Yleinen

Kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelee

Supervoimani on asioiden suunnittelu ja ennakointi ja nautin siitä, että saan pitää kaikki langat näpeissäni. En myöskään pidä siitä, jos minut sysätään pelkääjän paikalle omassa elämässäni. Nyt kuitenkin löysin itseni aika tukevasti sieltä pelkääjän paikalta.

Opintovapaan alkaessa olin etukäteen miettinyt miten päiväni rakennan. Saatan lapsen koululle ja lähden itse lenkille tai salille. Kotona lounaan jälkeen opintoja hyvässä tahdissa pari tuntia joka päivä. Säännöllisiä opintopiirejä opiskelukavereiden kanssa, tasapainoista ravintoa ja riittävästi liikunta. Noh, ei ihan mennyt niin kuin suunnittelin.

IMG_0831

Olimme varautuneet, että koulun alussa lapsi on se joka sairastaa, mutta meillä sairastikin äiti. Kuutisen viikkoa sitten iski flunssa joka ei vain parantunut. Salille olen opintovapaan aikana päässyt kerran, uimaan kahdesti. Kävelemässä olen yrittänyt joka päivä käydä edes pienen lenkin, mutta en tiedä minkä verran lätäkössl lilluvien lehtien katselua voidaan pitää urheiluna.

Tällä viikolla sitten taivuin ja menin lääkäriin. Tulehdusarvot rajoissa, hemoglobiini enemmänkin kuin ok, kitakaaressa sientä tiheästä astmalääkkeen käytöstä ja diagnoosiksi hoitotasapainosta nyrjähtänyt astma. Sain paria troppia, joista toinen saattaa aiheuttaa vainoharhaisuutta, mutta nopeuttaa toipumista ja toisen olisi sitten tarkoitus nuo keuhkot elvyttää toimintaan. Lääkekuurin neljäntentä päivänä alkaa jo vointi kääntyä elämän puolelle, mutta kyllä rehellisesti sanottuna vituttaa, että tämä mahdollisuus keskittyä omaan hyvinvointiin nyt vähän vedettiin jalkojen alta pois. Tosin kyllähän tässä nytkin yritän kovasti itsestäni pitää huolta.

Opinnot ovat sentään edenneet. Sain kasaan 10 opintopistettä kesäopintoja aikataulussa, opinnäytetyö on edennyt niin että minulla on aika selkeät sävelet ja sitten toivottavasti ensi viikolla voin vihdoinkin keskittyä itse kirjoittamiseen kun olen saanut itseni kuosiin. Opintovapaata olisi vielä jäljellä 2,5 viikkoa, mutta niistä viimeisen viikon lapsi on syyslomalla, joten en ainakaan mitenkään kovin täyspainoisesti pysty opintoihin keskittymään.

Toisaalta mietin, että onko tämä nyt joku tapa jolla elimistöni suoraan kertoo että nyt on aika hidastaa. Tein vuodessa yli 70 opintopistettä opintoja töiden ohella ja kun tuo työ vielä pakottaa tekemään ja liikkumaan epäsosiaalisiin aikoihin niin kyllähän tässä on kynttilää poltettu molemmista päistä. Pakkolevosta on ollut se hyvä puoli, että samalla kun keho on levännyt niin on levännyt myös mieli. Toki sitten haittapuolena on se, että olen koukuttanut itseni erinäisiin päivätelevision ohjelmiin.

Millä fiiliksellä sitten olen palaamassa töihin? Hyvällä. Opinnäytetyö tuskin on valmis, mutta koska kurssaikataulujen vuoksi viimeiset pedagogiset opinnot kestävät kuitenkin ensi keväälle niin ei tässä mikään kiire ole. Breikki työarjesta on tehnyt hyvää. Nyt itseasiassa onnistuin siinä paljon paremmin mitä aikanaan vuoden mittaisella perhevapaallani. Pari kertaa olen töissä käynyt työkavereiden kanssa lounaalla ja hoitamassa yhden talousjutun, mutta muuten en ole liiaksi töitä ajatellut. Tästä myös iso kiitos kuuluu työkavereille, jotka ovat tajunneet olla soittelematta perään. Työsähköpostin salasana näyttää vanhentuneen viime viikolla, mutta en ole jaksanut edes päivittää sitä. Toki nyt en pääse kirjautumaan työkoneellekaan, mutta enköhän minä tällä omalla Chromebookilla pysty hoitamaan opiskelut riittävästi.

Monella tapaa ajatukset kirkkaina kuvittelen ainakin palaavani töihin. Huomaan jo odottavani innoissani, että pääsen työstämään tulevia koulutuksia. Vähemmän innoissani odotan sitten pitkiä työmatkoja ja sitä, että arjen rytmi muuttuu. Sen tämä breikki on ainakin opettanut että paitsi että tykkään työstäni ja tiedän että olen hyvä tässä mitä opiskelen niin jossain kohtaa tahdin pitää muuttua. Joko enemmän arkivapaita iltatöiden vastapainoksi, enemmän autonomiaa työaikojen sijoitteluun ja enemmän autonomiaa siitä mistä töitä teen. Varsinkin sitten kun opinnot on paketissa on pakko miettiä uusiksi miten ylityötunteja tasaan, koska tästä sairastelusta huolimatta olen nyt kyllä oppinut että tässä itse rytmittämisessä on omat puolensa. Toki tiimin kanssa työtä tehtäessä pitää toimia koko tiimin tarpeet huomioiden, mutta eiköhän sitä aina joku perjantai- tai maanantaivapaa viikkoon mahdu edes kerran kuussa.

Ja sitten tästä päästäänkin siihen miten itsenäisyyspäivän tienoilla voin avautua siitä että miten se töihin paluu ei mennytkään lainkaan niin kuin suunnittelin, mutta enköhän silloinkin ole löytänyt jonkun asian jota suunnitella lisää…

Yleinen

Sukellus veskan uumeniin

Tiedättekö ne somessa kiertävä kuvat, joissa kuvaillaan A- ja B-tyypin ihmisiä. Samaan vertailuun voitaisiin ottaa myös kuvapariksi käsilaukkujen sisällöt minulta ja Rouva Erikssonilta. Ensinnäkin olen pahamainen laukkujen vaihtelija, valitsen veskan sekä roudattavan tavaramäärän, että yleisen fiiliksen perusteella. Tämän viikon maanantaina matkaani lähti Marimekon laukku.


Siinä se kököttää ja kyllä, 35-vuotias asiantuntija voi käyttää sujuvasti Crocsin kumiteräisiä kenkiä kunhan pitää huolta, että töistä löytyy vaihtokengät…

No mitä sitten laukun uumenista löytyi.


Olin perjantaina fasilitointikeikalla, joten aamulla kassin uumenista löytyi reilu parikymmentä fläppipaperia odottamassa materiaalien työstämistä. Samaisesta syystä matkassa oli myös läppäri suojapussissaan, läppärin laturipiuha, muovipussillinen maailman parhaita tusseja sekä liimalappuja, jotka ovat jokaisen itseään kunnioittavan fasilitoijan päätyökalu.


Toisesta taskusta löytyi työpuhelin (päädyin pari vuotta sitten ottamaan työnumeron rinnalle oman liittymän jotta saan paremmin irtauduttua töistä, tosin kun siirsin aikaisemman työliittymän omiin nimiini on tilanne se, että esim. esimieheni soittaa minulle aina henkilökohtaiseen liittymään), henkilökortti, purkillinen soijapapuja (koska hyvänä työkaverina sympatiapaastoan työkaverini joulupaaston ajan), purkillinen tomaatteja (mökkipaikkakunnan kasvihuoneelta, tuettaan paikallista), matkakortti (ja tuo kuva tuossa on Dalek), työavaimet ja lompakko.


Ja sitten se mikä tekee minusta B-tyypin persoonan. Bonussektori, jota ei koskaan voisi kuvitella löytävän siistien ihmisten laukusta. Kuukautissuoja, mikrokuituliina, läjä teepusseja (älkää kysykö), nimikyltti koodaustapahtumasta, johon osallistuin liki kaksi vuotta sitten sekä.läjä puoliksi käytettyjä nenäliinapaketteja. Siis varmasti näitä kamoja löytyy muillakin mutta yleensä ne sentään kulkee omassa pussukassaan (terveisiä myös Porvoon suuntaan).

Ja sitten vielä tähän postaukseen kuuluu rosvosektori eli kaikki se mitä kassissa pitäisi olla, mutta jotka sitten jostain syystä jäivät pois.

– kotiavaimet

– astmalääke

– ruotsin tehtäväkirja

– ruotsin vihko

– pussi, joka sisältää kaikki kännyköiden latauspiuhat ja vara-akun

– sateenvarjo

– yleinen itsekunnioitus, joka estäisi julkaisemasta tätä postausta.

Yleinen

Seitsemän ekaa duunia sekä miten ihmeessä niiden pohjalta on päädytty tähän missä nyt olen

Ihmiseksi, joka työllistää itsensä uravalmentajana olen, olen harvinaisen surullinen esimerkki siitä miten suutarin lapsella ei ole kenkiä. Aamulla yritin kavereilleni listata seitsemää ensimmäistä työkokemustani ja lopulta jouduin korjaamaan listaa kahdesti kun en nyt ihan pysynyt kärryillä työpaikoissani. Sinäänsä säälittävää, koska loppujen lopuksi minulla niitä työpaikkoja ei ihan liikaa ole ollut. Seitsemään ekaan kun mahtuu niin ekat teini-ikäisenä tehdyt työt kuin jo ensimmäiset opiskeluaikaiset silloisen oman alan hommatkin.

  1. Postin kausiapulainen: Eli suomeksi joulukorttien lajittelija. Ja koska kultaisella ysärillä lähetettiin myös ystävänpäivä- ja pääsiäiskortteja pääsin nauttimaan myös silloin tienaamaan roposiani, jotka sain kantaa sittemmin erinäisten turkulaisten elokuvateattereiden lippukassoille.
  2. Siivooja: Elämäni ensimmäinen kesätyö. Vihasin jokaista työvuoroani. Joku viisaampi olisi ehkä todennut jo hyvissä ajoin, etten varsinaisesti ole vahvuusalueellani tässä puuhassa, mutta tulipahan kokeiltua
  3. Kouluavustaja: Lukion jälkeinen välivuosi. Aivan mahtavia mukuloita ja kiva työyhteisö. Sai jopa harkitsemaan opettajan uraa, mutta kun ovet OKL:ään ei auennut ekalla yrittämällä lukitsin parikymppisen viisaudella biotekniikan opinnot
  4. Teemapuistotyöntekijä: Eli enimmäkseen Vilijonkka, toisinaan Muumipoliisi ja muutaman onnettoman kerran Muumi. Siivoojakeikan ohella ainoa työtehtäväni jota en ole saanut suhteilla. Päivät olivat pitkiä, mutta työyhteisö mahtava. Asiakkaatkin olivat mukavia, jos ei lasketa sitä yhtä japanilaista turistia, joka tarjosi minulle työpaikkaa hänen henkilökohtaisena Vilijonkkanaan. Pääsyin edelleen valitsemaan biotekniikan opinnot Japaniin muuton asemasta.
  5. Sijaisopettaja: Ala-asteen opettajan sijaisuuksia samassa koulussa jossa olin ollut jo aikaisemmin. Tässä tienasi käsittämättömän hyvin ja kun lapset olivat tuttuja niin mikä siinä oli töitä tehdessä. Tosin noiden keikkojen jälkeen myös vahvistui päätös siitä etten ikinä hakenut OKL:ään uudelleen.
  6. Tutkimusavustaja: Ensimmäisen opiskelukesän jälkeen ekat alan hommat. Opiskelin aikana jolloin piti haalia kasaan 12 kuukautta alakohtaista harjoittelua joka käytännössä meillä tarkoitti sitä, että kaikki kesät piti painaa alan töissä. Minun tapauksessani tämä tarkoitti työskentelyä eräässä projektissa joka keskittyi humaanigenomiin. Enimmäkseen vietin kesän taistellen valtaisan pipetointirobotin kanssa. Tämän kesän jäljiltä opin myös kaatamaan käsivaralla snapseja, koska yhteen työvaiheeseen liittyi oleellisesti 40 ml nesteen kaataminen ja sen kun toistaa kesän aikana muutamaan sataan kertaan niin siinä kummasti syntyi rutiini.
  7. Tutkimusavustaja: Uusi kesä ja uudet kuviot. Tällä kertaa vaihdettiin genomihommat rukiiseen. Hämmentävä monikulttuurinen työtiimi, jonka ainoilla vakituisilla työntekijöillä ei ollut yhtään yhteistä kieltä.

Työ numero seitsemän ja nykyisen työn välissä on vielä kolme työnantajaa sekä seitsemän työtehtävää. Käytännössä jos miettii mistä työkokemuksellisesti minulle nykyisestä työstä on eniten ollut apua niin varmaankin noista koulussa tehdyistä hommista. Huomaa myös, että siitä kun olen viimeeksi ollut bioteknisessä labrassa töissä on jo 12 vuotta, koska jouduin todella paljon hakemaan sitä mitä edes olen tehnyt työkseni silloin. Välissä työskentelin diagnostiikkateollisuudessa ja viimeset 9,5 vuotta olen ollut töissä nykyisellä työnantajallani ja nyt työskentelen kolmannessa työtehtävässäni tässä organisaatiossa.

Nykyisellä työlläni ei käytännössä mitään tekemistä suorittamani korkeakoulututkinnon kanssa. Sekä ala että opintosuunta vetää ohi kovaa ja korkealta. En silti kadu, että parikymppisenä valitsin biotekniikan sen pohjalta että se oli asia joka minua oli kiinnostanut jo teininä. Ehkä paremmalla opinnonohjauksella olisin löytänyt jo suoraan ns. oman paikkani, mutta tosiaalta kanssani vastaavissa tehtävissä työskentelevillä ihmisillä on niin kirjavat taustat ettei mitään patenttiratkaisua olisi ollut olemassa. Suomessahan kun ei mikään taho tarjoaa suoraa tutkintoonjohtavaa koulutusta joka pätevöittäisi nykyisen kaltaisiin tehtäviin vaan osaaminen hankitaan pieninä paloina maailmalta meneltelmä koulutuksina, täydennyskoulutuksina sekä töiden ohessa uusia tutkintoja tai pätevyyksiä paiskien. Monilla kollegoillani on taustalla psykologian tai kasvatustieteiden opintoja, yllättävän monella kaupallisen puolen koulutusta ja sitten olen minä outo lintu insinöörin papereillani. Ilman niitä insinöörin papereita en kuitenkaan tässä nykyisessä työpaikassani olisi ja nykyistä työnantajaani saan monella tapaa kiittää siitä, että olen päässyt kasvamaan valmentajana ammattilaiseksi. Niin ja jäi niistä insinööriopinnoista myös yksi aviomies matkaan, joten sekin varmaan lasketaan plussaksi.

Tiedänkö minä vieläkään mitä minusta isona tulee? En mitenkään varmasti. Pidän nykyisestä työstäni valtavasti ja saamani palautteen pohjalta tiedän olevani hyvä ja pidetty oman asiakasryhmäni keskuudessa. Alkavilla opinnoilla toivottavasti vielä saan uusia näkökulmia omaan tekemiseeni ja itseasiassa sen jälkeen jonossa olisi vielä pari muutakin asiaa joihin haluaisin perehtyä heti kun vaan aikaa on. Tässä ja nyt minulla ei ainakaan ole mihinkään kiire. Valmentajana ja kouluttajana saan tehdä mielekästä työtä, saan oppia uusia asioita ja tuntu, että tämä matkahan on vasta alussa. Toisaalta kun tuossa pari viikkoa sitten erehdyin katsomaan työeläkeotetta niin on ehkä ihan  hyvä, että näillä fiiliksillä mennään työelämässä. Tällä hetkellä nimittäin sitä työuraa pitäisi olla edessä vielä oikeastaan saman verran, mitä elettyä elämää on takana, ja jos tässä nyt 35 vuotta pitää töitä paiskoa niin olisi varmaan kiva, että siitä työnteosta vois sanoa nauttivan.

Yleinen

Uraidoli

Toisinaan työasiat läikkyvät vapaa-ajalle ja ajatus jota olen alkanut työstää töissä omaa asiakastyötäni silmällä pitäen kulkeekin mukana takaraivossa kotisohvalle ja saa pohtimaan asioita omasta näkökulmasta. Tällä viikolla olen työstänyt ajatusta uraidoleista. Jos googlaat uraidolia päädyt todennäköisesti Noorien blogiin, jossa Noora K. varsinkin on kirjoittanut hyvinkin inspiroivia kirjoituksia oman uransa idoleista sekä siitä miten tärkeää on ottaa itse tietoisia askelia siihen suuntaan, että työura vastaa omaa ideaalia. Omalla tavallaan voisi kai sanoa, että Noora K. on tavallaan minulle myös uraidoli tai että ainakin ihailen hänen tapaansa rohkeasti lähteä pyrkimään kohti omaa unelmaansa. Pidän myös valtavasti uraidolin käsitteestä. Kunnon fanityttönä fanitan ties vaikka mitä, joten on ihan hyvä miettiä myös sitä miten fanituksesta voi saada uutta näkökulmaa myös ura-asioihin. Näin naisten päivän kunniaksi ajattelinkin kirjoittaa niistä naisista, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen ammatillisessa mielessä eli omista ura-idoleistani.

Työskentelen itse kouluttajana ja valmentajana ja oma urapolkuni on, no, vähintäänkin epämääräinen ihan vain jo siitäkin syystä, ettei mikään taho Suomessa tarjoa koulutusta jotka suoraan pätevöittäisivät näihin töihini. Koen kuitenkin löytäneeni nyt itselleni mielekkään ammatillisen ekolokeron ja sitä myötä myös uraidoleita, joiden tapaa tehdä töitä ihailen. Työni kautta olen päässyt osaksi upeiden lahjakkaiden naisten verkostoa, joista monellakin on sellaisia piirteitä, joita voin ihailla. Haluaisin kuitenkin tässä kohtaa nostaa esiin nimeltä lahjakkaan kouluttajan ja valmentajan, Riikan, joka omassa yrityksessään pyrkii määrätietoisesti tekemään työelämästään sen näköistä kuin mitä hän itse haluaa. Hänelle työ ei ole vain tapa rahoittaa henkisesti rikasta vapaa-aikaa, vaan tuntuu, että kaikki mitä hän tekee, tarjoaa henkistä pääomaa myös hänelle kouluttajana.

Blogimaailma on Noorien lisäksi täynnä inspiroivia kirjoittajia. Olen jo aikaisemmin kertonut, että olen kovemman luokan fanityttö, jos puhe on Salamatkustaja-blogin Satu Rämöstä ja samaan kastiin voidaan laittaa myös Vuoden mutsi-kaksikon toinen osapuoli Katja Lahti. Kaikkia kolmea blogia ovat hyvä esimerkki siitä blogigenrestä, jota itse lukisin enemmänkin. Hyvin kirjoitettua tekstiä naisista työelämässä, ja kahdelle viimeiseksi mainitulle, vielä papukaijamerkki perheen ja työn yhteensovittamisen kuvaamisesta. Jos itse joskuskin tulen edes lähelle yhtä sujuvaksi kirjoittajaksi niin olen kovin tyytyväinen.

  
Onneksi itseään kuitenkin voi haastaa. Tänään vietin flunssaisen päivän opetellen kirjoittamista ilman inspiraatiota. Kirjoitan melko paljon tekstejä. Tämän blogin lisäksi iso osa työstäni on sähköpostilla tapahtuvaa ohjausta sekä koulutusmateriaalien, verkkosivujen ja verkkolehtijuttujen kirjoittamista. Ohjaus- ja koulutusmateriaaleissa olen käytännössä oman onneni nojassa, mutta viestintäteksteihin saan vetoapua onneksi viestinnästä. Kuitenkin haluaisin kehittyä kirjoittajana, koska koen, että mitä sujuva kirjoitustaito voi viedä minua urallani kohti niitä tehtäviä, jotka itselleni koen mielekkääksi.

Mahtavia inspiroivia naisia löytyy myös poliittisesta kentästä. Ihailen Emma Karin tapaa käyttää somea oman viestinsä välittämiseen ja Anni Sinnemäkeä nyt olen fanittanut jo 90-luvusta lähtien.  Omalla tavallaan surullista kuitenkin on se, että omasta työnantajasektoristani uraidolinaisia ei liikaa löydy muualta kuin omasta ammatillisesta lokerostani. Ammattiyhdistyskenttä on sellainen all male panel, että välillä ihan jopa hävettää ja vaikka laajennettaisiin sukupuoliotantaa miehiinkin niin ei sieltä juuri uraidoleita löydy. Punasilmäiset sedät poplareissaan ovat monella tapaa lahjakkaita ja sinnikkäitä ihmisiä, mutta rehellisyyden nimissä vaikka heidän työtään arvostankin, koen, että ei heistä nyt minulle mitenkään uraidoliksi ole. Vähän pelottavaa itseasiassa ay-liikkeen kannalta, jos sieltä puuttuu 34-vuotiaalle naiselle samastuttavat toimijat. Politiikasta ja muista järjestöistä näitä toimijoita kun kuitenkin löytyy.

Mahtavia, inspiroivia tarinoita sensijaan löydän vanhalta alaltani tai no ainakin vanhaa alaa sivuavilta aloilta. CSI esittelee nyt naisten päivän kunniaksi ja vielä sen jälkeenkin aina 21.3. asti täydellisen yhtälön eli naisia, jotka työssään hyödyntävät laskennallisia menetelmiä. Näitä tämän tyylisiä uratarinoita kuulisin mielelläni muiltakin aloilta ja näiden sekä vastaavien lukeminen olisi varmaan parasta opinnonohjausta mitä oma urapolkuaan etsiville nuorille, tai no miksei meille aikuisillekin, voidaan tarjota.

Onko sinulla uraidoleita? Ovatko he sinun omalta sektoriltasi tai muuten vain kiinnostavia toimijoita? Vai pohditko ylipäätään mitään mihin urasi vie sinua mennessään?