Yleinen

Kun lapsi ei halunnutkaan pehmeää laskua

Yksi ajatus opintovapaani sijoittamiselle oli helpottaa koulun aloitusta ja tarjota lapselle se mahdollisuus, että hän saisi tehdä lyhyempää päivää iltapäiväkerhossa ja totutella kaikessa rauhassa koulunkäyntiin. Olimme kuulleet kaikilta tuttavaperheiltä, että ekaluokkalainen on pitkälle talveen todella väsynyt ja paukut ovat vähissä ja taputtelimme miehen kanssa toisiamme selkään erinomaisesta kasvatusvalinnasta.

IMG_0015

Noh. Jälleen kerran saatiin huomata, että tuo meidän muna tiesi tässä kohtaa paljon kanaa paremmin mitä se haluaa. Yllättävän nopeasti huomasin, että minun paikkani korkeintaan väijyä olohuoneen ikkunassa miten viereisen vilkkaan risteyksen ylitys sujuu.

Ensimmäiset päivät meilläkin oli itkuinen ja sylinnälkäinen lapsi, mutta nyt kun koulua käyty puoli kuukautta on ääni jo muuttunut monella tapaa kellossa. Kun yritin viime viikolla hakea lasta iltapäiväkerhosta kotiutuessani kolmen jälkeen tulin kuulemma vain häiritsevästi keskeyttämään leikit. Tänään kun mentiin ysiksi kouluun vaikka tarjolla olisi ollut ensimmäiseksi tunniksi aamupäivätoimintaa, tuli kotiin neljän jälkeen lapsi joka ilmoitti, että hänkin haluaa aamutoimintaan kun kaveritkin on siellä. Meille on siis muuttanut lapsi joka haluaa olla koulussa vapaaehtoisesti joka päivä kahdeksasta neljään.

Toki tässä on hyviä puolia. Nyt vielä ainakin iltapäiväkerho on ulkoillut joka päivä eli lapsi on painanut pitkin koulun pihamaata ja kiipeilytelineitä pari tuntia päivässä kavereiden kanssa. Aamutoiminnassa taas suurin vetotekijä on yksi vanha eskarikaveri, joka menikin kokonaan eri iltapäiväkerhoon ja jonka kanssa ei kuulemma ehdi koskaan leikkiä kunnolla. Pitkiä päivä on siis tulossa, mutta itseasiassa uskoisin, että tuo kavereiden kanssa leikkiminen, juokseminen, kiipeily ja pelaaminen on juuri parasta palauttavaa toimintaa mitä lapsi koulupäivän rinnalle tarvitsee.  Tottumalla myös tähän rytmiin lapsella syysloman jälkeen minun paluuni töihin ei ole näin suuri muutos.

Silti itsellä on vähän halju fiilis asiasta. Minä alkaisin suurimpana osana päivistä jo kolmen aikoihin olemaan valmis siirtymään opinnoista eteenpäin ja silloin alkaa olla jo ikävä lasta. Esitin nyt kompromissinä, että sovimme aina jatkossa yhden päivän jolloin iltapäiväkerhoon ei mennä vaan tullaankin suoraan kotiin. Se voisi sitten ole sitä meidän poika-äiti-aikaa jota ajattelin meidän tarvitsevan ekstrapaljon tänäsyksynä, mutta jota ilmeisesti nyt kaipasikin meillä vain minä.

Toisaalta tässä on hyvä muistaa se, että eihän lapsi edes ole tottunut siihen, että hän näkee minua näin paljon mitä nyt. Käytännössä viimeiset kuusi vuotta olen ollut lomakauden ulkopuolella vähintään kahdesti kuussa työmatkalla, tehnyt pitkiä päivä ja tullut myöhään kotiin. Että kun on tottunut siihen että äitiä näkee lähinnä aamusmoothien äärellä niin ehkä tämä kokoajan kotona odottavan äidin konsepti on lapselle jotain sellaista, jota se ei edes osaa kaivata. Ja itseasiassa nyt jo lapsi avasi keskustelu että voisiko minun töihin paluun jälkeen mitenkään olla niin että hän saisi olla ihan vain yksin kotona että voisimmeko tulla korkeintaa puoli viideltä kotiin.

Yleinen

Lapselle sopivan kokoinen kaupunki, joka huomio aikuisten tarpeet

Jos ei muuta niin tässä viime päivinä minulla on ollut aikaa lukea sosiaalista mediaa A:sta Ö:hön. Eilen jumituin seuraamaan keskustelua Maunulaan rakentuvasta Suomen suurimmasta päivähoitoyksiköstä. Ja siitä heräsi halu kirjoittaa enemmänkin omia ajatuksiani siitä minkä lainen olisi olisi lapsen kokoinen kaupunki, joka kuitenkin palvelee vanhempienkin tarpeita.

Keskustelussa nimittäin kiinnitin huomiota, että useat kirjoitukset liittyivät ihanteeseen, josta oli poistettu täysin se, että palveleeko se lapsen tarpeita. Varmasti kaikki ovat yksimielisiä siitä, että mitä pienemmästä lapsesta on kyse niin sitä pienemmät puitteet lapsi tarvitsee ympärilleen. Tämä ei kuitenkaan ole käytännössä kovin helposti mahdollista ja jos pidämme kiinni siitä, päädymme tilanteeseen, jossa meillä on kotihoidon ideaali ja kuormittavan päivähoidon käytännöt.

Kun totuus on se, että perheiden vanhempien pitää töissä käydä niin nyt pitää löytää ne ratkaisut, joilla se lapsenhoito järjestetään siten että se tukee perheen arkea aidosti. Oman perheeni arki mullistui kun saimme päivähoitopaikan kadun toiselta puolelta. Se, että arjesta poistui vain parin kilometrinkin bussi/pyörä/auto/rataskyyti helpotti merkittävästi meidän arkeamme. Lapsen hoitopäivät lyhenivät kun pääsimme helpommin siirtymään töihin päiväkodilta ja silti pitkän päivän jälkeen ei tarvinnut enää säätää julkisilla vaan pääsimme kävellen kotiin nopeasti iltapuuhiin. Kaupunkia suunniteltaessa pitääkin minusta miettiä että toimintaetäisyyksien tulee olla lapsenkokoisia ja se lapsen liikkuminen tulee mahdollistaa.

IMG_1646

Lapsen kokoisessa kaupungissa on lapsen turvallista liikkua. Se tarkoittaa pyöräteitä, turvalliseksi rakennettuja risteyksiä ja valitettavan usein myös yksityisautoilijan näkökulmasta yksityisautoilun hankaloittamista. Ajonopeuksien tulee olla matalia ja liikenneratkaisujen tulee kannustaa valitsemaan enemmin julkisen liikenteen tai omat jalat.

Lapsen kokoisessa kaupungissa perhe pystyy tavoittamaan helposti kaiken arkisen elämässään. Meillä tällä hetkellä kilometrin säteellä on kaikki. Päivähoitoarjen jälkeen koulumatka tuntuu huumaavan pitkältä, mutta todellisuudessa koululle kävelee neljä minuttia. Harrastukset löytyvät maksimissaan kahden tienylityksen päästä ja ruokakaupat on sillä etäisyydellä että niistä tarpeentullen vaikka kantaa viikon ruoat kerralla kotiin.

Lapsen kokoisessa kaupungissa on tilaa olla lapsi. Löytyy leikkipuistoja, pallokenttiä, tasapainottelupolkuja, metsää, kallioita ja pihoja joissa puuhata. Kaikki nämä yllä kirjoitetut asiat löytyvät hyvin täällä Helsingissä tältä 1950- ja 1960-luvuilla rakennetuilta kehiltä. Käpylä, Haaga, Maunula, Munkkivuori, Herttoniemi ovat kaikki tällä hetkellä juuri tästä syystä meidän lapsiperheiden suosiossa. Haluamme lapsien kokoista elämää, mutta aikuisten tarpeet huomioiden. Meidän aikuisten tarpeena on päästä helposti kulkemaan työpaikoille, meidän tarpeena on saada lapselle hoitopaikka inhimillisen matkan päästä kodista, me haluamme voida luottaa, että lapsen päästää koulutielle ilman ettei tarvitse koko aikaa pelätä miten lapsi pärjää liikenteessä. Tästä syystä useat perheet asuvat verrattain pienissä asunnoissa, oman pihan asemasta viljellään kerrostalon pihalla viljelylaarissa ja uusyhteisöllisyys kukoistaa.

Lapsimäärän kasvu vanhoilla alueilla asettaa kuitenkin haasteita. Päivähoitopaikkoja ei ole riittävästi. Oma lapseni kävi koko päiväkotiuransa kerrostalon kivijalkojen maitokaupoista päivähoitotiloiksi muutetuissa tiloissa, jotka olivat monella tapaa sokkeloisia ja haastavia päiväkotikäytössä. Uudisrakennustilaa on rajallisesti joten tässä mielessä isommat yksiköt puollustavat paikkaansa koska ne on usein ainoa tapa millä päivähoitoon paikkoja saadaa järjestymään. Päivähoitopaikkojen lisäksi lisää tilaa tarvitaan myös kouluille. Kevään vanhempainillassa lapseni koulun rehtori kertoi, että koulun oppilasmäärä on 1,5 kertautunut kymmenessä vuodessa ja uusia isoja ikäluokkia on vain tulossa. Siksi 50-luvun koulurakennus joutuukin remonttiin. Ruokalakapasiteettiä täytyy kasvattaa, liikuntatiloja tarvitaan lisää ja koulun tontille nousee myös uudisrakennus, johon tulee lisää luokkatiloja.

Arvovalinnoistahan tässä pitkälti on kiinni. Ensinnäkin me vanhemmat olemme tehneet arvovalinnan jäämälla asumaan tiiviiseen kaupunkiympäristöön, mutta on tämä myös arvovalinta yhteiskunnan näkökulmasta. Hoitopaikkoja tarvitaan jotta vanhemmat (eli yleensä vielä ne äidit) pääsevät töihin. Kouluihin tarvitaan lisää tiloja, jotta ryhmäkoot saadaan pidettyä maltillisena ja että tilat vastaavat nykykoulun vaatimuksia. Ja lähiöiden infraa tulee kehittää siten, että yhä useampi lapsi pystyy turvallisesti kulkemaan kouluun itsenäisesti kävellen, skuutilla tai fillarilla.

Yksi on kuitenkin arvoistakin puhuttaessa pidettävä mielessä. Arvot ja ideaalit eivät lämmitä siinä kohtaa kun käytäntö ei vain toteudu. Joskus pitää osata tehdä kompromisseja, jotta suuri kuva saadaan toimivaan. Se sitten tarkoittaa toisinaan isoa päivähoitoyksikköä tai muutaman vuoden siirtymistä väistötiloihin että koulun tilat saadaan remontoitua. Niissä tilanteissa ei auta voivotella vaan sitten lähdetään etsimään niitä tapoja joilla se 300 lapsen päivähoitoyksikkö saadaan toimimaan mahdollisimman ideaalisti.

Yleinen

Kotitoimiston rutiineja etsimässä

Eilen loppui sitten minunkin kesälomani ja aamulla kun saattelin lapsen kouluun tulin kotiin ihmettelemään elämää. Aamupäivän kotonani kilkutti pianoa virittäjä ja halusin hakea lapsen aikaisin kotiin joten eilinen jäi lähinnä harjoitteluksi, mutta tänään nyt sitten piti päästä kunnolla kiinni arkeen.

IMG_9984

Opiskelumateriaalit kaivoin esiin repusta, johon ne kesäloman alussa pakkasin. Luvassa olisi opinnäytetyön ja parin sukupuolisensitiivisen työotteen kurssien työstöä, mutta itseasiassa ennen kuin päästiin siihen olenkin päätynyt työstämään yhtä kakkosduunin projektia.

Kotitoimistolla yksin työskentely vaatii kuitenkin jonkun verran uutta otetatta itsensä johtamiseen, joten olen tässä kakkosduunin kuvioiden lisäksi keskittynyt puitteisiin. Mitään varsinaista työhuonettahan ei meidän 71 neliön tilaihmeestämme löydy joten teen duuneja joko ruokapöydän ääressä, sohvalla tai sängyssä. Ja jotta koko asunto ei olisi täynnä minun kirjojani ja monistani haettiin vinttiin aikaisemmin kesällä toimeettomana viety Ikean PS-metallikorivaunu takaisin käyttöön. Nyt tuo minun liikkuva toimistoni sitten rullautuu neljällä pyörällä pitkin asuntoa.

Yksin työskennellessä menettää myös työyhteisön satunnaiset uudet virikkeet, joten viritin pitkästä aikaa radion paikoilleen. Aikaisemmin avokonttorissa työskennellessäni kuuntelimme aina YleX:ää ja säännöllisesti kitisin työkavereille rasittavista juontajista. Karma on nyt sitten ollut kuulolla, koska ainoa kanava mikä meille kuuluu hyvin on YleX, jossa tosin nykyään tuntuisi olevan enemmän kuin huippuja juontajia työssä. Sitten vielä kun soittolista olisi paria tuntia pidempi niin voisin olla tyytyväinen.

Itseni tuntien tämä yksin työskentely voi helposti johtaa siihen, että en saa mitään aikaiseksi vaan neppailen päivät pitkin ympäri internettiä ja keskityn pöyristymään siitä miten joku taas voi olla netissä väärässä. Itselleni hyväksi itsensäjohtamistyökaluksi on muodostunut erilaisten to do -listojen työstö bullet journalissa.  Toinen minulla toimiva menetelmä on ollut pomodorotekniikka, jossa työtä rytmitetään 25 minuutin työskentelyn ja 5 minuutin  taukojen avulla. Tällä tavalla saan helposti flown päälle. Tämä myös auttaa kummasti tsekkailukulttuurin vangiksi jäänyttä. 25 minuuttia kun painaa työtä voi sitten rauhassa viisi minuuttia ihmetellä niitä netissä väärässä olevia ihmisiä.

Opintovapaani koostuu pitkälti itsenäisestä opiskelusta ja rehellisyyden nimissä minulla ei nyt aivan tolkutonta työkuormaa ole tehtävänä, joten otan tässä opintovapaan aikana myös aikaa muulle hyvinvoinnille. Buukkailin jo torstaille itselleni keskelle päivää Elixiasta Body Balance-tunnin ihan vain siksi että voin. Samoin tarkoituksena on ottaa myös säännöllisesti aikaa ulkoilulle ja liikunnalle. En varmaan koskaan tule pääsemään vuorotteluvapaalle tai muulle pidemmälle lomajaksolle töistä joten nyt otan sitten kaiken ilon irti tästä että saan myös aikaa muuten itsestäni huolehtimiselle.

Paluun arkeen tiesi myös uutta ryhdistäytymistä perheen ruokien suhteen. Olemme eläneet kesän lähinnä ravintolaruoalla ja kaikki pitkäjänteisyys on huutanut poissaolollaan. Nyt sitten aamulla ne kaurapuurot ja iltaruoaksi keitetyt sosekeitot ovat maistuneet tolkuttoman hyvältä. Harvoin odotan yhtä vesi kielellä  makaronilaatikkoa mitä tänään.

Yleinen

Opiskelu töiden ohessa – ensimmäisen vuoden saldo

Eilen päättyi ensimmäinen lukuvuoteni monimuoto-opiskelijana. Aloitin viime elokuussa opinnot motivoituneena, mutta myös äärettömän epävarmana. Jos wikipediasta etsii juttua huijarisyndroomasta, löytyy kuvituskuvana todennäköisesti tärähtänyt selfie minusta. Olin aivan varma että opintojen myötä kaikki huomaavat, että olen viimeiset kymmenen vuotta esittäyny vain olevani asiantuntija alalla, jota nyt päädyin opiskelemaan. Noh, ei siinä nyt sitten ihan niinkään käynyt.


Opiskelen yhteisöpedagogiksi ja suuntaudun järjestöjen kehittämiseen. Pääsin viime talven aikana suorittamaan nyt syksyllä ensimmäistä kertaa starttaavan työyhteisöpedagogi, koulutuksesta 20 opintopisteen siivun jo koulutuksen pilotointikokeilussa. Kokonaisuus oli enemmän kuin mielenkiintoinen ihmiselle, joka on paiskinut viimeiset kymmenen vuotta töitä ammattijärjestössä.

Ja tuliko opinnoissa sitten turpaan? No ei tullut. Odottelen vielä arvosanoja yhdestä kurssista, mutta edellyttäen että kurssi menee kuten muutkin olen suorittanut kuluvan talven aikan 61 opintopistettä hyvillä arvosanoilla. Tästä jatkan lapsen aloittaessa koulutiensä viimeistelemällä vielä kymmenen opintopistettä kesäopintoja ja jatkan syksyyn opinnäytetyön ja viimeisten parin kurssin voimin. Tulevaisuudesta kuitenkin myöhemmin lisää. Tehdään nyt ensin tiliä menneestä.

Monimuoto-opiskelut ovat työssäkäyvälle mielekäs tapa suorittaa korkeakouluopintoja. Lähiopiskelupäiviä minulla oli yleensä noihin perusopintoihin liittyen kolme kuukaudessa ja sen päälle tuli vielä työyhteisöpuolen lähiopetuspäivät. Neuvottelin tai no rehellisyyden nimissä kouluttautumiseen positiivisesti suhtautuva esimies tarjoa diilin, jossa joka toinen löhiopetuspäivä oli minulle työaikaa ja joka toinen meni omasta pussista. Tosin meillä kun on töissä käytössä tuntipankki ja noita ylitöitä tulee koulutusten kanssa tehtyä en joutunut olemaan päivääkään palkattomalla.

Suurin haaste opinnoille oli välimatka. Kampuksen sijaitessa Nurmijärvellä kirjaimellisesti korpikuusen kannon alla on liikkuminen vähän haastavaa ihmisille, joka ei halua ajaa autolla. Tuosta läheltä menisi kyllä bussi, mutta onneksi löysin jo ensimmäisenä opiskelupäivänä itselleni mahtavan kimppakyytijengin. Näitä minun kimppakyytiläisiäni sekä meidän kanssa samaan pedagogiseen pienryhmään valikoituneita naisia saan kiittää siitä, että opinnot ovat menneet näinkin sujuvasti. Olemme tehneet valtavasti töitä yhdessä ja samanhenkisessä porukassa on helppo ollut sparrata omia ja muiden opintoihin (ja usein muuhunkin elämään) liittyviä ongelmia.

Isoin haasta työn yhteydessä opiskelulle tuo ajan käyttö. Aika on resurssi jossa ainakin meidän perheessä on aina puutetta. Meillä työt aloitettiin usein niin että lähdetiin juoksuttamaan palautuspäivästä kalenteria taaksepäin ja sitten lyötiin lukkoon ne harvat hetket, jotka aidosti on tilaa opinnoille. Ja sitten oli pakko aina varata puskuria vähintään viikko kun aina jollain oli lapsi kipeänä, töissä paniikki tai muuten vain tilanne päällä. Menetelmä kuitenkin toimi ja kertaakaan en näissä opinnoissa tuntenut aikaisemmissa opintoviritelmissä tuttua seinät kaatuu päälle -tunnetta.

Aivan kevyt tämä vuosi ei kuitenkaan ollut. Sen huomasin oikeastaan vasta kun jäin kesälomalle. Huomasi, että aivot surrasivat täysillä ja olenkin tämän loman aikana lukenut ennätyspaljon viihdekirjallisuutta, jotta saan aivot off-asentoon. Nyt kun lomalla on oltu kolme viikkoa alkaa akut sitten ollakin täynnä. Syksyn opintojen pariin paluu siinäkin mielessä mielekäs että tällä kertaa saan ottaa opinnoille ihan rauhassa aikaa jäädessäni opintovapaalle. Lapsen lähtiessä kouluun onkin tarkoitus, että minä vietän kuukaudet perehtyen nyt ensin moninaisuuden kohtaamiseen ja sukupuolisensitiivisyyteen, sitten pedagogisiin menetelmiin ja siinä sivussa pitäisi edistää myös työhyvinvointiin liittyvää opinnäytetyötäni. Jos kaikki menee putkeen on minulla tutkinto kädessä jossain vaiheessa ensi talvea. Sitten onkin hyvä miettiä että mitä tekisi sen jälkeen. Nyt kun se mörkö siitä, että osaanko tai pärjäänkö on saatu nitistettyä haluaisin kyllä haastaa itseäni vielä lisääkin.

Yleinen

107 vapauden päivää

Tänään mennään päivssä numero neljä. 


Jäin siis perjantaina kesälomalle, joka jatkuu yhtä kyytiä elokuun puolivälissä opintovapaana ja töihin palaan vasta lokakuun loppupuolella. Luvassa on siis 107 vapaudentäyteistä päivää. Tai no vapauden ja vapauden… niin vapaa kuin sitä kohta 36-vuotias asuntolainaa lyhentävä, yhden lapsen äiti, jolla opinnot vaiheessa voi olla.

Vapautta kuitenkin on se, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pystyn itse olemaan kalenterini valtias. Ei koulutusreissuista täyttä kalenteria. Ei viikkotolkulla iltatöitä niin etten ehdi lenkille tai salille. Ei missattuja iltasatuhetkiä tai viikkoja jolloin en ole kertaakaan ruokapöydän ääressä. Tauko töistä tuli sopivaan taukoon siinäkin mielessä, että en tiedä miten pitkään olisin oikeasti jaksanut. Talven aikana opintorekisteriin kertyi yli 60 opintopistettä ja sen kun yhdisti työtahtiini ja pariin luottamuustoimeen voi huomata, että ihan liikaa elämässäni ei ollut nollaenergiajaksoja.

Vasta nyt lomalla huomaa sen että aivot surraavat edelleen täysillä. Olen nähnyt aivan päättömiä unia ja herännyt kaikkea muuta kuin levänneenä. Tein itseni kanssa diilin, että kesälomalla pidän lomaa myös opinnoista. Keskityn lukemaan juuri sitä mikä hyvältä tuntuu. Käyn päivittäin lenkillä. Pelaan SkipBoa lapsen kanssa. Olen niin lomalla kun vain ihminen voi olla. Elokuun puolivälissä lapsen lähtiessä kouluun palaan sitten minäkin arkeen. Työlistallani on opinnäytetyä ja pari kurssia. Onneksi tosin opinnäytetyön pitäisi olla niin hyvällä mallilla, että mitenkään täysiä päiviä vaan saan otettua siinäkin rennommin. Haettua lapsen aikaisin iltapäiväkerhosta, käytyä lenkillä ja toivottavasti edelleen lukea ja tehdä käsitöitä. 

Ja edelleen myös toivon, että tämä lapsipuolen asemassa ollut blogikin saisi ansaitsemaansa huomiota. Sitä ennen tosin taidan mennä saunaan ja pelata sen jälkeen muutaman kierrosta SkipBoa ja syödä liikaa juustoa.

Yleinen

YT-neuvottelut perheessä

Pari viikkoa sitten sovin ryhmätyöaikataulua opiskelukavereitteni kanssa. Aikatauluja oli neljän työssäkäyvän kesken vähän vaikea hinkata yhteen, mutta löydettiin sopiva rako tapaamiselle. Varoitteilin vain, että saatan vain hieman myöhästyä jos meidän YT-kokous venähtää. En edes tajunnut sanomisissani mitään outoa kunnes yksi opiskelukavereista kysyi, että onko meillä YT-neuvottelut päällä. Jotenkin sitä itse unohtaa, että useimmille YT tarkoittaa sitä kasiluvun vähennyksiin tähtäävää toimintaa ja se lain varsinainen henki unohtuu. Siksi pitikin kertoa, että työpaikallani tämä yhteistoiminta tarkoittaa hieman jotain muuta. Se on säännöllistä vuoropuhelua työnantajan ja työntekijöiden edustajien kesken pyrkimyksenä kehittää yhdessä työpaikan toimintaa sellaiseksi että siellä olisi kaikki edellytykset tehdä tulosta ja voida hyvin.

Tämä pitkä alustus toimikoot nyt pehmityksenä sille ilmoitukselle, että meidän perheessä oli taas kerran aika käynnistää yhteistoimintaneuvottelut. Kuitenkaan kukaan ei ollut vaarassa menettää työpaikkaansa. Lähinnä kutosluvun hengessä teimme organisaatiouudistusta ruokakunnassamme miehen uusien töiden aiheutettua vähän haasteita prosessille.


Listalla oli messutuliaissuklaiden jakaminen perheen kesken, mutta myös moni sellainen asia, jonka avulla tämä uusimuotoinen arki saadaan rullaamaan.

Käytännössä miehen työt toivat meidän arkeen ihan uuden haasteen sillä, että työhön liittyy säännöllisen epäsäännöllisesti reissuja, jotka tulevat parhaimmillaan kuukauden ja pahimmillaan alta viikon varoitusajalla. Tähän asti asiat ovat menneet ihan hyvin, mutta huomasin, että minun laskentataulukkoaikatauluttaja luonteeni hieman (okei tosi paljon) stressasi sitä ettei asiat ole ennakoitavissa puolen vuoden päähän. Neuvottelujen tärkeimpinä pointteina olikin joustojen varmistaminen arjessa, käytännössä siis piti vain sopia uusiksi pari vuosien aikana vakiintunutta käytäntöä, jotka eivät oikein istu nykytilanteeseen.

Aikaisemmin vastaavia YT-neuvotteluja on käyty parisuhteessamme kun mies palasi töihin perhevapaan jälkeen, kun lapsi syntyi ja koomisimmat neuvottelut käytiin keväällä 2008 miehen vaihtaessa vuorotyöstä päivätyöhön jolloin meillä meni täysin solmuun aamuiset kylpyhuoneaikataulut. Joku ei näin ammattiyhdistyshenkinen ehkä sanoisi, että kun elämässä tapahtuu isoja muutoksia käymme keskusteluja. Neuvottelu kuitenkin ehkä on se mikä enemmän kuvaa keskustelujen tyyliä. Näissä keskusteluissa kun yritetään löytää se yhteinen nimittäjä, johon molemmat osapuolet voivat sitoutua ja varmistaa että joustot ovat tasapainossa suhteessa velvollisuuksiin. Näissä yhteyksissä usein myös keskustellaan prosessiosien ulkoistamisesta alihankkijoille. Pöydälle nostettiin kotisiivoaja, kauppakassipalvelun hyödyntäminen sekä lakanapyykkien pesettäminen pesulassa. Yksi alihankintapalvelu meillä kuitenkin on, jota yritämme välttää viimeiseen asti. Lapselle ei palkata vieraita hoitajia vaan tilanteet yritetään sumplia kuntoon jo valmiiksi tuttujen aikuisten voimin, vaikka se meiltä vanhemmilta vaatisikin toisinaan vähän epämukaviin aikoihin matkustamista.

Seuraavaksi yhteistoimintalistalla olisi sitten strategian päivittäminen. Kun tuo jälkeläinen on saatu seuraavalle etapille elämänpolulla on meidän vanhempienkin ehkä hyvä miettiä tätä perhepoliittista strategiaa ja päivittää visiota. Arvot meillä sentään onneksi on pysynyt koko ajan samana, niiden varaan kun rakentuu aika moni kivijalka tässä perhearjessa.

Yleinen

Vanhemmuus ja zombiet

Olen useampaan otteeseen blogihistorian aikana selittänyt kirjoitustaukoja ja töksähtäviä tekstejä väsymyksellä. Väsymys ja liian vähäinen unimäärä on ollut uskollinen kumppanini jo reilun kuuden ja puolen vuoden ajan. Toisinaan menee paremmin, toisinaan huonommin, mutta noin keskimäärin sanoisin, että nukun aivan liian vähän. Ja mitä seuraan lähipiiriäni ei meidän perheessä vanhemmat ole ainoita joilla unimäärä jää liian vähäiseksi.


Toki itselläni tätä osin selittää myös tämä työni. Kun vielä kuvaat yhdeksän aikaan illalla Tampereella  kevätillan lempeää valoa ja puoli vuorokautta myöhemmin olet Kehä III:n kupeessa käynnistämässä tiimin kehityspäivää tiedät, että vähän tässä vuorokausittainen lepoaika jää lyhyeksi vaikka kuinka olet hemmotellut itseäsi junamatkalle Fafasin halloumipitalla ja uudella jaksolla Riverdalea.

Useimmiten kuitenkin huonojen unien takana ei ole ne työt vaan se, että perheestä löytyy huonosti nukkuvien vanhempien lisäksi myös huonosti nukkuva jälkeläinen. Meillä vauvavuotena ei liikoja nukuttu ja lapsen ollessa kymmenen kuukautta nukuin mökin vintillä ensimmäisen kokonaisen yön ilman lasta. Aamulla huomasin, että olin nukkunut koko yön nasta painautuneena reiteeni. Että kymmenessä kuukaudessa tästä mutsista oli tehty kyllä varsinainen zombieprinsessa, joka nukui kuoppaisella futonilla lämmittämättömällä ullakolla ruumiin unta. Kesän aikana sain vähän univelkoja kuitattua koska lapsi nukkui mökillä yöt mummin kanssa lämmitetyssä alakerrassa, mutta silti töihin palasin niillä fiiliksillä että epäilin aivojeni ja istukan vaihtaneen paikkaa synnytyksessä. Tunsin itseni tyhmäksi ja näin jälkikäteen tajuan olleeni esimerkiksi ilkeä ja pikkumainen työkaveri.

Riittävän pitkään jatkunut väsymys muuttaa persoonaa ja vaikuttaa myös tehokkuuteen. Siksi tuntuu niin oudolta miten vähän yhteiskunnallisella tasolla puhutaan lapsiperheiden unien parantamisen mahdollisuuksista. Väsymyksestä katkeamispisteessä oleva ystäväni oli saanut neuvolasta lähinnä lähinnä kylmää kättä ja perinteiset toteamukset siitä, että huonot yöunet nyt vain kuuluvat lapsiperheiden arkeen. Tuntuu, että näissä kohtaa ihmiset eivät tajua, että on hieman eroa puhutaanko parista yösyötöstä vai siitä että lapsi herää yön aikana kymmenen kertaa tai  harrastaa keskellä yötä kukkumista. Ja että yleensä useamman kuukauden valvottuaan perhe ei itsenäisesti pysty muuttamaan toimintaa siten, että koko perhe saataisiin nukkumaan. Yhteiskunnan kannalta kuitenkin olisi tärkeää että mahdollisimman monessa perheessä nukuttaisiin. Ihan siitä syystä, että levännyt ihminen pysyy terveempänä, levännyt aikuinen on töissään ja opinnoissaan tehokkaampi sekä kärsivällisenpi kasvattaja ja myös levännyt lapsi voi paremmin. Huonoilla, liian lyhyillä yöunilla myös lapsen kehitys ja keskittymiskyky on koetuksella. Eli se vanha kansa tosiaan tiesi mistä puhui kun sanoi, että nuoren miehen nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Ymmärrän, että neuvolan nykyisillä resursseilla uniohjaus ei ole päällimmäisenä listalla, mutta ehkä olisi syytä miettiä pitäisikö olla. Jos puhutaan, että pitäisi pidentää työuria ja kasvattaa kilpailukykyä niin eikö olisi järkevää ensimmäisksi huolehtia, että väestöllä on aidosti parhaat edellytykset siihen puuhan ja se, että meillä tuhansissa perheissä vanhemmat vaeltavat zombieina ei varsinaisesti auta lopputuloksen saavuttamisessa.