi- ja pakkastalvista ja viimeiset viisi vuotta osa pensaista on ollut vähän nuupallaan. Nyt sitten viileä kevät ja aika olivat tainneet tehdä tehtävänsä ja puisto on ollut aivan mieletöntä katsottavaa.

Valitettavasti tässä nyt vaan sitten nousee tämä minun vaikea luonteeni pintaan. Kun kaikki muutkin löytävät sen mistä minä tykkään tunnen halua todeta, että pitkää tunkkinne. Tää oli mun juttu ja en halua jakaa. Äärettömän itsekästä, mutta kumpuaa lähinnä turhautumisesta. Sitä itse on vuosikaudet voinut intoilla jostain, mutta vasta sitten kun joku oikea auktoriiteetti asiasta kertoo, se muuttuu todelliseksi viisaudeksi. Ja siinä kohtaa minulla sitten loppuu motivaatio jatkaa leikkiä.

Näin kävi aikanaan muunmuassa The Crashin kanssa. Ne oli mitä mahtavin bändi, silloin kun se soitti kälyisissä turkulaisisa juottoloissa. Sitten niistä tuli koko kansan juttu ja se vaan meni pilalle. En edes ole kuunnellut viimeisiä levyjä kun ärsytti niin. Että kivat bändille kun saitte menestystä, mutta tämä meidän suhde ei vain enää toimi.

Toisen kerran jouduin tekemään reilulla kädellä sopeutumistyötä kun koko maailma löysi Game of Thronesin. Itse tutustuin tarinaan viitisentoista vuotta sitten kun veljeni osti minulle kirjan lahjaksi saatesanoilla, että tässä on maailman rumin kansi, mutta tarina on mieletön. Ja mieletön se tarina olikin. Sitten tuli HBO ja kaikki hehkutti miten mieletön se tarina oli. Luonnollisesti kirjaa lukematta. Minä istuin sohvalla ja kiukuttelin, että eipä kukaan minua uskonut vuosikymmentä aikaisemmin.

Ja nyt minä sitten istun kotisohvalla ja kiukuttelen, että tulivat tänne pilaamaan minun puistoni. Mies kyllä lohdutti, että aamulla kun sinne menee kuudelta niin saa kuulemma olla ihan keskenään, mutta niin pitkälle ei ihan tämä minun motivaationi taivu. Toisaalta viimeistään ensi viikolla tuo kukinta taitaa olla ohi ja sitten saamme puiston taas meille. Tosin voin vinkata, että tuo puisto on upean satumainen myös kukinta-ajan ulkopuolella. Tällä minun aikaisen omaksujan vaikuttamismahdollisuuksilla kun kukaan ei sitä kuuntele, ennen kuin joku muu tekee siitä jutun.

Yleinen

Miksi politiikan tulee olla lähellä lasta?

Presidentti Koivisto oli aina minuun lapsuuteni presidentti. Kekkonen luopui vallasta minun ollessani vielä lähinnä kiinnostunut neuvolasta tulleesta keltaisesta pallopääjulisteesta ja kun Koiviston toinen kausi päättyi olin jo teini-ikäinen. Manun kuolema kosketti monella tasolla, mutta tässäkin tapauksessa oli pakko todeta, että jälleen kerran kävi niin, että joidenkin asioiden arvon tajuaa vasta kun sen menettää.


Kun on saanut kasvaa maailmassa, jossa presidentti istuu Pikku Kakkosen käsinuken haastateltavana, on politiikka ollut jo lapsuudesta asti asia, joka on meistä jokaisen ulottuvilla. Lapsuudessani oli normaalia haaveille, että aikuisena on presidentti oli oman perheen tausta millainen tahansa. Toki Koiviston toimissa kaikuu edeltäjänsä ja aikakautensa teemat, mutta yhtä kaikki hän tarjosi myös lapsille tarttumapintaa politiikkaan.

Koiviston kuolema nostikin kiusallisen selvästi esiin sen, että tältä osin maailma on muuttunut. Omalla lapsellani ei ole edes mitään lapsentasoista tarttumapintaa politiikkaan. Hänellä ei ole edes käsitystä siitä kuka on Suomen presidentti vaikka neillä kotona päivänpolitiikka pysyy puheissa usein lapsenkin kuullen. Politiikka on lapselle vähän kuin viinipullot. Jotain sellaista jonka hän on niputtanut täysin aikuisten maailmaan kuuluvaksi. Eikä hän tunnu olevan ainoa.

Pidän kehityssuuntaa huolestutavana. Jos politiikka ja sen tekijät eivät tule lapselle tutuiksi on kynnys aikanaan lähteä äänestämään korkealla. Kynnyksen ollessa korkealla ihmiselle voi helposti tulla myös mielikuva siitä että politiikka ei tapa vaikuttaa hänen elämäänsä. Näissä tilanteissa ihminen helposti nukkuu vaaleissa ja populismi nauttii suosiosta. Näissä tilanteissa se valta myös helposti lähtee keskittymään jollekin tietylle homogeeniselle ryhmälle, joka on usein vielä kapea otanta kansasta. Tämä on tilanne, jossa häviäjiä ovat sekä yksilö että yhteiskunta. Yhteiskunnan tasapainon vuoksi meidän tulisi voida elää yhteiskunnassa jossa satamatyöntekijä voi nousta maan presidentiksi. Se on sitä oikeaa aitoa mahdollisuuksien tasa-arvoa ja sitä tulisi jokaisen meistä vaalia ja ennen kaikkea sitä tulisi vaalia niiden, jotka tällä hetkellä maassamme vallankahvassa istuvat.  

Että kun nyt kerran pääministeripuolueen kansanedustajatkin siteeravat Hämähäkkimiestä niin siteeraan nyt sitten minäkin. Suuri voima tuo mukanaan suureen vastuun. Ja tämä vastuu kantaa yli tämän vaalikauden. Sen lisäksi että niitä päätöksiä tehdään tässä ja nyt tulisi myös miettiä miten varmistetaan, että jatkossa jokainen lapsi ja nuori kokee, että politiikka on myös heitä varten ja heillä on tilaa sielä. Ollaan aidosti läsnä eikä suhtauduta ihmisiin vain lukuina budjeteissa tai viivoina fläppitaululla.