Yleinen

Noi tyypit

Töihin paluu muutti perheemme dynamiikkaa. Jotenkin koulun aloitus yhdistettynä opintovapaaseeni oli nopeasti synnyttänyt meille kokonaan uusia rutiineja, joiden nyt sitten tarvitsi muuttua. Paluu töihin toi mukanaan vielä ikävän uutisen työkaverini terveydentilasta ja yhtäkkiä olimme tilanteessa, jossa kalenteri näytti uhkaavasti siltä, että perheemme siirtyy vahvaan Dinojuna-arkeen. Dinojunassahan esiintyy kerralla vaan yksi vanhemmista ja olemme epäilleet että se johtuu kustannussyistä. Tässä meidän dinojuna-arjessa vanhemmista toinen siirretään kustannussyistä yleensä työmatkalle.

Viime viikolla vedin ensimmäisen 50+-tuntisen työviikon ja torstai-iltana istuessani lähijunassa Lahdesta kotiin sateessa kastuneena olin varma, että suosta en ihan äkkiä nouse tai ainakaan en seuraavasta kolmesta viikosta ihan helpolla selviä. Sitten tuli viikonloppu. Ja sitten tuli nuo mun elämäni tyypit.

Leffareissu, brunssi, kävely metsässä ja eteen osuneen puiston tyyppailua. Aikaa olla yhdessä. Tämä oli juuri sitä mitä tähän tilanteeseen tarvittiin. Edelleen tässä ollaan nuoralla tanssien etenemässä jaksamisen suhteen, mutta ainakin tiedän, että on olemassa se vastapaino joka vetää minut takaisin pinnalle. Ja lupasin sille pienemmälle vastapainolle, että kunhan nyt vaan selvitään jouluun niin elämä muuttuu. Ei tästä nimittäin mitään tule että teen kuukaudessa käytännössä viiden viikon työt.

Yleinen

Tervetuloa arki

Syysloman jälkeen tiedossa oli paluu arkeen ja tässä kohtaa ei tietenkään tarjolla ollut pehmeää laskua vaan lähinnä hyppy suoraan syvään päähän. Siinä missä minä lähdin kimpsuineni ja kampsuineni Itä-Pasilaan lähti mies Osloon ja lapsi sai nyt ensimmäisen kerran tulla omine nokkineen kotiin. Huomenna sitten vielä pitäisi onnistua siinä että teen täyden työpäivän matkoineen lapsen ollessa koulun hoivissa vain kahdeksan tuntia.


Tänään vielä päästiin ihmettelemään kotiläksyjä ilta-auringon laskeutuessa. Pian ollaan siinä pisteessä että lähdemme ja tulemme pilkkopimeässä kotiin.

Olihan tämä melkoinen muutos alkusyksyn rentoihin aikatauluihin, mutta pakko sanoa, että töihin oli mukava palata. Minulla on huiput työkaverit ja oli ihana päästä taas heidän keskelleen. Ja onneksi minulla on niin huiput tiimikaverit että töissäkään ei ollut mitään tulipalona sammutettavana. Tosin kun fiksailin kalenterejani tuli kyllä sellainen olo, että ennen joululomaa saattaa palaa jotain. Jos ei muuta niin minun hihani kun katselin miltä kalenteri näyttää marras-joulukuun ajan junassa istuttujen tuntien suhteen.

Arkeen kuuluu myös varmaankin pakollisena pahana opettajalta tulevat Wilmaviestit jossa kerrotaan koulussa jylläävästä täiepidemiasta. Pystyykö  kukaan lukemaan sellasta uutista ilman päänahan välitöntä kutinaa. Varmaan sitä pitää käydä ostamassa täikampa ja alkaa pitää seulontoja. Aikaisempina vuosina meitä säästi kummasti se, että lapsi oli käytännössä kalju. Nyt sitten noita kiharoita riittää ja niissö riittää myös setvimistä.  Missähän niitä torjuntashamppoita myytiin…

Yleinen

Kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelee

Supervoimani on asioiden suunnittelu ja ennakointi ja nautin siitä, että saan pitää kaikki langat näpeissäni. En myöskään pidä siitä, jos minut sysätään pelkääjän paikalle omassa elämässäni. Nyt kuitenkin löysin itseni aika tukevasti sieltä pelkääjän paikalta.

Opintovapaan alkaessa olin etukäteen miettinyt miten päiväni rakennan. Saatan lapsen koululle ja lähden itse lenkille tai salille. Kotona lounaan jälkeen opintoja hyvässä tahdissa pari tuntia joka päivä. Säännöllisiä opintopiirejä opiskelukavereiden kanssa, tasapainoista ravintoa ja riittävästi liikunta. Noh, ei ihan mennyt niin kuin suunnittelin.

IMG_0831

Olimme varautuneet, että koulun alussa lapsi on se joka sairastaa, mutta meillä sairastikin äiti. Kuutisen viikkoa sitten iski flunssa joka ei vain parantunut. Salille olen opintovapaan aikana päässyt kerran, uimaan kahdesti. Kävelemässä olen yrittänyt joka päivä käydä edes pienen lenkin, mutta en tiedä minkä verran lätäkössl lilluvien lehtien katselua voidaan pitää urheiluna.

Tällä viikolla sitten taivuin ja menin lääkäriin. Tulehdusarvot rajoissa, hemoglobiini enemmänkin kuin ok, kitakaaressa sientä tiheästä astmalääkkeen käytöstä ja diagnoosiksi hoitotasapainosta nyrjähtänyt astma. Sain paria troppia, joista toinen saattaa aiheuttaa vainoharhaisuutta, mutta nopeuttaa toipumista ja toisen olisi sitten tarkoitus nuo keuhkot elvyttää toimintaan. Lääkekuurin neljäntentä päivänä alkaa jo vointi kääntyä elämän puolelle, mutta kyllä rehellisesti sanottuna vituttaa, että tämä mahdollisuus keskittyä omaan hyvinvointiin nyt vähän vedettiin jalkojen alta pois. Tosin kyllähän tässä nytkin yritän kovasti itsestäni pitää huolta.

Opinnot ovat sentään edenneet. Sain kasaan 10 opintopistettä kesäopintoja aikataulussa, opinnäytetyö on edennyt niin että minulla on aika selkeät sävelet ja sitten toivottavasti ensi viikolla voin vihdoinkin keskittyä itse kirjoittamiseen kun olen saanut itseni kuosiin. Opintovapaata olisi vielä jäljellä 2,5 viikkoa, mutta niistä viimeisen viikon lapsi on syyslomalla, joten en ainakaan mitenkään kovin täyspainoisesti pysty opintoihin keskittymään.

Toisaalta mietin, että onko tämä nyt joku tapa jolla elimistöni suoraan kertoo että nyt on aika hidastaa. Tein vuodessa yli 70 opintopistettä opintoja töiden ohella ja kun tuo työ vielä pakottaa tekemään ja liikkumaan epäsosiaalisiin aikoihin niin kyllähän tässä on kynttilää poltettu molemmista päistä. Pakkolevosta on ollut se hyvä puoli, että samalla kun keho on levännyt niin on levännyt myös mieli. Toki sitten haittapuolena on se, että olen koukuttanut itseni erinäisiin päivätelevision ohjelmiin.

Millä fiiliksellä sitten olen palaamassa töihin? Hyvällä. Opinnäytetyö tuskin on valmis, mutta koska kurssaikataulujen vuoksi viimeiset pedagogiset opinnot kestävät kuitenkin ensi keväälle niin ei tässä mikään kiire ole. Breikki työarjesta on tehnyt hyvää. Nyt itseasiassa onnistuin siinä paljon paremmin mitä aikanaan vuoden mittaisella perhevapaallani. Pari kertaa olen töissä käynyt työkavereiden kanssa lounaalla ja hoitamassa yhden talousjutun, mutta muuten en ole liiaksi töitä ajatellut. Tästä myös iso kiitos kuuluu työkavereille, jotka ovat tajunneet olla soittelematta perään. Työsähköpostin salasana näyttää vanhentuneen viime viikolla, mutta en ole jaksanut edes päivittää sitä. Toki nyt en pääse kirjautumaan työkoneellekaan, mutta enköhän minä tällä omalla Chromebookilla pysty hoitamaan opiskelut riittävästi.

Monella tapaa ajatukset kirkkaina kuvittelen ainakin palaavani töihin. Huomaan jo odottavani innoissani, että pääsen työstämään tulevia koulutuksia. Vähemmän innoissani odotan sitten pitkiä työmatkoja ja sitä, että arjen rytmi muuttuu. Sen tämä breikki on ainakin opettanut että paitsi että tykkään työstäni ja tiedän että olen hyvä tässä mitä opiskelen niin jossain kohtaa tahdin pitää muuttua. Joko enemmän arkivapaita iltatöiden vastapainoksi, enemmän autonomiaa työaikojen sijoitteluun ja enemmän autonomiaa siitä mistä töitä teen. Varsinkin sitten kun opinnot on paketissa on pakko miettiä uusiksi miten ylityötunteja tasaan, koska tästä sairastelusta huolimatta olen nyt kyllä oppinut että tässä itse rytmittämisessä on omat puolensa. Toki tiimin kanssa työtä tehtäessä pitää toimia koko tiimin tarpeet huomioiden, mutta eiköhän sitä aina joku perjantai- tai maanantaivapaa viikkoon mahdu edes kerran kuussa.

Ja sitten tästä päästäänkin siihen miten itsenäisyyspäivän tienoilla voin avautua siitä että miten se töihin paluu ei mennytkään lainkaan niin kuin suunnittelin, mutta enköhän silloinkin ole löytänyt jonkun asian jota suunnitella lisää…

Yleinen

Kun lapsi ei halunnutkaan pehmeää laskua

Yksi ajatus opintovapaani sijoittamiselle oli helpottaa koulun aloitusta ja tarjota lapselle se mahdollisuus, että hän saisi tehdä lyhyempää päivää iltapäiväkerhossa ja totutella kaikessa rauhassa koulunkäyntiin. Olimme kuulleet kaikilta tuttavaperheiltä, että ekaluokkalainen on pitkälle talveen todella väsynyt ja paukut ovat vähissä ja taputtelimme miehen kanssa toisiamme selkään erinomaisesta kasvatusvalinnasta.

IMG_0015

Noh. Jälleen kerran saatiin huomata, että tuo meidän muna tiesi tässä kohtaa paljon kanaa paremmin mitä se haluaa. Yllättävän nopeasti huomasin, että minun paikkani korkeintaan väijyä olohuoneen ikkunassa miten viereisen vilkkaan risteyksen ylitys sujuu.

Ensimmäiset päivät meilläkin oli itkuinen ja sylinnälkäinen lapsi, mutta nyt kun koulua käyty puoli kuukautta on ääni jo muuttunut monella tapaa kellossa. Kun yritin viime viikolla hakea lasta iltapäiväkerhosta kotiutuessani kolmen jälkeen tulin kuulemma vain häiritsevästi keskeyttämään leikit. Tänään kun mentiin ysiksi kouluun vaikka tarjolla olisi ollut ensimmäiseksi tunniksi aamupäivätoimintaa, tuli kotiin neljän jälkeen lapsi joka ilmoitti, että hänkin haluaa aamutoimintaan kun kaveritkin on siellä. Meille on siis muuttanut lapsi joka haluaa olla koulussa vapaaehtoisesti joka päivä kahdeksasta neljään.

Toki tässä on hyviä puolia. Nyt vielä ainakin iltapäiväkerho on ulkoillut joka päivä eli lapsi on painanut pitkin koulun pihamaata ja kiipeilytelineitä pari tuntia päivässä kavereiden kanssa. Aamutoiminnassa taas suurin vetotekijä on yksi vanha eskarikaveri, joka menikin kokonaan eri iltapäiväkerhoon ja jonka kanssa ei kuulemma ehdi koskaan leikkiä kunnolla. Pitkiä päivä on siis tulossa, mutta itseasiassa uskoisin, että tuo kavereiden kanssa leikkiminen, juokseminen, kiipeily ja pelaaminen on juuri parasta palauttavaa toimintaa mitä lapsi koulupäivän rinnalle tarvitsee.  Tottumalla myös tähän rytmiin lapsella syysloman jälkeen minun paluuni töihin ei ole näin suuri muutos.

Silti itsellä on vähän halju fiilis asiasta. Minä alkaisin suurimpana osana päivistä jo kolmen aikoihin olemaan valmis siirtymään opinnoista eteenpäin ja silloin alkaa olla jo ikävä lasta. Esitin nyt kompromissinä, että sovimme aina jatkossa yhden päivän jolloin iltapäiväkerhoon ei mennä vaan tullaankin suoraan kotiin. Se voisi sitten ole sitä meidän poika-äiti-aikaa jota ajattelin meidän tarvitsevan ekstrapaljon tänäsyksynä, mutta jota ilmeisesti nyt kaipasikin meillä vain minä.

Toisaalta tässä on hyvä muistaa se, että eihän lapsi edes ole tottunut siihen, että hän näkee minua näin paljon mitä nyt. Käytännössä viimeiset kuusi vuotta olen ollut lomakauden ulkopuolella vähintään kahdesti kuussa työmatkalla, tehnyt pitkiä päivä ja tullut myöhään kotiin. Että kun on tottunut siihen että äitiä näkee lähinnä aamusmoothien äärellä niin ehkä tämä kokoajan kotona odottavan äidin konsepti on lapselle jotain sellaista, jota se ei edes osaa kaivata. Ja itseasiassa nyt jo lapsi avasi keskustelu että voisiko minun töihin paluun jälkeen mitenkään olla niin että hän saisi olla ihan vain yksin kotona että voisimmeko tulla korkeintaa puoli viideltä kotiin.

Yleinen

Lapselle sopivan kokoinen kaupunki, joka huomio aikuisten tarpeet

Jos ei muuta niin tässä viime päivinä minulla on ollut aikaa lukea sosiaalista mediaa A:sta Ö:hön. Eilen jumituin seuraamaan keskustelua Maunulaan rakentuvasta Suomen suurimmasta päivähoitoyksiköstä. Ja siitä heräsi halu kirjoittaa enemmänkin omia ajatuksiani siitä minkä lainen olisi olisi lapsen kokoinen kaupunki, joka kuitenkin palvelee vanhempienkin tarpeita.

Keskustelussa nimittäin kiinnitin huomiota, että useat kirjoitukset liittyivät ihanteeseen, josta oli poistettu täysin se, että palveleeko se lapsen tarpeita. Varmasti kaikki ovat yksimielisiä siitä, että mitä pienemmästä lapsesta on kyse niin sitä pienemmät puitteet lapsi tarvitsee ympärilleen. Tämä ei kuitenkaan ole käytännössä kovin helposti mahdollista ja jos pidämme kiinni siitä, päädymme tilanteeseen, jossa meillä on kotihoidon ideaali ja kuormittavan päivähoidon käytännöt.

Kun totuus on se, että perheiden vanhempien pitää töissä käydä niin nyt pitää löytää ne ratkaisut, joilla se lapsenhoito järjestetään siten että se tukee perheen arkea aidosti. Oman perheeni arki mullistui kun saimme päivähoitopaikan kadun toiselta puolelta. Se, että arjesta poistui vain parin kilometrinkin bussi/pyörä/auto/rataskyyti helpotti merkittävästi meidän arkeamme. Lapsen hoitopäivät lyhenivät kun pääsimme helpommin siirtymään töihin päiväkodilta ja silti pitkän päivän jälkeen ei tarvinnut enää säätää julkisilla vaan pääsimme kävellen kotiin nopeasti iltapuuhiin. Kaupunkia suunniteltaessa pitääkin minusta miettiä että toimintaetäisyyksien tulee olla lapsenkokoisia ja se lapsen liikkuminen tulee mahdollistaa.

IMG_1646

Lapsen kokoisessa kaupungissa on lapsen turvallista liikkua. Se tarkoittaa pyöräteitä, turvalliseksi rakennettuja risteyksiä ja valitettavan usein myös yksityisautoilijan näkökulmasta yksityisautoilun hankaloittamista. Ajonopeuksien tulee olla matalia ja liikenneratkaisujen tulee kannustaa valitsemaan enemmin julkisen liikenteen tai omat jalat.

Lapsen kokoisessa kaupungissa perhe pystyy tavoittamaan helposti kaiken arkisen elämässään. Meillä tällä hetkellä kilometrin säteellä on kaikki. Päivähoitoarjen jälkeen koulumatka tuntuu huumaavan pitkältä, mutta todellisuudessa koululle kävelee neljä minuttia. Harrastukset löytyvät maksimissaan kahden tienylityksen päästä ja ruokakaupat on sillä etäisyydellä että niistä tarpeentullen vaikka kantaa viikon ruoat kerralla kotiin.

Lapsen kokoisessa kaupungissa on tilaa olla lapsi. Löytyy leikkipuistoja, pallokenttiä, tasapainottelupolkuja, metsää, kallioita ja pihoja joissa puuhata. Kaikki nämä yllä kirjoitetut asiat löytyvät hyvin täällä Helsingissä tältä 1950- ja 1960-luvuilla rakennetuilta kehiltä. Käpylä, Haaga, Maunula, Munkkivuori, Herttoniemi ovat kaikki tällä hetkellä juuri tästä syystä meidän lapsiperheiden suosiossa. Haluamme lapsien kokoista elämää, mutta aikuisten tarpeet huomioiden. Meidän aikuisten tarpeena on päästä helposti kulkemaan työpaikoille, meidän tarpeena on saada lapselle hoitopaikka inhimillisen matkan päästä kodista, me haluamme voida luottaa, että lapsen päästää koulutielle ilman ettei tarvitse koko aikaa pelätä miten lapsi pärjää liikenteessä. Tästä syystä useat perheet asuvat verrattain pienissä asunnoissa, oman pihan asemasta viljellään kerrostalon pihalla viljelylaarissa ja uusyhteisöllisyys kukoistaa.

Lapsimäärän kasvu vanhoilla alueilla asettaa kuitenkin haasteita. Päivähoitopaikkoja ei ole riittävästi. Oma lapseni kävi koko päiväkotiuransa kerrostalon kivijalkojen maitokaupoista päivähoitotiloiksi muutetuissa tiloissa, jotka olivat monella tapaa sokkeloisia ja haastavia päiväkotikäytössä. Uudisrakennustilaa on rajallisesti joten tässä mielessä isommat yksiköt puollustavat paikkaansa koska ne on usein ainoa tapa millä päivähoitoon paikkoja saadaa järjestymään. Päivähoitopaikkojen lisäksi lisää tilaa tarvitaan myös kouluille. Kevään vanhempainillassa lapseni koulun rehtori kertoi, että koulun oppilasmäärä on 1,5 kertautunut kymmenessä vuodessa ja uusia isoja ikäluokkia on vain tulossa. Siksi 50-luvun koulurakennus joutuukin remonttiin. Ruokalakapasiteettiä täytyy kasvattaa, liikuntatiloja tarvitaan lisää ja koulun tontille nousee myös uudisrakennus, johon tulee lisää luokkatiloja.

Arvovalinnoistahan tässä pitkälti on kiinni. Ensinnäkin me vanhemmat olemme tehneet arvovalinnan jäämälla asumaan tiiviiseen kaupunkiympäristöön, mutta on tämä myös arvovalinta yhteiskunnan näkökulmasta. Hoitopaikkoja tarvitaan jotta vanhemmat (eli yleensä vielä ne äidit) pääsevät töihin. Kouluihin tarvitaan lisää tiloja, jotta ryhmäkoot saadaan pidettyä maltillisena ja että tilat vastaavat nykykoulun vaatimuksia. Ja lähiöiden infraa tulee kehittää siten, että yhä useampi lapsi pystyy turvallisesti kulkemaan kouluun itsenäisesti kävellen, skuutilla tai fillarilla.

Yksi on kuitenkin arvoistakin puhuttaessa pidettävä mielessä. Arvot ja ideaalit eivät lämmitä siinä kohtaa kun käytäntö ei vain toteudu. Joskus pitää osata tehdä kompromisseja, jotta suuri kuva saadaan toimivaan. Se sitten tarkoittaa toisinaan isoa päivähoitoyksikköä tai muutaman vuoden siirtymistä väistötiloihin että koulun tilat saadaan remontoitua. Niissä tilanteissa ei auta voivotella vaan sitten lähdetään etsimään niitä tapoja joilla se 300 lapsen päivähoitoyksikkö saadaan toimimaan mahdollisimman ideaalisti.

Yleinen

Kotitoimiston rutiineja etsimässä

Eilen loppui sitten minunkin kesälomani ja aamulla kun saattelin lapsen kouluun tulin kotiin ihmettelemään elämää. Aamupäivän kotonani kilkutti pianoa virittäjä ja halusin hakea lapsen aikaisin kotiin joten eilinen jäi lähinnä harjoitteluksi, mutta tänään nyt sitten piti päästä kunnolla kiinni arkeen.

IMG_9984

Opiskelumateriaalit kaivoin esiin repusta, johon ne kesäloman alussa pakkasin. Luvassa olisi opinnäytetyön ja parin sukupuolisensitiivisen työotteen kurssien työstöä, mutta itseasiassa ennen kuin päästiin siihen olenkin päätynyt työstämään yhtä kakkosduunin projektia.

Kotitoimistolla yksin työskentely vaatii kuitenkin jonkun verran uutta otetatta itsensä johtamiseen, joten olen tässä kakkosduunin kuvioiden lisäksi keskittynyt puitteisiin. Mitään varsinaista työhuonettahan ei meidän 71 neliön tilaihmeestämme löydy joten teen duuneja joko ruokapöydän ääressä, sohvalla tai sängyssä. Ja jotta koko asunto ei olisi täynnä minun kirjojani ja monistani haettiin vinttiin aikaisemmin kesällä toimeettomana viety Ikean PS-metallikorivaunu takaisin käyttöön. Nyt tuo minun liikkuva toimistoni sitten rullautuu neljällä pyörällä pitkin asuntoa.

Yksin työskennellessä menettää myös työyhteisön satunnaiset uudet virikkeet, joten viritin pitkästä aikaa radion paikoilleen. Aikaisemmin avokonttorissa työskennellessäni kuuntelimme aina YleX:ää ja säännöllisesti kitisin työkavereille rasittavista juontajista. Karma on nyt sitten ollut kuulolla, koska ainoa kanava mikä meille kuuluu hyvin on YleX, jossa tosin nykyään tuntuisi olevan enemmän kuin huippuja juontajia työssä. Sitten vielä kun soittolista olisi paria tuntia pidempi niin voisin olla tyytyväinen.

Itseni tuntien tämä yksin työskentely voi helposti johtaa siihen, että en saa mitään aikaiseksi vaan neppailen päivät pitkin ympäri internettiä ja keskityn pöyristymään siitä miten joku taas voi olla netissä väärässä. Itselleni hyväksi itsensäjohtamistyökaluksi on muodostunut erilaisten to do -listojen työstö bullet journalissa.  Toinen minulla toimiva menetelmä on ollut pomodorotekniikka, jossa työtä rytmitetään 25 minuutin työskentelyn ja 5 minuutin  taukojen avulla. Tällä tavalla saan helposti flown päälle. Tämä myös auttaa kummasti tsekkailukulttuurin vangiksi jäänyttä. 25 minuuttia kun painaa työtä voi sitten rauhassa viisi minuuttia ihmetellä niitä netissä väärässä olevia ihmisiä.

Opintovapaani koostuu pitkälti itsenäisestä opiskelusta ja rehellisyyden nimissä minulla ei nyt aivan tolkutonta työkuormaa ole tehtävänä, joten otan tässä opintovapaan aikana myös aikaa muulle hyvinvoinnille. Buukkailin jo torstaille itselleni keskelle päivää Elixiasta Body Balance-tunnin ihan vain siksi että voin. Samoin tarkoituksena on ottaa myös säännöllisesti aikaa ulkoilulle ja liikunnalle. En varmaan koskaan tule pääsemään vuorotteluvapaalle tai muulle pidemmälle lomajaksolle töistä joten nyt otan sitten kaiken ilon irti tästä että saan myös aikaa muuten itsestäni huolehtimiselle.

Paluun arkeen tiesi myös uutta ryhdistäytymistä perheen ruokien suhteen. Olemme eläneet kesän lähinnä ravintolaruoalla ja kaikki pitkäjänteisyys on huutanut poissaolollaan. Nyt sitten aamulla ne kaurapuurot ja iltaruoaksi keitetyt sosekeitot ovat maistuneet tolkuttoman hyvältä. Harvoin odotan yhtä vesi kielellä  makaronilaatikkoa mitä tänään.

Yleinen

Opiskelu töiden ohessa – ensimmäisen vuoden saldo

Eilen päättyi ensimmäinen lukuvuoteni monimuoto-opiskelijana. Aloitin viime elokuussa opinnot motivoituneena, mutta myös äärettömän epävarmana. Jos wikipediasta etsii juttua huijarisyndroomasta, löytyy kuvituskuvana todennäköisesti tärähtänyt selfie minusta. Olin aivan varma että opintojen myötä kaikki huomaavat, että olen viimeiset kymmenen vuotta esittäyny vain olevani asiantuntija alalla, jota nyt päädyin opiskelemaan. Noh, ei siinä nyt sitten ihan niinkään käynyt.


Opiskelen yhteisöpedagogiksi ja suuntaudun järjestöjen kehittämiseen. Pääsin viime talven aikana suorittamaan nyt syksyllä ensimmäistä kertaa starttaavan työyhteisöpedagogi, koulutuksesta 20 opintopisteen siivun jo koulutuksen pilotointikokeilussa. Kokonaisuus oli enemmän kuin mielenkiintoinen ihmiselle, joka on paiskinut viimeiset kymmenen vuotta töitä ammattijärjestössä.

Ja tuliko opinnoissa sitten turpaan? No ei tullut. Odottelen vielä arvosanoja yhdestä kurssista, mutta edellyttäen että kurssi menee kuten muutkin olen suorittanut kuluvan talven aikan 61 opintopistettä hyvillä arvosanoilla. Tästä jatkan lapsen aloittaessa koulutiensä viimeistelemällä vielä kymmenen opintopistettä kesäopintoja ja jatkan syksyyn opinnäytetyön ja viimeisten parin kurssin voimin. Tulevaisuudesta kuitenkin myöhemmin lisää. Tehdään nyt ensin tiliä menneestä.

Monimuoto-opiskelut ovat työssäkäyvälle mielekäs tapa suorittaa korkeakouluopintoja. Lähiopiskelupäiviä minulla oli yleensä noihin perusopintoihin liittyen kolme kuukaudessa ja sen päälle tuli vielä työyhteisöpuolen lähiopetuspäivät. Neuvottelin tai no rehellisyyden nimissä kouluttautumiseen positiivisesti suhtautuva esimies tarjoa diilin, jossa joka toinen löhiopetuspäivä oli minulle työaikaa ja joka toinen meni omasta pussista. Tosin meillä kun on töissä käytössä tuntipankki ja noita ylitöitä tulee koulutusten kanssa tehtyä en joutunut olemaan päivääkään palkattomalla.

Suurin haaste opinnoille oli välimatka. Kampuksen sijaitessa Nurmijärvellä kirjaimellisesti korpikuusen kannon alla on liikkuminen vähän haastavaa ihmisille, joka ei halua ajaa autolla. Tuosta läheltä menisi kyllä bussi, mutta onneksi löysin jo ensimmäisenä opiskelupäivänä itselleni mahtavan kimppakyytijengin. Näitä minun kimppakyytiläisiäni sekä meidän kanssa samaan pedagogiseen pienryhmään valikoituneita naisia saan kiittää siitä, että opinnot ovat menneet näinkin sujuvasti. Olemme tehneet valtavasti töitä yhdessä ja samanhenkisessä porukassa on helppo ollut sparrata omia ja muiden opintoihin (ja usein muuhunkin elämään) liittyviä ongelmia.

Isoin haasta työn yhteydessä opiskelulle tuo ajan käyttö. Aika on resurssi jossa ainakin meidän perheessä on aina puutetta. Meillä työt aloitettiin usein niin että lähdetiin juoksuttamaan palautuspäivästä kalenteria taaksepäin ja sitten lyötiin lukkoon ne harvat hetket, jotka aidosti on tilaa opinnoille. Ja sitten oli pakko aina varata puskuria vähintään viikko kun aina jollain oli lapsi kipeänä, töissä paniikki tai muuten vain tilanne päällä. Menetelmä kuitenkin toimi ja kertaakaan en näissä opinnoissa tuntenut aikaisemmissa opintoviritelmissä tuttua seinät kaatuu päälle -tunnetta.

Aivan kevyt tämä vuosi ei kuitenkaan ollut. Sen huomasin oikeastaan vasta kun jäin kesälomalle. Huomasi, että aivot surrasivat täysillä ja olenkin tämän loman aikana lukenut ennätyspaljon viihdekirjallisuutta, jotta saan aivot off-asentoon. Nyt kun lomalla on oltu kolme viikkoa alkaa akut sitten ollakin täynnä. Syksyn opintojen pariin paluu siinäkin mielessä mielekäs että tällä kertaa saan ottaa opinnoille ihan rauhassa aikaa jäädessäni opintovapaalle. Lapsen lähtiessä kouluun onkin tarkoitus, että minä vietän kuukaudet perehtyen nyt ensin moninaisuuden kohtaamiseen ja sukupuolisensitiivisyyteen, sitten pedagogisiin menetelmiin ja siinä sivussa pitäisi edistää myös työhyvinvointiin liittyvää opinnäytetyötäni. Jos kaikki menee putkeen on minulla tutkinto kädessä jossain vaiheessa ensi talvea. Sitten onkin hyvä miettiä että mitä tekisi sen jälkeen. Nyt kun se mörkö siitä, että osaanko tai pärjäänkö on saatu nitistettyä haluaisin kyllä haastaa itseäni vielä lisääkin.