Yleinen

No tämäkin vielä

Tammikuun puolella näin yhden valmentajakollegan tekemän päivityksen siitä miten vuosi 2018 on alkanut ihanalla energialla ja miten voi vain tuntea että tämä on mahtava vuosi. Tuijotin päivitystä ja en keksinyt edes mitään kyynistä sanottavaa. Itse kävin tammikuun kunniaksi kellottamassa työterveyspsykologilla 60 pistettä työuupumustestistä ja pakko sanoa, että energiat on jota täällä meidän suunnilla liikkuu on kaikkea muuta kuin hyviä.

Olen nyt tehnyt kohta kaksi kuukautta yksin töitä joita normaalisti tekee kolme. Tässä puuhassa keho ei pääse palautumaan ja keho ei palaudu ollaan siinä pisteessä, että tässä ei poltella kynttilää molemmista päistä vaan ihan joka paikasta. Toki tässä on nyt tehty aika paljon sen eteen etten olisi näin kuormittunut. Olen saanut itselleni takapäivystäjän jolle siirtää asiakkaita ja kalenterista vedettiin henkselit yli muutamille koulutuksille, mutta kyllä tässä huomaa, että en ole lähelläkään vielä normaalitilaa.

Koska normaalisti en esimerkiksi ala itkeä kun uudet kengät hajoavat käteen ensisovituksella

IMG_3230

Että en nyt tiedä mitä universumi minulle yrittää puhua. Ehkä sitä että ei pitäisi harrastaa ostosterapiaa, mutta nuo Parikan tossut nyt vaan oli niin hurmaavat ja reilussa alessa.  Mutta onhan tämä nyt helvetin ironista. Sitä yrittää hemmotella itseään ostamalla designtossut ja lopputuloksena päätyy itkemään olohuoneen lattialle kun noista kengistäkin on vain lisää stressiä ja kuormitusta tilanteessa jossa ei tarvita yhtään lisää stressiä ja kuormitusta. Verkkokaupasta sain viimeisen omaa kokoani joten vaihtaa noita ei voi, en millään jaksaisi alkaa lähettää niitä takaisin Italiaan, mistä kengät minulle lähetettiin ja vaikka saisin kengät liikkeelle ja rahat takaisin niin olisin ilman kenkiä koska mokomia ei enää mistään minun koossani saa. Ja rehellisesti sanottuna nyt vähän meni maku siihen, että kengät varmasti ehjänä pysyvät jos laatu on tuota kamaa että metallisen lenkin saa katkeamaan kiristämällä tarranauhaa.

Tai sitten vaihtoehtoisesti olen tässä stressaantuneena alkanut kanavoida jotain sisäistä mutanttiani. Ehkä kaikki vuosien saatossa juomani cokis on muuttanut minut supersankariksi (tai no antisankarin puolelle tämä saattaa valua) joka saa maagiset voimat työstressin kivutessa pilviin.

Niin tai näin, lisätään nyt sitten tämäkin asia sinne to do listalle lapsen koulun helmimarkkinoiden, tiliöitävien kuittien, vastausta odottavien asiakkaiden ja deadlinea odottavien opintojen kanssa.

Yleinen

Löydät minut makaamasta olohuoneen matolta

Tai junasta.

Tai Itä-Pasilasta.

Tai sinnittelemässä arjen parissa.

Haluaisin löytää energiaa kirjoittamiselle, mutta tässä ja nyt on pakko myöntää, että minulla ei vain riitä paukut. Töitä on liikaa ja tilanne ei ratkea sen osalta vielä toviin. Opintojakin pitäisi saada etenemään, mutta on ollut pakko myöntää, että nyt tällä hetkellä ei paukut riitä kuin siihen, että aamulla raahaudun töihin ja illalla raahaudun kotiin tai hotellille. Onneksi niiden opintojen suhteen tilanne ei ole katastrofaalinen. 15 opintopistettä pedagogisia opintoja pitää rutistaa helmikuun loppuun mennessä kasaan ja sitten ei jäljellä enää ole kuin opinnäytetyö, josta on jo teoriaosuus jo hyvällä mallilla. Eli ne voivat nyt odottaa, että saadaan töiden kanssa sinniteltyä.

Tavallaan ironista, että tämän syksyn ajan olen eniten kouluttanut meidän jäseniä ajanhallinnasta ja nyt sitten itse yritän vain sinnitellä ettei korttitalo romahda. Tai lähinnä keskityn vain toivomaan etten vaan sairastu tai ettei mistään puskista tule enää mitään yllättävä. Että jotenkin nilkutetaan helmikuulle, jolloin toivottavasti saan tiimiparini takaisin töihin ja muutenkin toivottavasti asiat lähtevät selviämään.

Lyhyesti sanottuna kuitenkin nyt on ehkä vain paras hyväksyä, että tämä blogi ei päivity vaikka miten haluaisin löytää tällekin aikaa. Palataan siis asiaan myöhemmin.

Yleinen

Ihanat rutiinit

Olen töihin palattuani reissannut ympäri Suomea lähinnä puhumassa ajanhallinnasta. Tämä on vähän tällainen ne jotka osaa tekee mitä vaan, jota ei, ne ryhtyy opettamaan -tyyppinen tilanne. Rehellisesti sanottuna kun olen ehkä maailman huonoin itsensä johtaja. Jos jonkun asian voi jättää huomiseksi niin sinne minä sen varmasti jätän.

Yksi asia kuitenkin missä olen aivan huippuhyvä on rutiineissa. Elin elämäni ensimmäiset 20 vuotta syöden suunilleen joka ilta iltapalaksi saman voileivän. Ja itseasiassa edelleenkin syön sen saman jälkiuuniruisleipäpalan iltapalaksi. Olen myös tässä suunnilleen pari kuukautta syönyt joka aamu aamupalaksi saman mahdollisen sekoituksen vegaanisesta rahkasta ja tykötarpeista. Jos ostan eväitä junaan ostan aina saman täytetyn sämpylän. Kävellessäni asemalta töihin kävelen yhtä reittiä ja palatessani iltapäivällä toista. Elämäni on täynnä rutiineja. Osa niistä on hyviä, osa niistä on huonoja. Kaikille niille yhteistä kuitenkin on se, että niiden olemassaolo vapauttaa minulta äärettömän paljon energiaa kaikkeen muuhun.

hallittuhysteria

Mitään järkeähän tämän kuvan valinnassa ei ole, olkoot se esimerkki niistä huonoista rutiineista. Työkoneeni on menossa tällä viikolla vauhtiin ja kun sitä olen nyt tonkinut on sen uumenista löytynyt käsittämätön määrä kansioimatonta tauhkaa kuten tämäkin muutaman vuoden takaisin blogin kuvituskuva.

Hyvistä rutineista taas puhuttessa huomaan olevani työmatkoilla rutinoitunut reissaaja. Yhdessä kohtaa ostin aina Joensuun Sokokselta rintaliivit koska siellä sattui olemaan hyvin isoja aakkosia pienellä ympärysmitalla. Nyt huomasin juovani varmaan viidettä kertaa putkeen misokeittoa Jyväskylän Hanko Sushista. Reissujen rutinoitumisesta kertoo myös se, että niin paljon kun yövyn hotelleista on minulta turha kysyä tarjottiinko hotelliaamupalalla pekonia. Itse osaan kertoa mistä löytyy puuro ja että oliko tarjolla kunnon ruisleipää vai yrittivätko ne syöttää Reissumiestä ihmiselle.

Olen itseasiassa tullut nyt siihen tulokseen, että tämä rutiinien luomisen taito on se ainoa millä pysyn selväjärkisenä tässä epäsäännöllisessä reissuarjessa. Kun minulla on ne tietyt hotelliaamupalat ja muut hotellirutiinit, junamatkan rutiinit ja mobiilityön rutiinit se matkustaminen ei vie oikeastaan lainkaan resursseja. Pakkaan kamatkin jo rutiinilla, ostan junaliput ja varaan hotellihuoneet rutiinilla ja sitten kuun lopussa välttelen kuittien selvitys viimeiseen päivään asti, sekin vahvasti rutiinien voimalla.

Kuitenkaan kaikki rutiinit eivät ole aina niin hyvästä. Juon aivan liikaa Zero Colaa ihan vain rutiinilla. Ostan sen epäterveellisimmillä täytteillä varustetun sämpylän rutiinilla ja tartun suklaalevyyn juurikin rutiinien voimasta. Eli nyt pitäisi löytää jostain rutiini sille, että jaksaisin lähteä uudelleenohjelmoimaan rutiinejani uusiksi paremmiksi rutiineiksi. Sille, että muistaisin kantaa vesipulloa mukanani, sille että rutinoisin itseni käymään kolmasti viikossa kävelylenkillä, sille että rutinoituneesti kävelisin sen epäterveellisiä sämpylöitä myyvän vitriinin ohi. Yksi rutiini josta voisin myös luopua on parita kolme-pelien pelaamisesta (eli siis Candy Crushit ja vastaavat, en sentään pyöritä vapaa-ajallani mitään polyamorista deittailupalvelua) ja korvata ne vaikka jollain rutiinien opetteluun tarkoitetulla pelillistämisen sovelluksella.

Niin paljon kun rutiineja rakastankin tässä kohtaa on myös kiitettävä tätä työtäni. Se tulee sopivasti ravistelleeksi tällaista rutiinien rakastajaa. Olen tässä nyt sen lisäksi että haastan noiden asiakkaiden ajattelua myös opetellut haastamaan omaa ajatteluani sen suhteen, että miksi toimin miten toimin. Ja itseasiassa joutunut huomaamaan, että siinä missä minä ehkä epäonnistunut itseni johtamisessa onnistun muissa ajanhallintaan liittyvissä kysymyksissä kun puhutaan siitä miten priorisoidaan, tehdään työtä näkyväksi ja suunnitellaan aikabudjetteja.

Tosin tämä töihin paluu on ollut myös yhdenlainen kantaanpään kautta oppimisen kokemus tuosta jälkimmäisestä. Otimme kesällä tietoisen riskin syksyä suunnitellessa ja nyt ne kaikki riskit sitten reaalisoituivat. Minun palatessani töihin joutui tiimikaverini jäämään pois töistä. Nyt tässä on sitten marraskuu tehty omien töiden lisäksi iso siivu myös työkaverin töistä ja tämän jälkeen kyllä muistan varmaan lopun ikääni sen että miksi aikabudjetointi pitää antaa sille pessimistisimmän aikakäsityksen omaavalle tehtäväksi. Siinä missä opintovapaa kirkasti minulle sitä että asioiden pitää muuttua ajankäytössäni ja priorisoinneissa on tämä marraskuu vaan entisestään korostanut sitä.  Kevään kalenteria koostettaessa lupaan itselleni, että luon uuden rutiinin ja syleilen sisäistä ajankäytön pessimistiäni, joka pyrkii tunnistamaan joka ikisen riskin aikabudjetoinnissa.

Yleinen

Kun asiat eivät mene niin kuin suunnittelee

Supervoimani on asioiden suunnittelu ja ennakointi ja nautin siitä, että saan pitää kaikki langat näpeissäni. En myöskään pidä siitä, jos minut sysätään pelkääjän paikalle omassa elämässäni. Nyt kuitenkin löysin itseni aika tukevasti sieltä pelkääjän paikalta.

Opintovapaan alkaessa olin etukäteen miettinyt miten päiväni rakennan. Saatan lapsen koululle ja lähden itse lenkille tai salille. Kotona lounaan jälkeen opintoja hyvässä tahdissa pari tuntia joka päivä. Säännöllisiä opintopiirejä opiskelukavereiden kanssa, tasapainoista ravintoa ja riittävästi liikunta. Noh, ei ihan mennyt niin kuin suunnittelin.

IMG_0831

Olimme varautuneet, että koulun alussa lapsi on se joka sairastaa, mutta meillä sairastikin äiti. Kuutisen viikkoa sitten iski flunssa joka ei vain parantunut. Salille olen opintovapaan aikana päässyt kerran, uimaan kahdesti. Kävelemässä olen yrittänyt joka päivä käydä edes pienen lenkin, mutta en tiedä minkä verran lätäkössl lilluvien lehtien katselua voidaan pitää urheiluna.

Tällä viikolla sitten taivuin ja menin lääkäriin. Tulehdusarvot rajoissa, hemoglobiini enemmänkin kuin ok, kitakaaressa sientä tiheästä astmalääkkeen käytöstä ja diagnoosiksi hoitotasapainosta nyrjähtänyt astma. Sain paria troppia, joista toinen saattaa aiheuttaa vainoharhaisuutta, mutta nopeuttaa toipumista ja toisen olisi sitten tarkoitus nuo keuhkot elvyttää toimintaan. Lääkekuurin neljäntentä päivänä alkaa jo vointi kääntyä elämän puolelle, mutta kyllä rehellisesti sanottuna vituttaa, että tämä mahdollisuus keskittyä omaan hyvinvointiin nyt vähän vedettiin jalkojen alta pois. Tosin kyllähän tässä nytkin yritän kovasti itsestäni pitää huolta.

Opinnot ovat sentään edenneet. Sain kasaan 10 opintopistettä kesäopintoja aikataulussa, opinnäytetyö on edennyt niin että minulla on aika selkeät sävelet ja sitten toivottavasti ensi viikolla voin vihdoinkin keskittyä itse kirjoittamiseen kun olen saanut itseni kuosiin. Opintovapaata olisi vielä jäljellä 2,5 viikkoa, mutta niistä viimeisen viikon lapsi on syyslomalla, joten en ainakaan mitenkään kovin täyspainoisesti pysty opintoihin keskittymään.

Toisaalta mietin, että onko tämä nyt joku tapa jolla elimistöni suoraan kertoo että nyt on aika hidastaa. Tein vuodessa yli 70 opintopistettä opintoja töiden ohella ja kun tuo työ vielä pakottaa tekemään ja liikkumaan epäsosiaalisiin aikoihin niin kyllähän tässä on kynttilää poltettu molemmista päistä. Pakkolevosta on ollut se hyvä puoli, että samalla kun keho on levännyt niin on levännyt myös mieli. Toki sitten haittapuolena on se, että olen koukuttanut itseni erinäisiin päivätelevision ohjelmiin.

Millä fiiliksellä sitten olen palaamassa töihin? Hyvällä. Opinnäytetyö tuskin on valmis, mutta koska kurssaikataulujen vuoksi viimeiset pedagogiset opinnot kestävät kuitenkin ensi keväälle niin ei tässä mikään kiire ole. Breikki työarjesta on tehnyt hyvää. Nyt itseasiassa onnistuin siinä paljon paremmin mitä aikanaan vuoden mittaisella perhevapaallani. Pari kertaa olen töissä käynyt työkavereiden kanssa lounaalla ja hoitamassa yhden talousjutun, mutta muuten en ole liiaksi töitä ajatellut. Tästä myös iso kiitos kuuluu työkavereille, jotka ovat tajunneet olla soittelematta perään. Työsähköpostin salasana näyttää vanhentuneen viime viikolla, mutta en ole jaksanut edes päivittää sitä. Toki nyt en pääse kirjautumaan työkoneellekaan, mutta enköhän minä tällä omalla Chromebookilla pysty hoitamaan opiskelut riittävästi.

Monella tapaa ajatukset kirkkaina kuvittelen ainakin palaavani töihin. Huomaan jo odottavani innoissani, että pääsen työstämään tulevia koulutuksia. Vähemmän innoissani odotan sitten pitkiä työmatkoja ja sitä, että arjen rytmi muuttuu. Sen tämä breikki on ainakin opettanut että paitsi että tykkään työstäni ja tiedän että olen hyvä tässä mitä opiskelen niin jossain kohtaa tahdin pitää muuttua. Joko enemmän arkivapaita iltatöiden vastapainoksi, enemmän autonomiaa työaikojen sijoitteluun ja enemmän autonomiaa siitä mistä töitä teen. Varsinkin sitten kun opinnot on paketissa on pakko miettiä uusiksi miten ylityötunteja tasaan, koska tästä sairastelusta huolimatta olen nyt kyllä oppinut että tässä itse rytmittämisessä on omat puolensa. Toki tiimin kanssa työtä tehtäessä pitää toimia koko tiimin tarpeet huomioiden, mutta eiköhän sitä aina joku perjantai- tai maanantaivapaa viikkoon mahdu edes kerran kuussa.

Ja sitten tästä päästäänkin siihen miten itsenäisyyspäivän tienoilla voin avautua siitä että miten se töihin paluu ei mennytkään lainkaan niin kuin suunnittelin, mutta enköhän silloinkin ole löytänyt jonkun asian jota suunnitella lisää…

Yleinen

Sukellus veskan uumeniin

Tiedättekö ne somessa kiertävä kuvat, joissa kuvaillaan A- ja B-tyypin ihmisiä. Samaan vertailuun voitaisiin ottaa myös kuvapariksi käsilaukkujen sisällöt minulta ja Rouva Erikssonilta. Ensinnäkin olen pahamainen laukkujen vaihtelija, valitsen veskan sekä roudattavan tavaramäärän, että yleisen fiiliksen perusteella. Tämän viikon maanantaina matkaani lähti Marimekon laukku.


Siinä se kököttää ja kyllä, 35-vuotias asiantuntija voi käyttää sujuvasti Crocsin kumiteräisiä kenkiä kunhan pitää huolta, että töistä löytyy vaihtokengät…

No mitä sitten laukun uumenista löytyi.


Olin perjantaina fasilitointikeikalla, joten aamulla kassin uumenista löytyi reilu parikymmentä fläppipaperia odottamassa materiaalien työstämistä. Samaisesta syystä matkassa oli myös läppäri suojapussissaan, läppärin laturipiuha, muovipussillinen maailman parhaita tusseja sekä liimalappuja, jotka ovat jokaisen itseään kunnioittavan fasilitoijan päätyökalu.


Toisesta taskusta löytyi työpuhelin (päädyin pari vuotta sitten ottamaan työnumeron rinnalle oman liittymän jotta saan paremmin irtauduttua töistä, tosin kun siirsin aikaisemman työliittymän omiin nimiini on tilanne se, että esim. esimieheni soittaa minulle aina henkilökohtaiseen liittymään), henkilökortti, purkillinen soijapapuja (koska hyvänä työkaverina sympatiapaastoan työkaverini joulupaaston ajan), purkillinen tomaatteja (mökkipaikkakunnan kasvihuoneelta, tuettaan paikallista), matkakortti (ja tuo kuva tuossa on Dalek), työavaimet ja lompakko.


Ja sitten se mikä tekee minusta B-tyypin persoonan. Bonussektori, jota ei koskaan voisi kuvitella löytävän siistien ihmisten laukusta. Kuukautissuoja, mikrokuituliina, läjä teepusseja (älkää kysykö), nimikyltti koodaustapahtumasta, johon osallistuin liki kaksi vuotta sitten sekä.läjä puoliksi käytettyjä nenäliinapaketteja. Siis varmasti näitä kamoja löytyy muillakin mutta yleensä ne sentään kulkee omassa pussukassaan (terveisiä myös Porvoon suuntaan).

Ja sitten vielä tähän postaukseen kuuluu rosvosektori eli kaikki se mitä kassissa pitäisi olla, mutta jotka sitten jostain syystä jäivät pois.

– kotiavaimet

– astmalääke

– ruotsin tehtäväkirja

– ruotsin vihko

– pussi, joka sisältää kaikki kännyköiden latauspiuhat ja vara-akun

– sateenvarjo

– yleinen itsekunnioitus, joka estäisi julkaisemasta tätä postausta.

Yleinen

Seitsemän ekaa duunia sekä miten ihmeessä niiden pohjalta on päädytty tähän missä nyt olen

Ihmiseksi, joka työllistää itsensä uravalmentajana olen, olen harvinaisen surullinen esimerkki siitä miten suutarin lapsella ei ole kenkiä. Aamulla yritin kavereilleni listata seitsemää ensimmäistä työkokemustani ja lopulta jouduin korjaamaan listaa kahdesti kun en nyt ihan pysynyt kärryillä työpaikoissani. Sinäänsä säälittävää, koska loppujen lopuksi minulla niitä työpaikkoja ei ihan liikaa ole ollut. Seitsemään ekaan kun mahtuu niin ekat teini-ikäisenä tehdyt työt kuin jo ensimmäiset opiskeluaikaiset silloisen oman alan hommatkin.

  1. Postin kausiapulainen: Eli suomeksi joulukorttien lajittelija. Ja koska kultaisella ysärillä lähetettiin myös ystävänpäivä- ja pääsiäiskortteja pääsin nauttimaan myös silloin tienaamaan roposiani, jotka sain kantaa sittemmin erinäisten turkulaisten elokuvateattereiden lippukassoille.
  2. Siivooja: Elämäni ensimmäinen kesätyö. Vihasin jokaista työvuoroani. Joku viisaampi olisi ehkä todennut jo hyvissä ajoin, etten varsinaisesti ole vahvuusalueellani tässä puuhassa, mutta tulipahan kokeiltua
  3. Kouluavustaja: Lukion jälkeinen välivuosi. Aivan mahtavia mukuloita ja kiva työyhteisö. Sai jopa harkitsemaan opettajan uraa, mutta kun ovet OKL:ään ei auennut ekalla yrittämällä lukitsin parikymppisen viisaudella biotekniikan opinnot
  4. Teemapuistotyöntekijä: Eli enimmäkseen Vilijonkka, toisinaan Muumipoliisi ja muutaman onnettoman kerran Muumi. Siivoojakeikan ohella ainoa työtehtäväni jota en ole saanut suhteilla. Päivät olivat pitkiä, mutta työyhteisö mahtava. Asiakkaatkin olivat mukavia, jos ei lasketa sitä yhtä japanilaista turistia, joka tarjosi minulle työpaikkaa hänen henkilökohtaisena Vilijonkkanaan. Pääsyin edelleen valitsemaan biotekniikan opinnot Japaniin muuton asemasta.
  5. Sijaisopettaja: Ala-asteen opettajan sijaisuuksia samassa koulussa jossa olin ollut jo aikaisemmin. Tässä tienasi käsittämättömän hyvin ja kun lapset olivat tuttuja niin mikä siinä oli töitä tehdessä. Tosin noiden keikkojen jälkeen myös vahvistui päätös siitä etten ikinä hakenut OKL:ään uudelleen.
  6. Tutkimusavustaja: Ensimmäisen opiskelukesän jälkeen ekat alan hommat. Opiskelin aikana jolloin piti haalia kasaan 12 kuukautta alakohtaista harjoittelua joka käytännössä meillä tarkoitti sitä, että kaikki kesät piti painaa alan töissä. Minun tapauksessani tämä tarkoitti työskentelyä eräässä projektissa joka keskittyi humaanigenomiin. Enimmäkseen vietin kesän taistellen valtaisan pipetointirobotin kanssa. Tämän kesän jäljiltä opin myös kaatamaan käsivaralla snapseja, koska yhteen työvaiheeseen liittyi oleellisesti 40 ml nesteen kaataminen ja sen kun toistaa kesän aikana muutamaan sataan kertaan niin siinä kummasti syntyi rutiini.
  7. Tutkimusavustaja: Uusi kesä ja uudet kuviot. Tällä kertaa vaihdettiin genomihommat rukiiseen. Hämmentävä monikulttuurinen työtiimi, jonka ainoilla vakituisilla työntekijöillä ei ollut yhtään yhteistä kieltä.

Työ numero seitsemän ja nykyisen työn välissä on vielä kolme työnantajaa sekä seitsemän työtehtävää. Käytännössä jos miettii mistä työkokemuksellisesti minulle nykyisestä työstä on eniten ollut apua niin varmaankin noista koulussa tehdyistä hommista. Huomaa myös, että siitä kun olen viimeeksi ollut bioteknisessä labrassa töissä on jo 12 vuotta, koska jouduin todella paljon hakemaan sitä mitä edes olen tehnyt työkseni silloin. Välissä työskentelin diagnostiikkateollisuudessa ja viimeset 9,5 vuotta olen ollut töissä nykyisellä työnantajallani ja nyt työskentelen kolmannessa työtehtävässäni tässä organisaatiossa.

Nykyisellä työlläni ei käytännössä mitään tekemistä suorittamani korkeakoulututkinnon kanssa. Sekä ala että opintosuunta vetää ohi kovaa ja korkealta. En silti kadu, että parikymppisenä valitsin biotekniikan sen pohjalta että se oli asia joka minua oli kiinnostanut jo teininä. Ehkä paremmalla opinnonohjauksella olisin löytänyt jo suoraan ns. oman paikkani, mutta tosiaalta kanssani vastaavissa tehtävissä työskentelevillä ihmisillä on niin kirjavat taustat ettei mitään patenttiratkaisua olisi ollut olemassa. Suomessahan kun ei mikään taho tarjoaa suoraa tutkintoonjohtavaa koulutusta joka pätevöittäisi nykyisen kaltaisiin tehtäviin vaan osaaminen hankitaan pieninä paloina maailmalta meneltelmä koulutuksina, täydennyskoulutuksina sekä töiden ohessa uusia tutkintoja tai pätevyyksiä paiskien. Monilla kollegoillani on taustalla psykologian tai kasvatustieteiden opintoja, yllättävän monella kaupallisen puolen koulutusta ja sitten olen minä outo lintu insinöörin papereillani. Ilman niitä insinöörin papereita en kuitenkaan tässä nykyisessä työpaikassani olisi ja nykyistä työnantajaani saan monella tapaa kiittää siitä, että olen päässyt kasvamaan valmentajana ammattilaiseksi. Niin ja jäi niistä insinööriopinnoista myös yksi aviomies matkaan, joten sekin varmaan lasketaan plussaksi.

Tiedänkö minä vieläkään mitä minusta isona tulee? En mitenkään varmasti. Pidän nykyisestä työstäni valtavasti ja saamani palautteen pohjalta tiedän olevani hyvä ja pidetty oman asiakasryhmäni keskuudessa. Alkavilla opinnoilla toivottavasti vielä saan uusia näkökulmia omaan tekemiseeni ja itseasiassa sen jälkeen jonossa olisi vielä pari muutakin asiaa joihin haluaisin perehtyä heti kun vaan aikaa on. Tässä ja nyt minulla ei ainakaan ole mihinkään kiire. Valmentajana ja kouluttajana saan tehdä mielekästä työtä, saan oppia uusia asioita ja tuntu, että tämä matkahan on vasta alussa. Toisaalta kun tuossa pari viikkoa sitten erehdyin katsomaan työeläkeotetta niin on ehkä ihan  hyvä, että näillä fiiliksillä mennään työelämässä. Tällä hetkellä nimittäin sitä työuraa pitäisi olla edessä vielä oikeastaan saman verran, mitä elettyä elämää on takana, ja jos tässä nyt 35 vuotta pitää töitä paiskoa niin olisi varmaan kiva, että siitä työnteosta vois sanoa nauttivan.

Yleinen

Uraidoli

Toisinaan työasiat läikkyvät vapaa-ajalle ja ajatus jota olen alkanut työstää töissä omaa asiakastyötäni silmällä pitäen kulkeekin mukana takaraivossa kotisohvalle ja saa pohtimaan asioita omasta näkökulmasta. Tällä viikolla olen työstänyt ajatusta uraidoleista. Jos googlaat uraidolia päädyt todennäköisesti Noorien blogiin, jossa Noora K. varsinkin on kirjoittanut hyvinkin inspiroivia kirjoituksia oman uransa idoleista sekä siitä miten tärkeää on ottaa itse tietoisia askelia siihen suuntaan, että työura vastaa omaa ideaalia. Omalla tavallaan voisi kai sanoa, että Noora K. on tavallaan minulle myös uraidoli tai että ainakin ihailen hänen tapaansa rohkeasti lähteä pyrkimään kohti omaa unelmaansa. Pidän myös valtavasti uraidolin käsitteestä. Kunnon fanityttönä fanitan ties vaikka mitä, joten on ihan hyvä miettiä myös sitä miten fanituksesta voi saada uutta näkökulmaa myös ura-asioihin. Näin naisten päivän kunniaksi ajattelinkin kirjoittaa niistä naisista, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen ammatillisessa mielessä eli omista ura-idoleistani.

Työskentelen itse kouluttajana ja valmentajana ja oma urapolkuni on, no, vähintäänkin epämääräinen ihan vain jo siitäkin syystä, ettei mikään taho Suomessa tarjoa koulutusta jotka suoraan pätevöittäisivät näihin töihini. Koen kuitenkin löytäneeni nyt itselleni mielekkään ammatillisen ekolokeron ja sitä myötä myös uraidoleita, joiden tapaa tehdä töitä ihailen. Työni kautta olen päässyt osaksi upeiden lahjakkaiden naisten verkostoa, joista monellakin on sellaisia piirteitä, joita voin ihailla. Haluaisin kuitenkin tässä kohtaa nostaa esiin nimeltä lahjakkaan kouluttajan ja valmentajan, Riikan, joka omassa yrityksessään pyrkii määrätietoisesti tekemään työelämästään sen näköistä kuin mitä hän itse haluaa. Hänelle työ ei ole vain tapa rahoittaa henkisesti rikasta vapaa-aikaa, vaan tuntuu, että kaikki mitä hän tekee, tarjoaa henkistä pääomaa myös hänelle kouluttajana.

Blogimaailma on Noorien lisäksi täynnä inspiroivia kirjoittajia. Olen jo aikaisemmin kertonut, että olen kovemman luokan fanityttö, jos puhe on Salamatkustaja-blogin Satu Rämöstä ja samaan kastiin voidaan laittaa myös Vuoden mutsi-kaksikon toinen osapuoli Katja Lahti. Kaikkia kolmea blogia ovat hyvä esimerkki siitä blogigenrestä, jota itse lukisin enemmänkin. Hyvin kirjoitettua tekstiä naisista työelämässä, ja kahdelle viimeiseksi mainitulle, vielä papukaijamerkki perheen ja työn yhteensovittamisen kuvaamisesta. Jos itse joskuskin tulen edes lähelle yhtä sujuvaksi kirjoittajaksi niin olen kovin tyytyväinen.

  
Onneksi itseään kuitenkin voi haastaa. Tänään vietin flunssaisen päivän opetellen kirjoittamista ilman inspiraatiota. Kirjoitan melko paljon tekstejä. Tämän blogin lisäksi iso osa työstäni on sähköpostilla tapahtuvaa ohjausta sekä koulutusmateriaalien, verkkosivujen ja verkkolehtijuttujen kirjoittamista. Ohjaus- ja koulutusmateriaaleissa olen käytännössä oman onneni nojassa, mutta viestintäteksteihin saan vetoapua onneksi viestinnästä. Kuitenkin haluaisin kehittyä kirjoittajana, koska koen, että mitä sujuva kirjoitustaito voi viedä minua urallani kohti niitä tehtäviä, jotka itselleni koen mielekkääksi.

Mahtavia inspiroivia naisia löytyy myös poliittisesta kentästä. Ihailen Emma Karin tapaa käyttää somea oman viestinsä välittämiseen ja Anni Sinnemäkeä nyt olen fanittanut jo 90-luvusta lähtien.  Omalla tavallaan surullista kuitenkin on se, että omasta työnantajasektoristani uraidolinaisia ei liikaa löydy muualta kuin omasta ammatillisesta lokerostani. Ammattiyhdistyskenttä on sellainen all male panel, että välillä ihan jopa hävettää ja vaikka laajennettaisiin sukupuoliotantaa miehiinkin niin ei sieltä juuri uraidoleita löydy. Punasilmäiset sedät poplareissaan ovat monella tapaa lahjakkaita ja sinnikkäitä ihmisiä, mutta rehellisyyden nimissä vaikka heidän työtään arvostankin, koen, että ei heistä nyt minulle mitenkään uraidoliksi ole. Vähän pelottavaa itseasiassa ay-liikkeen kannalta, jos sieltä puuttuu 34-vuotiaalle naiselle samastuttavat toimijat. Politiikasta ja muista järjestöistä näitä toimijoita kun kuitenkin löytyy.

Mahtavia, inspiroivia tarinoita sensijaan löydän vanhalta alaltani tai no ainakin vanhaa alaa sivuavilta aloilta. CSI esittelee nyt naisten päivän kunniaksi ja vielä sen jälkeenkin aina 21.3. asti täydellisen yhtälön eli naisia, jotka työssään hyödyntävät laskennallisia menetelmiä. Näitä tämän tyylisiä uratarinoita kuulisin mielelläni muiltakin aloilta ja näiden sekä vastaavien lukeminen olisi varmaan parasta opinnonohjausta mitä oma urapolkuaan etsiville nuorille, tai no miksei meille aikuisillekin, voidaan tarjota.

Onko sinulla uraidoleita? Ovatko he sinun omalta sektoriltasi tai muuten vain kiinnostavia toimijoita? Vai pohditko ylipäätään mitään mihin urasi vie sinua mennessään?