107 vapauden päivää

Tänään mennään päivssä numero neljä. 


Jäin siis perjantaina kesälomalle, joka jatkuu yhtä kyytiä elokuun puolivälissä opintovapaana ja töihin palaan vasta lokakuun loppupuolella. Luvassa on siis 107 vapaudentäyteistä päivää. Tai no vapauden ja vapauden… niin vapaa kuin sitä kohta 36-vuotias asuntolainaa lyhentävä, yhden lapsen äiti, jolla opinnot vaiheessa voi olla.

Vapautta kuitenkin on se, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pystyn itse olemaan kalenterini valtias. Ei koulutusreissuista täyttä kalenteria. Ei viikkotolkulla iltatöitä niin etten ehdi lenkille tai salille. Ei missattuja iltasatuhetkiä tai viikkoja jolloin en ole kertaakaan ruokapöydän ääressä. Tauko töistä tuli sopivaan taukoon siinäkin mielessä, että en tiedä miten pitkään olisin oikeasti jaksanut. Talven aikana opintorekisteriin kertyi yli 60 opintopistettä ja sen kun yhdisti työtahtiini ja pariin luottamuustoimeen voi huomata, että ihan liikaa elämässäni ei ollut nollaenergiajaksoja.

Vasta nyt lomalla huomaa sen että aivot surraavat edelleen täysillä. Olen nähnyt aivan päättömiä unia ja herännyt kaikkea muuta kuin levänneenä. Tein itseni kanssa diilin, että kesälomalla pidän lomaa myös opinnoista. Keskityn lukemaan juuri sitä mikä hyvältä tuntuu. Käyn päivittäin lenkillä. Pelaan SkipBoa lapsen kanssa. Olen niin lomalla kun vain ihminen voi olla. Elokuun puolivälissä lapsen lähtiessä kouluun palaan sitten minäkin arkeen. Työlistallani on opinnäytetyä ja pari kurssia. Onneksi tosin opinnäytetyön pitäisi olla niin hyvällä mallilla, että mitenkään täysiä päiviä vaan saan otettua siinäkin rennommin. Haettua lapsen aikaisin iltapäiväkerhosta, käytyä lenkillä ja toivottavasti edelleen lukea ja tehdä käsitöitä. 

Ja edelleen myös toivon, että tämä lapsipuolen asemassa ollut blogikin saisi ansaitsemaansa huomiota. Sitä ennen tosin taidan mennä saunaan ja pelata sen jälkeen muutaman kierrosta SkipBoa ja syödä liikaa juustoa.

YT-neuvottelut perheessä

Pari viikkoa sitten sovin ryhmätyöaikataulua opiskelukavereitteni kanssa. Aikatauluja oli neljän työssäkäyvän kesken vähän vaikea hinkata yhteen, mutta löydettiin sopiva rako tapaamiselle. Varoitteilin vain, että saatan vain hieman myöhästyä jos meidän YT-kokous venähtää. En edes tajunnut sanomisissani mitään outoa kunnes yksi opiskelukavereista kysyi, että onko meillä YT-neuvottelut päällä. Jotenkin sitä itse unohtaa, että useimmille YT tarkoittaa sitä kasiluvun vähennyksiin tähtäävää toimintaa ja se lain varsinainen henki unohtuu. Siksi pitikin kertoa, että työpaikallani tämä yhteistoiminta tarkoittaa hieman jotain muuta. Se on säännöllistä vuoropuhelua työnantajan ja työntekijöiden edustajien kesken pyrkimyksenä kehittää yhdessä työpaikan toimintaa sellaiseksi että siellä olisi kaikki edellytykset tehdä tulosta ja voida hyvin.

Tämä pitkä alustus toimikoot nyt pehmityksenä sille ilmoitukselle, että meidän perheessä oli taas kerran aika käynnistää yhteistoimintaneuvottelut. Kuitenkaan kukaan ei ollut vaarassa menettää työpaikkaansa. Lähinnä kutosluvun hengessä teimme organisaatiouudistusta ruokakunnassamme miehen uusien töiden aiheutettua vähän haasteita prosessille.


Listalla oli messutuliaissuklaiden jakaminen perheen kesken, mutta myös moni sellainen asia, jonka avulla tämä uusimuotoinen arki saadaan rullaamaan.

Käytännössä miehen työt toivat meidän arkeen ihan uuden haasteen sillä, että työhön liittyy säännöllisen epäsäännöllisesti reissuja, jotka tulevat parhaimmillaan kuukauden ja pahimmillaan alta viikon varoitusajalla. Tähän asti asiat ovat menneet ihan hyvin, mutta huomasin, että minun laskentataulukkoaikatauluttaja luonteeni hieman (okei tosi paljon) stressasi sitä ettei asiat ole ennakoitavissa puolen vuoden päähän. Neuvottelujen tärkeimpinä pointteina olikin joustojen varmistaminen arjessa, käytännössä siis piti vain sopia uusiksi pari vuosien aikana vakiintunutta käytäntöä, jotka eivät oikein istu nykytilanteeseen.

Aikaisemmin vastaavia YT-neuvotteluja on käyty parisuhteessamme kun mies palasi töihin perhevapaan jälkeen, kun lapsi syntyi ja koomisimmat neuvottelut käytiin keväällä 2008 miehen vaihtaessa vuorotyöstä päivätyöhön jolloin meillä meni täysin solmuun aamuiset kylpyhuoneaikataulut. Joku ei näin ammattiyhdistyshenkinen ehkä sanoisi, että kun elämässä tapahtuu isoja muutoksia käymme keskusteluja. Neuvottelu kuitenkin ehkä on se mikä enemmän kuvaa keskustelujen tyyliä. Näissä keskusteluissa kun yritetään löytää se yhteinen nimittäjä, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua ja varmistaa että joustot ovat tasapainossa suhteessa velvollisuuksiin. Näissä yhteyksissä usein myös keskustellaan prosessiosien ulkoistamisesta alihankkijoille. Pöydälle nostettiin kotisiivoaja, kauppakassipalvelun hyödyntäminen sekä lakanapyykkien pesettäminen pesulassa. Yksi alihankintapalvelu meillä kuitenkin on, jota yritämme välttää viimeiseen asti. Lapselle ei palkata vieraita hoitajia vaan tilanteet yritetään sumplia kuntoon jo valmiiksi tuttujen aikuisten voimin, vaikka se meiltä vanhemmilta vaatisikin toisinaan vähän epämukaviin aikoihin matkustamista.

Seuraavaksi yhteistoimintalistalla olisi sitten strategian päivittäminen. Kun tuo jälkeläinen on saatu seuraavalle etapille elämänpolulla on meidän vanhempienkin ehkä hyvä miettiä tätä perhepoliittista strategiaa ja päivittää visiota. Arvot meillä sentään onneksi on pysynyt koko ajan samana, niiden varaan kun rakentuu aika moni kivijalka tässä perhearjessa.

Vanhemmuus ja zombiet

Olen useampaan otteeseen blogihistorian aikana selittänyt kirjoitustaukoja ja töksähtäviä tekstejä väsymyksellä. Väsymys ja liian vähäinen unimäärä on ollut uskollinen kumppanini jo reilun kuuden ja puolen vuoden ajan. Toisinaan menee paremmin, toisinaan huonommin, mutta noin keskimäärin sanoisin, että nukun aivan liian vähän. Ja mitä seuraan lähipiiriäni ei meidän perheessä vanhemmat ole ainoita joilla unimäärä jää liian vähäiseksi.


Toki itselläni tätä osin selittää myös tämä työni. Kun vielä kuvaat yhdeksän aikaan illalla Tampereella  kevätillan lempeää valoa ja puoli vuorokautta myöhemmin olet Kehä III:n kupeessa käynnistämässä tiimin kehityspäivää tiedät, että vähän tässä vuorokausittainen lepoaika jää lyhyeksi vaikka kuinka olet hemmotellut itseäsi junamatkalle Fafasin halloumipitalla ja uudella jaksolla Riverdalea.

Useimmiten kuitenkin huonojen unien takana ei ole ne työt vaan se, että perheestä löytyy huonosti nukkuvien vanhempien lisäksi myös huonosti nukkuva jälkeläinen. Meillä vauvavuotena ei liikoja nukuttu ja lapsen ollessa kymmenen kuukautta nukuin mökin vintillä ensimmäisen kokonaisen yön ilman lasta. Aamulla huomasin, että olin nukkunut koko yön nasta painautuneena reiteeni. Että kymmenessä kuukaudessa tästä mutsista oli tehty kyllä varsinainen zombieprinsessa, joka nukui kuoppaisella futonilla lämmittämättömällä ullakolla ruumiin unta. Kesän aikana sain vähän univelkoja kuitattua koska lapsi nukkui mökillä yöt mummin kanssa lämmitetyssä alakerrassa, mutta silti töihin palasin niillä fiiliksillä että epäilin aivojeni ja istukan vaihtaneen paikkaa synnytyksessä. Tunsin itseni tyhmäksi ja näin jälkikäteen tajuan olleeni esimerkiksi ilkeä ja pikkumainen työkaveri.

Riittävän pitkään jatkunut väsymys muuttaa persoonaa ja vaikuttaa myös tehokkuuteen. Siksi tuntuu niin oudolta miten vähän yhteiskunnallisella tasolla puhutaan lapsiperheiden unien parantamisen mahdollisuuksista. Väsymyksestä katkeamispisteessä oleva ystäväni oli saanut neuvolasta lähinnä lähinnä kylmää kättä ja perinteiset toteamukset siitä, että huonot yöunet nyt vain kuuluvat lapsiperheiden arkeen. Tuntuu, että näissä kohtaa ihmiset eivät tajua, että on hieman eroa puhutaanko parista yösyötöstä vai siitä että lapsi herää yön aikana kymmenen kertaa tai  harrastaa keskellä yötä kukkumista. Ja että yleensä useamman kuukauden valvottuaan perhe ei itsenäisesti pysty muuttamaan toimintaa siten, että koko perhe saataisiin nukkumaan. Yhteiskunnan kannalta kuitenkin olisi tärkeää että mahdollisimman monessa perheessä nukuttaisiin. Ihan siitä syystä, että levännyt ihminen pysyy terveempänä, levännyt aikuinen on töissään ja opinnoissaan tehokkaampi sekä kärsivällisenpi kasvattaja ja myös levännyt lapsi voi paremmin. Huonoilla, liian lyhyillä yöunilla myös lapsen kehitys ja keskittymiskyky on koetuksella. Eli se vanha kansa tosiaan tiesi mistä puhui kun sanoi, että nuoren miehen nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Ymmärrän, että neuvolan nykyisillä resursseilla uniohjaus ei ole päällimmäisenä listalla, mutta ehkä olisi syytä miettiä pitäisikö olla. Jos puhutaan, että pitäisi pidentää työuria ja kasvattaa kilpailukykyä niin eikö olisi järkevää ensimmäisksi huolehtia, että väestöllä on aidosti parhaat edellytykset siihen puuhan ja se, että meillä tuhansissa perheissä vanhemmat vaeltavat zombieina ei varsinaisesti auta lopputuloksen saavuttamisessa.

Äitiys, ura ja kipeää tekevät hetket

Jatketaan taas perhettä ja uraa pohtivilla teemoilla. Aikaisemmin olen jo kuvannut niitä asioita, jotka omassa elämässäni toimii mahdollistajina sille, että saan töiden, perheen ja opiskelujen kombon pidettyä paketissa sekä myös sitä miten tärkeää poteroitumisen asemasta olisi aiheeseen liittyvissä keskusteluissa tunnistaa oma etuoikeutensa. Nyt lähdetään puhumaan niistä asioista, jotka tekevät kipeää äitiyttä ja uraa yhdistettäessä. Niistä asioista, joista ei juuri koskaan puhuta ääneen, koska tiedetään, että niitä käytettäisiin vain aseena jolla voidaan lyödä lisää sitä joka makaa jo valmiiksi maassa.

IMG_6416

Keskiviikkoaamuyönä vanhempien väliin kömpi pieni kekäleeltä tuntunut poika, joka kuumelääkkeen saatuaan ei enää saanut unen päästä kiinni. Siinä kohtaa kun ennen viittä istut olohuoneen lattialla askartelemassa taikasauvaa kepistä ja silkkimassasta niin voit jo arvata, että päivästä tulee pitkä. Varsinkin kun kalenterista löytyi niin strategiatyöpajaa, asiakaspalaveria kuin opiskelupienryhmän tapaamista. Että siinä ei töihin tultu hyvällä fiiliksellä eikä fiiliksiä ainakaan auttanut työkaveri, joka kuullessaan, että joudun olemaan torstain lapsen kanssa kotona, myötätuntoisesti totesi, että tämä on nyt kyllä todella huono ajankohta.

Tuohon huonoon ajankohtaan kiteytyy se, miksi niin moni nainen puree huulta eikä puhu siitä mikä perheen ja työn fuusiossa on vaikeaa. Empatiaa ei tipu ja huomaat tulleesi sitä totuutta vahvistavaksi esimerkiksi, joita esim. BMW:n entinen Suomen toimitusjohtaja Hesarissa viime lauantaina kertoi. Että kun naisella ei ole lapsia hän voi keskittyä töihin. Lapsellinen nainen päätyy tekemään 200% töitä ja tuntee silti usein olevansa aina väärässä paikassa ja tekevänsä liian vähän töitä, mutta silti on pakko vain yrittää. Ystäväpiiristäni löytyy useampia akateemisia pätkätyöläisiä, joiden kokemus on se, että jo perhevapaa voi olla liian pitkä aika olla töistä pois. Tiput rahoituskierroksilta ja reilussa vuodessakin muutut jo täysin näkymättömäksi. Joudut hakemaan sen tasa-painon sille, että rakastat kyllä lastasi, mutta et silti hänen vuokseen ole valmis vetämään vessanpöntöstä alas kaikkea sitä jonka eteen olet hyvin usein edellisen vuosikymmenen tehnyt töitä.

Kukaan ei halua myöskään olla se, joka omalla naamallaan kertoo siitä miten stressi vie muistin. Kukaan ei somessa uskalla tunnustaa että meinasi unohtaa lapsensa syntymäpäivän, koska sen asemasta että saisit myötätuntoa saat kuulla miten kelvoton olet. Asia, jonka kuitenkin varmasti jokainen näin tuntee jo riittävästi ilman ilkeitä kommentteja. Tai ainakin näin tunsi se ystäväni, joka tehdessään työtään aivan liian pienillä resursseilla tajusi lapsensa syntymäpäivän olevan tulossa edellisenä iltana kahdeksalta matkalla kotiin. Ja silti onnistui muuttamaan tilanteen niin, että lapselle asia ei näkynyt.

Vaatii aika paksua nahkaa vastata maan toisella laidalla päiväkodista tulevaan puheluun siitä, että lapsi on sairastunut ja lähteä sumplimaan sieltä ranualaiselta maantieltä käsin sitä miten lapsi haetaan päivähoidosta (no on sillä isäkin, se tyyppi joka on itseasiassa meillä laitettu ensisijaiseksi yhteydenottokohteeksi päiväkotiin, mutta jolle ei koskaan soiteta) ja että miten varmistetaan että mies pääsee siihen palaveriin johon olisi pakko päästä (siihen tarvittiin yksi lapsen eno, joka kuljetti samaisen lapsen mummin aamun pikkutunteina juna-asemalle jotta mummi pääsee päästämään vävypoikansa töihin). Siinä sitä syyllistää itseään ihan riittävästi itseään siitä poissaolosta vaikka tietää, että lopputulos on aivan yhtä hyvä kuin se, että olisi itse ollut lasta hakemassa.

Itse pystyn näitä asioita käsittelemään muutamassakin vertaisryhmässä, mutta keskustelu pitäisi saada siirrettyä näiden ryhmien sisältä myös julkisuuteen, koska osin ongelma on asenteissa ja rakenteissa. Aivan ensimmäiseksi pitäisi saada yhteiskunnallinen keskustelu sille tasolle ettei ensimmäinen kommentti työn ja perheen uupumisessa ole kikkelis kokkeli mitäs läksit -tasoa. Jos tavoitteena yhteiskunnallisella tasolla on pidentää työuria on avainasemassa tässä pienten lasten äidit ja ne työurat eivät pitene sillä, että turhan moni meistä vetää arkensa läpi sinnitellen.

Kun lapsi kasvaa olisi mielenkiintoista kuulla lapselta itseltään miten paljon nämä tunteet ovat paistaneet lapselle itselleen läpi vai olemmeko onnistuneet siinä mitä on yritetty? Siinä, ettei lapsi itse tajua, että ulkopuolisen maailman käsitysten mukaan hänen elämänsä on aiheuttanut vanhemmille tai no oikeastaan vanhempien työkavereille äärettömän paljon huonoa ajoitusta.

 

Työ, perhe ja privilegio

Palataanpa taas puhumaan työstä ja perheestä ja tällä kertaa otetaan tulokulmaksi privilegiot.

Ehkä kuumimpia mahdollisia keskusteluja, joita perhe-elämään liittyen käydään, on se miten pitkään lasten kanssa ollaan kotona ja kuka siellä kotona on. Keskustelu on yleensä täysin hedelmätöntä. On sitä sitten kumpaa koulukuntaa tahansa, niin asemalinjat ovat nettikeskusteluissa tiukat, poterot syviä ja aseena käytetään yksilön kokemuksien yleistämistä tilastoksi sekä valittuja omaa tilannetta tukevia tutkimustuloksia.

IMG_6411

Siinä se blogin kirjoittaja ihailee kirkasta auringonnousua dumbattuaan lapsensa vieraiden hoiviin päiviksi vaiko sittenkin tässä supermutsi suuntaa päivän uusiin sekkailuihin työelämään, joka on yhtä kirkas kuin aurinko?

Asioita voi katsoa monelta kantilta kuten kuvatekstistä huomaa. Se mikä yleensä kummaltakin osapuolelta puuttuu on se pysähtyminen siihen, että mietittäisiin, että mitkäs tässä nyt ovatkaan ne minut etuoikeuteni ja että olisiko minun ehkä etuoikeutettuna syytä pitää suuni kiinni ja sormeni poissa näppikseltä. Mitä nämä etuoikeudet sitten ovat? No työhön palaavien leirissä usein on yksi iso etuoikeus. Se, että on  työ mihin palata. Turhan usein keskustelussa unohdetaan se näkökulma, ettei kotona oleminen välttämättä ole puhtaasti vapaaehtoista ja tilanne voi olla arka paikka naiselle, joka on tottunut töitä tekemään ja kantamaan kortensa kekoon. Työpaikkoja ei nuorille naisille löydy mitenkään joka puun oksalta tai jos löytyy voi työ olla sellaista ettei sen tekeminen enää tunnu mielekkäältä tai ole taloudellisesti järkevää esim. korkeiden työmatkakustannusten ja päivähoitomaksujen vuoksi. Toki jollekin toiselle se kotona oleminen on juurikin vapaaehtoista.

Tästä päästään siihen toiseen leiriin eli kotivanhempiin ja heidän etuoikeuksiinsa. Aina se kotona oleminenkaan ei ole mahdollista. Töihin palataan siitä syystä, että muuten perheen talous ei kestä. Tämä erityisesti korostuu perheissä, joissa on pienet tulot, mutta myös meillä oikeasti kivasti tienaavilla asiantuntijoilla, joissa perheen vanhemmilla on suunnilleen yhtä hyvät tulot. Esim. meidän tapauksessamme oli se ja sama kumpi kotiin jäi tulojen kannalta, mutta myös tästä syystä kovin pitkäksi aikaa emme taloudellisen tilanteen vuoksi voinut jäädä vain yksien tulojen varaan. Asumiskustannuksemme oli mitoitettu niin että selviämme vaikka jäisimme molemmat työttömäksi, mutta se, että toiselta tippuu täysin tulot olisi vienyt budjetin pahemman kerran miinukselle. Eli vaihtoehdot oli joko mennä töihin tai myydä koti. Tai no olisihan sitä aina voinut etsiä osa-aikatyön, mutta kun se oma työ tuntui kuitenkin molemmilla mielekkäältä. Ja meidän kummankaan työ ei antanut mahdollisuutta siihen, että työtunteja olisi pudotettu, koska olisimme sitten tehneet 80 %:lla palkalla 120 % töitä.

Eli tästä päästään myös yhteen privilegioon, joka varsinkin blogikirjoittelussa tuntuu unohtuvan. Suurimmalla osalla suomalaisista työtä ei tuoda niin helposti kotiin ja osa-aikaisuus on käytännössä mahdollista vain terveydenhuollossa ja palvelualoilla, joissa toisaalta jälkimmäisessä taas niitä täysiä tunteja ei välttämättä saa vaikka haluaisikin. Luultavasti työn tulevaisuus tuo enemmän tätä joustoa, mutta siihen asti kuitenkin monella se työarki tapahtuu työpaikalla ja itseasiassa meillä on valtavasti asiantuntijatyötä, jossa säännöllinen etätyö ei ole mahdollista.

Itselleni ehkä tärkein privilegio tunnistaa on se, että minä pääsin palaamaan unelmaduuniini. Siinä missä yhä useampi asiantuntija perhevapailta palatessaan saa kuulla, että oma työpaikka on sulanut alta, sain itse palata uuteen itselleni räätälöityyn ja pirun mielekkääseen työhön. Monella taas perhevapaat toimivat ensimmäisen mahdollisuutena pysähtyä ja miettiä mitä elämältään ylipäätään halutaan. Siinä kohtaa se vastaus voikin olla, että kaikkea muuta kuin sitä aikaisempaa työtä ja vuodet kotona voivat olla hyvinkin itselle mielekkäitä kun saa kerrankin ajatuksella  keskittyä siihen kotiarkeen.

Millaiseksi muodostuisi keskustelu äitiydestä, jos nämä privilegiot tunnistettaisiin? Millaiseksi muodostuisi äitiyskeskustelu, jossa tajutaan että  vaikka yhteiskunta muodostuu yksilöistä niin yksilön totuus asiasta ei ole yhteiskunnan tasolla totta? Voitaisiinko päästä siihen tilanteeseen, että uskallettaisiin aidosti puhua asioista niiden oikeilla nimillä.  Että taloudelliset asiat merkitsevät. Ja että tämä ei ole mikään paremmuuskilpailu koska perheillä on erilaiset tilanteet. Ja että myös uskallettaisiin puhua siitä mikä omassa tilanteessa on raskasta ilman pelkoa siitä, että vastapuoli tulee ja lyö maassa makaavaa. Ja että oltaisiin hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että järjestelmää tulee kehittää siihen suuntaan, ettei nuori nainen ole työmarkkinoiden alinta kastia. Ettei raskaanaolevian määräaikaisia sopimuksia jätetä uusimatta. Että tulevaisuudessa työ olisi monipuolisempaa ja yhtä useammalla mahdollisuus palata työelmään liukuvammin. Koska niin kauan kun me ollaan niissä poteroissa kiukuttelemassa myös julkisuudessa ja järjen äänenä aiheesta esiintyvät keski-ikäiset poliitikkomiehet, me naiset olemme niitä jotka häviävät, ihan poterosta riippumatta.

Töissä, kotona ja koulussa

Viimeiset pari vuotta perheemme ruuhkavuosiarkeen on kuulunut työn ja kodin lisäksi myös tiivinä osana minun opintoni. Lähdin ensin suorittamaan osaamistani laajentaakseni työvalmennuksen erityisammattitutkintoa ja kun nyt opintojen suhteen saatiin vauhti päälle hain vuosi sitten yhteishaussa opiskelemaan yhteisöpedagogiksi ja tulin vielä valituksi.

Kaikkien liikkuvien osien sovittaminen yhteen ei aina ole helppoa, mutta ainakaan tähän mennessä en ole kokenut opiskeluja töiden ohessa mitenkään työlääksi opintojeni rakenteen ja muutaman mahdollistajan vuoksi. Opiskelen monimuoto-opetuksessa eli lähiopintoja on kuukaudessa kahdesta kuuteen ja muuten opintoja suoritetaan omassa tahdissa joko yksin tai ryhmissä. Välillä aikataulujen sumpliminen ottaa tiukille, mutta toisaalta opintoja varten otetut pankkivapaapäivät tarjoavat myös arkeemme joustoja.

IMG_6342

Eilinen aamupäivä meni luennolla, iltapäivä pienryhmässä kehittämistehtävää työstäen ja  kolmen jälkeen olinkin jo poimimassa eskarin eteisestä matkaani yhtä pientä miestä ja neljältä kun mies tuli kotiin oli pihalle kohonnut jo lumiukko.

Tästä päästäänkin sitten siihen ensimmäiseen asiaan, joka toimii opintojeni mahdollistajana. Eli mieheeni (ei siis lumiukkoon). Opinnot vievät minut säännöllisesti illoiksi pois kotoa ja kun se minun työnikin on mitä on niin kyllä meillä tällä hetkellä kodin pyykkihuolto ja moni muu arkinen asia pyörii täysin miehen varassa. Tiedostan, että tilanne on monella tapaa epäreilu ja vaikka maailma olisi puolillaan opintoja joita haluaisin tämänkin jälkeen suorittaa on seuraavaksi miehen vuoro päästä päivittämään osaamistaan. Ihan siitäkin syystä, että se osaamisen säännöllinen päivittäminen on käytännössä tämän päivän asiantuntijalle ainoa mahdollisuus pitää kiinni omasta työmarkkinakelpoisuudestaan ja laajentaa omaa horisonttiaan.

Toinen mahdollistaja on työnantajani, joka suhtautuu lähtökohtaisesti positiivisesti siihen, että yksi asiantuntijoista viuhtoo milloin töissä ja milloin koulunpenkillä ja jonka kanssa olen saanut sovittua erittäin joustavan diilin muutenkin ajankäytöstä. Hyvä esimerkki siitä, että kun kumpikin osapuoli joustaa niin hommat toimivat. Toki työnantaja myös suoraan hyötyy siitä, että saavat käyttöönsä minun kokemukseni päivitetyillä tiedoilla. Tämä muuten oli asia, jonka kirjoittaminen auki oli yllättävän vaikeaa, mutta yritän nyt opetella tässä sanomaan edes toisinaan ääneen sen, että työpanoksellani on merkitystä.

Miten tämä kaikki sitten näkyy minun ja lapsen arjessa?

Rehellisesti sanottuna vähentyneinä aikaresursseina. Eli jos haluat olla se vanhempi joka lukee joka ilta iltasadun, pakkaa eskarirepun ja on iltapäivällä esikoulun portilla joka päivä ennen neljää, niin tämä kombo ei vain toimi. En ole kotona edes sitä vähääkään mitä aikaisemmin, mutta tosiaalta myös sitten kun olen kotona pyrin lapsen ollessa hereillä pysymään kaukana opiskelujutuista ja hyödynnän esimerkiksi työmatkojen hotelli-iltatoja kirjoitustyöhön tai otan kirjoituslomaa itselleni niin, että perheen miehet lähtevät käymään esim. isovanhempia moikkaamassa. Silti uskallan väittää ettei opiskeluni pelkästään lapselta pois. Ensinnäkin opintojen myötä olen laajentanut näköalaani ja olen aika paljon rennompi ja elämääni tyytyväisempi tapaus kuin se leipäntynyt paikoin hyvinkin näköalaton kiukkuperse, joka vielä muutamia vuosia sitten olin. Annan myös lapselle arvokasta esimerkkiä siitä, että me aikuisetkaan emme ole valmiita ja että meidänkin pitää jatkuvasti opetella uutta ja venyttää mukavuusalueemme rajoja.

Ja sitten nämä opinnot antoivat option myös yhdelle asialle, jonka järjestäminen olisi muuten mennyt hyvin hyvin vaikeaksi. Syksyllä kun lapsi menee kouluun olen minä aluksi kotona. Siis jos mitään maata mullistavaa ei tapahdu. Jään opintovapaalle työstämään opinnäytetyötä samalla kun lapsi lähtee koulutielle eli isken kaksi kärpästä ellen jopa useampaa yhdellä iskulla. Saamme poistettua monta stressitekijää kalentereistamme pois, saamme rauhoitettua lapsen elämän toista merkittävää nivelvaihetta ja samalla tulee toivottavasti varmistettua myös se, että minä saan nämä opinnot pakettiin. Koska tunnen myös itseni niin hyvin, että vaikka kurssitehtävät saan rämmittyä läpi töiden ohella niin opinnäytetyötä en saisi. En ainakaan kovin kaksisilla arvosanoilla.

Eli onhan tämä melkoista jonglööraamista. Onneksi minulla on tässä sirkuksessa tukenani tuo maailman paras esiintymispari. Näin aikuisempana opiskellessa huomaa myös miten se sisäinen motivaatio on nyt kohdillaan. 15 vuotta sitten opiskellessa kun mihinkään ei maailmassa ollut kiire ei toiminnalla usein ollut myöskään suuntaan. Nyt se suunta on olemassa ja se myös näkyy tuloksissa ja samalla se myös palkitsee.

Pitkiä pellavia

Alun perin suunnittelimme viettävämme viimeisen lomapäivän leffassa, mutta päädyimmekin naapureiden houkuttelemana lähileikkipuiston laskiaisriehaan.


Rieha tosin oli ehkä vähän liioitteleva ilmaisu tästä paikallisen Lionsien järjestämästä tapahtumasta kun paikalla oli hevosajelua (ei menty, pari vuotta sitten puiston tapahtumassa tapahtui pieni onnettomuus toiselle lapsi perheelle ja sen jälkeen lapsi on boikotoinut kaikkia kärrykyytejä), makkaranpaistoa (jonka vuoksi yksi Leijonista katsoi hyväksi itdeaksi ajella farmarimersullaan pitkin leikkipuistoa ja viereistä kenttää, jotka kumpikin olivat täynnä sinkoilevia lapsia) ja pulkkamäkeä (kuva otettu siinä kohtaa kun lapset vielä muistivat miten jonotetaan, erityiskiitos erityisesti yhdelle keski-ikäiselle miehelle joka syleili sisäistä lastaan ja päätti laskea keskelle leikkiviä lapsia).

Lapselle tästä kuitenkin todennäköisesti jäi sellainen hyvä muisto laskiaisen vietosta. Sellainen oletuslaskiainen, josta jää niin selkeä muistikuva, että hän muutaman vuoden päästä väittää varmana tietona, että hänen olleessaan pieni laskiaiset olivat aina tällaisia pulkkamäkiunelmia.


Täydellisen laskiaisen larppaamisen hengessä leivoimme myös vegaanisia laskiaispullia. Tai no kai nämä ovat ihan ehtoja laiskiaispullia kun ne ostettiin lähi-K:n pakastealtaasta (Pirkan pullat on vahinkovegaanisia) ja itse tehtäväksi jäi vain soijavispin vatkaaminen. Pullien kohdalla lapsi tosin päätti, että hillo vai manteli -kysymyksen ainoa oikea vastaus on, että kuka hullu nyt pilaa hyvän pullan tunkemalla sen sisälle yhtikäs mitään.

Leffa jäi siis väliin, mutta oikeastaan tämä nyt oli ihan kiva tapa viettää sunnuntai. Vaikka tämä talvi ei nyt tässä kohtaa enää niin ilahduttanut niin olihan se ihan kiva ottaa yksi päivä lumileikkien parissa ennen paluuta arkeen. Varsinkin kun loman jälkeen ei varsinaisesti tiedossa ole mitään pehmeää laskua. Mies lähtee huomenna kohti Italiaa työmatkalle, minulla on iltaopintoja ja keskiviikkona tentti sekä luonnollisesti kaikki mahdolliset työt hoidettavana. Siksi huomenna käyttöön valjastetaankin ruuhkavuosiemme salainen ase. Eläköitynyt isoäiti. Eli lapsi saa sentään hillityn paluun arkeen ja nakkisoppaa. Sitä kun me vanhemmat emme vieläkään suostu tekemään.