Naisten viikon kirjailija 3: Margaret Atwood

Olin vähän raivostuttavan pikkuvanha lapsi ja tapasin lukea kirjoja, joiden ymmärtämiseen olin auttamattomasti liian nuori, mutta joita luin silti. Jotkut näistä kirjoista kuitenkin olivat sellaisia, että ne menivät ihonalle ja yksi näistä oli Margaret Atwoonin Ryövärimorsian. Oli ehkä hyvä, että tutustuin Atwoodiin ensin muun kuin spefin kautta, koska pelkään Orjattaresin jälkeen olisi ollut vaikea tarinaan tarttua, mutta toisin päin yhdistelmä toimi. Ryövärimorsiamen pariin en ole uskaltautunut uusiksi yli 20 vuoteen, mutta spefiklassikot Orjattaresi sekä Oryx ja Crake ovat kumpikin pitäneet pintansa.


Viime kesänä mökkikirjastossa sain käsiini rakastamani Oryx ja Craken itsenäisen jatko-osan, mutta koska viime kesä oli lukemisen kannalta takkuista aikaa jäi kirja lukematta. Nyt otin Herran tarhureille kuitenkin revanssin. Joku nokkelampi saattaisi ihmetellä, että miten ihmeessä ihminen joka pitää kirjalijan kirjoista voi viisi vuotta nukkua jonkun teoksen ohi, mutta haluaisin puolustautua sillä, että vuonna 2010 en ollut ihan parhaimmillani. Raskauden hapertamalla ajattelukyvyllä en saanut luettua kuin Twilight-sarjan ja lapsen synnyttyä epäilin seiraavat pari vuotta, että istukan asemasta lapsen vanavedessä ulos tulikin aivoni. Että ehkä ihan hyvä etten silloin edes haaveillut kirjasta.

Nyt kirja ja minä olimme selvästi oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Tarinan maailma tuntui tultua ja rakastan Atwoodin tapaa kuljettaa tekstiä. Atwood on selvästi minulle elinikäinen ystävä. Sellainen, jonka kanssa ollaan viimeeksi käyty kaljalla seitsemän vuotta sitten, mutta nyt kahvikupin ääressä voidaan jatkaa siitä mihin viimeeksi on jääty. Ja nyt on helppo tehdä lupaus, että nähdään tämän ystävän kanssa useammin kun tsundokujonossa olisi miltein tungokseen asti kirjoja luettavaksi myös Atwoodilta. Voisinpa melkein etsiä käsiini Ryövärimorsiamenkin ja katsoa, että miten meillä nykyään synkkaa.

Naistenviikon kirjailija 2: Jane Austen

Jane Austen saapui elämääni 90-luvulla kun Järki ja tunteet tuli elokuviin sekä Ylpeys ja ennakkoluulo televisioon. Olin otollista maastoa historiallisille draamoille, jotka tosin näin tarkemmin ajatellen kirjoina ovat kylläkin aikalaiskuvauksia, jotka vain ovat onnistuneet säilymään nykypäivään tuoreina ja viihdyttävinä.


Jos BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo ei vielä tehnyt Mr Darcysta unelmien poikamiesta niin Bridget Jones viimeistään viimeisteli asian. Austenin tarinoista minulle omin oli juurikin Ylpeys ja ennakkoluulo ja olen kerännyt melkoisen kattauksen tarinaa hyödyntäneitö kirjoja ja elokuvia myös omaan hyllyyni vaikkakin osa niistä on melkoista hampaidenkiristelyä laadullisesti. Suosittelen kuitenkin lämpimästi tutustumaan Ylpeyteen, ennakkoluuloon ja zombiehin, joka on hyvinkin viihdyttävästi kirjoitettu tarina.

Aikaansa nähden Austen oli poikkeuksellisen koulutettu ja tarinoissa esiintyy paljon huumoria, joka kantaa tähän päivään asti. Toki kirjoja lukiessa auttaa, jos on edes jotenkin kartalla 1700-luvun lopun englantilaisesta yhteiskunnasta, mutta kirjat myös opettavat paljon siitä miten heikko yläluokkaisen naisenkin asema oli jos hänellä ei ole miestä suojanaan. Austen itse eli naimattomana ja kuoli verrattain nuorena. Kaksi viimeistä romaania, Persuasion ja Northanger Abbey, julkaistiin vasta Austenin kuoleman jälkeen ja ovat ilmeisestikin Austenin veljen nimeämiä. Austenin perhe toimi muutenkin tarinoiden beetalukijoina tai oikeistaan -kuulijoina. 1811 julkaistu Järki ja tunteet -kirjan sisasrusparin tarina oli luettu ääneen nimellä Elinor and Marianne jo 1790-luvun puolivälissä. Samoin Ylpeys ja ennakkoluulo kuultiin nimellä First Impressions saman vuosikymmenen loppupuolella. Tarinat olivat siis jo olemassa hyvinkin 15 vuotta ennen julkaisuaan. Näin tietokoneen ääressä istuvan nykykirjoittajan on muuten vaikea kuvitella miten haastavaa kirjoittaminen on ollut, Austenkin ilmeisesti on muokannut ensilukujen ja julkaisujen välissä kirjojen muotoa ja kertojanäkökulmaa uusiksi eli on joutunut tekemään melkoisen urakan tekstin muokkaamisessa. Voisi olla, että itsellä olisi romaanit jäänyt tuossa kohtaa kirjoittamatta (eh, tosin niin ne näyttää jäävän nytkin).

Jos jaat kanssani innostuksen Ylpeyteen ja ennakkoluuloon kannattaa tsekata P.D Jamesin Death Comes yo Pemberley-romaaniin perustuva sarja Yleltä. Kirja oli parhaimmillaan keskinkertainan, mutta minisarja on saanut hyvän castauksen.

Naistenviikon kirjailija 1: Marian Keyes

Viime kesänä jumituin lukemisissa kirjaan joka ei vain edennyt ja tökkivä lukufiilis seurasi mukana pitkälle syksyyn. Tämän vuoden puolella kirjat ovat maistuneet ihan eri tavalla ja varsinkin kesäloma on mennyt kiinni kirjoissa. Eilen huomaisin alkaneen naisten viikon kunniaksi, että lukupinooni oli tarttunut poikkeuksellisen paljon naisten kirjoittamia kirjoja, joten tartutaan viikon ensimmäiseen naiskirjailijaan Marian Keysiin.
Marian Keyes on kirjailija joka kirjojensa kansitaiteen ja alkupään tuotantonsa vuoksi löytyy yleensä kirjaston romantiikkahyllystä. Jonkun sortin chick litistä kirjoitta on kyse ja romantiikkaakin useammisra löytyy, mutta romantiikan vieressä kulkee usein paljon julmempia tarinoita. Siinä missä kohtalaisen nopeasti alkupään kirjoihinkin tuli mukaan jättäviä puolisoita tai päihdeongelmia on tuoreempi tuotato hypännyt pääedellä mielen syvään päähän. Näennäisesti kevyiden tarinoiden alta kuoriutuu esiin itsetuhoisuutta, masennusta sekä pirullisen tarkkoja kuvauksia siitä miten nurinkurisesti ihmisen mieli voi toimia. Ei siis ihan perinteisempiä mahdollisia tarinoita romanttisiin kansiin pakattuna.

Marian Keyesin kohdalla uskaltaa myös sanoa, että nainen tietää mistä puhuu. Kirjailijanura sai alkunsa alkoholismista ja viime vuosikymmenen taitteessa Keyesillä oli pidempi julkaisutauko kirjoissa vaikean masennuksen vuoksi. Osin varmasti tuossa on syy miksi Keyesin kirjoista niin pidän. Niissä nauretaan vaikka samaan aikaan taustalla tapahtuu kamalia. Kamaluutta ei kuitenkaan kumiteta taka-alalle vaan tarinat keskittyvät resilienssiin. Siihen, että elämä kannattaa vaikka välillä siihen uskominen on vaikeaa. Pidän myös rohkeana sitä, että kirjailija niin avoimesti puhuu ongelmistaan. Perinteisessä keskustelussa päihde- ja mielenterveysongelmat tungetaan todella ahtaaseen muottiin ja olisi terveempää lisätä ihmisten käsitystä siitä mistä asiassa on kyse.

Normaalisti hotkin Keyesin kirjan heti käsiin sen saatuani, mutta yksi kirja oli jäänyt pidemmäksi aikaa jumittamaan tsundokuuni. The Mystery of Mercy Close ei vain iskenyt. Kirja on osa Keyesin Walshin perheestä kertovaa kirjasarjaa, jossa kaikki osat toimivat irrallisinakin koska keskushahmo on aina eri, mutta joista tämä viimeinen kärsi liikaa siitä, että olin aikaisempien neljän siskon kuvausten pohjalta oppinut lähinnä inhoamaan lapsellista ja impulsiivista Heleniä. Pakko sanoa, etten tämänkään kirjan myötä Helenistä oppinut pitämää , mutta pidin siitä miten hahmo kasvoi kiukuttelijasta rikkinäiseksi ja epäsympaattiseksi, mutta ymmärrettäväksi hahmoksi. Walshin perheen kuopuksen jatkoksi nappasin mökkikirjastosta suomennetun version Tarinan toinen puoli -kirjasta, jonka olin lukenut aikaisemmin kymmenisen vuotta sitten. Suurimman osan Keyesin kirjoista olen lukenut alkuperäiskielisenä ja tätä lukiessa tuli fiilis, että niin kannattaa tehdä jatkossakin. Toki suomennoskin on jo ns. vanha, mutta osa sanavalinnoista vain tökki ja pilasi kirjan fiiliksen (Vinkki: hintti ei nyt vaan ole mitenkään päin korrekti ilmaisu).

Keyes on kuitenkin kirjalija jota suosittelen lämpimästi kokeiltavaksi, jos koet ettei chick lit iske yleensä, mutta haluaisit antaa genrelle mahdollisuuden. Toki näistä romantikkaa löytyy, mutta niin löytyy myös komediallisuutta ja sitten niitä synkkiä sävyjä. Kirjoja voisi kuvailla elämänmakuisiksi, jos se ei olisi sana joka saisi oksentamaan pieniä määriä takaisin suuhun. Plussaa kirjoille myös siitä, että ne kuvaavat ihanasti irlantilaisten tapoja toimia. Itse olen tuntenut aina jotain lukkarinrakkautta tuota vihreää saarta kohtaan, joten kirjojen lukeminen on siitäkin syystä mukavaa. Pääsee matkalle vaikka oikeasti ensimmäinen tuli luettua lähinnä mökin tuvan puusohvalla pötköttäen.

Helinä-keiju ja Merirosvokeiju

Pääsimme aikanaan pojan kanssa katsomaan Helinä-keiju ja Mikä-mikähirviön arvoitusta Bellablogien piffaamana. Leffa ei varsinaisesti kuulostanut meidön tyyliseltä. Vaikka itse olen suuri roskaviihteen ystävä olin pistänyt Disneyn keijuteeman kahden markan surkileleffat -kategoriaan. Onneksi sentään osaan tunnustaa olleeni väärässä. Keijut nimittäin ovat ihan pirteällä otteella tarinoissa esiintyviä sankareita ja elokuvat yllättävän huolella tehtyjä. Tällä kertaa katsottavaksi valikoitui Merirosvokeiju -leffa Netflixistä ja tarina oli itseasiassa lapselle jo päiväkodista tuttu, koska olivat lukeneet sadun siellä jossain vaiheessa.

  

Merirosvokeiju alkaa väärinkäsitysasetelmasta, jonka seurauksena nuori keijupölytaiturikeiju,  Zarina, päätyy lähtemään keijupoukamasta ja päätyy merirosvojen alukselle kapteeniksi. Vuotta myöhemmin Zarina palaa Keijupoukamaan ja onnistuu vaivuttamaan käytännössä koko keijupopulaation uneen. Elokuvan tarina kertookin siitä miten Helinä ystävinään lähtee selvittämään tilannetta ja kuten arvata saattaa päätyvät myös pelastamaan Zarinan (sori, jotenkin en nyt tohdi pistää spoilervaroituksia keijuanimaatioihin).

  

Merirosvokeiju yllätti leffana parissakin suhteessa. Tämä toimii itseasiassa aika hyvänä esiosana Peter Panille ja elokuvassa esitellään muuan merirosvo, joka tulevaisuudessa tunnetaan Kapteeni Koukkuna. Sekä myös muuan krokotiili, joka myöhemmin tunnetaan krokotiilina, joka nielaisi herätyskellon.

 

Disneyn keijubrändi on muutenkin mielenkiintoinen. Helinähän oli alunperin osa prinsessabrändiä, mutta siirrettiin Helinäleffojen myötä omaan keijubrändiinsä vetäjäksi. Olen nyt itse katsonut kolme keijubrändin elokuvaa ja sanoisin, että näihin kannattaa tutustua useammastakin syystä. Törmäsin juuri taas Facebookissa keskusteluun Frozenista ja prinsessaroolien kapeudesta. Itse koen että Frozen on kaikkea muuta kuin kapea-alainen, mutta turhan usein ihmiset eivät tunnu näkevän kuin kapean uuman ja liehuvat helmat alkaessaan kritisoida hahmoja. Tässäkin keskustelussa lääkkeeksi tarjottiin Peppiä, Pikku Myytä ja Viisikon Paulia. Ihan kaikki kunnia tuollekin kolmikolle ja niiden pätevyydelle hahmoina, mutta koko kolmikolta puuttuu yksi oleellinen asia. Niissä ei ole tippaakaan glamouria ja useimmille lapsille tuollaisena vähän paatin tappia pidempänä tulee jonkun näköinen harakkavaihe, jolloin kaikki mikä kiiltää on kaunista. Turhan usein populaarikulttuuri tarjoaa joko kauniita hahmoja tai omaa tietään kulkevia hahmoja, mutta kun me tarvittaisiin niitä molempia. Vahvistusta sille, että on ihan ok laittaa tyllihelmat päälle ja lähteä pelastamaan siskoa tai ystävää hädästä. Tähän vastaa Frozen, mutta tähän vastaa myös tämä Keijubrändi. Varmasti tiukimman mahdollisen seulan läpi tarkasteltuna keijuissa on palkonkin ongelmia, mutta keijut ovat sentään kampittaneet isoimpia. Keijuja on eri etnisillä taustoilla ja kehotyypeillä ja keijut myös rikkovat käsitystä siitä, että suutarin pitäisi pysyä lestissään (tai tässä tapauksessa puutarhurikeijun kauniissa asioissa).

Helinä-keiju ja merirosvokeiju saatavilla Netflixissä ainakin toistaiseksi.

Kuvat: Disney Fairies

Station eleven

  
Luin Emily St. John Mandelin Station Elevenin jo viime vuoden puolella, mutta jostain syystä en tullut kirjoittaneeksi kirjasta. Kirjaan kannattaa kuitenkin tutustua jos dystopiakuvaukset ovat mieleen.

Station Elevenissä tappava virus leviää Maapallolla ja vain harvat selviävät. Tarina kulkee sekä infektiohetkessä että 20 vuotta infektion jälkeen. Kirjan lopussa oli kirjakerhotyyliseen keskusteluun apukysymyksiä ja yksi kysymyksistä olikin kenet lukija mieltää kirjan keskushahmoksi. Tarjolla olisi oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Heti tarinan alussa kuoleva legendaarinen näyttelijä Arthur Leander tai 20 vuotta myöhemmin romahtanutta yhteiskuntaa teatteriseurueessa kiertävä Kirsten, joka tienaa elantonta näyttelemällä Shakespearea. Tavallaan tarina pyörii Arthurin ja niiden ihmisten ympärillä, jotka hän tunsi, mutta itselleni Kirsten oli helpoiten samastuttava hahmo ja koin kirjan tarinan hänestä kertovana. Pitäisi laittaa puoliso lukemaan kirja myös jotta saisi tehtyä perheen sisällä kokeen vaikuttaako sukupuoli tämän mieltämiseen.

Kirja palkittiin Arthur C. Clarke Awardilla 2015 eli tietynlainen laaduntae löytyi jo kannesta, mutta itse suurena dystopianystävänä tervehdin ilolla aina uusia tarinoita. Maailma 20 vuotta viruksen iskemisen jälkeen muistuttaa monelta osin Revolution -sarjan maailmaa, joka on tervetullutta vaihtelua genren totalitaarista hallinnoista kertoviin versioihin. Station Elevenin maailma oli itseasiassa vielä Revolutioniakin kiinnostavampi, koska Station Eleven kuvaa maailmaa, jossa ihmiset 20 vuotta katastrofin jälkeen elävät edes suunnilleen rauhallista rinnakkaiseloa. Diktaattorimaiset kusipäähallitsijat kun tuppaavat olemaan kirjallisuudessakin vähän kulunut juttu. Ja ilmeisesti myös tämä olisi siitä metka tarina, että tarina onnistuttiin kertomaan yhdessä kirjassa ja ilman raastavaa kolmiodraamaa. Jälkimmäistä helpotti myös ehkä se, että kirjassa kerrotaan kolmikymppisestä naisesta teinitytön asemasta.

Kirjassa oma mielenkiintoinen ulottuuvuutensa tuli myös siitä mitä meidän nykyisestä elämästämme jää jäljelle kun sähkö ja tekniikka poistetaan kuvioista. Mikä tavara tai mitkä ilmiöt tuovat lisäarvoa. Siinä missä älypuhelin muuttuu turhakkeeksi säilyy Shakespearen näytelmät yhä edelleen.