Viihde, Viihdettä lapsille

Karma

Nyt ei puhuta korulauseita siitä miten universumi kyllä antaa oikealla mitalla takaisin vaan nyt puhutaan viikonlopun tärkeimmästä someilmiöstä.

Perjantaina klo 17 Instagramissa pyörähti käyntiin Suomen ensimmäinen kokonaan Instan varaan rakennettu draamasarja. Sarjaa kuvattiin reaaliaikaisena storiesin puolelelle ja kohtaukset myös hävisivät storiesin logiikan mukaisesti vuorokauden sisään. Jos et sarjaa ehtinyt katsoa viikonloppuna on sarja kuitekin nähtävissä myös Youtuben puolella.

Sarjan taustajoukoista löytyi Ylen lisäksi kimppu lahjakkaita nuoria (täti täällä terve), joista osan kanssa Yle on tehnyy yhteistyötä ennenkin. Yksi kolmesta päänäyttelijästä eli Mimosa Willamo sekä sarjan käsikirjoittanut ja ohjannut Ronja Salmi ovat melko monessa suomalaisessa lapsiperheessä tunnettuja Pikku Kakkosesta ja Galaxista muutaman vuoden takaa. Tosin tässä kohtaa ehkä myös se, että kyseiset naiset ovat minulle tuttuja siltä ajalta kun oma lapseni käynnisteli Pikku Kakkosen katsomisia, kertoo vahvasti siitä, että sarjaa ei nyt ihan ensimmäiseksi ole suunnattu tällaiselle 36-vuotiaalle täti-ihmiselle. Suurena teinidraamojen ja YA-kirjallisuuden ystävänä kuitenkin halusin ehdottomasti sarjan seurata vaikka tunsin luvattoman suurta halua jatkuvasti huomauttaa Allun hahmon kirjoilusta.

Karmaa olisi helppo verrata Skamiin, mutta tavallaan on vähän älyllisesti epärehellistä verrata sarjoja toisinsa. Toisaalta itsekin aikanaan suosittelin yhdelle ystävälle Skamia, että se on vähän kuin My So Called Life, jonka julkaisusta tuli muuten tällä viikolla kuluneeksi 23 vuotta. Että ehkä se on vain niin että nuortentelevisiossa asioita ei edes tapahdu kerran vuosikymmenessä. Noh, mutta takaisin Karmaan. Karman logiikka on jotain täysin uutta. Kohtaukset kuvattiin reaaliaikaisesti. Tämä on se joka tekee sarjasta mielenkiintoisen. Sarjassa kaiken piti mennä maaliin kerralla. Jokainen kuvakulma, valaistus ja asento piti miettiä valmiiksi ja se tekee näyttelijöiden valmistautumisesta melkosen urakan. Sarja piti myös käytännössä leikata jo käsikirjoitusvaiheessa jotta 17 sekuntin pätkät seurasivat toisiaan oikein. Ja sitten on myös se, että Karma on kuvattu pystyssä. Kuten siis kuuluukin. Kuvasuhteen muutos tekee kuitenkin sarjasta erilaisen seurata ja tämä sarja on tarkoitettu luurista seurattavaksi.

Mitä seuraa tämän jälkeen? Luotan ja toivon että saamme lisää Karmaa. Ja uskon että tulemme näkemään myös muita vastaavia tulevaisuudessa. Sosiaalinen media tulee uimaan entistä tiiviimmäksi ilmiöksi fiktion tuotannossa. Tämä tuo myös silloin mediakasvatuksen näkökulmaan uuden ulottuvuuden. Vanhempien pitää olla tästä ilmiöstä kartalla, jotta voidaan käydä läpi se, että mikä ero on  somessa sillä, että joku kertoo totuuden, joku värittää omaa totuuttaan ja joku tuottaa sinne täysin käsikirjoitettua sisältöä. Koska noista videoista ei edes hoksaa välttämättä katsovansa draamaa jos ei osu oikeaan aikaan katsomaan kun lopputekstit rullaavat. Ja tämä myös on ilmiö joka ainakin meillä kiinnosti lasta. Sarjan päätösjaksoa olisi ollut koko ajan kuikuilemassa yksi ekaluokkalainen, jonka tosin passitin pois katsomasta. Ensimmäisen jaksonhan katsoin ylhäisessä yksinäisyydessä perjantain ja lauantain välisenä yönä kun kukuin murehtien naapurissa samaisena yönä tapahtunutta vesivahinkoa.

Lukupäiväkirja

Viillot

Yksi kirjallinen nolohko nautinnonkohteeni on YA-dystopiat eli nuorille aikuisille suunnatut kirjat siitä kuin yhteiskuntajärjestelmä on romahtanut. Nyt kun dystopiakirjallisuus näyttää siirtyneen kirjastojen ajankohtaisten asioiden hyllyyn näyttävät myös dystopiakirjallisuuden tähdet siiryneet eteenpäin. Divergent-trilogian takana ollut Veronica Roth julkaisi tällä viikolla uuden teoksen ja perjantaina törmäsin niin ristiriitaisiin arvoihin, että totesin, että nyt on parempi klikata kirja luettavaksi ja tehdä itse omia tulkintoja. Iloinen hämmästyksenaihe oli se, että kirja löytyi jo suomennettuna Elisa Kirjasta. Tosin keskustelun kannalta olisi ehkä pitänyt lukea alkuperäinen versio, jotta olisin kunnolla saanut muodostettua mielipidettä.


Roth on joutunut internetissä keskikokoisen myrskyn silmään uutukaisellaan, jolla hän myös vaihtaa dystopian täysimittaiseen sci-fiin. Tarinan keskiössä ovat kaksi nuorta, jotka elävät jossain kaukaisessa galaksissa, jossa ihmiset saavat itselleen jotain yliluonnollisia kykyjä. Osa kyvyistä ei ole kovin mukavia kuten kirjan toisen päähenkilön kyky joka aiheuttaa hänelle kroonista kipua, mutta myös antaa hänelle mahdollisuuden tuottaa muille kipua. Tästä nousi ensimmäinen metakka. Kroonista kipua kärsivät kokivat, että Roth vähättelee heidän kokemusta puhuessaa kivusta lahjana. Toinen kohu nousi kielestä jolla keskiössä olevia nuoria kuvataan heidän rodullistetun ulkonäön kautta.

Tässä kohtaa on pakko todeta, että valkoisena astmaa lukuunottamatta terveenä ja kivuttomana ihmisena minä en voi vähätellä toisten lukijoiden tunnekokemuksia, mutta joudun tunnustamaan etten nyt aivan hahmota kohun laajuutta. Toki kirjassa on rodullistettuja ihmisiä, mutta näin omasta näkökulmastani rodullistettuja ihmisiä ei kuvattu mitenään yksiuloitteisina lähtökohtaisesti pahoina ihmisinä vaan kirjassa pikemminkin kuvattiin heitä ihmisinä, jotka hakevat itselleen ja olemassaololleen oikeutusta. Mitä pidemmälle tarina eteni niin sitä selkeämmin kävi myös ilmi, että tässä tarinassa suurin osa ihmisitä yritää vain selvitä. Toki itse luen kirjaa omasta näkökulmastani, joka on 35-vuotiaan eurooppalaisen näkökulma ja olen huomannut, että minä näen näissä keskusteluissa muutekin melko erilaisia sävyjä mitä esim. amerikkalainen mustaihoinen. Tilanteessa, jossa käsitellään olemassa olevaa yhteiskuntarakennetta ymmärrän, että minun on kohteliasta väistää, mutta keskustelussa, jossa mietitään kaukaisen galaksin tilannetta koen että minullakin voi olla sanani sanottavana. Ja itse kipuasiaan tyydyn vain toteamaan, että tässä nyt on tulkittu sanaa lahja, ehkä vähän yksioikoisesta näkökulmasta, joka tosin on varmasti ymmärrettävää jos tilanne on itsellä akuutti.

Mitä tulee itse kirjaan niin en ollut tarinasta kuitnkaan aivan niin innoissani mitä osa arvostelijoista oli (ennen kuin muuttivat arvostelujaan kohun pohjalta). Kirja oli mielestäni huonommin kirjoitettu kuin Divergent ja tarinasta näki, että tässä on nyt ammennettu vaikutteita niin Tähtien sodasta kuin myös marginaalisempaa suosiota nauttineet Captive Prince-trilogiasta (paitsi mitä nyt tässä oli homoseksuaalit heteropesty yhtä paria lukuunottamatta ja lukijoiden iän vuoksi poistettu seksuaalinen väkivalta). Tarina jäi ensimmäisen osan jälkeen niin pahasti kesken, että sitä miten hyvin Roth onnistuu hahmojaan kasvattamaan on vielä täysi arvoitus, mutta potentiaalia onnistuneelle lopetukselle ensimmäisen kirjan pohjalta on. Kuitenkin itse tarinaa mielenkiintoisemmaksi taitaa jäädä sen ympärillä vellova keskustelu Goodreadsissa. Tai no lukekaa kirja itse ja muodostakaa omat mielipiteenne.