Ihmeelliset vuodet

Lapsen esikoulu on päiväkodin yhteydessä ja tänään päiväkodilla oli järjestetty koko talon vanhemmille Ihmeelliset vuodet -teemainen vanhempainilta. Olin otsikkotasolla tuttu  tämän positiivisia kasvatusmenetelmiä hyödyntävän järjestelmän kanssa, mutta päätin nyt mennä kuitenkin paikalle ihan osin ammatillisen kehittymisen näkökulmasta. En siis itse tee lasten kanssa työtä, mutta osin lapsuudesta ja siellä opituista rajoittavista uskomuksista monien asiakkaitteni ongelmat kumpuaa. Ja toisaalta aina sitä on välillä hyvä myös selvittää missä mennään oman vanhemmuuden suhteen.

IMG_6831

Siinä kohtaa kun minä tulin ruttuisen vanhemmuuspyramidini kanssa kotiin oli mies oli lapsen kanssa jo toteuttanut ensimmäistä porrasta ja tehneet yhteistyössä pannukakkua.

Perusidea lähtee siis siitä, että lapselle pitää antaa aikaa. Ajatus esiteltiin meille vanhemmille ajatuksena että lapsen kanssa pitäisi leikkiä sellainen vartti päivässä. Ajatus, joka oli itselle vieras, koska me olemme aina lähteneet siitä, että me vanhemmat emme leiki, mutta tarkemmin kun aihetta avattiin niin tuo leikki oli ehkä vähän väärä sana sille mitä haetaan. Idea on se, että vartin verran päivässä lapselle taataan se, että vanhempi on kiinnostunut siitä mikä lapsella on milläkin hetkellä mielenpäällä. Tavalla vahvistetaan vuorovaikutusta, kiintymystä, ongelmanratkaisua ja tuetaan lapsen itsetunnon kehittymistä. Luodaan siis se pohja sille, että tuo tyyppi toivottavasti puhuisi asioistaan vielä teini-ikäisenäkin meille vanhemmille. Ja aivan pienillä se leikki on usein se paras keino sanottaa sitä mitä lapsen päässä liikkuu.

Seuraavalla portaalla pyritään vahvistamaan lapsen sosiaalisia taitoja, kehittää ajattelua ja motivoitumista. Eli kehutaan kun aihetta on, rohkaistaan yrittämään ja kehutaan vielä vähän lisää päälle. Palkitaan lasta. Ylistetään ja opetetaan lapselle, että hän on vallan mahtava tyyppi ja kannustetaan häntä rohkeasti laajentamaan sitä omaa mukavuuskuplaansa sekä harjoittelemaan tavoitteellisuutta. Tässä kohtaa ehkä selkeimmin nousi esiin teorian jenkkitaustaisuus. Teoriassa ne lapset, jotka eivät osaa ottaa kehuja ja kiitosta vastaan linkitettiin vahvasti käytöshäiriöihin ja siihen, että lapsi oli tottunut negatiivisiin viesteihin. Toki varmasti tuokin, mutta jotenkin tuntuu, että täällä kursailijoiden kansakunnassa kasvaneilla on myös tosi hyvin jo lapsena malliopittu se ei tehdä tästä nyt numeroa -asenne. Toki tuo voi olla myös kouluttajan omaa tulkintaakin.

Seuraavassa vaiheessa varmistetaan lapselle asioiden ennustettavuutta ja tuetaan sillä vastuullisuuden ja tottelevaisuuden kasvua. Tosin itse en tykkää tottelevaisuus-sanasta. Tottelevaisuus ja kilttiys on kaksi ominaisuutta, joita minä en juurikaan arvosta defaultominaisuutena. Ihmisen on syytä oppia olemaan empaattinen ja ihmisen on syytä oppia noudattamaan yhteisön sääntöjä, mutta tottelevaisuudessa ja kilttiydessä minusta kaikuu liikaa se ylhäältä annettu roolitus, mutta tämä nyt voi olla vain minun omaa kilttityttö angstiakin. Joka tapauksessa tämä tarkoittaa selkeitä rajoja, kodin sääntöjä, joissa kaikki perheenjäsenet ovat huomioitu sekä näiden rajojen ja sääntöjen johdonmukaista noudattamista. Eli pidetään perheessä säännöllisesti kutosluvun YT:t. Tosin sitä ennen vanhempien pitää ehkä pitää perheen Visio, Missio, Stratgia ja Arvot -työpaja, koska tämähän vesittyy heti alkumetreillä jos perheen aikuiset pelaa eri säännöillä. Eli tässä ei enää voida käyttää sitä hyvä ja paha poliisi -jakoa ja tämä myös vaatii kompromisseja. Meillä tämä nousi selvästi esiin pari vuotta sitten kun jouduin puhekieltoon. Vietin sen viikon enimmäkseen heitellen miestä kevyillä asioilla, koska mielestäni mieheni olisi pitänyt huomauttaa lapselle herkemmin asioista. Eli meillä oli hyvin erilainen käsitys siitä missä kulkee älähdyskynnys.

Ja tästä päästäänkin sitten seuraavaan vaiheeseen eli siihen, että oikeasti usein ärsyttävän käyttäytymisen paras vähennyskeino on vain se, että asiaan ei kiinnitetä mitään huomiota eli miehen linja oli tässä sitten ehkä kuitenkin se oikeampi. Itse olen valinnut tosin omalla logiikallani tähän myös kaksi suositeltavaa keinoa eli harhauttamisen ja huomion ohjaamisen toiselle. Että ihan muina mallivanhempina tässä mennään ja toimitaan.

No ei ihan…

Nimittäin sitten on vielä se pyramidin huippu. Miten saadaan aggressiokäyttäytyminen vähisemmäksi? Ei ainakaan polttamalla pääreensä. Mutta niin siinä vain käy, että ne päreet palavat. Kiihdyn nollasta saatanaan alle kuuden sekuntin ja jopa se maailman kärsivällisin puolisoni pärähtää lapsen temppuiluun. Oikeaoppinen lähestymistapa olisi seuraamukset, joista ensimmäisenä tulee aikalisät. Ei siis jäähyt koska ne ovat negatiivisia rangaistuksia vaan aikalisät, joiden aikana rauhoitutaan ja pistetään pelikuvio uusiksi. Toinen seuraamus on etuoikeuksien menettäminen eli se klassinen pleikkari ylähylylle, mutta tätä pitää käyttää hyvin harkiten ja tarjota myös lapselle mahdollisuus yrittää uudestaan ja sitten siitä yrittämisestä kehutaan. Ja punainen lanka on se, että seuraamukset ovat luonnomukaisia ja johdonmukaisia. Tähän kuvioon ei siis kuulu se kitapurje heiluen karjuva vanhempi. Vanhempi siis kyllä saa näyttää suuttumusta ja surua, mutta vanhempi ei saa raivostua. Tosin tämä raivostuminen on asia, josta ei myöskään ole yleisesti soveliasta puhua missään. Tästä sai karusti osansa myös esim. Valeäiti viime viikkoisen podcastinsa jälkeen. Tätä ajatusta varten laitoin kirjastosta varaukseen Ihmelliset vuodet kirjan. Olen nyt onnekas varausnumero 143 eli tovi tässä vielä odotellaan, mutta jotainhan tässä pitäisi tehdä jotta sitä oppisi löytämään sen sisäisen zenin kun taloutemme lyhyin kaksijalkainen temppuilee nukkumaanmenosta vielä 50 minuuttia nukkumaanmenoajan jälkeen, koska ajatus huomisista kurahousuista keljuttaa.

1,5 tuntiin saatiin siis mahtumaan aika kattava tietopaketti aiheesta, joka omaan korvaan kuulostaa hyvinkin järkevältä ja joka itselle on tässä kuudessa vuodessa valikoitunut yrityksen ja erehdyksen kautta meille hyväksi tavaksi toimia. Mutta ei tässä tosiaankaan valmiita olla. Ja sehän tässä on, että tuolla yhdellä tutisevalla huipulla helposti romutetaan koko vaivalla rakennettu pyramidi. Tällä hetkellä kirjaimellisella tuntuu, että lapsen lisäksi myös vanhemmat kaipaisivat meillä aikalisää. Sitä aikalisää ei vain taida tässä kohtaa olla tulossa ennen kuin tuo yksi angstinen uneton lastenhuoneessa on matkannut höyhensaarille.

Vähän kuin treffeille olisi päässyt

En ole millään mittarilla romanttinen ihminen. Siis lapsen ihmetellessä pääsiäislomalla Teatterisillan lemmenlukkoja ja kysellessä onko meilläkin sellainen isänsä kanssa saatoimme vain todeta, että ne on tarkoitettu sellaisille toisenlaisille pariskunnille. Että äiti ja isä ei nyt vaan ole kovin romanttisia. Silti naurettiin jo itsellemmekin kun tänään lapsen halutessa jäädä yksin kotiin suhtauduimme reilun 1,5 tunnin kauppareissuun kuin olisimme paremmillekin treffeille päässeet.

Että vaikka sitä miten epäromanttiseksi laskisi itsensä niin lauantai-iltapäivä Kaaressa ostamassa allergialääkkeitä ja ensi viikon ruokia ei kyllä mitenkään muutu romanttiseksi vaikka siihen kuinka yhdistäisi vierailun kirjakauppaankin. Ja varsinkin kun tyhjälle takapenkille kotimatkallekin löytyi täytettä kun päädyimme ostamaan lapselle ylläriksi suunnilleen lapsen kokoisen vappupallon.

IMG_6772

Tuleva syksy koulunaloituksineen on siis tuonut jo nyt meidät uuden tilanteen eteen. Lapsi alkaa laajentaa reviriään ja myös viettämään entistä enemmän yksin aikaa, joten tätä nyt sitten tässä harjoitellaan. Vajaassa seitsemässä vuodessa kun me vanhemmatkin ollaan totuttu siihen, että kaikki tapahtuu koko perheen tai vähintään lapsen ja toisen vanhemman voimin. Meillähän on täällä pääkaupunkiseudulla erittäin harva turvaverkko ja niin vaikealta kuin se kaiken tekeminen koko perheen voimin vanhemmuuden alkumetreillä tuntuikin niin siihen kuitenkin tottui ja nyt tuntuu oudolta että yhtäkkiä meillä vanhemmilla on lauantai-iltapäivänä aikaa käännellä paputölkkejä Prismassa ihan kaikessa rauhassa.

Mikähän seuraava tämänkaltainen virstanpylväs on? Ainakin reilun kahden vuoden päässä väijyy se hetki, jolloin ei tarvitse enää väijyä lapselle lapsenvahtia, jotta vanhemmat pääsee katsomaan K12 -nörttileffoja vaan voidaan ottaa tuo kolmas nörtti mukaan leffaan.

Koulutulokas ja vanhempi

Tänään oli meidän perheessä jännä päivä. Lapsi meni eskarin kanssa ensimmäistä kertaa harjoittelemaan kouluun ja illalla oli myös ensimmäinen vanhempainilta meille koulutulokkaiden vanhemmille. Eilen ei meinannut lapselle uni tulla silmään. Ajatus kouluun menemisestä luonnollisesti jännitti vaikka katu-uskottavuudestaan kiinni pitävä kaveri olikin pokkana eskariopelle väittänyt, että häntä ei hermostuttanut, mutta äitiä sitten senkin edestä kuulemma.

Tässä kohtaa on kuitenkin pakko myöntää, että minua ei juurikaan koulu jännitä. Olen onnistunut löytämään jonkun sisäisen zenin tämän kouluasian suhteen ja tämä vierailu koululla vain vahvisti ajatustani siitä, että kyllä tässä hyvin mennään. Pidätän kuitenkin oikeuden kirkua ja repiä hiuksia päästäni jos saamme tiedon, että lapsi sijoietaan luokalle, jossa ei ole yhtään ystäviä ja joutuu ainoana naapuruston lapsista eri iltapäiväkerhoon.


Koulutulokaselämä ei alkanut kirjeen kohdalla hyvin. Kivasta visusta huolimatta paketin sisältö oli pelkästään aikuisille suunniteltu. Koululle menin vakuuttuneena siitä, että pääsemme kuulemaan ettei koulu ja kaupunki ole mitekään varautunut jättisuuren ikäluokan saapumiseen, mutta homma näyttikin olevan koulun päässä hyvällä mallilla.

Koulutielle astuminen on iso muutos meidän perheessä. Elokuusta alkaen meidän perheessämme ei ole ketään jonka vuoksi pitäisi juosta ajoissa eskarin portille. Lapsen elinpiiri laajenee myös suuresti. Nyt sitten käydäänkiin tiivitä pohdintoja siitä, että miten saataisiin sumplittua naapuruston lapset samaan iltapäiväkerhoon koulumatkojen helpottamiseksi. Iloitaan jo valmiiksi siitä, että näyttäisi ettei lapselle tulisi ainakaan koulun nykyisten käytöntöjen mukaan muita kuin kahdeksan tai yhdeksän aamuja ja iloittiin tiedosta, että koulussa katsomusaineiden opetus on hoidettu todella fiksusti. Silti tässä on paljon asioita joita pitää pohtia ja joita pitää harjoitella. Koulumatka on helppo, mutta joululomalla kun kuljimme kaveriporukan kanssa ja seurasimme eskareiden toimintaa tajusimme, että siinä missä nämä lapset liikkuvat kyllä sujuvasti yksin on porukalla kulkeminen ihan eri juttu. Siinä kohtaa huomio oli ihan kaikessa muussa kuin liikenteessä. Toinen mikä meillä tulee ajankohtaiseksi on asuntomme kenkku lukko, jonka kanssa keplottelu vaatii aikuiseltakin vähän vippaskonsteja. Ja millä ylipäätään saadaan varmistettua, että se avain kulkee repussa mukana. Harjoiteltavaa riittää siis sekä lapsella että vanhemmalla, mutta puoli vuotta on myös pitkä aika. Ehditään tässä kumpikin kasvaa vaaksan verran lisää pituutta henkisesti.